Herra Longfield työmatkailee: Lappeenranta

MoiPa, Herra Longfield tässä.

Viime maanantai minun piti käväistä nopealla ja kivuttomalla reissulla Lappeenrannassa. Lappeenranta on minulle hyvin tuttu ja turvallinen paikka, työreissujen lisäksi olen ihan vapaa-aikananikin monesti paikkaan matkustanut katsomaan maailman parhaan jääkiekkojoukkue SaiPan pelejä – vietinpä minä polttarinikin aikanaan Lappeenrannassa Darius Kasparaitiksen Venäjän maajoukkuepaitaan ja munasuojia myöten täydelliseen jääkiekkovarustukseen verhoutuneena. SaiPan peliä tuolloinkin käytiin tietty katsomassa, oli hauskaa istua siellä katsomossa lätkäkamoissa, häkkikypärä päässä ja lätkämaila kädessä. Erätauolla tiputin hanskat ja tappelin vetyjonossa bestmanin kanssa, kierien lopulta muiden jonottajien jaloissa siellä Kisapuiston lattialla, ja myöhemmin hotellissa jouduin silloisen espoolaisen naapurini taklaamaksi – naapuri, joka vain sattui omista syistään olemaan omassa porukassaan siellä samassa hotellissa pienoisessa nousuhumalassa, ei tosin minua kamojen alta ennen taklaustaan tunnistanut, katsoi vaan että joku urpo lätkäkamoissa, niittaanpa tuon tohon seinään koska se on varmasti kaikista hauskaa. Ja olihan se, hauska ilme sille ainakin tuli, kun otin kypärän pois, tervehdin naapuria ja kysyin että käytkö täällä usein.

No, se SaiPasta, ja jääkiekosta ja oudoista varustuksista, naapureista ja sattumuksista. Maanantainen työmatka oli paperille hahmoteltuna siis varsin helpon oloinen: minun piti aamulla käyttää auto nopeasti huollossa, ajaa se sitten Hulin työpaikalle, ja jatkaa siitä toimistolle vähän papereita tulostelemaan ja työhommia hoitamaan, ja sieltä sitten näppärästi suhailla junalla Pasilaan ja hypätä siellä Lappeenrannan junaan. Puoli kuudelta olin kaavaillut astelevani hotelliin, ja sitten ehkä käydä vähän kaupungilla, syömässä ja saunassa, ja vähän vielä valmistella seuraavan päivän työjuttuja jos tarttee.

Aamusta ajoin auton huoltoon, ja jäin hyvillä mielin huoltomestaan odottelemaan auton valmistumista. Alkuperäisen tunnin sijaan huollossa kestikin kolme tuntia, koska samaan paniikkiin kannatti kuulemma tehdä seuraavakin vastaantuleva huolto jo tällee etukäteen ajoissa pois. No, ei se mitään, siellä kahviautomaatin vieressä sitten vähän jo sähköposteja lueskelin, räpläsin vastikään löytämääni mahtavaa Garage Band –appsia, ja kaikenlaista häsäilin, oikein leppoisasti meni kolme tuntia. Huollosta ajoin Hulin työpaikalle, näpsäkästi siinä nähtiin parkkikellarissa, ja siitä sulavasti moikat sanottuani lähdin matkaamaan kohti omaa toimistoa. Matkalla jotain kaivelin taskujani siinä, ja tajusin, että voi helvetti, mulla on vielä auton avaimet taskussa. Ne piti jättää Hulille, että se voisi sillä sinne työpaikkaansa ajetulla autolla sitten ajaa himaankin peräti. Kirosin ensin itsekseni mielessäni, ja sitten WhatsAppin välityksellä myös Hulille että voi hitto, joudun tulemaan sinne uudestaan. Vähän aikaa ketutti, mutta sitten ajattelin että kyllä mä ehdin, käyn vaan nopeesti töissä syömässä ja ehdin jo huoltoa venatessa tehdä vähän työjutskia pois alta, joten voin vähän aikaisemmin lähteä sitten Lappeenrantaankin ja siinä matkalla koukata taas Hulin työpaikan kautta.

Töissä oli mitä oli, härväsin aikani ja sitten lähdin reippain mielin matkustelemaan takaisin Hulin työpaikkaa kohti. Huli kovasti yritti maanitella mua ottamaan taksin, ettei tarvitsisi turhaan hortoilla, mutta oon niin pihi että en todellakaan millään taksilla ajele kun kerran julkisilla ja parin kilometrin kävelylläkin selviää! Lyhyen paikallisjunamatkan jälkeen tallustelin lumisateessa Hulin työpaikalle viemään ne hiton auton avaimet, ja sieltä jatkoin bussilla Pasilaan, mistä ajattelin lähteä kolmen junalla kohti Lappeenrantaa. Pasilassa huomasin kuitenkin myöhästyneeni kolmen junasta viitisen minuuttia, mutta ei hätää, seuraava lähtee jo neljältä. Kävin kaupassa ostamassa vissyä ja suklaapatukan, ja menin niitä naamaani survoen istuskelemaan penkille.

Parinkymmenen minuutin istuskelun jälkeen suklaapatukka oli horittu ja vissypullo ryystetty, enkä jaksanut enää istua penkillä, joten lähdin hortoilemaan. Keräsin siinä kamani kasaan, ja huomasin että voi saatana, mun hanskat on pöllitty! Tai no, ekaksi aloin ihmettelemään että missä mun hanskat on, laitoinkohan ne reppuun, en näköjään, oon siis hukannut ne jonnekin. Mutta sitten muistin, että tempoilin niiden kanssa kyllä kun vissypulloa ja suklaapatukkaa penkillä availin, ja asettelin ne hanskat vielä sillee siihen penkille että vähän istuin niiden päälle. Mutta ei ne siinä enää olleet, joten pöllitty ne oli, hitto! Ne oli hienot hanskat vielä, just joululahjaksi saatu, semmoset nahkaset ja lämpimät. Ihmettelin että on se nyt kumma että on jengiä joka oikeesti jotain hanskoja jaksaa varastella, pöllis nyt ees lompakoita tai kännyköitä, sen vielä ymmärtäisin, mutta että jotain hanskoja.

Koska ulkona oli hemmetin kylmä, ja tiesin että joutuisin Lappeenrannassa kuljeskelemaan ulkona jonkin aikaa enkä välttis saisi käsiä aina taskuun sullottua, etsin Pasilan asemalta paikkaa mistä saisin jotkut hätävarahanskat ostettua, ja löysinkin suutarin joka hanskoja möi. Ostin siitä jotkut 12 euron reuhakkeet, ja vielä sille myyjällekin päivittelin että on se kumma kun jengi pöllii hanskoja, kyllä ennen oli paremmin, ei minun nuoruudessani, ja myyjä siihen että se on 12 euroa.

Uusien hanskanreuhakkeideni kanssa kävelin vielä siitä penkin ohitse, jolla istuessani minun hienot mustat nahkahanskani oli pöllitty, ja huomasin että siinä penkin edessä haahuili semmoinen vanhempi herra, jolla oli kädessään hienot mustat nahkahanskat. Yllättävän paljon vieläpä samannäköiset hanskat, jotka minulta oli ihan äsken pöllitty. Lähestyin herraa ja ehdin vain osoittaa sormella hänen kädessään olevia hanskoja, kun hän jo alkoi pyytelemään anteeksi, oli kuulemma ottanut siitä penkiltä hanskat jotka niin muistuttivat hänen omiaan. En minä osannut alkaa kiukkuamaan että menin just äsken ostamaan sun takia uudet hanskat, ihmettelin vaan että onko tämä totta ja kiittelin että kiva kun jaksoit tuoda ne takaisin. Ukkeli oli varmaan johonkin junaan mennessään siellä ulkona vetäissyt käteen ja ihmetellyt että ei tunnu nyt oikeelta tämä (siis ne hanskat, jotka hän oli käteensä laittanut, mitä oikein siellä kuvittelitte).

Siitä sitten kävelin kaksien hanskojeni kanssa aseman laiturille ja pomppasin neljän junaan, ja vasta kun juna oli Tikkurilassa, tajusin että olisinhan mä muuten voinut käydä palauttamassakin ne turhaan ostamani reuhakehanskat, mutta se oli myöhäistä nyt.

Alkuperäisen suunnitelmani mukaan minun piti olla puoli kuuden maissa hotellissa, mutta nyt kun tunnilla myöhästyin, niin ynnäilin siellä junassa että puoli seitsemältä pitäisi olla perillä. Aloin lueskelemaan iPadilta Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista ja kuuntelemaan musiikkia, ja siinä naureskellessa aika vierähtikin rattoisasti. Juna meni Lahteen, ja jatkoi matkaansa kohti Kouvolaa. Jossain välissä juna pysähtyi jonnekin Lahden ja Kouvolan väliin, mutta niinhän junat välillä pysähtelee. Sitten juna lähti taas liikkeelle, kunnes pysähtyi kohta uudestaan. Piakkoin taas lähdettiin eteenpäin, ja kohta taas pysähdyttiin. Junakuuluttaja leppoisalla äänellään kuulutti, että on pienen pientä häikkää, ja siksi tässä vähän pysähdellään, ehkä pikkasen tullaan myöhässä Kouvolaan, mutta koettakaa kestää. No mehän koetettiin. Juna lähti taas, ja minuutin rullailun jälkeen se myös pysähtyi taas. Lähtöjä ja pysäytyksiä tuli melkoisen paljon lopulta, junankuuluttaja silti jaksoi leppoisasti rupatellen kertoa että on vielä pientä teknistä vikaa, jotain automaattisia pysäytyskäskyjä junan hieno, Suomen talvisiin olosuhteisiin selvästi suunniteltu järjestelmä kuulemma aiheettomasti antaa, ja siksi nyt vähän on tökkiväistä matkanteko. Kouvolassa junia vaihtavia kuuluttaja kehotti ottamaan rauhallisesti, jatkoyhteys kuulemma järjestyy.

Noin yhdeksännen pysäytyksen jälkeen junakuuluttaja sitten kehotti Kouvolassa junia vaihtavia unohtamaan rauhallisesti ottamisen, ja sen sijaan rohkaisi heitä ottamaan junan henkilökuntaan yhteyttä. Kouvola-vaihdokeille järjestettäisiin Kouvolasta taksikuljetus, ja junassa olevia varusmiehiä kehotettiin myös ottamaan konnareihin yhteyttä jotta heidänkin kuljetuksensa saataisiin myös järjestettyä ilman että sotilaspoikia teloitetaan varuskuntiensa paraatikentille opetukseksi muille myöhästelijöille. Kuuluttaja lohdutteli meitä muitakin vielä, että onneksi ollaan junassa eikä lentokoneessa, siellä tämmönen vaiva vois olla vähän kiusallisempi.

Pikkuriikkinen viivästyminen oli tässä vaiheessa tainnut kasvaa jo parin tunnin myöhästymiseksi. Juna yritti parhaansa mukaan kulkea, mutta tuli aina sikamaisen automaattipysäytysjärjestelmän pysäyttämäksi, jarrutkin jo kuulemma alkoivat siinä touhussa kuumenemaan sen verran että uusien starttiyritysten välillä piti niidenkin viilenemistä aina vähän jäädä odottelemaan. Piakkoin siitä meidän junamme ohi paineli juna, joka oli lähtenyt Pasilasta kuudelta, kaksi tuntia meidän jälkeemme. Siinä vaiheessa minun olisi pitänyt olla jo tunti sitten hotellissani Lappeenrannassa, mutta yhä vain kökimme jossain Lahden ja Kouvolan välisessä perämetsässä. Sen verran VR oli heltynyt, että tarjosi koko junalle ilmaiseksi kahvia ja munkkia ravintolavaunusta, vaikka tietenkin oli meidän omaa syytämme että oltiin siihen pysähtelevään junaan tultu murjottamaan ja huokailemaan. Minäkin kävin äkkiä oman munkkini ottamassa ennen kuin rahvaan edustajat olisivat ehtineet syödä ne kaikki. Eihän siitä meidän veturista enää ollut meitä kuljettamaan, joten lopulta Kouvolasta tuli varaveturi meitä kyyditsemään. En tiedä mitä sille automaattisesti pysähtyvälle veturille tehtiin, toivottavasti se hylättiin sinne metsikköön.

Lappeenranta kesällä

Lopulta olin joskus varttia yli yhdeksän Lappeenrannassa, ja asemalle päästyäni katselin, kuinka muut junasta ulostautuneet juoksivat päätä pahkaa jonnekin. Taksitolpallehan ne kirmasivat, ja nopeimmat veivät sieltä ne odottamassa olleet kaksi taksia, ja hitaimmat jäivät puuskuttaen odottamaan että me rauhallisemmat tultiin heidän kanssaan seuraavia takseja jonottamaan. Olin jo haudannut haaveeni iltakävelystä Lappeenrannan talvisella rantabulevardilla (ei mulla semmosta alun perin ollut, mutta näin jälkikäteen voin valehdella että oli, niin kuulostaa sitten katkerammalta ja surullisemmalta tämä minun kova kohtaloni), siinä taksitolpalla puuskuttavien takana jonottaessani toivoin vaan että hotellin ravintola olisi vielä auki, jotta saisin syödäkseni.

Yllättävää epäsuomalaisuutta osoittaen me taksijonottajat aloimme kysellä toisiltamme että minne päin ollaan kukin menossa, ja sen sijaan että oltaisiin jokainen otettu yksi taksi itsellemme sitä mukaa kun niitä jostain siihen tolpalle eksyi, ahtauduttiin takseihin porukalla sen mukaan minne oltiin matkalla. Junassa istuttu viisituntinen oli selvästi saanut kaikki selviytymismoodiin, ja adrenaliinipauhussa eräs meidän taksimme takapenkillä matkustanut työmatkailija lupasi maksaa koko taksin omasta (tai siis firmansa) pussistaan, niin onnellinen hän oli selviydyttyään Lahden ja Kouvolan välisestä metsiköstä hengissä ihmisten ilmoille Lappeenrantaan. Ei meillä muilla ollut siihen vastaansanomista. Se nainen oli ilmiselvästi johtaja-ainesta ja selviytyjä, ja olisi varmasti esiintynyt edukseen Jolon saarella Fräntin ja Vahasen kanssa.

Hotelliin päästyäni sain huomata, että vastoin päivän muiden tapahtumien takia muodostamia odotuksiani, hotellin ravintola oli kuin olikin yhä auki, ja kovasta koettelemuksesta selvinneenä menin sinne syömään hampurilaista. Vähän siinä viimeistä ranskalaista järsiessäni jo nauratti, että on tää nyt ihme, pari viikkoa sitten kävin Qatarissa eikä siltä matkalta jäänyt oikein mitään kerrottavaa, mutta nyt junamatkasta Lappeenrantaan tuli melkein Odysseuksen matkojen veroinen eepos.

Loppu.

Iso SaiPa-hiekkakakku Lappeenrannassa