Herra Longfield työmatkailee – Vigo, Espanja

Mola, Herra Longfield tässä. Kesäloma oli ja meni, ja kun se oli mennyt, olikin heti suorilta lähdettävä työreissulle. Tällä kertaa kohde oli ihan Euroopassa vain, nimittäin Espanjassa Vigon kaupungin lähettyvillä oli eräs paikka minne pääsin viikoksi elämää ihmettelemään.

Espanjassa en ollut aiemmin työmatkalla käynytkään. Maa kyllä oli saatu jo ruksittua pois valtionkeruulistaltamme, Kanarian saarilla meinaan käytiin Hulin kanssa meidän ihka ekalla yhteisellä ulkomaanmatkallamme joskus vuonna miekka ja serpentiini, ja lisäksi Barcelonassakin ollaan joskus käyty lomaa viettämässä. Mulla on jotenkin ollut aina vähän nuiva suhtautuminen espanjalaisiin. En tiedä tuleeko se siitä, että Barcelonan matkalla mua alkoi pariin otteeseen ärsyttämään kun ihmiset ei osanneet jonottaa tai muuten vaan asiat ei toimineet, vai jostain historian tunnilta kun on kerrottu espanjalaisten touhuista löytöretkien aikaan. Jostain kohtalaisen turhasta kuitenkin on tämmönen pieni tympääntynyt asenne Espanjaa kohtaan pääkoppaani pesiytynyt. Kovin isosta asennevammasta ei kyllä ole kyse, koska olen kyennyt kuitenkin tykkäämään Espanjan maajoukkueen edesottamuksista jalkapallon saralla, ja lisäksi pystyn auliisti myöntämään että Espanjasta tulee yksi kovimmista TV-sarjoista koskaan – Serranon perhe. Diegon, Santin ja Fitin toilailuja pystyi oikein hyvin kattelemaan, yhtään ei harmittanut että hemmetin spaniardit, mitään ette osaa. No, ei se kolmikko kyllä oikeastaan mitään osannutkaan.

Työmatka alkoi melko dramaattisesti, sillä kotipihalta taksiin astuttuani ei oltu keretty ajamaan kuin parisataa metriä, kun jo taksi ajoi liikenneympyrässä pyöräilevän pojan päälle. Mitään törmäyksessä ei onneksi käynyt, mitä nyt taksikuski puhalteli jonkun aikaa ja soimasi tuuppaisusta itseään sen jälkeen kun oli tarkistanut että pojalla oli kaikki OK eikä pyörällekään ollut käynyt mitään. Ja varmaan sitä poikaakin vähän nolotti kun kaverinsa edessä joutui tommoseen tilanteeseen, mutta naarmuitta kuitenkin selvittiin.

Kommellukset menomatkalla päättyivät onneksi siihen, lento Madridiin ja vaihto sieltä Vigoon menivät ihan normaalisti, ja hotellillekin löysin näpsäkästi. Vigo oli kaupunkina yksi viihdyttävimmistä paikoista missä oon näiden työjuttujen takia joutunut asumaan. Paikka sijaitsee merenrannalla, ja on ihan kunnon kokoinen kaupunki. Pääsin kerrankin turisteeraamaan ihan siinä kaupungissa missä asuin, hortoilin pitkin rantaa ja kapusin keskustasta löytyvälle mäennyppylälle ja siellä sijaitsevalle linnalle, josta avautui hienot näkymät kaupungin yli Atlantille sekä vuorille. Aamuisin mereltä tuli pariin otteeseen todella sankka sumu, jonka läpi oli jotenkin hieno ajella merenrantaa ja kukkuloiden rinteitä pitkin meneviä teitä.

Myös työkohde sijaitsi normaalista poiketen meren rannalla, en oo aiemmin pystynyt töissä kattelemaan ikkunasta delfiinien pomppelehtimista, mutta nytpä semmonenkin tapaus kävi. Lisäksi oli metka katella, kuinka meri laskuveden aikana vetäytyi, ja veden alta paljastuneille hiekkasärkille pelmahti iso kasa porukkaa keräilemään simpukoita tai jotain. Siellä ne kyykki korien kanssa niinku meillä mummot mustikassa. Onkohan Espanjassa semmosta sanontaa, että mummot meni simpukkaan, mutta toinen ei mahtunutkaan?

Paikallisturisteerauksen lisäksi yksi ilta pääsin niin aikaisin töistä, että ajelin Portugaliin, koska se oli aika vieressä, ja siellä en ollut vielä aiemmin käynyt. Katoin kartasta vaan jonkun kaupungin, mikä oli ihan siinä Espanjan ja Portugalin rajan takana – Valenca oli sen paikan nimi – ja ajoin sinne. Aattelin että käyn vähän syömässä ja etsimässä josko paikassa ois jotain näkemisen arvoista.

Mutta siellä Valencassapa olikin aika messevä linna! Linnat on kivoja, monessa semmosessa oon aina matkoillani käynyt jos moisia vastaan tulee, joten toki menin sitten Valencankin linnaan. Vähän jännitti körötellä sinne sisälle vuokra-autolla, koska tie kulki linnan muurit puhkovien hemmetin kapeiden porttien läpi. Niistä aukoista mahtui yksi auto just ja just kerrallaan, porttien molemmilla puolilla oli liikennevalot ohjailemassa ettei jotkut yrittäneet samaan aikaan porttien molemmilta puolilta tulla, muuten ois tuloksena ollut nokkakolari. Linnan sisällä ajoin auton jonnekin kentälle parkkiin, ja haahuilin Valencassa aikani. Siellä linnanmuurien keskellä oli kapeilla kaduilla kaikenlaista kojua ja kauppaa, joissa lähinnä myytiin jotain rihkamaa, mutta portviiniä sieltä kävin semmosesta hauskannäköisestä viinikaupasta ostamassa, koska se myyjä jotain tuli niitä portviinejä siinä sormella tökkimään ja kovasti melttosi niistä. Aattelin että ovatkohan ne sitten Portugalista, kun nimessä on port, ja ostin pari pulloa vähän niinku tuliaisiksi. Hulille muuten ostin kanssa Valencasta tuliaisen, semmosen jostain ihme nahkasta tehdyn laukun, siitä tehtyjä tavaroita yksi kauppa oli väärällään, ja aattelin että sieltä pitää joku juttu Hulille ottaa. Ilmeisesti se laukku ei ollut kovin onnistunut valinta, koska laukku päätyi suoraa päätä kirppistavaroihin. Viesti itselle: älä osta Hulille ikinä mitään omin päin, ostat kuitenkin väärin ja hukkaan menee rahat. No, laukku päätyi lopulta Hulin äidille, joten ei se ihan hukkaan mennyt.

Tuli sitä espanjalaistakin meininkiä Vigossa vastaan, niin hyvässä kuin pahassa. Kerran jäin hotellin parkkihalliin jumiin, kun puomi ei auennut, ja melkein puoli tuntia kesti ennen kun löysin jonkun joka jaksoi lähteä asiaa kanssani selvittämään ja pääsin hallista pakoon. Hotellissa, missä yövyin, myös oli jostain syystä vain yksi silityssetti. Sitä kyselin viikon aikana varmaan kuusi kertaa, mutta se oli aina lainassa jollain muulla hotellivieraalla. Semmoset ei kauheesti luulis maksavan, jos vaikka toisen laudan ja raudan varalle hommaisi. No, en sitten ryppysissä kauluspaidoissa mennyt siellä, onneksi oli t-paitojakin sen verran että niillä selvisi.

Mutta olihan niissä paikallisissa kyllä jotenkin aika hellyyttävääkin sakkia. Tuli ihan Serranon perhe –fibat välillä, kun töissä joku nainen kävi välillä vähän itkemässä toimistossaan, tai äijä tuli ruokatunnilta ihan viinalta haisten, tai kun jollekin jutellessa se toinen tulee ihan kiinni ja kauheen tomerana selittää jotain ihan tavallista asiaa käsiä heilutellen ja voluumit korkealla. Sellasella intensiteetillä välillä juteltiin jostain yhdentekevistä numeroista että jos niiden kanssa joku menisi väärin, maailma tuhoutuisi. Hauska, joskin mun mielestä epäkäytännöllinen, oli myös sellanen tapa, että työkohteessa ihmiset liikkui aina työunivormuissa ja –varusteissa, mutta kun lähdettiin syömään, kaikki vaihtoi siviilivaatteet päälle. Ruokalaan ei saanut ees mennä jos ei ollut siviilivaatteet niskassa. Sit siellä pitkin toimistoja jampat hillui kalsareissaan kun ruoka-aika lähestyi. Naispuoliset henkilöt harmillisesti vaihtoi vaatteensa jossain muualla kun keskellä käytäviä.

Kaiken kaikkiaan Vigon matka sujui oikein hyvin, ja sai kyllä itseni loiventamaan nuivaa asennettani espanjalaisia kohtaan. Ei kai se oo niin justiinsa jos on silitysraudat vähän hukassa ja parkkihallista ei pääse pois. T-paidassa on mukavampi mennä, ja kaikki siellä parkkihallissakin vietetty aika oli kuitenkin pois töistä. Liikennekin sujuu siellä selvästi paljon paremmin kuin Suomessa – kertaakaan ei Espanjassa taksikuski ajanut polkupyöräilevän ihmisen päälle.

 

Advertisement