Ravintola Hugo, Oulu

Yhteistyössä Ravintola Hugo.

Kevätlomamme ensimmäinen kohde oli Oulu. Kuten osa teistä varmasti ehkä muistaa, Horatio on kotoisin Oulusta. Päätimmekin pysähtyä yhden yön verran Oulussa, jotta ehdimme käydä moikkaamassa Horation kasvattajia. Ouluun asti kun ei noin muuten tule kovin usein lähdettyä kahville.

Viime kesänä kävimme katsomassa ensimmäistä kertaa viisiviikkoista karvapalloa Oulussa oikein lentokoneella. Saavuimme Ouluun aamulla, ja lento lähti takaisin illansuussa. Kasvattajat heittivät meidät tuolloin vierailun päätteeksi Oulun keskustaan hienon keltaisen rakennuksen eteen, aivan Oulun kauppatorin viereen. Tuo rakennus oli Uusi Seurahuone, jonka kulmassa sijaitsee ravintola Hugo.

Kahdella ensimmäisellä Oulun reissullamme emme Uutta Seurahuonetta sen suuremmin noteeranneet, söimme silloin mm. Kauppurin hyviä burgereita ja salaattia. Nyt kolmannella kerralla tutkin Oulun ravintolatarjontaa hieman tarkemmin, ja löysin lopulta maininnan Seurahuoneesta Suomen parhaat ravintolat –kirjasta. Varasin siltä istumalta ravintolasta pöydän.

Hugon ruoka-annoksissa voi maistaa vuodenaikojen vaihtelut. Päivää ennen meidän visiittiä menut oli laitettu kokonaan uusiksi kevään kunniaksi. Asiakkaiden lautasille halutaan tuoda sesongin mukaisia raaka-aineita puhtaasta pohjoisesta luonnosta perinteisellä ranskalaisen keittiön vivahteella. Eikö kuulosta aika hyvältä?

Me söimme herra Longfieldin kanssa Hugon nimikkomenut (minun menun tarjosi Hugo). Menu piti sisällään viisi toinen toistaan kekseliäämpää annosta, jotka veivät kyllä useaan otteeseen meidän kielet mennessään.

Alkuun otimme lasit proseccoa, jota siemailimme alkuleipien kanssa. Voi jestas kuinka hyvää kolmen leivän seassa ollut mallasleipä olikaan. Niin makeaa, pehmeää ja herkullista saaristolaisleipää en ole ennen syönyt. Saimme tätä siirappista unelmaa lisää kehuessamme sitä tarjoilijalle maasta taivaisiin.

Varsinainen ruoka-osuus laitettiin käyntiin keitolla. Eteemme tuotiin kaunis annos, joka piti sisällään villiä siikaa, tapioka-helmiä, herneitä sekä minttupyreetä, joka kaadettiin teatraalisesti lautaselle vasta pöydässä. Alkuruoka toi mieleen kevään jo ihan väriensä ansiosta. Tapioka-helmiä emme olleet ennen maistaneet, niiden suutuntumasta pidimme paljon, vaikka olimme varmoja, että ne tuntuvat suussa sammakonkudulle. Muuten annos oli kokonaisuudessaan lempeä ja ehdottomasti keväinen.

Toisena alkuruokana meille tarjottiin kylmän kukkakaali-parmesaanipyreen päällä möllöttäviä hummerin palasia, kuivattua kukkakaalia, sahramihyytelöä sekä pistaasipähkinöitä (oma annokseni oli pähkinätön allergian vuoksi). Pyreen koostumus oli ihan tiptop. Annos oli kylmä (siis ihan tarkoituksella) ja sen päämakuna toimi vahvasti kukkakaali.

Esipääruokana toimi sitten kotimaisen possun ylikypsä poski. Kaverina lautasella oli ainakin parsaa, retikkaa, kevätsipulipyreetä sekä tulista hapatettua kaalia. Tarjoilija kertoi, että annokseen on pyritty tuomaan makumaailmaa idästä ja tässä oli totta vie onnistuttu. Hapatetussa kaalissa oli itämäistä potkua vaikka muille jakaa. Ja se tulisuus passasi niin kivasti rasvaisen possun posken kanssa, ai että.

Varsinaista pääruokaa saimme odotella hetken verran. Se oli kyllä ihan hyvä, sillä alkuruoat olivat tulleet pöytään aika haipakkaa, ja tässä välissä oli ihan fiksua pitää pieni paussi ja antaa maittavien alkusapuskojen laskeutua kunnolla mahaan.

Ennen pääruokaa saimme kuitenkin pääruoalle tarkoitetut aterimet eteemme – ison haarukan, sekä ihka oikean puukon. Puukon! Mieleeni tuli heti puukon nähdessäni, että joskohan pääruoka pitäisi sisällään poroa, sillä possua ja mereneläviä olimme illallisella jo aiemmin syöneet. Ja oikeassahan minä ajatusteni kanssa olin.

Pääruokalautasella oli kaksi kotimaisen Tannilan tilan poron muhkeaa ulkofilepalaa. Oli siinä lautasella myös pinaattia, palsternakkaa, kuusenkerkkäpunaviinikastiketta sekä hurjan kaunis rapea sipuliverkko, joka oli aseteltu annoksen päälle. Enpä osaisi itse moista väkertää.

Itse en ole poronlihan suurin fani, mutta herra Longfield kehui annosta juurta jaksaen. Liha oli kuulemma täydellistä. Uskokaa siis herraa, sillä itse en voi sille mitään, että poro maistuu mun suussa hieman maksalle, joka ei ole musta herkkua sitten ollenkaan. Mutta lisukkeet olivat omasta mielestänikin ihan taivaallisia.

Illallisen kruunasi runsas jälkiruoka. Annos, joka tuotiin eteemme, oli jälleen kerran hurjan kaunis. Sitruunapiirakka, jonka päällä oli lakritsijäätelöä ja lakritsinsiivuja, oli koristeltu orvokein. Keväistä eikö? Kävimme ahnaasti jälkkärin kimppuun. Jäätelö vei kielen mennessään. Sitruunapiirakka oli ennen kaikkea sitruunaista – ehkä kirpeä sitruuna pisti annoksesta jopa liian voimakkaasti esiin. Lisäksi piirakan pohja oli aika paksua, joka teki sen syömisestä hieman haastavaa. Tai ehkä parempi sana olisi väkivaltaista, sillä piirakan pohjaa sai tosissaan painaa voimalla aterimien avulla, jotta siitä sai sopivia paloja irti. Ei sillä, että tämä olisi makuun mitenkään vaikuttanut.

Kaiken kaikkiaan Hugon nimikkomenu toimi meidän mielestämme loistavasti. Herra Longfield piti siitä, että annosten eteen oli nähty vaivaa, kokonaisuutta oli selkeästi mietitty tovi jos toinenkin ja mukaan mahtui osittain tosi kekseliäitä juttuja.

Hugoon täytyy mennä uudestaan kun seuraavan kerran Horation kasvattajia piipahdamme moikkaamaan. Ei se varmaan ihan heti tapahdu, mutta Oulu on niin ihastuttava kaupunki, että kyllä sinne taas jossain välissä täytyy eksyä.

Advertisement