Herra Longfield työmatkailee: Pakistan 2/2

Mollah, Hera Longfield täällä. Nyt jatkuu Pakistan-jorinat. Viimeksi kertoilin vähän matkajärjestelyistä, maahan saapumishässäkästä ja liikenteestä, nyt olisi luvassa sitten jotain muuta.

Jostain syystä siis selvittiin kuin selvittiinkin perille varsinaiseen työkohteeseen läpi randomisti poukkoilevan moottoripyöräkolonnan ja muun liikenteessä vastaan tulleen asian, ja heti tuli turvallinen olo. Kohde oli ympäröity korkeilla muureilla, ja muurien päälle oli vielä viritetty piikkilangat. Portilla oli vastassa taas semmonen kuutisen kappaletta rynnäkkökivääriukkoja, ja portti josta meidät päästettiin sisään kestäisi varmaan törmäyksen tankin kanssa. Meille kerrottiin että kohteen turvallisuutta valvoo kaikkiaan n. 100-päinen armeija, jota johtaa joku Pakistanin armeijan entinen eversti vai mikä kenraali olikaan. Oli vähän epäuskoinen olo, mutta ehkäpä tommonen oma armeija estää sitten jotain ohikulkevaa Taleban-kiihkoilijaa pistäytymästä sisälle morjenstamaan vääräuskoisia länsimaalaisia.

Turvallisuuden lisäksi muurit, piikkilangat ja vartiotornit sai aikaan fiiliksen, että nyt ollaan vankilassa. Paikasta ei päässyt ulos, ja ulkona oli niin kuuma (46 astetta maksimissaan) ettei siellä voinut oikein olla. Ainoa paikka minkä sai viileäksi oli oma selli.. tai siis huone, siellä sitten sai istua kököttää ja katsella kalterien takaa betonimuuria ja pakistanilaista taivasta.

Kai se oli jonkinlainen bonus, että mulla oli sellissäni sentään lemmikkieläin, sellainen 20-senttinen lisko meinaan hengaili ilmalämpöpumppuni ja ikkunani välimaastossa. Mainitsin siitä paikan siivoojalle, joka lähti hyönteismyrkyllä liskoa suihkuttamaan. Siinä nyt ollut mitään järkeä, lisko vaan luimisteli jonnekin koloon jemmaan, ja siivoojan lähdettyä se nökötti taas hetken kuluttua seinällä. En minä tykännyt liskoa myrkyllä rääkätä, joten en enää viitsinyt siitä siivoojille mainita. Ajattelin että kunhan se lisko vaan pysyisi siinä seinällä ni olkoon. Mietin kyllä että kuinka selviän hengissä järkytykseltäni jos se tulee yöksi samaan sänkyyn, ja päätin sitten nukkua öisin toinen yölamppu päällä, koska olin pannut merkille että lisko meni aina vähän piiloon kun tuli pimeään huoneeseen ja laittoi valon päälle.

Se hyöty siitä hyönteismyrkkysiivoojasta oli, että tiesin sen jälkeen omistavani hyönteismyrkkypurkin. Eräs iltapäivä tarvitsin sitä aika kiihkeästi, kun lattialla käveli hämähäkki, joka väistöyrityksistäni huolimatta suuntasi päättäväisesti kulkunsa minua kohti. Saatana että suihkutin sitä pitkään ja hartaasti kunnes se viimein menetti tolkkunsa. Senkin jälkeen jatkoin suihkuttelua vielä varmuuden vuoksi hetken. Lisko nyt on vaan lisko, ja varmaan ihan vaaraton kaveri kaikkiaan, mutta helvetistäkö tommosista lämpöhakeutuvista hämähäkeistä tietää mitä ne on vailla ja mitä niiden purema aiheuttaa.

No, onneksi pääsi sentään töissä käymään niin oli muutakin tekemistä kuin paikalliseen faunaan tutustuminen. Pakistanissa sähkönsaanti ei ole aina ihan niin varma juttu, ja eräskin päivä olin itse normaaliin tapaan menossa noin kahdeksaksi tehtaalle, mutta onneksi matkakollegani muisti kertoa eilen tulleesta tiedosta, että tänään sähköt saadaan päälle vasta kymmenen aikoihin, joten jospa mentäisiinkin vasta silloin työkohteelle? Se oli hyvä ajatus se, ja kun paikalle kymmenisen maissa saavuimme, ei siellä ollut vielä juuri ketään. Valot ja ilmastoinnit eivät vielä silloinkaan olleet päällä, eli kukaan ei ollut vissiin muistanut ihan tasan kymmeneltä laittaa töpseliä takaisin seinään. Istahdimme toimistoon odottelemaan virran palaamista, ja huomattiin että täällä on pikkuisen lämmin. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen totesimme, että eihän täällä kuumuudessa voi ihminen olla. Haettiin lämmenneistä jääkaapeista vettä, ja viuhdottiin itseämme jollain paperilapuista kootuilla viuhkoilla, ja juuri kun aloin pohtimaan pakoa takaisin vierasmajalle, valot räpsähtivät päälle ja ilmastointilaitteet alkoivat hurista. Parkkeerasin itseni välittömästi ilmastointilaitteen viereen tuulenvireeseen vilvoittelemaan, ja huomasin että laite mittasi sisälämpötilaksi mukavat 38 astetta. Ihmekös kun olikin vähän lämpöinen.

Kuuma oli siis niin sisällä kuin ulkonakin. Vierailumme aikana maksimilämpötila oli kuulemma 46 astetta varjossa. Auringon laskiessa lämpötila aina hieman sentään laski, mutta öisinkin lämpö pysytteli siinä 30 asteen hujakoilla. Kuumuudesta huolimatta kävin parina iltana vierasmajatalon takana olleella sulkkiskentällä pelailemassa majatalon pyörittäjän ja erään toisen pakistanilaisen herrasmiehen kanssa sulkapalloa. Majatalon pitäjä oli sosiaalinen nuori herra, joka tuntui kuolevan tylsyyteen talolla päivystäessään. Kaverin tehtävänä oli olla majatalolla 24 tuntia päivässä silloin kun siellä on vieraita, ja pitämässä huolta siitä että huoneet on siistit, vieraat saavat ruokaa eikä kukaan kuole. Pitkät, tylsät päivät lienee aiheuttivat sen, että kaverilla oli jatkuva puheripuli, eikä minulla ollut ulkona vallinneesta kuumuudesta ja vähäisestä vaihtovaatemäärästäni huolimatta sydäntä sanoa ei, kun jamppa ehdotti innoissaan sulkapalloilua.

Sinnehän sitä sitten parina iltana mentiin sulkkista mätkimään. Kieltämättä touhussa oli omanlaisensa viehätys, pelata nyt siellä kuumuudessa vankilanmuurien sisällä, tornissaan päivystävän rynkkymiehen katseen alla sulkapalloa innosta kihisevän ja hirveää trash-talkia pitävän pakistanilaisen kanssa. Auringon laskiessa taivas alkoi aina punertua, ja jostain läheisen kylän minareetista kantautui rukouskutsu-älämölöä. Taivaalla lensi isoja parvia jotain lintuja, liskot hengaili vielä talon ulkoseinillä ennen jokaöistä sisätiloihin siirtymistään, ja ilmassa leijaili lähiseudulla harrastetusta tiilenpoltosta tuleva savuinen haju. Se oli jopa aika mukavaa, ja siinä pelatessa mietin että enpä olisi tällaiseenkaan tilanteeseen osannut itseäni koskaan kuvitella.

Viimeisenä sulkapalloiltana sattui vielä eräs tapaus, josta luultavasti saan syyttää huonoa huumorintajuani. Tämä majatalon pitäjä oli todella hyvä pelaamaan sulkapalloa, ja pelasimmekin aina kahdella häntä vastaan – ja hävisimme joka ainoan erän. Kävi ilmi, että majatalon pitäjällä oli aika vaikuttava tilasto, hän ei nimittäin ollut koskaan hävinnyt erääkään näissä vieraita vastaan pelatuissa sulkapallopeleissä, ei vaikka olisi kaksi tai kolmekin pelannut samaan aikaan häntä vastaan. Eräs aamu sitten tämä majatalon pitäjä taas tapansa mukaan jutteli niitä näitä, ja jotenkin tuli puheeksi että hän on siellä meitä varten, ja jos meillä on jotain mitä haluamme, niin sen kuin pyydämme. Menin sitten hassutuksissani sanomaan, että häviä meille sitten sulkapallossa jos kerran saa ihan mitä vaan pyytää.

Sinä iltana mentiin sitten pelaamaan taas sulkkista, ja huomasin että majatalon pitäjä ei ollutkaan niin ylivoimaisella päällä kuin aiemmin. Hänellä oli kyllä ollut takanaan rankka päivä, sillä kohteessa oli tuona päivänä käynyt iso leegio tärkeitä herroja ja rouvia vierailemassa, ja he kaikki olivat ruokailleet majatalolla. Joka tapauksessa pärjättiin aiempia kertoja paremmin – toki pelattiin jälleen kahdella yhtä vastaan sen toisen pakistanilaisen sulkkispelurin kanssa, ja silti hävittiin neljä ekaa erää, mutta ei niin pystyyn kuin aikaisemmilla kerroilla. Viidennessä erässä saimme yhtäkkiä tehtyä paljon pisteitä, ja tilanne ajautui lopulta siihen, että olimme vain kahden pisteen päässä erävoitosta. Kentän vierelle seuraamaan tullut siivooja ja tornissa vartioinut vartija olivat ihan fiiliksissä, he huusivat vinkkejä mihin kannatti lyödä ja tuulettivat kun saimme pisteen, ja olimme enää yhden pisteen päässä erävoitosta. Kun sekin sitten saatiin lopulta raavittua, pelikaverini tuuletti ihan hulluna ja minäkin siinä sitten aloin ilakoimaan, ja myös kahden hengen yleisömme yhtyi riemuumme. Olimme voittaneet yhden erän majatalon pitäjää vastaan, ja miehen kuuden vuoden voittamaton tilasto oli pilattu. We are the champions!

Kun sitten käveltiin pelikentältä sisätiloihin, majatalon pitäjä pudisteli hymyillen päätään, ja sanoi sitten että onko nyt hyvä, voitit niinkuin halusit. En ole ihan varma, menikö miekkonen tosiaan tahallaan pilaamaan suuresti mainostaneensa voittamattomuus-tilastonsa aamuisen tölväisyni takia, vai oliko se vain miehen omaa huumoria ja huonosti keksitty tekosyy tappiolle. Joka tapauksessa, sen illan puheenaihe vartijoiden ja siivoojien keskuudessa oli se, että majantalon siihen asti voittamaton sulkapallomestari oli hävinnyt yhden erän. Tunsin itseni olympiavoittajaksi.

Vaikka paikallisten jamppojen kanssa oli oikein mukava tehdä töitä ja jutella niitä näitä, vähän häiritsi kun tiesi millainen meininki Pakistanissa koko maan tasolla vallitsee. Lapsityövoiman käyttö on maassa enemmän sääntö kuin poikkeus, ja naiset on kohtalaisen poljetussa asemassa. Matkan aikana tapasin kaksi kohteessa työskentelevää pakistanilaista naista, näistä molemmat oli korkeakoulutettuja ja työpaikallaan ihan tasavertaisessa asemassa kaikkien kanssa. Toinen oli ihan länsimaisesti pukeutunut, toinen piti jonkinlaista kaapua päällään. Tosin tämä länsimaisestikin pukeutuva nainen oli kuulemma mennyt naimisiin miehen kanssa, josta hän ei ollut ennen häitä nähnyt muuta kuin yhden valokuvan. Kaapunaiselta taas oli kielletty perheensä toimesta naimisiinmeno kokonaan, koska hänellä oli paljon siskoja jotka olivat jo saaneet omia lapsia, joten kaapunaisen rooli oli mennä töihin keräämään kaikille rahaa ja toimimaan tarvittaessa lapsenvahtina sun muuna tukena.

Jos miettii, että miksi nämäkin viisaat ja korkeakoulutetut naiset sitten tällaiseen touhuun suostuvat, on syynä se että naiset jotka eivät perheensä päätöksiä tottele, ovat Pakistanissa melkoisen uhanalainen laji. Pakistanin lait on sen verran pahasti vinksahtaneet, että jos esim. jostain perheestä vaikkapa tapetaan joku, asia ei mene oikeuteen jos perhe päättää että annetaan asian olla. Se aiheuttaa sen, että jos tytär ei esimerkiksi tee isälleen mieliksi ja mene jonkun 80-vuotiaan vanhan perhetutun kanssa naimisiin, isäpappa voi puhua kaverinsa kivittämään tytön kuoliaaksi, ja oikeudessa sanoa että ei tässä mitään, sattuuhan näitä, jolloin kaverit pääsevät oitis pälkähästä. Tällainen tapaus oli vasta vähän aikaa sitten tapahtunut, joku tyyliin 11-vuotias tyttö oli kivitetty kuoliaaksi oikeustalon portailla koska tämä ei ollut halunnut suostua pakkoavioliittoon, ja perhe armahti tappajat. Taisipa tytön oma isä vielä olla siellä joukon mukana kiviä viskelemässä kun häpesi niin kovin tyttärensä uhmaa. Toinen Lahoressa sattunut tapaus kertoi tilanteesta, jossa erään raskaana olleen naisen oma suku hakkasi tämän tiiliskivillä kuoliaaksi, koska hän oli omin päin mennyt naimisiin. Tilanteesta vielä karmeamman teki se, että naisen kanssa naimisiin mennyt mies oli alunperin ollut jo naimisissa, mutta oli kuristanut vanhan vaimonsa jotta saattoi mennä uuden kanssa naimisiin. Tällaisia naisiin kohdistuvia ns. kunniamurhia tapahtuu Pakistanissa vuosittain satoja, ja niistä useimmat jäävät ilman mitään rangaistusta.

Lopulta koitti aika lähteä muurein ja piikkilangoin suojatulta kohteelta kotia kohti. Kotimatka soljui taas läpi kaoottisen liikenteen, ja tällä kertaa auto vei meidät ihan oikealle hotellille odottelemaan aamuöistä paluulentoamme. Tällä kertaa meille oli annettu meitä hakemaan tulevan kaverin nimen ja naamakuvan lisäksi myös kuskin ja asemiehen nimet, sekä auton rekisterinumerot, jotta emme vaan typerinä astelisi johonkin autoon jossa lukisi isolla TALEBAN ja jonka takapenkillä partasuu teroittelisi innoissaan keittiöveistä. Kuskin ja asemiehen lisäksi meitä oli määrätty lentokentälle saattamaan miekkonen titteliltään Transport Officer, ja hän luovikin meidät näppärästi lentokentällä vallitsevan sekamelskan läpi tiskeille ja tarkastuspisteille. Tarkastuspisteitä oli useita, niissä leimailtiin lappuja, tarkistettiin matkatavaroita, katseltiin passeja, leimailtiin matkatavaroita, tarkistettiin lapuissa olevia leimoja, ja ties mitä muuta. Joka tarkastuspisteessä oli uskomaton härdelli päällä, mutta onneksi Transport Officer meitä sysi oikeaan suuntaan ja puhui meidät parin pisteen ohikin. Matkaliput saatuamme herra Officer saattoi meidät vielä varsinaiseen turvatarkastusjonoon, ja vilkutti heipat.

Jostain syystä turvatarkastusjonossa kököttäessämme eräs lentokentän vartijoista kysyi olimmeko kenties menossa lentokentän loungeen. Koska paikalliset olivat kertoneet, että sinne kannattaa mennä, maksu ei ole suuri ja siellä on vähän rauhallisempaa, vastasimme myöntävästi vartijan kysymykseen. Vartija otti siinä silmänräpäyksessä kaikki kamamme kantoon, ja lähti johdattelemaan meitä eteenpäin. Taas mentiin parista jonosta ohi, ja lopulta päästiin varsinaiselle lentokenttäalueelle. Vartija edelleen kantoi kaikkia meidän kamojamme, ja lähti kävelemään kohti loungea maanitellen meitä seuraamaan. No mehän lampsittiin perässä. Piakkoin tultiinkin liukuportaille, mutta sitten tuli hätätilanne. Liukuportaat eivät olleet päällä! Tämän katastrofin johdosta vartija lähti oitis suureen ääneen huutamaan jonnekin huoltokopille, ja sieltä tultiin juoksujalkaa avaimet kourassa liukuportaille ja laitettiin ne päälle. Herran jestas että se oli lähellä, melkein jouduttiin kävelemään kymmenen rappusta!

Liukuporrasepisodin jälkeen päästiin lounge-alueelle, mutta koska siellä oli niin täyttä, vartija teki täyskäännöksen ja vei meidät hieman hienompaan loungeen. Pienen neuvonpidon jälkeen vartija ja loungen pitäjä taluttivat meidät sinne sisälle, istuttivat sohvalle istumaan, asettelivat kamamme nätisti viereen ja kehottivat hakemaan mieleistämme juotavaa tiskiltä. Hintaa tälle touhulle tuli 10 dollaria per naama, ja lisäksi matkakollegani antoi vartijalle 5 euron setelin, itselläni kun ei ollut lainkaan käteistä edes mukana. 5-euroinen nosti vartijan kasvoille leveän hymyn, ja kiitellen hän poistui varmaankin etsimään uusia valkonaamoja jotka eivät osaa kävellä portaita.

Pakistanissahan on naisten ajattelun, liikenneturvallisuuden, katkeamattoman sähkövirran ja Youtuben lisäksi alkoholi kokonaan kielletty, maahantuonnista taisi olla kuolemantuomiokin mahdollinen. Itse en hirveästi alkoholia normaalisti kaipaile, mutta kieltämättä ajatus kylmästä oluesta ei ollut ihan vastenmielinen odotellessamme ensimmäistä lentoamme, joka suuntasi Lahoresta Abu Dhabiin. Lentokoneeseen meno ei toki ihan ongelmitta sujunut, ihmiset päästettiin ajallaan koneeseen, mutta sitten juuri koneen ovella tulikin stoppi, ja saimme odotella siinä semmosessa käytäväputkessa koneeseen pääsyä vartin verran. Putkessa ei ollut ilmastointia, ja lämpötila alkoi taas kohota tukalaksi.

Kun lopulta päästiin koneeseen, huomattiin, että sielläkin on ihan tajuttoman kuuma. Pienen istuinpaikkasekoilun jälkeen istuimme matkakollegani kanssa paikoilla, jota vastapäätä oli lentokonehenkilökunnan istuinpaikka. Siinä kuumuudessa sitten taas viuhdottiin itseämme Tax Free-esitteellä, ja seurasimme kuinka lentokoneen hikeä valuva henkilökunta paimensi tuskaisen näköisenä koneeseen valuvia pakistanilaisia paikoilleen. Sellainen käsite kuin istumapaikka ei ollut kovin tuttu, ja tuon tuosta stuertit ja lentoemot saivat paimentaa mistään mitään ymmärtämättömiä mammoja ja pappoja omille paikoilleen, nämä kun tuppasivat istumaan ihan mihin huvitti.

Siinä meidän lähellämme hääräsi valkoihoinen, miespuolinen stuertti, joka hiki päässä johdatteli yhtätoista muovikassia mukanaan kuljettavia paljasjalkaisia kaapuherroja omille paikoilleen ja soitteli välillä ohjaamoon että mitens se viilennys. Sitä ei ilmeisesti ollut tiedossa, koska mies lannistuneena laittoi aina luurin paikalleen ja lähti taas opastamaan jotakuta vessaan pyrkinyttä takaisin omalle paikalleen. Muutaman kerran stuertti katsahti meihin, ja pudisti hieman päätään, hymyilimme myötätuntoisesti ja minä yritin yhdessä vaiheessa vähän viuhtoa ilmavirtaa senkin kaverin suuntaan mutta eipä siitä tainnut paljoa apua olla.

Kun kaikki pakistanilaiset oltiin saatu vihdoin lukittua paikalleen, ja kone lähti rullaamaan, stuertti istahti meitä vastapäätä, ja alkoi juttelemaan. Hän kertoi, että Lahore on yksi vihoviimeisimmistä paikoista lentää, koska lentoajat ovat aina kamalat, ihmiset on ihan sekaisin siellä koneessa, ja lentokoneillekaan ei läheskään aina ole sähköä saatavilla, ja sitten koneet ovat tuskallisen kuumia kunnes omat moottorit saadaan päälle ja sitä kautta ilma viilenemään. Hölistiin siinä sitten kaikenlaista, ja yhtäkkiä stuertti kysyi että kelpaisiko meille olut. No kyllä kelpasi, ja jamppa toikin meille tölkilliset heti kun kone oli ilmassa. Sen jälkeen kaveri tiedusteli että mitenkä olisi jos vähän pähkinöitä toisin, ja tuolta business-luokasta voisin viskiä käydä pöllimässä jos kiinnostaa. Ei siinä muu auttanut kuin suostua, ja kohta oli viskilasit ja pähkinätkin edessä. Lopulta kaveri roudasi meille koko lennon ajan kaikenlaista syötävää ja juotavaa ja piti huolen että mitään ei missään vaiheessa puuttunut. Itse en kehdannut ensimmäisen viskin jälkeen ottaa enää toista, mutta matkakollegani otti,  ja se olikin sitten ihan piripintaan täytetty lasi. En ole moista palvelua saanut koskaan edes niillä muutamilla kerroilla kun olen jostain syystä saanut siirron business-luokkaan, eikä kuulemma ollut paljon kokeneempi kolleganikaan. Tiedä sitten johtuiko kohtelu valkoisesta naamastamme vai oliko vaikkapa sillä viuhtomisella ja empaattisilla katseillamme ollut jotain tekoa ylitsevuotavalle palvelulle, mutta johtui se mistä tahansa, se oli melko mukava muutos muuten vähän askeettisissa ja sekavissa oloissa sujuneelle matkalle.

Muuten kotimatka sujuikin normaaleimmissa merkeissä. Täytyy sanoa, että oli melko helpottunut olo kun kone laskeutui Suomeen, ja oli mahtava kävellä ulos ilman että teki heti mieli mennä takaisin sisälle. Paluupäivääni seuraavana päivänä sai vielä lukea uutisista, kuinka paikallinen Taleban-järjestö oli hyökännyt Pakistanin pääkaupungin Karachin kansainväliselle lentokentälle singoin ja konetuliasein, seurauksena 40 kuollutta ja päälle vielä uhkailut että iskut eivät jää tähän. Olin taas melko tyytyväinen siihen tosiasiaan, että saa asua Suomessa. Mieluummin sitä täällä valittaa kun kesällä sataa vettä ja taas sai kansanedustaja lisää palkkaa, eipähän kuitenkaan tarvitse tehdä joka päivä hengenvaarallista työmatkaa sukuni minulle määräämän vaimon ja kolmen lapsen kanssa moottoripyörällä, ja asua ilman sähköä 45 asteen kuumuudessa, käyden välillä vähän kivittämässä jotain omin päin ajattelevaa naispuolista ja tuumia että mikähän minut tappaa ensin, liikenne, nälkä, taudit vai Taleban.