Pienessä Bucinen kylässä viikon kestäneen huvilaelämän jälkeen suuntasimme vuokra-auton nokan kohti Ligurian maakuntaa Luoteis-Italiaan. Samalla oli aika sanoa hyvästit kavereille, ja jatkaa reissua kahden herra Longfieldin kanssa vielä toisen viikon verran.
Ligurian maakunta on kapea, merellinen kaistale Luoteis-Italiassa. Alue on täynnä hienoja rantoja, jotka nousevat usein jylhästi vuoristoksi sisämaahan päin mentäessä. Ligurian Rivieran aivan eteläpäässä on jylhäkallioisten pienten lahdenpoukamien kätkössä Cinque Terre (suomeksi viisi maata), jonka viisi kylää on vasta äskettäin yhdistetty muuhun Italiaan ajoteillä. Nykyisin kylien välillä kulkee junakin, jonka avulla siirtyminen pienten kylien välissä on helppoa ja nopeaa. Meriteitse voi kylissä myös vierailla, veneet puskuttavat kylien välejä tiheästi vieden mukanaan sekä paikallisia että turisteja.
Cinque Terren on kerrottu monen suusta olevan upein paikka, jossa he ovat käyneet. Yhdyn tähän mielipiteeseen, Cinque Terre oli valtavan kaunis.
Majoituimme herra Longfieldin kanssa Riomaggioreen, joka on Cinque Terren viidestä kylästä eteläisin. Valitsimme tämän pienen kylän majapaikaksemme siitä syystä, että halusimme patikoida kaikkien viiden kylän läpi pysähdyksemme aikana, ja se onnistuisi helpoiten, jos olisimme jo valmiiksi reitin alkupäässä. Olimme varanneet retkeen yhden kokonaisen päivän, mutta ennen kuin pääsemme ihailemaan dramaattisen upeita maisemia vuorien rinteiltä, kurkataan miltä Riomaggiore näytti tulopäivänämme.
Pienen ja kotoisan hotellimme nimi oli Hotel Del Sole. Paikkaa pyörittävä pariskunta asui hotellissa lapsineen päivineen. Vastassa meitä oli isäntä, joka oli kyllä huikea tapaus. Hän kertoi meille kylän parhaat ravintolat (ja myös ne, joita kannattaa välttää), selitti miten juna- ja veneliikenne toimii, kertoi miten meidän kannattaa seuraavalle päivälle suunnittelemamme patikointiretki aloittaa, ja esitteli ihanan ylpeästi omaa pientä hotelliaan. Meidän huone sijaitsi pitkien ja jyrkkien portaiden yläpäässä, mutta tarpominen painavien rinkkojen ja kassien kanssa oli jokaisen hikipisaran arvoinen. Huoneen ulkoterassilta avautui kauniit maisemat Riomaggioren yli. Tosin harva paikka kyseisessä kylässä oli sellainen, josta upeita näkymiä ei olisi avautunut.
Heitettyämme kamat hotelliin, lähdimme tutustumaan Riomaggioreen hotellista saamamme käsinpiirretyn kartan avulla. Otimme ensimmäiseksi suunnaksi rannan, jonka postikorttimaisia maisemia olimme katselleet jo kotisohvalla ennen reissulle lähtöä. Ja siellä ne meitä odottivat – ne maisemat. Ja sattumalta myös eräs työkaverini, jonka äänen kuulin jo kaukaa. Halit siinä vaihdettiin ja naurettiin yhteen ääneen sitä miten maailma on pieni paikka, kun työkavereihin pitää törmätä kesälomallakin keskellä Italiaa!
Lounastimme eräässä pääkadun hotellin ravintolassa, sillä respasedän vinkkaamat paikalliset ravintolat olivat tietenkin siihen aikaan päivästä kiinni. Lounaan jälkeen lähdimme suunnistamaan Riomaggioren pääkatua ylöspäin. Löysimme kirkon, jonka pihamaalta avautui jälleen huikaisevat maisemat. Kameran muistikortille taltioitiin maisemia viimeistä päivää, mutta pysähdyimme myös kunnolla ihailemaan näkemäämme ilman kameroita. Ei kuvissa kuitenkaan koskaan mikään näytä niin hienolta, miltä se omin silmin näytti ja ennen kaikkea tuntui. Lomafiilis pureutui kropan läpi ja oli mukavaa olla kaveriviikon jälkeen reissussa ihan vain kahdestaan.
Viimeisistä auringonsäteistä nautimme uikkarit päällä suurilla kivillä aivan rannan tuntumassa. Levitimme pyyhkeet muutaman tasaisimman kiven päälle, ja samalla kun herra lähti hyppimään isoille kiville kuin pieni poika, jäin minä ottamaan tirsat lämpimän ilta-auringon alle. Ennen nukahtamista kirjoitin muutaman lauseen matkapäiväkirjaan ja sitten ne simmut vain yksinkertaisesti painuivat kiinni.
Etsi kuvasta nukkuva Huli
Etsi kuvasta kättä heiluttava herra Longfield
Tirsojen jälkeen kävelimme takaisin hotellille viehättävien näköisten ravintoloiden ohi. Me kuitenkin poikkesimme pienen ruokakaupan kautta ja söimme illallista kahdestaan hotellimme ulkoterassilla, jossa saimme olla kaikessa rauhassa Riomaggioren maisemien kanssa. Se oli hyvä ilta.
p.s. Lupasin kyllä, että seuraava Italia-postaus kertoisi Gordon Ramsayn ravintolasta, mutta kun herra Longfield on nyt työmatkoilla ja kaikki ravintolassa ylöskirjatut jutut ovat hänen puhelimessaan, niin ei sitä postausta nyt voi tehdä. Eli malttakaa sen kanssa, Gordonia tulossa kunhan herra joskus kolmen viikon päästä kotiutuu.
Meanwhile in Longfield.. 
Ihana lomatunnelma välittyi kyllä kertaheitolla tänne ruudun äärelle. Kyllä on Riomaggioressa kaunista. Cinque Terre on kummitellut reissutoiveissa jo pitkään, mutta jostain syystä haluaisin mennä sinne erityisesti keväällä ja siihen ei ole vielä tullut mahdollisuutta. Onneksi uusi kevät tulee taas ja sillä välin voin fiilistellä täällä sinun blogissasi. Seuraavia juttuja odotellessa :)
Uusi kevät tulee joka vuosi! :) Ei se Riomaggiore sieltä mihinkään katoa, ja hyvää kannattaa odottaa. Seuraavassa jutussa matkataan sitten jalan kylien läpi. :)