#kutsumua

Okei, useimmat varmasti tietävät jo tässä vaiheessa mikä #kutsumua on.

Jos joku ei kuitenkaan vielä tiedä, kirjoittaa Uusimaa tästä upeasta ilmiöstä seuraavasti:

Sosiaalisessa mediassa tunnuksella ”#kutsumua” tunnettu kampanja kehottaa ihmisiä puuttumaan kiusaamiseen. Kampanja leviää haastekuvilla, joissa ihmiset poseeraavat kahden paperille kirjatun sanan kanssa: toinen kertoo lokerosta, johon osallistuja on joskus luokiteltu, toinen ominaisuudesta, josta hän haluaisi itsensä muistettavan.

kutsumua

Lähdin haasteeseen heti mukaan omalla kuvallani Instagramin puolella. Tiesin oitis minkä sanan kirjoitan paperiarkin yläkulmaan. Sen toisen, positiivisen sanan, keksimiseen meni enemmän aikaa.

Paperiarkin yläkulmaan raapustin paksulla mustalla tussilla sanan XL. Olen ollut pullukka koko lapsuuteni, mutta läski-huudot eivät jostain ihmeen syystä ole koskaan häirinneet minua kovasti. Minulla on aina ollut ympärillä upeita ystäviä, joten yksin en ole koskaan joutunut olemaan. Ehkä vahvat ystävät ja oikea asenne auttoivat siihen, etteivät satunnaiset haukkumiset vaivanneet minua kovin paljon.

Mutta kerran iski ja pahasti. Olin lukion ensimmäisellä luokalla, ja teimme äidinkielen tunnilla erästä vaatetilausta. Jokaisen oppilaan piti merkitä paperiin oma nimi ja tilattavan vaatteen koko. Ystäväni hoiti tilausta, ja laittoi paperiarkin kiertämään, kirjoitin siihen nimeni ja sen perään koon L. Paperi jatkoi matkaa selkämme takana istuvien kovispoikien käsiin, jotka hihittelivät jotain ja laittoivat paperiarkin sen jälkeen eteenpäin. Paperiarkki kiersi koko luokan, ja kun se vihdoin palautui ystävälleni, tuhahti hän vihaisesti.. Ne takana olevat kovispojat olivat rustanneet merkitsemäni L-koon eteen kirjaimen X. Ja hihittelivät sille.

Kun näin paperin, meinasin oksentaa. Musta tuntui todella pahalta, siis ihan h*lvetin pahalta. Olisin halunnut lähteä luokasta itkien pois, mutta jotenkin keräsin itseni kokoon ja istuin tunnin loppuun asti omalla paikallani yrittäen esittää ettei hommassa ollut mitään ihmeellistä. Sisälläni kuitenkin sykki, ja vihasin takana olevia koviksia tuona hetkenä enemmän kuin olin vihannut koskaan ketään. Se tunne, kun tajusin että kaikki olivat pitäneet minua pilkkanaan, oli kamala. Onneksi vierelläni oli kuitenkin vahva ystävä, joka tosiaan heti tuhahti kovisten vitsille vihaisesti. Kiitos siitä!

Kotimatkalla itkin, muistan kävelleeni metsän kautta kotiin, jottei kukaan ohikävelevä tai -ajava näe kyyneliäni. Kotona raapustin päiväkirjaani pitkät pätkät vihaisia lauseita. En oikeastaan tuntenut muuta kuin vihaa ja sen kuvottavan tunteen, kun näin paperiarkin ensimmäisen kerran.

kutsumua

Sanat satuttavat, ja niiden voima on valtava. Muistan tuon äidinkielen tunnin edelleen kuin eilisen, ja se aiheuttaa minulle vieläkin oksettavan tunteen mahassa. Ja vaikka tiedänkin asian nyt näin aikuisena olleen aika mitätön, ei tapahtumaa saa koskaan huuhdottua mielestä kokonaan pois.

Että kiitos vaan teille kovis-Tuomas ja kumppanit. Tiedoksi kuitenkin, että XL:n sijaan olen oikeasti yksi alla olevan kuvan upeista leideistä – hymyilevä, eloisa ja vahva nainen! Toivottavasti se loistaa minusta myös ulospäin!

#äläkiusaa

ryhmäselfie

Ryhmäselfien nappasi Baking Instinct -blogin Eleanora von Smöör

6 kommenttia artikkeliin ”#kutsumua

  1. Asiaa koko postaus. Siihen ei joskus tarvita kuin yhden ihmisen ikävä kommentti, supinaa kaverin kanssa ja loukkaus on sinetöity. Mä sain oman osuuteni ala-asteella. Kuudennella luokalla. Mulla on aina ollut pitkät hiukset ja niitä pidettiin kiinni koulussa. Eräällä tunnilla suosittu poika alkoi kuiskutella vieruskaverinsa kanssa ja osoittelivat minua. En ymmärtänyt mistä on kyse. Välitunnilla asia selvisi. Hörökorvat.

    Mä en ikinä ollut ajatellut, että mulla on hörökorvat. Sen päivän jälkeen oli. Meni viisi vuotta, en koskaan, ikinä laittanut enää hiuksia kiinni, enkä näyttänyt korviani. Kunnes aloin seurustella ensimäisen ns. oikein poikakaverin kanssa, ja vähitellen tajusin, että jos ne eivät ole sille big deal niin sitten ei haittaa jos ne jollekin muulle on.

    Nyt voin nauraa asialle, mun lapussa vois olla hörökorvat ruksittuna ja kuunteleva alla – voin siis jopa vitsailla asialla. Se ei kuitenkaan tarkoita että kaikki voi. Toisille jää pysyvät arvet, ja hei, viisi vuottakin on aika pitkä aika teinin elämässä.

    • Mäkin omasin (nykyään ei voisi vähempää kiinnostaa) hörökorvat. En pitänyt koskaan pienenä lippiksiä, sillä niissä korvat tulivat tosi rumasti esille.

      On ihan uskomatonta miten pienistä jutuista kiusaaminen ja loukkaaminen voi lähteä liikkeelle. Se on niin väärin. Uskon vahvasti, että kiusaajalla on omia ongelmia – pieniä tai suuria – josta toisten haukkiminen lähtee liikkeelle. Niihin ongelmiin pitäisi myös pystyä tarttumaan koulun, perheen ym. avulla.

      Ja tosiaan, ihmiset ovat erilaisia. Joillekin riittää yksi ruma sana kipeään kohtaan, toiset kestää lähes mitä vaan.

Kommentti ilahduttaa aina!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s