Viime lauantaina oli upea, mutta tuulinen, sää. Istuin suunnilleen neljään asti koulussa esitellen täysin keskeneräistä tapaustutkimusta kahdelle tohtorismiehelle. Se oli aika hauskaa. On upeaa uskaltaa olla toisten edessä oma itsensä ja näyttää ettei ole asioista nyt ihan kartalla. Oppimisprosessia sekin.
Lauantaisen koulupäivän jälkeen sain kuitenkin tapaustutkimuksen kirjoittamisen alkuun tohtorismiesten rohkaisevien sanojen jälkeen. Tekstiä oli syntynyt sunnuntai-iltaan mennessä ”ihan tosta vaan” 1300 sanaa. Enää puuttuisi 6700 sanaa. Heh. Mutta niinhän se taitaa olla, että alku on aina se vaikein.
Koulussa kökkimisen jälkeen mun oli jälleen pakko päästä pihalle. Pää oli aika pyörällä, ja tahdoin kovasti saada keskeneräisen tutkimuksen sadat kysymykset edes hetkeksi pois pääkopasta. Niinpä lähdimme herra Longfieldin kanssa ulos. Tällä kertaa ilman harmaata karvaista kaveria, sillä tahdoimme tarpoa reipasta vauhtia vähän pidemmän matkan. Meidän karvapallo alkaa olla jo sen verran vanha ja nivelvikainen, ettei hänen kanssaan mitään oikeita lenkkejä enää tehdä – enemmänkin laahustellaan kaikessa rauhassa eteenpäin nuuhkien jokainen mahdollinen oksa.
Nappasimme jättimäisen kartan autoon (kuvan voi kurkata blogin Instagramista) ja lähdimme ajamaan. Meidän oli tarkoitus suunnata Nuuksion metsiin, mutta lopulta päädyimme kääntämään mustan pantterin (eli siis automme) nokan kohti etelää. Auto parkkeerattiin lopulta Soukan uimarannan parkkikselle, josta jatkoimme lenkkarit jalassa matkaa.
Maisemat olivat upeita ja sää salli. Pieni puhurikaan ei haitannut, sillä päällä oli tarpeeksi lämpimät ulkoiluvaatteet. Ulkoilu se sitten on ihanata!
Meanwhile in Longfield.. 