Italian reissun ensimmäinen viikko vietettiin pienessä Bucinen kylässä isossa Villa Catola -huvilassa kaverien kanssa. Teimme loman ensimmäisen viikon aikana päiväretkiä Bucinesta sinne tänne, ja nyt olisi vuorossa hyvin pienen Monteriggioni-kylän valloitus.
Bucinen kylästä meillä oli vajaan 60 kilometrin ajomatka Monteriggioniin. Nelipaikkaiseen Smartiin istahti tarmoa täynnä oleva viisihenkinen vaellusporukka. Herra Longfield oli laatinut vaellusreitin etukäteen, ja kaiken piti olla selvää kuin pässinliha. Sen kuin vain seuraamme maastoon merkittyjä puna-valko-puna-reittimerkkejä, niin saisimme ihailla kauniita viiniviljelmämaisemia sekä panoraamaisia näkymiä ympyränmuotoiseen Monteriggioniin 9,5 kilometrin vaelluksen aikana. No ei se ihan niin mennyt.. Heh!
Reitin starttipiste oli pienen pienessä Monteriggionin kylässä. Auton jätimme kylän maksulliselle parkkipaikalle, joka sijaitsi kukkulalla olevan kylän alapuolella. Astuttuamme autosta ulos, huumasi meidät heti valtavan ihana laventelin tuoksu! Laventelia kukki kylään johtavan ylämäen rinteillä todella paljon, ja siinä samassa eräs vaellusporukkamme jäsenistä muisti olleensa Monteriggionissa ennenkin! Aika hauskaa, ettei hän muistanut aikaisempaa vierailua kuin vasta siinä vaiheessa kun kävelimme kohti suloista kylää.
Tulimme Monteriggioniin sisään Porta Romea -nimisestä portista, joka on kylän toinen suuri sisääntuloportti. Toinen portti on nimeltään Firenzen portti. Porttien nimet viittaavat yksinkertaisesti siihen, että toinen osoittaa Roomaan ja toinen Firenzeen. Porttien lisäksi koko Monteriggionin kylää kiertää ympyränmuotoinen muuri, jossa nököttää komeat 14 tornia, jotka voi nähdä jo kaukaa. Monteriggionia ei suunniteltu muodoltaan ympyräksi, vaikka niin voisi kuvitella. Muurit, ja samalla koko kylä, rakennettiin vuosien 1213 ja 1219 välissä ihan vain maaston mukaan. Minkäs sille voi jos kukkula oli ympyränmuotoinen.
Vaikka Monteriggioni on kooltaan pieni, ei kyseessä ole mikään ihan turha kyläpahanen. Itse herra Dante nimittäin mainitsi Monteriggionin Jumalaisessa näytelmässään, jossa hän vertasi kylän 14 tornia jättiläisten muodostamaksi piiriksi.
Astellessamme vaellusporukkamme kanssa Monteriggionin Piazza di Roma -nimisellä pääaukiolla, jossa toimi ennen muinoin suuri vihannespuutarha, olimme vähän hukassa siitä, mistä kohden vaellusreittimme oikein pitäisi lähteä. Pienen päättömän köpöttelyn jälkeen herra Longfield sekä ryhmämme ainoa italiaa osaava neitokainen (se en ollut minä) lähtivät kysymään apua info-pisteen tädiltä. Saimme ohjeet – menkää portista heti oikealla, etsikää Stop-merkki, kääntykää vasemmalle ja seuraavasta oikealla ja sitten vain seuraatte puna-valko-puna-reittimerkkejä. Helppoa!
Muistin nähneeni Stop-merkin portin ulkopuolella, ja sitä kohden me sitten lähdimme talsimaan. Ainoa ongelma oli se, että kyseinen Stop-merkki oli portista vasemmalla. En tiedä miksi kaikki uskoivat minua, mutta me lähdimme sitten portista vasemmalle, vaikka olimme juuri saaneet ohjeet lähteä oikealle. Urpot. Sitten kävi vielä niin uskomattomasti, että Stop-merkin jälkeen näimme puna-valko-puna-reittimerkkejä, joita lähdimme totta kai iloisesti seuraamaan! Kävelimme kauniiden viiniviljelmien läpi ihastellen maisemia. Siinä samalla herra Longfield mutisi, ettei tämmöisestä viiniviljelmäalueesta kyllä puhuta mitään reittioppaassa reitin tässä kohtaa. Mutta koska olimme löytäneet Stop-merkin ja sen jälkeen alkoivat puna-valko-puna-reittimerkit, jatkoimme talsimista eteenpäin. Herra Longfield silti tutki vähän kännykkänsä karttoja, ja lopulta pysäytti meidät – olimme lähteneet täysin väärään suuntaan. Nokat takaisin Romea-porttia kohti, josta lähdimme reilun tunnin alkusekoilun jälkeen vihdoin oikeaan suuntaan eli oikealle.
Oikea stop-merkki löytyi, ja lopulta myös ne oikeat puna-valko-puna-reittimerkit. Reittimme kulki nyt samaa tahtia kuin herra Longfieldin reittioppaassakin. Näimme lopulta myös ne odotetut panoramanäkymät Monteriggionin yli. Siinä sitä sitten käveltiin nauraen ja jutellen niitä näitä. Kävimme juttelemassa myös erään maatilalla asuvan perheen kanssa, joiden pihakaivosta saimme täyttää jo alkusekoilun aikana huvenneet vesivarastomme, ennen kuin jatkoimme matkaa.
Seurasimme tarkasti reittimerkkejä, kunnes yhdessä kohtaa päätimme jostain käsittämättömästä syystä POIKETA reitiltä. Reitimerkit jatkuivat eteenpäin, mutta me käännyimme risteyksestä oikealle. En tähän päivään asti tiedä, miksi ihmeessä me hylkäsimme ne hienot puna-valko-puna-reittimerkit..
No, turha niiden perään on enää itkeä. Siellä me sitten käveltiin. Jossain kohden tie muuttui poluksi, ja lopulta polkukin päättyi ja me olimme keskellä metsää. Metsää, jossa oli isoja villisikojen kaivamia mutaisia alueita. Metsää, jonka pikkuisten polkujen kaikki kivet villisiat olivat kääntäneet ympäri etsiessään sieniä ja jotain muuta safkaa niiden alta. Metsää, jossa oli siellä täällä haulikon hylsyjä. Metsää, jossa on selkeästi harrastettu villisikojen ampumista. Kiva.
Onneksi olin varustautunut hyvin. Kun porukalta meinasi pitkän hortoilun aikana usko loppua, kaivoin reippaana repusta kasan proteiinipatukoita ja pari banaania, jotta kaikki saisivat vähän energiaa. Pienen tauon jälkeen matka jatkui. Herra Longfield otti suunnan ja sitten lähdettiin metsän läpi edes suunnilleen Monteriggionia kohden. Lopulta tupsahdimme joidenkin italialaisten maatilaihmisten pihalle. Mies ja nainen olivat pihallaan lounaalla koiriensa kanssa, ja sitten sinne tupsahti umpimetsästä viisi suomalaista turistia. Olimme varmasti näky! Huikkasimme ciaot, ja jatkoimme pokkana matkaa. Pian vastaan alkoi tulla muutaman kymmenen metrin välein varoituskylttejä, joissa kerrottiin, että olimme juuri olleet yksityisellä sienimetsäalueella, jolla oleilu oli kiellettyä. Hah!
Jossain välissä polku kasvoi onneksi taas hiekkatieksi ja lopulta pikitieksi. Kävelimme yli 17 kilometrin sekoilun päätteeksi viimeiset kilometrit autotien viertä pitkin, jossa kauniista maisemista ja viiniviljelmistä ei ollut tietoakaan. Mutta ei siinä voinut olla nauramattakaan. 9,5 kilometrin trekki muuttui 17 kilometriksi. Olimme saaneet mukaamme kolme kaveria, joille kehuimme, että nyt olisi tosi kiva ja upeita maisemia sisältävä trekki tiedossa, ja sitten me eksytään umpimetsään ja kävellään autotiellä. Heh!
Uskomatonta kyllä, saimme kolme kaverusta mukaan vielä yhdelle trekille, joka oli kyllä sitten todella onnistunut. Siitä lisää myöhemmin!
p.s. Trekin jälkeen raahasimme itsemme takaisin Piazza di Romalle, jossa söimme ansaitusti jätskit ja osa porukasta joi isot bisset. Sitten istahdimme taas autoon yhtä seikkailua rikkaampana.
Meanwhile in Longfield.. 