Viikon treenit Hulin kanssa 2/2

Moikka moikka. Seuraavaksi seuraa jatko-osa Herra Longfieldin mielenkiintoisesta tarinasta ”Viikon treenit Hulin kanssa”.

Tiistain ja keskiviikon rääkin jäljiltä torstai oli aika jännä päivä. Olin aika totaalisen lukossa aamulla kun heräsin, sängystä ylös vääntäytymisessäni vierähti normaalia pidempään, mutta tarpeeksi taisteltuani sain jotenkin kammettua itseni sängystä pois. Huli seurasi tempoilujani huvittuneena, mutta auttoi minua kyllä auliisti toimintakuntoon vääntelemällä ja venyttelemällä. Hulin avusta huolimatta liikuin koko päivän kuin Ozzy Osbourne. Vähän pisti myös mietityttämään käteni, jotka olivat yhtäkkiä paisuneet levottoman paksuisiksi pötköiksi. Normaalisti en esim. hauistani saa moisiin mittoihin vaikka kuinka puserran, mutta yön aikana ne vaan oli turvonneet aika möykyiksi. Tiedä sitten mitä kudosnesteen, veren ja luuytimen sekoitusta käsivarteni olivat itseensä keränneet, terveeltä se ei joka tapauksessa näyttänyt eikä tuntunut, varsinkin kun mötköjen kokoon ei mitenkään vaikuttanut jännitinkö lihasta vai en.

Torstai meni sitten konkatessa typerän näköisenä pitkin maita ja mantuja. Töissä hipsin tuskieni kanssa syömään normaalia myöhempään, koska halusin taistella tieni tarjottimeni kanssa pöytään mahdollisimman vähäisen yleisön edessä, ja ajattelin että ihmiset menee aikaisemmin syömään jotta pääsevät nopeammin pääsiäislomille. Eihän siellä tosiaan paljoa tyyppejä ollutkaan, joten kovin moni silmäpari ei todistanut kun tutisin tarjottimeni kanssa pitkin ruokalaa tuskaisesti irvistellen. Jossain matkan varrella onnistuin lennättämään pienen lurauksen siskonmakkarakeittoa housuilleni, mutta se ei siinä vaiheessa elämää haitannut. Olin kohdistanut kaikki tietoni ja taitoni siihen että pääsen kaatumatta tarjottimen kanssa pöytään, pienet roiskeet kuului siinä taistelussa asiaan. Pöytään päästessäni aloin vaivalloisesti lapioimaan keittoa naamaan rukoilijasirkka-asennossani, kun yhtäkkiä pöytään päätti istuutua firmamme toimitusjohtaja. Siinä sitten pyrin antamaan itsestäni mahdollisimman järkevän kuvan, siskonmakkarakeitot housuilla ja naama suunnilleen keittolautasessa kiinni jotten syödessäni roiskisi tutisevalla lusikallani enempää lientä ympäristöön. Toivottavasti mulla on vielä työpaikka jäljellä.

Lukkotilani vuoksi en todellakaan lähtenyt enää kuntosalille runnellutta ruumistani rääkkäämään, vaan hipsin töistä suoraan kotiin. Hulin hierontojen ja venyttelyohjeiden avulla elämästä tuli hieman enemmän elämisen arvoista, mutta silti vielä perjantainakin olin sen verran tiltissä, että huoletti pystynkö osallistumaan viikonlopun ohjelmanumeroihin lainkaan. Mutta kun lauantai tuli, oli pahimmat kipsit ja pakotukset kaikonneet sen verran että kyllähän sitä piti lähteä taas SATSiin reippailemaan.

Lauantaina oli vuorossa tunti, jonka nimi oli joku kolmen konsonantin yhdistelmä. KGB tai NHL tai jotain.. Eiku NTC se olikin kun tuosta tarkastin. Ei sano minulle mitään, mutta Huli kertoi että kyseessä olisi eräänlainen kuntopiiri. Huli myös kertoi, että tämän mystisen konsonanttikuntopiirin ohjaisi se sama massapsykoosia aiheuttava perheenäiti, jonka käskyistä olin keskiviikon BodyCombat-tunnilla tuhonnut paitsi kimppuuni selittämättä hyökänneen näkymättömän vihollisen, myös suuren osan itsestäni. Olin ajatellut, että nyt ottaisin vähän iisimmin, jotta kykenen vielä sunnuntainkin tunnille osallistumaan, mutta eihän sen perheenäidin tunneilla voisi mitenkään iisisti ottaa! Sama se vaikka aivot lähettäisi käskyä että älä tee enää mitään tai kätesi irtoaa, perheenäidin käskyt jyräisi aivojen ininän auttamatta alleen.

Ennen tunnin alkua olinkin jo ehtinyt hyvästelemään kaikki raajani, koska pelkäsin niiden irtoavan lopullisesti tässä rääkissä. Helpotukseni oli siksi suuri, kun hymyilevän perheenäidin sijaan tunnille asteli joku toinen naispuolinen ohjaaja. Perheenäidin nimi oli kuulemma jostain syystä listalla ollut, vaikkei hänen pitänyt tuntia tällä kertaa vetää. Tämä nainen ei vaikuttanut yhtä hypnoottiselta, mutta perheenäidinkin kanssa ensivaikutelma oli pahasti pettänyt, joten olin varuillani tunnin alkaessa.

Mutta ei tämä touhu ollut yhtään niin mukaansa tempaavaa kuin kaksi aiempaa. Tunnin aikana kerkesin päättelemään, että kirjain N tullee sanasta Nike, koska ohjaajan kaikki vermeet oli Niken logoilla varustettu. Ohjaaja myös oli jostain syystä meihin kaikkiin kovin närkästynyt, ja perheenäidin maanisten käskyjen sijaan tämä Nike-ohjaaja maanitteli meitä kiduttamaan itseämme epäillen ettemme yritä tosissaan, ja ohjeisti muutenkin kovin kärttyiseen äänensävyyn meitä poloisia tekemään liikkeet kunnolla. Jotain pomppuja, kyykkyjä ja punnerruksia sun muita siellä tehtiin, käsipainot oli myös menossa mukana. Jotkut liikkeet varmaan jäi välistäkin koska esim. punnerruksia tehdessä ohjaaja kehoitti kohdistamaan katseen lattiaan jottei niska rasitu. Lattiaa toljotellen pyrin punnerruksia tekemään niin monta kuin tutisevat käteni sallivat, mutta kun rojahdin viimein lattiaan ja katsoin tuskaisena ylös, ohjaaja ja puoli salia tekikin jo jotain muuta liikettä. Nike-ohjaaja ei aina muistanut huomauttaa että nyt sitten vaihdetaan ja tehdään jotain muuta, tiedä sitten onko sekin Niken imagojuttu, niillähän on se slogankin semmonen kyllästynyt ”Just do it”, ihan sama mitä teet, kuhan teet.

Rikkinäiset käteni muistuttivat olemassaolostaan punnerruksien ja joidenkin käsipainoliikkeiden aikana, ja lisäksi löysin uudet kipeät kohdat takareisistäni, joihin varmaankin se tuhoamaksemme luultu näkymätön vihollinen tuntui jakelevan puukoniskuja aina kun hyppiessäni yritin saada polveni osumaan rintaan tai tein jotain muuta liian aggressiiviseen tahtiin. Vaivat hieman rajoittivat osallistumistani, toinen rajoittava tekijä oli edelleen huonohkona pysyvä kuntoni, ja täytyy sanoa, että kolmas syy miksi en tänään tunnin loputtua tullut portaita alas katkokävelyä, oli tympääntyneen oloinen Nike-ohjaajamme. Ehkä joihinkin tehoaa tuollainenkin tyyli jota Nike-ohjaaja harrasti, eli että arvostellaan ja nälvitään että ettehän te edes yritä, mutta ei minuun. Minut liikkeelle saadakseen tarvitaan yksi kappale jakomielitautisia perheenäitejä. Selvisin siis konsonanttikuntopiiristä kohtalaisen hyvävointisena. Hulin näin muutamaan otteeseen jopa haukottelevan tunnin aikana, eikä hän näyttänyt tunnin jälkeen edes kovin rasittuneelta. Itse kyllä join taas koko pullollisen vettä tunnin aikana, ja sain itseni henkitoreisiin niiden liikkeiden aikana, joita rikkoontuneet paikkani eivät estäneet tekemästä. Mutta ei tämä ollut yhtään niin paha (tai hyvä) kuin tangon vääntely ja ilman hakkaaminen.

Sellaista. Kädet ovat edelleen toki kipeät, ja puukotetut takareidet vähän haittaavat menoa, mutta luulen olevani tarpeeksi ehjä jotta pystyn huomenna päättämään treeniviikkoni Hulin kanssa jälleen mystisiä konsonantteja täyteen tuupattuun tuntiin, taisi olla TTT- tai sitten KKK-spinning huomenna luvassa. Jos se on tuo jälkimmäinen, täytynee vielä harkita, jotenkin kolkko ja valkohuppuinen sointi tuollaisessa kolmen koon yhdistelmässä on.

kuva: http://www.sats.fi/

Nyt onkin sitten yhtäkkiä sunnuntai, ja viimeinenkin jumppahommeli on nyt minun osaltani lusittu. Kyseessä oli kuin olikin TTT-spinning, eli ei menty valkoisissa kaavuissa. Spinninkiä oon kerran aikaisemmin kokeillut, siitä on tosin aikaa varmaan yli viisi vuotta. Muistan että olin tuolloin tunnin jälkeen aivan kuollut ja oksennus meinasi pykätä kurkkuun, ja niitä iloisia muistoja lähdin nyt sitten verestämään.

Tunti tapahtui sellasessa porrastetussa huoneessa missä oli pimennysverhot ja niitä kummallisen näköisiä kuntopyöriä oli aseteltu tasot täyteen. Se oli vähän niinku leffateatteri, paitsi että penkit oli korvattu spinning-pyörillä ja valkokangasta ei ollut, sen tilalla oli ohjaajan koroke jossa oli musalaitteet ja yksi kappale pyöriä. Huli on normaalisti tunneillaan aina eturivissä, mutta koska minua ei huvittanut yhtään mennä kaikkien himopyöräilijöiden eteen ähkimään ja parhaassa tapauksessa jopa puklailemaan, hipsin takariviin, ja sain kuin sainkin Hulinkin sinne viereiselle pyörälle istuskelemaan. Aikani menopeliäni ihmetellessäni ja satulan ja tangon korkeuksia Hulin vinkkien mukaisesti väännellessäni, löysin asennon josta käsin lähdin kolmen T:n kuntopyöräilyrupeamaa ratkomaan.

Tunnin alussa ohjaaja kertoi, että kyseessä on norjalaisten keksimä ja laatima hommeli. Tämä latisti tunnelmaa aika lailla, sillä en erinäisistä talviurheilutapahtumista sun muista mielettömän tärkeistä ja järkevistä syistä johtuen siedä koko Norjaa ja sen turskaa syöviä kansalaisia ollenkaan. Onneksi turskien osuus koko touhuun jäi taka-alalle yrittäessäni ymmärtää ohjaajan ohjeita. Meidät kuulemma jaettaisiin kahteen eri joukkueeseen, ja ohjaajan käskyistä sitten joukkueet vuorotellen polkee pystyssä tai istuskellen kovilla vastuksilla, tai himmailee istuskellen kevyillä vastuksilla. Tästä syntyy sellainen fiilis että ryhmät on vuorotellen vetovastuussa, ja koko session pitäisi muistuttaa Ranskan ympäriajon osuutta jossa välillä tehdään työtä ja välillä himmaillaan joukon jatkona. Siinä vaiheessa olin jo unohtanut turskat kokonaan, kuvittelin vain itseni samalle viivalle Lance Armstrongin ja muiden pillereitä popsivien ja ruiskulla itseään tökkivien pyörähirmujen joukkoon.

Kaikeksi onneksi Huli oli samassa joukkueessa minun kanssani, mikäli meidät olisi pistetty eri tiimeihin olisi jälki voinut olla aika kamalaa, siksi kilpailunhaluisia molemmat tuppaamme toisiamme vastaan olemaan. Ohjaaja mainitsi myös, että tämä TTT vedetään sitten ihan hirveällä temmolla, tarkoitus on pitää syke lähellä maksimia koko rupeaman ajan. Ennen tunnin alkua ohjaaja muisti vielä kysyä että ei kai kukaan ole täällä ensimmäistä kertaa spinninkiä kokeilemassa. Katsoin yli viisi vuotta sitten suoritetusta neitsyt-pyöräilystäni huolimatta olevani valtuutettu viittilöimään hädissäni pyöräni päältä, jolloin ohjaaja näytti sarkastisesti peukkua ja kehui järkevää valintaani lähteä heti kylmiltään TTT-tunnille mukaan. Siitähän sai hyvät rohkaisut, mutta ajattelin että tämä on nyt viimeinen stintti, ihan sama vaikka jalat katkeaa ja oksennan keuhkoni ulos, nyt on poljettava, tuli mitä tuli. Lisäksi olimme Hulin kanssa sopineet, että palkinnoksi viikon kuntosalikidutuksestani teemme vikan tunnin jälkeen kotona nakkeja ja ranskalaisia, ja sen jälkeen lähdetään leffaan katsomaan Iron Sky hirvittävän kokoisten karkkipussien kanssa. Kunnon pikkulapsen palkinnot, siis, mutta sehän sopii imagoon. Kaiken lisäksi olimme jo eilen livahtaneet leffaan karkkia syömään, joten jäljellä oli enää nakit ja ranskalaiset, mutta kyllä niistäkin tarpeeksi motivaatiota saa yhteen turskien keksimään konsonanttikuntopyöräilyyn.

Ohjaaja sitten napsaisi musan päälle ja volat sopivasti kaakkoon, ja sitten alkoi pimeässä huoneessa suoritettu Tour de France. Onneksi tunnin teema oli tarpeeksi selkeä jotta minäkin pysyin mukana, ohjaaja huuteli tasaisin väliajoin että nyt tiimi 1 pistää vastusta ja polkee seisaaltaan, sitten jäätte polkemaan samoilla kovilla vastuksilla, kunnes tuli tiimi 2:n vuoro suorittaa sama koreografia. Sen aikaa kun toinen tiimi polki kovilla vastuksilla, toinen himmaili vähemmillä vastuksilla, mutta temmon piti pysyä rivakkana koko ajan. Tunnilla tuli paljon hyviä biisejä, Musea, Linkin Parkia ja Rammsteinia ynnä muuta mukavaa. Lähdin vanhojen spinning-muistojeni takia aluksi aika rauhallisesti polkemaan, mutta sitten minusta alkoi tuntua että Lance Armstrongit ja kumppanit pyörii ympärilläni kahdeksikkoa, ja kiristin tahtia. Eihän siinä kauaa mennyt, olisiko kolmannella seisomiskerralla, kun vilkaisin henkihievereissäni ensimmäisen kerran kelloa ja ajattelin että eikö tämä koskaan lopu. Siinä vaiheessa tuntia oli mennyt ehkä 11 minuuttia, enää 44 oli jäljellä siis.

Piakkoin sain kuitenkin ihan hyvän rytmin päälle, vuorovedoin suoritetut seisoskelupolkemiset oli rankkoja, mutta ne kesti sopivan vähän aikaa jotta tämmönen noviisikin jaksoi. Lisäksi huomasin kotona odottavista nakeista ja ranskalaisista haaveilemisen helpottavan, laskin vain jäljellä olevia minuutteja ja edessä vielä siintäviä seisomiskertoja, ja kuvittelin mielessäni nakkien ja ranskalaisten tuoksun. Tunnin loppuvaiheilla tuli kyllä höllättyä vastuksia jo siinä vaiheessa kun piti vielä istualtaan tikata kovilla vastuksilla, eli luultavasti Tour de France oli hävitty, voittajat juhli jo shamppanjaa ruiskutellen palkintopallilla siinä missä minä vielä talutin pyörääni ensimmäistä ylämäkeä ylös. Välillä katselin miten Hulilla menee, sekin näytti oikeastaan ensimmäistä kertaa tällä viikolla todella rasittuneelta polkiessaan, mutta kyllä Hulin ja muidenkin tahti oli sen verran omaani kovempi että ymmärsin kaikesta puurtamisestani huolimatta olevani meidän tiimin jarrumies. Mutta jonkunhan sekin risti on kannettava. Yhteensä yksinkertaista koreografiaamme taidettiin toistaa 12 kertaa, tunnin loppuun tuli vielä loppukiri jonka aikana tikkasimme pari-kolme minuuttia putkeen seisoviltaan täysillä vastuksilla. Sitten löysättiin reippaasti, ja loppuun otettiin vielä venyttelyt. Ja kas, Tour de France oli päättynyt. Eikä ollut edes doping-testejä.

kuva: http://www.inquisitr.com

Tunti oli rankka, sen osoituksena tulin valuttaneeni varmaan puoli ämpärillistä nestettä ulos hien muodossa. Olin kaukaa viisaana varustautunut tunnille peräti kahdella vesipullolla, koska olin huomannut että tämmösten ryhmärääkkien aikana nestettä kuluu aika tolkuttomasti. Ensimmäinen pullo tyhjenikin jo jossain tunnin puolivälissä, ja toisestakin jäi pieni liru enää pohjalle, ilman extra-pulloani olisin siis varmasti pökertynyt nestehukasta pyöräni ääreen. Olimme Hulin kanssa molemmat aika katki tunnin jälkeen, mutta jollain tavalla tykkäsin tästä TTT-hommasta. Musiikki oli hyvää, ja tykkäsin siitä että se karmein rääkki kesti kerrallaan vain vähän aikaa, olkoonkin että se toki toistettiin hemmetin monta kertaa.

Tässä nyt kirjoittelen tätä kotona, nakit ja ranskalaiset on syöty, leffasta ylijääneet karkit on seuraavaksi menossa, ja minä olen selviytynyt lähes täysissä ruumiin ja mielen voimissa viikon treeneistäni Hulin kanssa. Pistää kyllä vähän hiljaiseksi se että Huli tikkaa tällaista ohjelmaa viikko toisensa jälkeen, itse selvisin tästä yhdestä viikosta lähinnä asennoitumalla tähän kuin johonkin Mount Everestin valloittamiseen. Viikko oli kaltaiselleni kuntoilunoviisille rankka, ja varsinkin alkuviikon tunneilla sain itseni niin rikki ettei siinä ollut oikein mitään tolkkua, pääsiäisen teemaan sopien tuntui että tässä on melkoinen kärsimysnäytelmä nyt menossa. Toki jos tästä tekisi itselleen tavan, kunto epäilemättä kohenisi enkä olisi aina niin lukossa enkä välttämättä edes katkokävelisi portaita tuntien jälkeen. Viikko oli rankkuuden lisäksi silti jotenkin aika hauska, oli aika kiva mennä Hulin kanssa samoille tunneille itseään rääkkäämään ja ihmetellemään että miten Huli jaksaa tämmöstä viikosta toiseen. Tuntien jälkeen huomasin aina pölöttäväni omista kokemuksistani kuin pieni lapsi, ja Huli saikin idean valuttaa nämä pölötykseni myös tänne blogin puolelle koko Internetin nähtäväksi.

Mutta nyt se on siis ohi, sekä minun treeniviikkoni että tämä kaksiosainen postaus. Kiitos kaikille kommentoineille ja postaussarjan lukeneille. Minä menen nyt syömään karkkeja.

Advertisement