Berliinin matkan toinen päivä alkoi hieman sumuisessa säässä. Heräsimme odotetusti ennen kellonsoittoa, ja olimme tarmoa täynnä päivän seikkailuille!
The Circus Hostellin katutasossa on hauska ja hieman leikkisä Katz & Maus –ravintola, joka tarjoilee myös aamupalaa. Buffet-aamupala sisälsi teen, kahvin tai tuoremehun sekä suhteellisen kattavat aamupalasapuskat. Mistään yltiörunsaasta brunssibuffetista ei ollut kyse, mutta naurettavan halpaan viiden euron hintaan nähden aamupala oli enemmän kuin hyvä.
Söimme ensimmäisen nukutun yön jälkeen aamupalan, jonka jälkeen lähdimme suunnistamaan kohti Berliinin eläintarhaa. Meillä oli koko reissun ajan ystäväni kanssa selkeät vastuualueet – minä vastasin kävelykartoista ja ystäväni piti huolen siitä, että nousemme aina oikeaan bussiin, metroon tai junaan. Vastuunjako toimi hienosti, emmekä eksyneet kuin ehkä kerran kävellen ja toisen kerran metrossa. Hyvä me!!
Eläintarhaa kiersimme kolmisen tuntia. Lässytimme söpöille elukoille ja etsimme hikihatussa pandoja. Harmiksemme pandoja ei eläintarhassa enää ole.. Törkeää, ettei asiasta mainittu missään mitään! Eläintarhassa tuli napattua hirmuisen paljon kuvia, joten palataan eläintarhan tunnelmiin hieman myöhemmin omassa postauksessaan!
Eläintarhassa sekoilun jälkeen nappasimme ruokakojusta juustopretzelit ja suuntasimme valokuvamuseoon. Museum für Fotografie oli huikea! Kolme kerrosta täynnä maailmankuulun Helmut Newtonin töitä (lähinnä alastomia naisia) sai minut toteamaan, että Helmut tykkäsi naisen kropasta ja osasi ottaa siitä kuvia. Valokuvamuseossa ei saanut kuvata, mutta toisaalta siellä otetut kuvat olisivat olleet liian rohkeita mun blogiin. Heh!
Vaihtuvana näyttelynä oli Michael Ruetzin maisemakuvia, jotka olivat kivaa ja kaunista vaihtelua Newtonin kuvaamiin naisten karvaisiin alapäihin ja tisseihin (oli nekin kyllä toisaalta ihan kauniita). Heh.
Valokuvamuseossa meillä meni varmaan reipas tunti, jonka jälkeen meillä oli taas nälkä. Eksyimme sattumalta hauskaan israelilais-välimerelliseen Jacob’s-ravintolaan, jossa söimme punajuurilihapullia ja lohta. Molemmat annokset olivat hyviä ja sopivat mainiosti pieneksi lounaaksi.
Mahat täysinä jatkoimme matkaa aivan toiselle puolelle kaupunkia. Matka lännestä itään East Side Gallery –nimiselle nähtävyydelle kesti reippaat 30 minuuttia! East side gallery on maailman pisin taidegalleria, joka käsittää 1300 metriä erilaisten graffittien ja maalausten peittämää alkuperäistä Berliinin muuria. Muuria jätettiin tämä pätkä omalle paikalleen Spree-joen varrelle samassa hässäkässä, kun Neuvostoliitto kaatui ja muuri lopulta kaadettiin, ja David Hasselhoff lauloi välkkyvässä takissaan Looking For Freedom -biisiä. Tota biisiä ei muuten pidä alkaa hyräillä tai laulaa yhtään.. Me tehtiin se moka muuria ihmetellessämme, ja biisihän soi sitten loppupäivän molempien päässä ja aina hyvässä välissä piti ilmoille päästää pari lausetta kyseistä biisiä.
p.s. Videon katsominen ja biisin kuunteleminen omalla vastuulla!
Hands on the wall
Kertooko Berliinin muuri totuuden suomalaisista?
”My God, Help Me to Survive This Deadly Love.” Kiss by Leonid Brezhnev and Erich Honecker
Kun 1,3 kilometrin mittainen muurinpätkä oli nähty, jatkoimme matkaa kävellen kohti Alexanderplatzia. Shoppailimme Alexanderplatzin ympäristössä jokusen tunnin. Saalis oli kuitenkin tosi heikko, taisin ostaa kolmet sukkahousut ja kahdet villaiset kenkien pohjalliset. Jippii.
Alexanderplatz on saanut nimensä Tsaari Aleksanteri I:n mukaan, joka kävi Berliinissä vuonna 1805. Aukio oli ennen muinoin koko kaupungin keskipiste, ja sotien ja muurin musertamisen jälkeen itäisen Berliinin aukio on taas laitettu uudestaan kuntoon. Sinne on avattu lukuisia toimisto- ja liiketiloja, ja on aukio myös tunnettu hyvistä ja kehuja keränneistä katuruokakojuista.
Alexanderplatzin aukion laidalla kohoaa 368 metriä korkea Berliinin televisiotorni (Berliner Fernsehturm). Torni valmistui vuonna 1969, ja se on edelleen koko Saksan korkein rakennus. Me päätimme käydä kurkkaamassa miltä Berliini näytti tv-tornin näköalatasanteelta, kun olimme saaneet shoppailusta tarpeeksi (lue: kaupat menivät kiinni).
Aurinko oli laskenut jo kokonaan horisontin taakse, kun köpöttelimme ystäväni kanssa hissiin, joka vei meidät niin nopeasti ylös, että molempien korvat menivät lukkoon. Näkymät olivat odotetusti hienot. Ei tosin niin hienot kuin vuosi sitten New Yorkissa ollessamme herra Longfieldin kanssa Top of the Rock -näköalatasanteella.
Yläilmoista saimme todeta ystäväni kanssa jälleen kerran kaupungin olevan todella suuri ja isolle alueelle levittäytynyt. Emme erottaneet yläilmoista kaupungin toisella laidalla olevaa Brandenburgin porttia, vaikka kuinka kurkimme portin suuntaan. No, portti jäi näkemättä, mutta tuhannet kaupungin valot olivat näkemisen arvoiset!
Laskeutuessamme hissillä televisiotornista alas iski meille jälleen nälkä. Päätimme suunnistaa jonnekin hostellimme läheisyydessä olevaan ravintolaan, niitä kun näytti olevan vaikka muille jakaa aivan majapaikkammekin vieressä. Emme vieneet edes päivän aikana kertyneitä ostoksia ja muita romppeita hostelliin, vaan astelimme tukat sekaisin ja jalat puhkikäveltyinä söpöltä näyttävään Zur Rose –nimiseen ravintolaan, joka sijaitsi ehkä 25 askeleen päässä hostellimme pääovista.
Otin lasin viiniä ja nautaa sisältävän salaatin, ystäväni eteen tuotiin vettä ja mozzarella-gnoccheja. Olo oli nuutunut ja väsynyt pitkän päivän päätteeksi, mutta ravintolan ystävällinen palvelu ja ihanan tunnelmallinen ilmapiiri virkistivät kummasti. Istuimme ravintolassa yllättävän pitkään pölöttäen kaikesta mahdollisesta.
Hostelliin päästessämme rojahdimme melkein saman tien sänkyyn ja nukuimme kuin tukit aamuun asti. Tai no, ennen kuin pääsimme nukkumaan, kassakaappi rojahti vaatekaapin ylähyllyltä hyllyineen päivineen lattialle, ja sitä sitten selvitettiin illan ja seuraavan aamun aikana hostellin työntekijöiden ja omistajan kanssa. Onneksi painava kaappi ei tippunut meidän varpaille, ja onneksi matkavakuutus hoitaa kassakaapin sisällä olleen läppärin kolhut. Aina sattuu ja tapahtuu!
Meanwhile in Longfield.. 