MoikkaDC, Herra Longfield tässä taasen. Nyt jatkuisi horina Kentuckyyn suuntautuneelta työmatkalta, josta aiemmin jo höpöttelin täältä tämän linkin takana löytyvässä jutskassa. Hitto, tästä tuli taas ihan karmeen pitkä hölötys..
Tuolla työmatkalla sattui lopulta käymään niin hassusti, että hommat valmistui ennen aikojaan. Kun mietittiin, että mitäs nyt sitten tehdään, tehtiin semmonen päätös että minun olisi aika turha pyöriä pari päivää turhan panttina siellä Kentuckyssa ja laskutella olemassaolostani poloista asiakasrukkaa. Sovittiin siis, että häipyisin oitis Kentuckysta, mutta jäisin Washingtoniin odottamaan alkuperäisen paluulentoni lähtöä. Jos olisin ostanut uuden, aikaisemman paluulennon Atlantin yli, olisi se maksanut niin paljon, että laskeskeltiin tulevan halvemmaksi asiakkaalle, jos hengailisin siellä Washingtonissa pari päivää ja menisin sillä alkuperäisellä lennolla himaan. Tämähän minullekin toki sopi. Edellisellä Kentuckyn matkalla tulinkin täällä bloginkin puolella jo tuumailleeksi, että olisi ihan metkaa Washingtoniakin käydä joskus katselemassa – ja nyt siihen sitten avautui vähän vahingossa mahdollisuus. Jee!
Niinpä sitten lentelin Louisvillesta Washingtoniin, etsiydyin siellä hotelliin, hamusin aulasta kaikenlaista opaskarttaa ja esitettä mukaani, pikkasen googlettelin ja sitten lähdin suorilta kaupunkiin haahuilemaan. Sellaisen asian opin heti kättelyssä, että Washingtonista kirjoittaessa sinne perään pitäisi aina laittaa kirjaimet D.C. (ne tulee sanoista District of Columbia), jos siis on puhe tästä USA:n pääkaupungista. Jos niitä kahta kirjainta ei sinne loppuun laita, niin sitten tarkoitetaan USA:n vastakkaisella rannikolla sijaitsevaa Washingtonin osavaltiota eikä pääkaupunkia – vain juntit ja urpot puhuu pääkaupunki-Washingtonista ilman D.C.:tä. Tämähän sitten käänteisesti tarkoittaa sitä, että koska minä olen juntti ja urpo, en voi kirjoittaa noita kirjaimia kertaakaan sanan Washington jälkeen tähän postaukseen – vaikka puhunkin vain siitä pääkaupungista. Säännöt on sääntöjä.
Lähdin hotellista ulos päästyäni harppomaan reipasta kyytiä kohti Pentagonia. Ajattelin että käyn sen heti katsastamassa, koska se sijaitsi ihan kävelymatkan päässä hotellistani, ja että voisin sieltä sitten käppäillä katsastamaan National Mall -nimisen aukion, jonka läheisyydessä sijaitsee käytännössä kaikki Washingtonin tärkeimmät, leffoista sun muista tutut nähtävyydet ja monumentit. Mutta sitten kävikin niin, että kesken reippaan kävelyreissuni taivaalta alkoi satamaan vettä, joten kävelyaie tyssäsi alkuunsa, ja etsiydyin lähimmälle metroasemalle. Siellä sitten sain päähäni ajaa suoraan sinne National Mallille, voisinhan sitten vaikka kävellä sieltä takas hotellille ja tsekata Pentagonin siinä samalla matkalla.
National Mallille päästyäni ensimmäiseksi silmiin osui Washington-monumentti, eli se semmonen hemmetin iso kivipaasi mikä leffoissa näkyy jokaisessa Washingtonissa kuvatun kohtauksen horisontissa, samaan tapaan kuin Eiffelin torni aina häämöttää jokaisesta pariisilaisesta ikkunasta. Katastrofileffoissa näihin maamerkkeihin sitten aina ikävästi osuu meteoriitit tai alienin lasersäteet tai godzilla muuten vaan rikkoo ne kiukkupäissään, koskaan ne ei hajota jotain random-kerrostaloa tai vaikka bussikatosta, ei, aina pitää ottaa selvää tunnetuimmasta turistinähtävyydestä ja pistää just se palasiksi.
Pienestä sateesta huolimatta suuntasin kulkuni kivipaasia kohti, oli se sen verran vaikuttava tötterö. Paasiin pääsisi sisällekin, ja siellä on hissi jonka avulla voisi hilata itsensä korkeuksiin – sieltä varmasti avautuisi hienot näkymät Washingtoniin. Kaikki päivän turistiliput olivat kuitenkin harmillisesti jo myyty loppuun. Lippuputiikissa töissä ollut jamppa kehotti tulemaan huomenna aamulla aikaisin lippuja ostamaan jos pylvääseen mieli sisälle: liput kuulemma myydään aina melko nopeasti loppuun.
Kivipaasin juureltakin avautui jo melko hulppeat näkymät: yhdessä suunnassa näkyi Valkoinen talo, toisessa Lincolnin muistomerkki ja kolmannessa kongressitalo United States Capitol, eli Amerikan eduskuntatalo. Paasilta lähdin vaeltamaan ensimmäiseksi kohti Valkoista taloa. Olin alun perin ajatellut käyväni siellä sisällä vähän kattelemassa että mimmosessa murjussa se Barack oikein pasianssia pelailee, mutta eipä sinne niin vaan sisään kävelläkään. Pitäisi saada joku kutsu suurlähetystöstä tai kongressiedustajalta tai joltain, jos mielisi sisällä käydä haahuilemassa. Menin sitten vaan aidan taakse taloa toljottamaan ja napsimaan siitä kuvia. Se oli loppujen lopuksi aika pikkunen talo. Talon tunnusmerkkinä toimiva väri muuten valikoitui aikanaan niinkin arkisesta asiasta kuin maalin hinnasta – valkoinen maali oli kaikkein halvinta, joten Amöriikan presidentin talo maalattiin sitten sillä. Hienoa tommonen pihistely, Valkoinen on paljon järkevämpi kuin vaikkapa Kultainen tai Timanteilla päällystetty talo.
Valkoiselta talolta jatkoin vaellustani II maailmansodan muistomerkin kautta Lincolnin muistomerkille. Tässä vaiheessa jo huomasin, että vaikka nää muistomerkit ja museot näytti olevan kivan kompaktissa paketissa kartalla, oli niiden välillä oikeastaan aika lailla välimatkaa. Ja monumentit itsessäänkin olivat melkoisen kokoisia hökötyksiä, kuten esimerkiksi II maailmansodan suihkulähteistä ja kiviporteista ja ties mistä metallihäkkyröistä koostunut systeemi. Muistomerkkiin oli myös ympätty mukaan tähtiseinä, jonka jokainen tähti mallasi sataa sodassa kuollutta amerikkalaista. Niitä tähtiä oli aika hemmetin paljon siinä seinässä. Sota on viisasta touhua.
II maailmansodan muistomerkiltä vaelsin katsomaan sen Kentuckyssakin puhki hehkutetun Abraham Lincolnin muistomerkkiä. Tie sinne seurasi sitä semmosta vesiallasta, joka on kuuluisa siitä kun Forrest Gump juoksi sinne halaamaan Jennyä sen jälkeen kun sotilas-Forrest oli pitänyt puheen ja hippi-Jenny huusi yleisöstä ”Forrest!” ja sitten kaikki taputti ja hurrasi ja myöhemmin Forrest veti hippi-Jennyn naistenhakkaaja-hippi-(baradogs)-poikakaveria turpaan Mustien pantterien kokouksessa.
Forrest Gump –altaalta sitten pääsikin sisään kiviseen pylväiden kannattelemaan katokseen, jonka keskellä istua toljotti jättikokoinen Abraham Lincoln kivituolillaan, ympärillä oleville seinille oli vielä riipusteltu jotain Abrahamin parhaita läppiä. Tuima ilme naamallaan Lincoln sieltä toljotti sitä Washingtonin kivipylvästä. En saanut ilmeestä ihan selvää, että harmittiko sitä kun Washingtonin tötterö oli jättimäisen iso ja niin keskeisellä paikalla, vai oliko Abraham vaan iloinen kun siitä oli sentään näköispatsas väännetty: George sai tyytyä olemaan pelkkä dorka tolppa. Olin vähän pettynyt kun kivi-Abrahamilla ei ollut sitä sen keksimää silinterihattua päässään.
Abrahamin monumentilta jatkoin sitten Korean sodan muistomerkille. Se oli ihan metka, puisto oli ripoteltu täyteen vaellusretkellä olevia kivisiä sotilaita, ja sitten siinä oli kanssa kiviseinä, johon oli jollain jänskällä taidolla iskostettu tuhansia sotilaskasvoja. Korean sodan muistomerkiltä jatkoin Martin Luther Kingin muistomerkille, olin just katsonut menolennolla jampasta kertovan leffan nimeltä Selma, jonka keskeiset tapahtumat sijoittuivat siihen samaiseen Selma-nimiseen kaupunkiin Alabamassa, missä minä olen liian monta yötä viettänyt erään työkohteen takia. Siinä vaiheessa alkoi jo vähän tökkimään monumentit, karttaan oli merkitty niitä ihan jumalaton määrä lisää, jokaiselle sodalle ja taistelulle ja vähänkin jotain merkittävää tehneelle amerikkalaiselle hahmolle tuntui jossain päin Washingtonia olevan jonkinlainen muistomerkki.
Jätin loput muistomerkit vesisateeseen, ja suuntasin kulkuni kohti ensimmäistä museota. Washingtonissa on useita Smithsonian-säätiön ylläpitämiä laadukkaita museoita, joissa on pihille ihmiselle se hyvä puoli, että niissä vierailu on täysin ilmaista. Olin katsonut museotarjonnasta eniten minua kiinnostavat paikat, jotka olivat Amerikan historian, Luonnonhistorian, Amerikan alkuperäisasukkaiden (eli intiaanien jos haluaa olla epäkorrekti) ja Ilmailu- ja Avaruustieteen museot. Jotain taidehömppääkin siellä ois vielä ollut, mutta en mä tajua niistä tauluista ja veistoksista sun muista tilkkutäkeistä ikinä yhtään mitään, puhumattakaan modernin taiteen kotkotuksista.
Pitkällisen monumenttikierroksen jälkeen ensimmäinen vastaan tullut museo sattui olemaan Amerikan historian museo, joten menin sinne sisään. Olin ajatellut käyväni siellä syömässä, mutta sattuikin niin että museot olivat jo menossa kiinni piakkoin, ja ruokapaikat oli jo ehditty sulkea. Haahuilin sitten nälissäni siellä museossa sen aikaa kun museo oli vielä auki, ja senkin jälkeen niin kauan kun kehtasin vartijoiden ”We are closing” –huutoja kuunnella. Vähän pikakelauksella se touhu meni, ja osa museosta jäi näkemättä tyystin.
Kun vartijat olivat sitten lopulta saaneet työnnettyä minut ulos, oli alkanut sataa ihan kaatamalla. Sateen ja melkoisen nälkäni takia skippasin tyystin ajatuksen hotellille kävelemisestä, ja harpoin lähimmälle metroasemalle. Metrossa tajusin, että kartat, jotka olin mukaani ottanut, kuvasivat kyllä oikein ansiokkaasti näitä päänähtävyyksiä, mutta hotellini sijainti ei kartoille mahtunut ollenkaan. Puolieksyksissä sitten haahuilin sateessa muistini mukaan melko lähellä hotelliani olleen metroaseman maastossa, jonkinnäköisiä opaskarttoja ja mahdollista ruokapaikkaa etsien. Pienen poukkoilun jälkeen löysin jonkun bussikartan, jonka avulla pystyin hahmottamaan mihin suuntaan piti mennä, ja matkalla hotellille törmäsin vielä kivan näköseen pizzapaikkaan, jossa sain nälänkin tapettua.
Seuraavan päivän haahuilun päätin aloittaa suoraan museoista. Jätin Washington-monumentissa vierailun välistä, ja porhalsin Ilmailu- ja Avaruusmuseoon. Se olikin melkoisen metka paikka se. Heti ovesta sisään astuttuaan saa nähtäväkseen mm. realistisen kokoiset kopiot venäläisten ja amerikkalaisten ydinohjuksista, ja siinä lattialla keskellä käytävää möllötti myös se kapseli, jonka sisällä tyypit nimeltä Armstrong, Aldrin ja joku kolmas turha äijä tulivat aikoinaan maahan sen jälkeen kun olivat käyneet vähän Kuun pinnalla koipiaan oikomassa. Tai siis kaksi edellä mainittua kävi siellä, se kolmas ei jaksanut lähteä niin se jäi sinne kapseliin pelaamaan Tetristä.
Varsinkin nuo museon avaruusmatkailuaiheiset tauhkat oli aika mielenkiintoisia, niitä en ole juurikaan päässyt muissa käymissäni museoissa ihmettelemään. Hullua oli ajatella, että jotkut sekopäät ovat aikanaan nuokin vempeleet sitoneet isoon rakettiin kiinni, ja sitten vielä isommat sekopäät on menneet ihan vapaaehtoisesti sinne kyytiin, ja koko hökötys on räjäytetty avaruuteen. Muutakin mukavaa museossa oli, oli lentokonetta ja helikopteria ties miltä ajanjaksoilta, lentotukialuksille oli yksi osio pyhitetty ja sitten oli muutakin jänskää avaruuskamaa, kaikkia näitä Hubble-teleskooppeja ja Mars-luotaimia esiteltiin kivasti rautalangasta väännellen. Vähän yllätti, kuinka raadollisen rehellisesti museossa myös kerrottiin natsien osuudesta USA:n ja Neuvostoliiton avaruuden valloituskilpailussa: mm. natsien tekemien sairaiden ihmiskokeiden tuloksia oli molemmilla puolin suurella mielenkiinnolla käytetty hyväkseen, kun oli suunniteltu ensimmäisiä miehitettyjä avaruuslentoja, ja kumpikin valtio haali itselleen sodan loppuvaiheissa ansioituneita natsi-insinöörejä, jotka olivat Adolfin ja kumppaneiden käskystä keskittyneet kehittelemään rakettiteknologiaa – jotenkin ne jampat pääsi luistamaan tämmösistä ikävästi avaruuslentoja ja joukkotuhoaseiden suunnittelua epäilemättä häiritsevistä sotaoikeudenkäynneistäkin, joissa Pentti Perusnatsit pistettiin hirteen tai vähintään vankilaan.
Avaruusmuseosta jatkoin intiaanimuseoon, siinä sivussa kävin kanssa vähän Kongressitaloa toljottamassa, mutta se oli sen verran remonttiriepujen peitossa että se oli äkkiä nähty. Intiaanimuseo oli sekin ihan mielenkiintoinen: aika kusipäisesti on Amerikan alkuperäiskansaa aikoinaan kohdeltu. Toki intiaanitkin yrittivät käyttää yhtäkkiä maahansa pölähtäneitä, teknologisesti ylivertaisia valkonaamoja omaksi hyödykseen, ja valtailla naapurikylältä biisonimaat näiden uusien friikkien avulla. Paha vaan että Euroopassa oltiin juonittelussakin pikkasen edellä, naiivit ja vähän pölvästit inkkarit jäivät nopeasti siinä touhussa jalkoihin.
Mitähän sitä kävisi, jos maapallolle nyt pölähtäisi ekaksi jotain superkehittyneen avaruusrodun tutkimusmatkailijaa ja sitten alkaisi tulla avaruusaluskaupalla jengiä tänne asumaan? Lähtisikö joku Norja niiden kanssa juonittelemaan että antakaa meille hei tommonen lasertykki, saatte joo asettua tänne meidän vuonoille sit, jos viittisitte vielä opettaa kuinka tällä ammutaan iso reikä Ruotsiin, jooko? Hei hetkinen, ette te voi sinne Osloon telttojanne pystyttää.. aijaa, tapoitte sit kaikki oslolaiset. No, hemmetti. Ruotsi, tuutteko jeesii näiden kanssa? Ai niin, ammuttiin teitä sillä lasertykillä.. ja nyt on näköjään Tanska ja Suomikin noiden avaruusäijien omaisuutta. Kiva kuitenkin hei että annatte meille tämmösen muutaman hehtaarin alueen, missä voidaan kaikkien henkiinjääneiden skandinaavien kanssa asua vielä. Joo, kirjoitetaan sopimus missä sanotaan että tää on ihan OK järjestely seuraavat miljoona vuotta, älä enää sohi sillä lasertykillä jooko, ja voisitteko hei pliis parantaa meidät näistä teidän avaruustaudeista kun ei me itse osata? Ai ette? No, voi hemmetti.
Inkkareiden jälkeen menin vielä siihen Luonnontiedemuseoonkin, mutta siellä ei oikeastaan ollut oikein mitään mitä ei jossain aiemmilla matkoilla käydyissä museoissa ollut tullut jo vastaan. Hienoja dinosaurusluurankoja ja kaikkien maailman elukoiden vahahahmoja ja oli jalokivet ja meteoriitit ja kaikki näytillä, mutta ei niistä sen enempää.
Museot sai kolmannen jälkeen riittää, ja lähdin niiden jälkeen käppäilemään takaisin hotellille. Matkan varrella olin tosin ajatellut käydä katsomassa sen Pentagonin, kuin myös Pentagonia ennen reitille osuvan, lentokoneesta katsottuna hulppealta näyttäneen Arlingtonin sotilashautausmaan. Arlingtonille päästäkseen piti melkoinen matka vaeltaa, mutta se oli kyllä aika mykistävä paikka. Hautoja on epätodellisen siisteissä muodostelmissa pitkin hyvin hoidettuja nurmi- ja metsäalueita silmänkantamattomiin. Sain melko rauhassa haahuilla pitkin hautausmaata – yhdessä paikassa tosin sain seuraa alueelle eksyneestä peurasta.
Sinne loputtomasti jatkuvien valkoisten hautakivien rivistöjen sekaan oli myös ripoteltu taas kaikenlaista telkkarista tuttua, oli Iwo Jiman muistomerkki, missä kuus jamppaa yrittää kauheella vimmalla saada lipputankoa pystyyn, oli John F. Kennedyn hauta, jonka vierellä paloi ikuinen tuli ja vaimo makasi myös omassa kuopassaan siinä vieressä, ja JFK:n ajatuksia oli hakattu kiviin siihen ympärille. Sit vähän matkan päässä sivussa oli JFK:n salamurhatun veljenkin hauta, siinä ei ollu liekkiä, ei vaimoa, ei kiveen hakattuja mietteitä, ja ristikin oli vähän vinossa.
Tuntemattoman sotilaan hauta, jota vartioi korskeasti edestakas kopsuttelevat merijalkaväen sotilaat, oli aika vaikuttava kaikessa mahtailevuudessaan. Arlingtonistakin mulla oli kartta, johon oli merkattu jos jonkinlaisen suuruuden hautoja ja tapahtumien muistomerkkejä. Siellä tuli haahuiltua pitkä tovi. Arlingtonista kun pääsin lopulta ulos, oli vielä just sen verran paukkuja jäljellä, että haahuilin vihdoin sinne alun perin ensimmäiseksi kohteeksi suunnittelemani Pentagoninkin ääreen. Kävin katsastamassa sen seinän, mihin yksi 9/11 lentokoneista ohjattiin, sillekin toki oli oma muistomerkkinsä pystytetty siihen seinän viereen.
Pentagonilta jaksoin juuri ja juuri vääntäytyä hotellilleni. Laskeskelin siellä, että olin päivän aikana vaeltanut pitkin Washingtonia semmoset 15 kilometriä, ja edellisenä päivänä vielä vähän lisää. Olin ihan tyytyväinen, kun sain seuraavana päivänä vaan istua lentokoneissa.
Sellainen oli Washington, melkoisen vaikuttava paikka kaiken kaikkiaan. Ehdottomasti turisteeraushetken arvoinen mesta, jos joskus tulee tilaisuus siellä päivä tai pari viettää, niin mene ihmeessä.
Meanwhile in Longfield.. 