Apulanta & Teit meistä kauniin -leffa: Mikho hyväksyy, niin minäkin

Monk as mock, Herra Longfield tässä.

Apulanta, onko tuttu asia? Minulle on. Bändihän on ollut tässä viime aikoina melko urakalla tapetilla. On tullut elokuvaa, on avattu museota, on julkaistu uusi tuplajäähallikeikka ensi tammikuulle. Vähän joka tuutista on saanut lukea Apulannasta erinäisiä juttuja: Tuukka Temosta on kyrsinyt, kun joku kriitikko on mölissyt ilkeyksiä tai pääsyliput on laskettu väärin tai joku on sanonut hampurilainen. Sipe Santapukki taas on ollut mehuissaan kun on saatu vihdoin vanhat bändiaarteet lasivitriineihin kaiken kansan töllisteltäviksi ihkaomaan Apulanta-museoon, ja Toni Wirtanen on ollut sitä mieltä että sekä leffa että museo on järjettömiä ajatuksia, mutta silti molemmat tuumat on pantu toimeen. Lisäksi tuossa äsken tuli julki myös Apulannan uudet jäähallikeikat, vissiin viime tammikuun vastaavilla oli sen verran mukavaa, että kannattaa järjestää uudet, ja ehkä niiltä ekoilta jäi sitten kaikkien trapetsitaiteilijoiden, kauko-ohjattavien lennokkien ja zombie-laumojen jälkeenkin vielä jotain muita järjettömiä spinal tap –henkisiä ideoita, jotka on vielä saatava toteutukseen.

Olen havainnut jo kansassa pientä ärsyyntymistäkin että mitä noi vanhat sedät nyt koko ajan on jossain itsestään kertomassa, mutta minuapa tämä viimeaikainen hässäkkä ei ole millään määrin haitannut, oikeastaan päinvastoin. On ollut oikein hauska huomata, että jostain 16-vuotiaasta asti fanittamani bändi on yhtäkkiä saanut taas mediahässäkkää osakseen – Tuukka Temosen kohdalla on päästy jopa siihen, että miekkosen yksittäiset Facebook-lauseetkin kelpaavat uutisiksi. Itse jotenkin miellän Apulannaksi nimenomaan kolmikon Toni, Sipe ja Tuukka, vaikka alkuaikoina bändin kanssa häsäsikin Anttia ja Mandyä, eikä Tuukka ole enää pitkään aikaan bändissä soittanut – muutamia satunnaisia encoreita lukuun ottamatta. Aikoinaan Tuukan bändin basistina korvannut Parta-Samikin on jo ehtinyt vaihtua vanhaan Bomfunk MC-käkkäräpää Villeen.

On toki myönnettävä, että enää en ihan niin kiukulla bändin tekemisiä seuraa kuin junnumpana, jolloin joka päivä hain Altavistasta uusia uutisia Apulannasta, luin teorioita että mistä se Ilona-biisi oikein kertoo, hölisin loputtomat määrät sekavia horinoitani anonyymin nimimerkkini takaa Apulannan keskusteluboardilla, ja joka hemmetin kouluaineeseenkin oli tungettava Apulanta kun se nyt vaan oli maailman kiinnostavin asia. Ruotsin tehtävissä yritin aina saada ujutettua lauseen ”Jag såg en flicka som är vacker som en blomma” jonnekin väliin ainetta, koska Apulanta oli jossain ruotsinkielisessä ohjelmassa laulanut Mato-biisin ruotsiksi, ja tuo lause oli jäänyt siitä biisistä takaraivoon. Se oli myös siitä hyvä lause, että siinä ei koskaan ollut mitään punaisia merkintöjä kielioppivirheiden tai muiden takia, joten sain aina ainakin yhden täysin oikein kirjoitetun lauseen aineeseen. Usein se oli ainoa, muissa meni aina vähintään joku från väärään paikkaan.

Vaikka kerkkopäisin into bändiä kohtaan onkin tässä vuosien varrella laantunut, on bändin tekemisiä tullut silti melko tarkasti seurattua yhä tähän päivään asti. Teit meistä kauniin, eli Apulannan alkuajoista 90-luvun lama-Suomessa kertova leffakin mentiin Hulin kanssa katsomaan heti ensi-iltana. Oikeastaan siitä asti, kun ekan kerran kuulin että Temonen on tämmöstä projektia kaavailemassa, olin odottanut että kunpa homma onnistuisi ja pääsisi leffateatteriin tekelettä katsomaan. Projektin edetessä kävin aina uudet trailerit ja haastattelut bongaamassa – jaksoinpa seurata Youtubestakin lähetystä, jossa Tuukka yhdessä Sipen ja leffan näyttelijöiden kanssa pisteytti leffaa varten pystyyn pistetyn katsojakilpailun satoa, jossa oli pyydetty ihmisiä tekemään cover-versioita bändin Teit meistä kauniin –biisistä, ja joista paras lopulta valittiin leffan tunnusbiisiksi.

Hyvissä ajoin varasin itselleni ja Hulille sitten leffan ensi-illaksi liput, ja hämmästelin paikan päällä että miksi täällä on näin vähän väkeä – teatterissa oli vain joku 30 tyyppiä. Muistin jostain lukeneeni, että leffan ohjaaja Tuukka Olga-vaimoineen – jotka myös yhdessä elokuvan tuottajina toimivat – olivat peräti pankista ottaneet lainaa asuntoaan vastaan, ja jopa toisen anopinkin kämppä oli siinä hötäkässä kiinnitetty, koska sponsori- ja tukirahoja ei projektille ollut jossain vaiheessa vielä riittävästi kertynyt – ja ilman lainoja olisi homma jäänyt kesken. Espoolaiseen ensi-iltaan vaivaantuneiden ihmisten lukumäärää laskiessani pohdin, että näinköhän joutuu Temosten perhe anoppeineen kadulle asumaan. Sittemmin on käynyt ilmi, että alussa nihkeästi projektiin suhtautunut Suomen Elokuvasäätiö lopulta lupautuikin elokuvaa tukemaan, ja sen verran paljon ihmisiä on käynyt leffaa katsomassa, että nätisti ilman konkurssia Temoset hommasta sittenkin näyttävät selviävän. Kyllähän sitä on arvostettava tommosta rohkeutta, että tosissaan ja vähän riskilläkin panostetaan hommaan täysillä, ja hulluna luotetaan että kyllä tästä hyvä tulee.

Elokuvasta oli kasvanut itselleni projektin etenemistä seuratessa melko suuret odotukset, mutta ne kyllä täyttyivät, tykkäsin leffasta tosi paljon. Apulannan tarina on melko erikoinen ja mielestäni kertomisen ja kuulemisen arvoinen, vaikkei bändi itsessään niin kiinnostaisikaan. Tarina oli saatu minusta hienosti kerrottua, ja kokonaisuutena leffa oli pieniä lapsuksia lukuun ottamatta laadukkaasti tehty. Näyttelijöistä eritoten Tonin ja Tuukan hahmoja näytelleet Tatu Sinisalo ja Iiro Panula vetäisivät ihan huikeat roolisuoritukset. Leffassa oli hölmöilykohtauksia, jotka oikeasti nauratti eikä ollut sellaista vaivaannuttavaa fiilistä että nytkö tässä pitäisi nauraa. Oli myös koskettavia juttuja, joiden aikana tuntui että olin vissiin vahingossa nielaissut omenankodan kokonaisena ja silmässä oli puolikas joulukuusi. Ja vaikka bändin tarina olikin minulle entuudestaan jo hyvin tuttu, oli sinne sekaan ripoteltu myös tämmöselle niilollekin uusia juttuja – muun muassa se Ilona-biisin alkuperä tuli leffassa esille, se oli huikea ahaa-elämys ja päätti vuosikymmeniä sitten velloneen arvailun siitä että kertooko biisi hamsterista vai tyttöystävästä vai onko kyseessä vain hassu kilpailu Apulannan ja Tehosekoittimen kesken. Kaikki nuo meni väärin, jos Tuukkaan on luottaminen.

Niistä lapsuksista täytyy mainita, että muutamissa kohdissa tökki, kun leffan muutoin erinomainen musiikki oli niin kovalla, ettei näyttelijän repliikeistä saanut selvää. Ne piti lukea ruotsinkielisestä tekstityksestä. Pari kertaa huomasin myös, että ääni ja kuva ei ollut ihan synkassa muutamissa soittokohtauksissa, laulu meni eri tahtiin kun laulajan huulet liikkui. Hulia taas alkoi leffan edetessä ärsyttää kun koko ajan tuli ilmakuvaa teistä ja rautateistä ja ties mistä, olisi kuulemma voinut vähän rajoittaa sitä helikopterin käyttöä tai millä niitä hienoja kuvia olikaan saatu aikaiseksi – itse en tosin tuota asiaa edes huomannut.

Lapsuksien olemassaolokin on kuitenkin pakko antaa anteeksi, kun tietää että leffa oli monelle sen tekijälle ihan ensimmäinen kerta näin ison projektin kimpussa painiessa. Tuntui, että töitä on kokemuksen ja rutiinin sijaan tehty suurella innolla, sydämellä ja lämmöllä – tästä kertoo mielestäni sekin, että sinne oli leffan työryhmän jäsenten ja muiden tuttujen lisäksi pestattu niin bändin henkilöt kuin näiden paremmat puoliskotkin jotain pikkurooleja vetämään. Kaikesta välittyi semmonen lämmin ja sopivan kotikutoinen meininki, mutta silti työn laatu ei ollut muutamia pikkufiboja lukuun ottamatta kärsinyt. Jos olisin asemassa, jossa voisin uskottavasti jakaa elokuville tähtiä, antaisin tälle 18/5. Heti leffan jälkeen teki mieli nähdä se uudestaan. Leffasta pitäisi myös melkein tehdä jatko-osa ihan vaan sen takia, että näkisi kuka tulisi esittämään pelkkiin sinisiin housuihin ja aurinkolaseihin pukeutunutta keikkakitaristi Sami Ylä-Pihlajaa, joka hokisi Tommi Mäkistä ja saisi välillä sydänkohtauksen.

Kauan odotetun ja suunnitellun leffaensi-illan lisäksi samalle viikolle sattui osumaan vielä ihan vahingossa toinenkin hauska Apulantaan liittynyt juttu. Meidät oli nimittäin kutsuttu viikonlopuksi Lahteen kavereiden häitä juhlistamaan, ja sattumalta samalla viikolla oli avattu Lahteen upouusi Apulandia-museo. Jo aikaisemmin olin uutisista huomannut, että Sipe ja Toni ovat avanneet uuden Lahdessa sijaitsevan treenikämppänsä yhteyteen jostain helvetin syystä oman kahvilan, missä myydään Apulanta-kahvia ja kassakoneiden kuiteissa lukee ”Mikhon hyväksymä” niinku kaikessa Apulannan julkaisemassa kamassa tapana on. Olin jo maanitellut Hulia tekemään hääreissun aikana käännöksen kahvilassa, mutta sattumalta pääsin siellä vastikään avatussa Apulanta-museossakin sitten samalla reissulla piipahtamaan. Tuosta museostakin on kaikenlaista nillitystä saanut lukea, että mitä järkeä ja onpa turhaa ja pojat tykkää itsestään. Itse en ihan pääse sisälle että mikä tämmösessä on harmin aihe. Suomesta löytyy kuitenkin museot vaikkapa sellaisistakin aiheista kuin perämoottorit, tapetti ja silli, eikä ketään kai harmita niidenkään olemassaolo. Miksi siis täytyisi harmistua Apulanta-museostakaan? Jos ei aihealue kiinnosta niin sittenhän voi museossa käynnin jättää väliin ja jatkaa elämää onnellisena, ei kannata turhaan asiasta murjottaa. En minäkään nyt vaikkapa sitten tapettimuseoon ihan riemusta kiljuen menisi, mutta varmana sinnekin on menijöitä ja hyvä että on.

Minähän toki syynäsin koko Apulandian hyvinkin tiheällä kammalla läpi, kattelin festaripasseja ja Toni Wirtasen ruutupaperille väännettyjä luonnoksia tutuksi tulleista biiseistä, lueskelin juttuja musiikkivideoiden teosta ja muita pitkin museota ripoteltuja jänniä anekdootteja bändin uran vaiheilta, kattelin vitriiniin laitettua reppua jossa luki Misfits ja jonka avulla bändiin saatiin aikoinaan Mandy basistiksi, ja kävin kurkkimassa Heinolasta Lahteen väkisinmuutetun treenikämpän seiniä. Absurdi fiilishän siellä toki oli, viimeistään siinä vaiheessa kun museokierroksen jälkeen oli rustattu nimi ja vanha boardi-nimimerkki tiiliseinään, ja join sitä Apulanta-kahvia ja mietin että pitäiskö ostaa pala Sipen leipomaa sienipiirakkaa samalla kun mies itse pelmahti kahvilaan sisälle myhäilemään. Minusta on jotenkin mahtavaa, että ne vuosikymmenten nettistalkkauksen ja nykyään Teit meistä kauniin -leffan myötä taas etäältä tutuksi tulleet pojankoltiaiset, jotka ovat aikoinaan matkanneet pitkin Suomea paskalla Datsunilla bassorummut ja vahvistimet sylissä ja kiukutelleet kun ei isot levy-yhtiöt noteeraa kaverin perustaman firman kautta ennätyshalvalla myytyjen levyn myyntilukemia, tekevät nykyään itsestään elokuvia ja museoita jonne voi sitten leipoa ihmisille sienipiirakkaa. Mikho hyväksyy, niin minäkin.

 

Advertisement

Sampea ja kaviaaria Varkaudessa

Moluga, Herra Longfield tässä.

Tuossa kesälomia ennen minulla oli työjuttuja suuressa ja mahtavassa Varkauden kaupungissa. Se sijaitsee maassa nimeltä Savo, joka joidenkin maantieteilijöiden mukaan on osa Suomea. Varkaudessa olen tässä viime aikoina viettänut melkoisen montakin yötä, kun noita matkaöitäni yhteen ynnäilin niin kesälomia edeltäneiden 12 kuukauden ajalta olin laskujeni mukaan herännyt täältä yhteensä 17 kertaa.

Mutta tämä kesälomia edeltänyt työreissu oli siitä erikoinen, että sain jollain ilveellä houkuteltua Hulinkin matkaan, ja otimmepa vielä Horationkin reissulle mukaan. Huli on joskus muinaishistoriassa ollut kerran Belgiaan suuntautuneella työmatkallani mukana, ja nyt sitten siis jo toisen kerran sain Hulista seuraa, ja ihan Varkauteen asti jopa tällä kertaa mentiin.

Huli ei tosin ihan vain lomailumielessä mukaan tullut, vaan sen aikaa kun minä porhalsin pitkin pientareita talonmiesvaatteissani, Huli majaili Horation kanssa hotellihuoneessa ja teki jotain mystisiä työjuttujaan sieltä käsin. Iltapäivisin toki sitten oli aikaa tehdä jotain järkevääkin, lähinnä käytiin Horation kanssa lähiseuduilla hortoilemassa. Kerran löydettiin jännä rotko läheisestä metsästä ja toisen kerran taas törmättiin paikalliseen chow chow –laumaan.

Rotkojen, satunnaisten kiinalaiskoirajengien ja Esa Pakarisen puiston lisäksi Varkaudessa on myös semmosia jänniä otuksia kuin sampia. Sampi on kala, joka voi kasvaa hillittömän suureksi, jopa 400-kiloiseksi jötkäleeksi. Niitä oli ennen siellä sun täällä pitkin Euroopan vesiä, mutta nykyään se on valitettavasti hyvin uhanalainen otus. Uhanalaisuus ja sammen tunnettavuus johtuu sampien mädistä, eli kaviaarista, tuosta mustasta töhnästä jota kaikissa leffoissa ja sarjakuvissa kaikki karikatyyrisen rikkaat hahmot horii hanhenmaksapallojen ja shampanjan kanssa. Kaviaarinkalastuksen myötä ihminen onnistui lähestulkoon hävittämään sammet koko maapallolta, ja nykyään kaviaarin keräilyyn ja myyntiin on tiukat maailmanlaajuiset kiintiöt, joiden avulla pyritään estämään liikakalastus ja koko lajin kuoleminen sukupuuttoon.

Sampia eleli joskus Suomenkin vesillä, muistan mökillä pienenä lukeneeni jostain luontokirjasta sammista ja sen jälkeen haaveilin aina saavani mökkirannasta mato-ongella monisatakiloisen sammen, mutta ei niitä koskaan tullut mun matoja syömään, pelkkiä ahvenia ja särkiä sieltä vain nousi. Luonnonvaraisena sampea ei Suomesta ole saatu pitkään aikaan, mutta Varkauteen joku vekkuli on keksinyt perustaa kalankasvattamon, missä näitä otuksia polskii, ja mistä saadaan hallitusti kerättyä sopiva määrä kaviaaria. Kalankasvattamo käyttää hyödyksi läheisen tehtaan lämpöenergiaa, ja Varkaus taitaakin olla ainoa paikka Suomessa, missä kaviaari voidaan luokitella lähiruoaksi.

Suurin osa Varkauden kaviaarista menee vientiin, mutta kyllä sitä saa Varkaudesta ostettua mukaansakin erinäisistä paikoista. Kaupungissa sijaitsevasta Scandic Oscarista saa lähikaviaaria ostettua ihan ravintolastakin. Me majoituimme Scandiciin, ja tokihan sitä kaviaaria piti sitten yksi ilta mennä ravintolasta tilaamaan. Hintaa annoksella on sen verran, että ihan joka ilta ei tätä herkkua tohdi naamaansa tunkea, mutta kyllä sitä kertaalleen piti kokeilla. Annoksessa tuli mukana kaviaarin kaverina kasa paahtoleipää, sekä smetanaa ja sipulisilppua, ja voi hyvänen aika että kaviaarileivät oli hyviä! En yhtään ihmettele että joku Englannin kuningaskin oli joskus julistanut sammen kuninkaalliseksi kalaksi, ja määräsi kaikki Englannin vesiltä löytyvät sammet kuninkaan omaisuudeksi. Maistoimme kaviaaria myös ihan sellaisenaan, sillä tavalla se ei mielestämme oikein hyvää ollut, lähinnä semmoista karmean suolaista mähnää, mutta paahtoleivän kanssa, smetanalla ja sipulisilpulla höystettynä toimi erittäin hyvin.

Kaviaarin lisäksi Oscarista saa myös sitä sampea lautaselleen jos niin tahtoo. Huli tykästyi tähän annokseen sen verran, että taisi vetää niitä useammankin kappaleen matkamme aikana. Oscarin väki selvästi tiesi mitä sammelle piti tehdä, kala oli hyvin maustettu ja lisukkeet mietitty viimeisen päälle. Sampiannos ei myöskään ollut ihan niin tyyris kuin kaviaari, tosin ei sekään sieltä listan halvimmasta päästä ollut.

Suomalainen lähikaviaari ja –sampi on ihan kokeilemisen arvoinen makuelämys, jos joskus satutte Varkauteen eksymään niin käykääpä testaamassa. Eräs ilta ravintolaan tuppautui iso kasa saksalaisia turisteja, jotka olivat tulleet paikalle isolla bussilla. Sen verran joukkiota vakoiltiin, että kaviaaria ja sampea siinäkin porukassa hyvin ahkerasti syötiin, liekö sitten ihan vain sen takia koko kööri ollut Varkauteen matkustanut. Ei ne varmaan ainakaan Esa Pakarisen puiston takia olleet paikalle tulleet.

Matterhorn, Zermatt Sveitsi

Modleridoo, Herra Longfield täällä.

Alkukesästä kävimme Sveitsin Zermatissa viikon verran lomailemassa. Tämän alppikylän tunnusmerkki on lähes joka kylän kolkasta näkyvä, jylhä ja hieno, 4478-metrinen Matterhorn-vuori. Puoliksi Sveitsin ja puoliksi Italian puolella lojuva Matterhorn on yksi Euroopan ja koko maailmankin tunnetuimmista vuorista. Se on muodoltaan juuri sellainen kuin vuoren pitää ollakin, ja millaiseksi ihmiset vuoren paperille piirtävät, eli sellainen kartiomainen, teräväkärkinen mötkö jonka päällä on aina lumihuippu. Toblerone-suklaakin on ottanut mallinsa tästä vuoresta, niissä pötköissähän on jokaisessa tyylitelty Matterhornin kuva, ja sitten sinne vuoren kuvioihin on vielä piilotettu takatassuillaan seisoskeleva karhu sillee jännästi sekaan.

Matterhorn on ollut jylhyytensä takia suosittu turistikohde jo vaikka kuinka kauan. 1800-luvun lopulla Zermattiin vedettiin isolla vaivalla rautatie, jotta turistimassat pääsivät helposti kylään vuorea ihailemaan. Tuohon aikaan nuorten eurooppalaisten, hyvävaraisten herrojen keskuudessa oli herännyt tarve kiivetä kaikille mahdollisille mäennyppylöille joita maapallolta löytyy, ja läpi Euroopan nämä esi-duudsonit sitten matkailivat ja pyrkivät löytämään aina jonkun vuoren jonka huipulla kukaan ei vielä ollut onnistunut käymään, ja kipuamaan sinne itse ensimmäistä kertaa. On se helppoa kun nykyään voi vuorenhuippujen sijasta keräillä vaikkapa Pokemoneja. Millähän ne silloin on pystyneet edes saavutuksistaan ilmoittamaan, kun ei ole ollut Instagramia minne voisi pistää yhden selfien hashtageilla followyourdreams, justdoit ja yolo? Jonnekin sanomalehteenkö ne on sähköttäneet että kävin tossa eilen ensimmäisenä ihmisenä Mont Monterstornilla, viittitkö ottaa lipastosta sulkakynän ja mustepullon ja kirjottaa tapauksesta artikkelin, tuun kahden viikon päästä höyrylaivalla sinne otatuttamaan itsestäni valokuvan sillä semmosella pölähtävällä kameralla ellen kuole matkalla keripukkiin.

Jylheä ja kuuluisa Matterhorn oli toki myös näiden vuorenvalloittajien listoilla melko korkealla. Ehkä eniten sekaisin koko vuoresta oli kaveri nimeltä Edward Whymper, parikymppinen englesmanni, joka oli italialaisen Carrel-nimisen herrasmiehen kanssa päättänyt valloittaa vuoren ensimmäisenä. Carrel oli jo vuodesta 1857 yrittänyt päästä Matterhornin huipulle siinä onnistumatta, ja vuosina 1861-1865 Whymper-Carrel -kaksikko teki useita nousuyrityksiä Italian puolelta, mutta joutuivat kerta toisensa jättämään leikin kesken. Kaksikon välille syntyi lopulta skismaa, ja lopulta Carrel oli sitä mieltä että Matterhornin valloituksen kunnia kuuluu italialaiselle eikä jollekin brittiturhakkeelle. Yhdeksännelle vuorellenousuyritykselle valmistautunut Whymper saikin yhtäkkiä kuulla Carrelilta, että tämä onkin tällä kertaa menossa toisen, pelkistä italialaisista koostuvan porukan kanssa, ja Whymper ei tähän seurueeseen mahdu.

Kiukustunut Whymper löysi vuorilta sattumalta toisen Matterhornin valloitusta tavoittelevan brittiherrasmiehen, ja he päättivät lähteä kiiruusti Sveitsin puolelle tavoittelemaan nousua sieltä puolelta. He hankkiutuivat Zermattiin, ja hommasivat sieltä sveitsiläisen Taugwalder-nimisen eräjorman reissuoppaakseen. Sveitsiläinen otti vielä poikansakin matkalle mukaan, ja matkavalmisteluja tehdessään tämä nelikko sattumalta törmäsi vielä toiseen brittikaksikkoon, jotka olivat värvänneet erittäin kokeneen ranskalaisen Crozin omaksi oppaakseen. Seurueet päättivät lyödä hynttyyt yhteen, ja yhdessä tämä seitsemänhenkinen ryhmä lähti sitten Matterhornin huippua valloittamaan, tietoisena siitä että samaan aikaan Italian puolelta oli Whymperin pettäneen Carrelin italialaisista koostuva ryhmä yrittämässä samaa.

Niinhän siinä sitten kävi, että aikaisemmin mahdottomaksi luultu Sveitsin puolen rinne osoittautuikin sitä Italian puolen nousua helpommaksi, ja Whymperin ryhmä saavutti kuin saavuttikin huipun ensimmäisenä 14. heinäkuuta vuonna 1865. Kun huipulle oli matkaa enää parisataa metriä, Whymper irrotti itsensä muusta seurueesta ja lähti into piukeana juoksemaan huipulle, koska halusi saavuttaa sen ensimmäisenä. Ranskalainen Croz huomasi tämän, ja myös irrotti itsensä ja pinkaisi juoksuun, mutta liian myöhään, ja Whymper sinne huipulle sitten ihan ensimmäisenä ehti. Ja jotta Whymperin riemu olisi ollut täydellinen, huipulla ilkamoidessaan hän vielä pääsi näkemään vuoren toisella puolella, muutama sata metriä alempana nousua tekevän Carrelin ryhmän. Carrel kuuli, kuinka jostain päin kantautui sekapäistä kiljuntaa, ja huipulle katsoessaan Carrel pystyi suunnattomaksi harmikseen erottamaan siellä seisovan miehen, jonka tunnisti tämän housuista Whymperiksi. Carrelin ryhmä lannistui tästä niin paljon, että he lähtivät takaisin alas – tosin Carrel ilmeisesti tuli matkalla vielä toisiin aatoksiin, koska hän lopulta vielä kääntyi takaisin, ja valloitti huipun kolme päivää Whymperin seurueen jälkeen. Mahtoi Carrelia kismittää, 8 vuotta hän oli yrittänyt päästä ekana Matterhornin huipulle Italian lippua heiluttamaan, ja lopulta sitten kolmella päivällä hävisi juuri sille brittikaverille jonka kanssa oli vuosikaudet turhaan yrittänyt huipulle päästä, ja jonka oli lopulta ryhmästään ulos heittänyt.

Kun koko Whymperin joukkio oli päässyt Matterhornin huipulla käymään ja siellä oli tarpeeksi kauan aikaa saavutusta fiilistelty, lähti ryhmä laskeutumaan alaspäin. Jo nousun aikana oli huomattu, että yksi seurueen briteistä, kokematon, nuori kaveri nimeltään Douglas Hadow, ei oikein pysynyt muiden mukana, ja joutui koko ajan turvautumaan muiden apuun. Sama meno jatkui vuorelta alaspäin tultaessa, ja lopulta Hadow kompastui ja lensi päin jonon ensimmäisenä kulkenutta Crozia. Kaksikko syöksyi alas vuorenrinteeltä, ja veti ryhmän yhdistäneen köyden takia mukaansa kaksi muutakin brittiä. Seitsikon yhdistänyt köysi sattui menemään katki vanhemman, kokeneen vuorikiipeilijä Taugwalderin kohdalta, ja näin Taugwalderin isä ja poika sekä Edward Whymper säästyivät, mutta kaikki muut heidän seurueensa jäsenet liukuivat alas Matterhornilta ja kuolivat.

Myöhemmin on paljon spekuloitu siitä, vetäisikö kokenut herra Taugwalder tilanteen tajutessaan köyden itse veitsellä katki pelastaakseen itsensä ja poikansa, ja sattumalta Whymperinkin siinä samalla. Tuo katkennut köydenpätkä on tänäkin päivänä nähtävillä Zermatin Matterhorn-museossa, ja mekin sitä tietenkin mentiin ihmettelemään – sellainen rimpulahan se naru oli, kuulemma joku oli erehdyksessä ottanut ihan väärän köyden vuorelta alas tultaessa, ja ainakin se museossa näytillä ollut naru oli kyllä napsahtanut poikki, ei sitä oltu millään puukolla leikattu. Mutta koska vuorelta alas valuneesta nelikosta löydettiin lopulta kaikkien muiden ruumiit, paitsi juuri neljäntenä alas valuneen lordi Francis Douglasin, ei katkenneen köyden toista päätä koskaan löydetty, ja siitä heräsi epäilys että Taugwalder oli jonkun ihan muun köyden antanut turmaa selvittäneille tahoille, ja ehkäpä se puukolla poikki leikattu naru oli siinä vaiheessa jo syötetty vuohille.

Whymperistä tuli tapahtuneen myötä maailmankuulu, ja hän valloitti vielä monia muitakin vuoria sekä kirjoitti useita menestyneitä vuorikiipeilykirjoja ja matkusteli pitkin maailmaa kertomassa kaikille ilman hashtageja että followyourdreams, justdoit ja yolo. Jostain syystä Whymperin kirjoissa syytettiin rivien välissä Matterhornin onnettomuudesta ennen kaikkea kompastunutta Hadowia, mutta myös sitä vanhempaa Taugwalderia, josta Whymper antoi hyvin epäpätevän kuvan. Taugwalderit olivat molemmat onnettomuudesta järkyttyneitä, ja he eivät mielipiteitään sen aikaiselle lehdistölle juurikaan antaneet, joten julkisuuden valokeilasta kaiken irti repineen, itsekkään Whymperin selostukset ovat ainoita todisteita tapahtuneesta. Minä olen sitä mieltä, että selkeästi inhottava, kusipäinen Whymper oli itse töninyt kaikki muut sieltä vuorelta alas, Taugwalderit se oli säästänyt koska vanha isäukko oli niin koskettavasti  vedonnut oman ja poikansa hengen puolesta, ja oli vannonut kautta Alppien ja kannon ettei koskaan sano mitään todellisista tapahtumista jos Whymper vain heidät vuorelta elävänä alas päästää. Näin siinä varmasti kävi, perustan tämän väitteen vahvaan mutuun ja mielikuvitukseen ja siihen että Edward Whymper näyttää julmalta kaverilta.

Matterhorn on vaatinut ensimmäisestä valloituksestaan asti monia kuolonuhreja aina näihin päiviin asti, arviolta 500 vuorikiipeilijää on Matterhornin jylhille rinteille kuollut vuodesta 1865 alkaen. Matterhornia pidetäänkin yhtenä maailman vaarallisimmista vuorista. Tästä on joku tilastokin tehty, jonka mukaan maailman vaarallisin vuori on Himalajalla sijaitseva Annapurna. Matterhorn on tässä tilastossa kuudentena.

Me emme viitsineet lähteä Matterhornin huippua tavoittelemaan koska tahdoimme kaikki vielä elää, joten tyydyttiin ihailemaan tätä Toblerone-vuorta kauempaa. Parhaiten vuoren näki Zermatista lähtevän köysiradan päätepysäkkinä toimivalta Klein Matterhornilta. Meidän siellä vieraillessamme sattui olemaan täysin pilvetön sää, ja pääsimme sen takia ihailemaan auringonpaisteista Matterhornia vähän eri vinkkelistä ja korkeammalta kuin Zermatin kylän tasolta. Klein Matterhornilta näki myös muita Alppien korkeimpia huippuja, mm. Euroopan korkein vuori, Ranskan puolella sijaitseva Mont Blanc, erottui siellä horisontissa. Klein Matterhornilla kannattaa ehdottomasti käydä, jos joskus Zermattiin eksyy, ja itse ainakin viihdyin myös Matterhorn-museossa, jossa oli kunnon CSI-tasoiset tutkimukset tästä Whymperin jengin noususta ja onnettomuudesta tehty. Jossain luki, että vasta kun on omin silmin käynyt katsomassa Whymperin seurueen katkennutta köydenpäätä, voi sanoa käyneensä Alpeilla. Niin! Me ollaan käyty Alpeilla!

Viinitasting omalla terassilla

Yhteistyössä Solera Finland.

Mordonnay, Herra Longfield tässä.

Viime viikonloppuna vietettiin minun äidin ja Hulin anopin yllätys 60-vuotisjuhlia. Huli oli järkännyt yhtenä ohjelmanumerona juhlapaikalle Solera Finlandin Tiia Seppälän maistattamaan ja kertomaan juhlakansalle Hardysin viineistä. Rento viinitasting pidettiin loppukesän auringon alla vihreän Vihervaaran terassilla, jonne juhlakansa pakkaantui istumaan vieri viereen.

Koska juhlakansa ei ollut mitään viinialan terävintä asiantuntijaryhmää, piti Tiia meille aluksi pienen selostuksen viinimaistelun alkeista. Tärkeää on kaataa lasiin aina riittävästi viiniä, jotta viinin tuoksu pääsee esille. Liikaa ei kantsu laittaa, koska jotta viineistä saa aromit revittyä esiin, lasia täytyy vähän pyöritellä ennen nuuhkimista ja maistelua, ja jos lasi on pyöritysvaiheessa liian täysi, lentää viinit kauluspaidoille ja kesämekoille ja sitten tulee itku. Lasinpyörittelyäkin nopeasti kuivaharjoiteltiin ennen kuin alettiin varsinaisten aineksien kanssa läträämään, pöytää vasten saa amatöörikin hallitusti lasia pyöritettyä siten että viini pääsee molskahtelemaan reunoja vasten ja aromit pääsevät estradille.

Hardysistäkin Tiia nopeaan kertoili, kyseessä on australialainen hyvin tunnettu ja palkittu viinitalo, jolla on 160 vuotta historiaa takanaan. Talon perustaja Thomas Hardy oli sen verran vekkuli kaveri, että se keksi jo vuonna 1853 sekoittaa eri alueiden rypäleitä parhaan lopputuloksen takaamisesta, ja tämän tempun takia miekkosta pidetäänkin rypäleiden sekoittamisen uranuurtajana.

Kun oli perusteet viininmaistelusta ja pullojen sisällön tuottaneesta talosta kunnossa, avattiin ensimmäinen pullo ja alettiin sen sisällä ollutta nestettä pyörittelemään, haistelemaan ja maistelemaan. Ensimmäinen viini oli puolikuiva Hardys Nottage Hill -valkoviini, joka oli Rieslingiä rypälelajikkeeltaan. Tiia kehotti meitä etsiskelemään viinin hajuista ja mauista jotain kuvaavia sanoja, ja siitä sitten alettiinkin ihmettelemään että mistä ne kaikki viinejä kuvaavat ”satulanmakuinen” ja ”sikarilaatikkomainen” sun muut kummat adjektiivit oikein keksitäänkään. Ei kuulemma ole mitään sanakirjaa mistä pitää viinigurujen valita millainen mikäkin viini on, vaan jos jonkun mielestä joku viini maistuu vaikkapa vastaleikatulta ruoholta, niin sitten kirjoitetaan niin. Toki on sitten näitä tämmösiä marjaisia ja puolikuivia ja raikkaita ja muita normaalimpia ja yleisimpiä laatusanoja, joita käytetään yleisemmin kuin vaikkapa auringossa haalistuneen kuparilantin kaltaisen tapaisia.

Me löydettiin Nottage Hillin valkoviinistä vähän makeutta ja sitrusmaisuutta, ja Tiia kehuikin että vähän limeen päin olevaa sitrusta ja eksoottista hedelmää pitäisikin hajusta löytää. Tiia myös kehotti meitä ihan reippaasti purskuttelemaan viiniä suussa, jotta maut pääsevät paremmin esiin, ja siinä sitten rivissä purskuteltiin valkkaria pitkin suuta ja oltiin kovin asiantuntijamaisia koko porukka. Tämä viini on kuulemma kuin tehty suomalaiseen makuun, ja kyllä sitä meidänkin seurueessa ylistettiin. Viini sopii kuulemma vaikkapa rapujen ja savukalan kanssa.

Toisena viininä oli toinen valkkari, puolikuiva Hardys VR oli tämän nimi, ja siinä oli rypäleenä Chardonnayta. Tämä viini oli ensimmäistä hieman halvempi, ja se kirvoittikin sitten kysymyksiä siitä mistä kaikesta viinien hinnat oikein määräytyy. Valtiomme verotuspolitiikka aiheuttaa ravintoloissa ja Alkoissa myytävien viinien hintaan melkoisen siivun, mutta jos ei eri maiden veroja ja rahteja oteta huomioon, niin hinta määräytyy lähinnä käytetyn rypälelajikkeen ja eritoten rypäleet viljelleen tarhan laadusta, sekä siitä, minkälainen kaveri viinin valmistusta on oikein valvonut, ja onko rypäleet poimittu koneilla vai käsityönä. Eri vuosina saatetaan saada joiltain tiloilta parempia rypäleitä, ja tämän johdosta jotkut tietyt vuosikerrat sitten ovat toisia kalliimpia.

Viinien säilymisestäkin kyseltiin, ja kuulemma Alkosta ostetut normiviinit pitäisi juoda vähintään vuoden sisällä ostopäivästä, ja avattu pullo säilyy jääkaapissa semmoset kolme päivää. Viinilaatikot taas säilyvät avaamisen jälkeen paljon pidempään, joku 3-4 viikkoa, koska niissä pakkauksissa on semmoinen mekanismi, ettei ulkopuolinen ilma pääse viinin sekaan asioita sotkemaan. Hardys VR oli minun mielestäni parempi näistä kahdesta valkoviinistä, mutta olin selkeästi vähemmistöä mielipiteeni kanssa, useammat tykkäsivät enemmän siitä ensimmäisestä, kalliimmasta Nottage Hillistä, tätä VR-valkkaria pidettiin vähän pliisumpana ja helpompana.

Valkkareiden jälkeen siirryttiinkin sitten punkkujen pariin, ensimmäisenä avattiin viimeisimmän VR-valkkarin kaveri, VR-punkku nimittäin. VR ei ole lyhennys Valtion Rautateistä tai Virtual Realitystä, vaan sanoista Varietal Range. Hardysin VR-viinit ovat yhden rypäleen viinejä Australian sisämaan lämpimiltä alueilta, suurten jokien lähettyviltä olevista viinitarhoista, ettäs tiedätte. VR-punkussa rypäleet olivat merkkiä Cabernet Sauvignon.

Punaviinien kanssa puhutaan usein sellaisesta asiasta kuin tanniinisuus, joka on luontainen ominaisuus punaviinille, ja seurausta siitä että punaviinien valmistuksessa osa marjojen rangoista lojuu rypäleiden kanssa valmistusprosessissa kauemmin kuin vaikkapa valkoviinien valmistuksessa, ja niistä rangoista ja myös rypäleiden siemenistä ja kypsennyksessä käytettävistä tammitynnyreistä pääsee viiniin tanniinisuutta. Tanniinit mahdollistavat hyvin säilyvien ja ikääntyvien punaviinien valmistamisen, mutta liian tanniininen viini taas maistuu karvaalta ja aiheuttaa helposti päänsärkyä. Olen itse henkilökohtaisesti huomannut, että muissakin alkoholijuomissa on ilmeisesti tätä vaarallista tanniinia, sillä jos alkoholia juo paljon, seuraavana päivänä on useimmiten päänsärkyä ja jopa suoranaista pahoinvointia, ilmiselvästi siksi että elimistöön on kerääntynyt aivan liian paljon tanniineja. En tarkistanut tätä faktaa Tiialta, mutta pakkohan sen on totta olla!

VR-punkkua lipiteltäessämme julistimme viinin melko makeaksi, ja jotkut sieltä osasivat poimia myös marjaisuutta ja hilloisuuttakin, ainakin sitten kun Tiia oli meitä vähän siihen suuntaan johdatellut. Tämä punkku sopii kuulemma erinomaisesti grillaukseen, ja Tiia tiesi kertoa, että punkkujakin kannattaisi ennen tarjoilua pitää joku puolisen tuntia jääkaapissa, ja vastaavasti normaalisti jääkaapissa säilöttävät valkoviinit kannattaisi ottaa sieltä joku puoli tuntia ennen tarjoilua ulos. Viinien jäähdyttämiseen voi kuulemma myös käyttää pakastettuja viinirypäleitä, tummia punkkujen kanssa ja vihreitä valkkareiden kanssa. Jäitä ei välttämättä kannata käyttää koska ne laimentavat viiniä, mutta jos joku tykkää jääpaloja viinilasiin laittaa niin ei sekään väärin ole, makuasioitahan nämä tämmöset ovat. Äitini tästä rohkaistui kertomaan, että hänellä on toisinaan tapana laittaa jääkaapissa ollutta punkkua lasiin ja pistää viinilasi hetkeksi mikroaaltouuniin lämpenemään. Oli kuulemma ensimmäinen kerta kun Tiia tai kukaan muukaan tällaisesta tavasta oli kuullut, ja reaktioista päätellen tämä ei välttämättä ole ihan kärkipäässä viinien kanssa suositeltavien kommervenkkien listalla.

Marjaisan ja hilloisan VR-punkun jälkeen maisteltiin sitten vähän tanniinisemmaksi varoitettua kaveria, eli Hardysin Nottage Hill –sarjan punaviiniä. Tämä viini on Shiraz-rypäleistä tehty, ja oli ensimmäistä täyteläisempi, kirsikkaa ja luumua keksittiin hajuihin ja makuihin ehdotella. Tämän punkun kanssa sopisi kuulemma erityisen hyvin jokin kevyt liharuoka, tai sitten juustot, kuten vaikkapa brie. Tästä punaviinistä keksittiin myös sellaista sanoa, että tätä ei ehkä ihan omana itsenään tulisi juotua, toisin kuin sitä ekaa VR-punkkua, vaan juoma vaatisi nimenomaan jotain liharuokaa kaveriksi. Sattumoisin meillä oli juhlakansalle tarjolla varsin kattava juustopöytä, ja siellä oli sitä brie-juustoakin sitten tarjolla, joten päästiin käytännössä oitis testaamaan että toimiiko nämä kaverukset keskenään. Ei kukaan mitään soraääniä esittänyt, hyvin menivät brie ja Nottage Hill –punaviini alas toistensa kavereina.

Koska oli kyse 60-vuotisjuhlista, oli Tiia tuonut meille vielä ylläriksi yhden erikoisemman viinin maisteltavaksi. Tämä Hardys HRB eli Heritage Reserve Bin –punaviini on varsinainen Hardysin kruununjalokivi ja taidonnäyte, jota tuotetaan pieniä määriä vain hyvinä viinivuosina. Viinin rypäleet valikoidaan tarkkaan kolmelta Hardysin parhaalta alueelta, ja Hardysin pääviiniguru on tarkasti valvonut viinin valmistusprosessia alusta lähtien. Tätä viiniä oli Suomeen saatu tällä kertaa 60 pullon erä, Alkostakin voi tätä olla vajaan kolmenkympin hintaan vielä pullo tai pari saatavilla, mutta nopeasti nämä tämmöiset kuulemma aina osaavien viinimiekkosten ja –naikkosten kyytiin Alkosta lähtevät. Tämä viini olikin yksimielisesti koko seurueen mielestä parasta, se oli täyteläistä ja hiukkasen toffeen makuista, todella hyvää ihan sellaisenaankin eikä oikeastaan edes vaadi mitään syötävää kaveriksi. Kyllä ne gurut jotain siellä sitten palkkansa eteen tekevät, rypälelajikkeena tässä oli käytetty samaa Cabernet Sauvignonia kuin siihen ekaan VR-punkkuunkin, mutta mauissa oli eroa kuin yöllä ja päivällä.

Hardysin kruununjalokiven maisteluun olikin sitten sopiva päättää viininmaistelu-urakkamme. Juhlakansa tuntui kovasti ohjelmanumerosta tykkäävän, ja pitkin iltaa muistettiin kertoa kuinka kiva maistelutilaisuus oli ollut, ja miten mukava ja helppo viininmaisteluemäntä Tiia oli ollut, kukaan ei aristellut kysyä niitä kaikkein tyhmimpiäkään kysymyksiä, ja tulipa luotua sellainenkin uutuuskäsite kuin mikroaaltouuniviini. Jos tästä tulee joskus vielä joku iso juttu, niin muistakaa että minun äiti oli se joka tämän keksi! Hän voi tulla sitten opastamaan millä teholla ja kuinka monella sekunnilla mitäkin viinilajiketta tulee mikrottaa optimaalisen makuelämyksen saavuttamiseksi.

Yhteistyössä Solera Finland.

Herra Longfield työmatkailee: Vuoden yöt numeroina

Moxcel, Herra Longfield tässä.

Jos olette siellä ruudun toisessa päässä näitä blogin juttuja lueskelleet, olette ehkä saattaneet rivien välistä bongata ajoittaisia huomioita minun viimeaikaisten työmatkojen lukumäärästä. Niitä on nimittäin tuntunut sekä minun että Hulinkin mielestä olevan tässä viime aikoina vähän normaalia enemmän, suoraan sanottuna vähän liikaakin.

Koska tilastot on kivoja, tein vuoden ajalta exceliin oikein listan että missä maissa ja kaupungeissa olen öitäni viettänytkään. Työmatkojen lisäksi setvin ja muistelin myös ihan omakivamatkojenkin takia muualla kuin kotona vietettyjä öitä, koska aloin miettimään että olenkohan ollut kokonaisuudessa enemmän öitä poissa kuin kotona. Aikaväliksi oli pakko ottaa 19.6.2015 – 19.6.2016, koska tuolloin sain listaukseen mukaan viime kesän Italian omakivareissun kaikki jännät kohteet, ja vielä pari yötä tämänvuotisesta Sveitsi-reissustakin.

Muualla kuin kotona vietetyiden öiden maalistasta tuli tämmönen:

Yli puolet vuoden 365 yöstä olen siis sentään ihan kotona kuitenkin viettänyt. Tuosta 166 muualla vietetyn yön kokonaissaldosta 35 kpl on ollut omakivamatkailua, joten työmatkaöiden määräksi tuosta jää 131. Siinä on kyllä mielestäni jo pikkasen liikaa, yli kolmasosan koko vuodesta oon herännyt jostain kummasta mestasta työmatkailun takia. Siihen kun vielä laittaa tuon rapean kuukauden omakivamatkailuöitä, niin ei paljoa jää puuttumaan siitä että olisi puolet vuodesta herännyt himasta, ja puolet jossain muualla. Mutta koti kuitenkin niukasti voitti muun maailman.

Kaupungeittain matkayöt jakaantuivat seuraavasti. Punaisella merkatut paikat on olleet työmatkakohteita, vihreällä taas omakivamatkojen jutskia:

Kaupunkien top5-listan muodostavat Qatarin Doha (28 yötä), Pakistanin Kasur (24), Suomen Varkaus (17) ja Espanjan Vigo (13) sekä Pontevedra (10). Omakivamatkojen ajan eniten öitä vietin Luostolla (7) ja Italian Bucinessa (6), muuten omakivamatkayöt oli yhden tai kahden yön visiittejä. Kuusi yötä vietin myös jossain päin maapalloa liikkuen, neljä lentokoneen kyydissä koomaillen ja kaksi Helsingin ja Tukholman väliä seilaavassa laivassa.

Ikimuistoisempien öiden joukkoon pääsee parin viikon pakistanilaisessa kontissa vietetyn rupeaman jälkeinen kotimatka, jonka aikana vietin ensimmäisen yön puoliksi Lahoressa ja puoliksi Lahoren lentokentällä seisoskelevassa lentokoneessa, ja sen jälkeisen yön vielä Qatarin Dohan lentokentällä nuokkuen. Tuon parin vuorokauden mittaisen kohtalaisen rasittavan matkan jälkeen lähdin vielä suoraan ruotsinlaivalle pariksi melko vähäunisiksi jääneeksi yöksi, ja sieltä kotiin päästyäni lähdin yhden kotona vietetyn yön jälkeen Espanjaan. Siinä kohtaa vähän mietitytti että onko missään mitään järkeä.

Lentokoneissa ja pakistanilaisissa konteissa vietettyjen öiden vastapainoksi on toki ollut sitten öitä oikein tasokkaissakin paikoissa, Qatarin Dohan luksuspilvenpiirtäjähotellit oli näistä varmaan hulppeimmat. Englannin Chesterissäkin oli melko päheä hotelli, ja oikeastaan Pakistania ja lentokoneita ja -kenttiä lukuun ottamatta kaikki nuo muutkin työmatkayösijat ovat olleet oikein hyviä ja inhimillisiä paikkoja kaikki.

Euroopan ulkopuolisia matkoja oli vuoden aikana yhteensä 8 kpl, Qatarissa kävin 4 kertaa, Pakistanissa kahdesti ja USA:ssakin kahdesti. USA:n kahdella matkalla onnistuin jotenkin ripottelemaan yöni viiteen eri osavaltioon, Etelä-Carolinan Hartsvillessä tuli tuolla puolen Atlanttia vietettyä eniten öitä. Siellä myös ekan kerran oikein tosissani sairastuin kesken työmatkailun, kun sain jonkun ihme kuumetaudin itseeni iskostettua, se ei ollut kauhean mukavaa. Kuten ei ollut sitten se toinenkaan kerta, joka tuli melko pian sen ensimmäisen kerran jälkeen; Pakistanin kontissa vietetty oksenteluvuorokausi ei ollut sekään kaikkein hohdokkain hetki elämässä.

Omakivamatkailun takia muualla vietetyt yöt ovat kaikki olleet pelkästään mukavia, Italiassa kaikki käydyt kohteet oli huikeita mestoja, ja ihan mukavasti on vuoden aikana näköjään tullut piipahdeltua ympäri koti-Suomeakin. Kahta laiva- ja yhtä Tampere-yötä lukuunottamatta Huli on ollut kaikilla näillä omakivamatkoilla mukana, which is nice.

Semmonen tilastokatsaus tällä kertaa. Matkailu avartaa, sanotaan jossain, ja kyllähän se sitä tekee, mutta toisinaan oon huomannut että sellainenkin jostain bongaamani mietelause kuin ”Matkailu v*tuttaa” pitää kyllä sekin joskus aika hyvin paikkansa – ainakin jos tuon ajatelman ekaan sanaan lisäisi vielä etuliitteen ”Työ”. Mutta onneksi ei kuitenkaan ihan aina!

Kesäkuinen illallinen Lonnassa

Yhteistyössä Viikon viini.

Momentt, Herra Longfield täällä.

Vuosi sitten kävimme juhlistamassa Hulin valmiiksi tulemista tuolloin vastikään avatulla Lonnan saarella. Lonnahan on siinä Suomenlinnan edustalla sijaitseva vanha varuskuntasaari, jonne pääsee näpsäkästi Kauppatorilta lähtevällä JT-Linen lautalla (aikataulut voi kurkistaa JT-Linen nettisivuilta). Me rantauduttiin piskuiselle saarelle pikkasen etuajassa, joten käveltiin vähän saarella ennen ravintolaan menoa. Saarella asustelevilla hanhilla ja lokeilla sun muilla vesilinnuilla oli just hautomisvaihe meneillään, ja varsinkin saaren hanhet oli aika hauskoja, naishanhet istuskeli vähän jemmassa pesissään, ja mieshanhet oli nakitettu seisoskelemaan pesien edustoille vartioimaan ettei kukaan urpo mene pesää häiritsemään. Hanhet sihisi ja sähisi jos niitä päin erehtyi katsomaankin, hyvin tosissaan ottivat ukot vartiointihommansa.

Pöytään istuuduttamme meistä tuli heti maailmanpelastajia, koska meille tuotiin pöytään Itämeren pelastavaa vichyvettä. Kauaa emme ehtineet maailmanpelastukseen keskittyä, kun meille tuotiin vichyn kaveriksi lasilliset Pares Baltan Cavaa. Yritettiin kauheen kauan keksiä, mikä tuttu tuoksu viinissä oli, mutta ei millään löydetty mikä se oli, joku tuttu mauste tai yrtti siellä kai asui. Hyvältä se joka tapauksessa maistui, niinku cavalla yleensäkin on tapana.

Siinä cavaa impatessamme ja maistellessamme tavailtiin myös isolle kannettavalle liitutaululle kirjoitettua päivän ruokalistaa. Meille tosin oltiin jo valittu annokset puolestamme, menumme koostui annoksista jotka olivat muikku+ruis, karitsa+maa-artisokka, juusto+porkkana ja raparperi+maito. Viime kerralta muisteltiin, että annoksissa oli kaikissa jotain jännää, eikä mitään perusmättöä ollut nytkään annoksien nimistä päätellen odotettavissa.

Ennen varsinaisia ruoka-annoksia tarjoiltiin alkusnacksina kuivatettuja lehtikaalin palasia piparjuuri- ja savumantelimajoneesien kera. Kiltit kokki-ihmiset olivat Hulille tehneet oman majoneesinsa kuultuaan tämän pähkinä-manteli-omena-allergialitaniat. Nämä tämmöset lehtikaalisipsit on kuulemma kuuminta hottia just nyt, tai ehkä ne on olleet semmosta jo ajat sitten, en tiiä, mä en ollut tämmösistä aiemmin kuullut. Ihan hyviä ne oli, riittävän suolaisia. Kaikki sipsit ja majoneesit katosi siitä pöydästä jonnekin melko nopeasti.

Sitten olikin ekan varsinainen ruokalajin vuoro. Muikku+ruis piti sisällään yllättäen sitä muikkua, ruispannacottaa ja vielä muikun mätiäkin oli lautaselle laitettu. Annos oli raikkaan ja kivan näkönen, teki heti mieli alkaa sitä hotkimaan, mutta ensin toki kiltisti odotettiin seuraava viinikin. Se oli Pares Baltan Cosmic -valkoviiniä, sitäkin innostuttiin imppaamaan, siinä oli jännä se että se tuoksui hedelmäiseltä, mutta ei kuitenkaan meidän mielestä sellaiselta maistunut. Muikku+ruis-annos oli todella hyvä, muikut maistui todella hyviltä ja niiden kaveriksi valitut lisukkeet sopi meidän molempien mielestä tosi hyvin kalojen kanssa. Raikas Cosmos-viini sopi hyvin myskisen ruoan kanssa yhteen, joten alkuruoka oli kaikkineen tosi onnistunut tekele!

Muikut horittuamme tuotiin meille ensiksi seuraavaa viiniä laseihin, Pares Baltan Mas Petit Cabernet oli viini jota tällä kertaa laseihimme tuotiin eka vähän ilmaantumaan, ja joka tarjoilijan mukaan sopii erinomaisesti karitsan kanssa. Nyt kun oli viinien haisteluun innostuttu, niin toki tämänkin huuruja vedettiin keuhkoihimme, tuoksu oli kivan runsas. Lampaan kaverina tarjoiltiin kolmea eri lisuketta: oli vinegrette-sitruuna-salaattisekoitusta, mesijuurta ja lämmintä kaalia, sekä couscousia rusinan, persiljan ja kurkun kanssa. Tämä kolmikko tuotiin pöytään kukin omissa kipoissaan, ja lisäksi tuotiin sitten se varsinainen pääruoka-annos kummallekin, jossa oli pellavarouhetta, vesikrassia, tuoretta sekä kypsennettyä maa-artisokkaa sekä tietty sitä lammasta, punaviinikastikkeella.

Viinin ilmaantumista kun malttoi vähän odottaa, niin se alkoi maistumaan just siltä mille tuoksuikin, ja yllättävää kyllä, tarjoilija tiesi mistä puhui kun sanoi että viini sopisi lampaan kanssa. Se nimittäin sopi lampaan kanssa. On se jännä miten ne näitä juttuja aina tietää. Lammas itsessään oli tautisen mureata, lisukkeista meistä sen kanssa sopi parhaiten se lämmin kaali. Couscouskin oli hyvää, mutta sitä oli jotenkin kumma syödä kun se ei ollut lämmintä. Annos oli todella runsas kaikkine lisukkeineen, lammasta oli iso klöntti lautasella joten tälläkin annoksella jo varmasti saisi nälän taltutettua jos ei välttis tahdo alkuruokien kanssa hienostella.

Seuraavaksi jäätiin odottamaan porkkana+juusto annosta, mutta jostain syystä sitä ei koskaan saapunutkaan, vaan siirryttiin suoraan jälkiruokaosioon. En tiedä oliko tarjoilija alussa lupaillut liikoja, vai unohtuiko yksi annos vain välistä. Me ei asiasta nostettu meteliä, koska oltiin melkoisen täynnä jo siitä lampaasta, ja ravintolan ikkunasta maisemia katellessa oltiin ajateltu ehtiä vielä Suomenlinnaan pyörimään.

Jälkkärin kanssa juotiin Ros de Pacs roseeviiniä, joka yllättäen oli sekin Pares Baltan jengin tekosia. Tämän viinin piti sopia hyvin raparperin kanssa. Minä en ole mikään raparperin suurin ystävä, mutta mielelläni kyllä lähdin kokeilemaan mitä taikatemppuja Lonnan ravintolan kokit ovat aineen kanssa tehneet. Jälkkäriviinin tuoksu ei minusta ollut mikään kauhean hyvä, Huli tosin siitä tykkäsi. Maku oli meistä vähän pliisu, ehkä se rapaperin maun kanssa olisi ollut hyvä, mutta koska se taikaraparperiannos – jossa oli haudutettua raparperiä, maitosorbettia ja maitokeksiä – ei minusta sittenkään ollut mikään kovin hyvä, en oikein tämän annoksen ylimmäksi ystäväksi osannut ryhtyä. Huli tästäkin tykkäsi, maitosorbetti oli jännällä tavalla mauton ja maitokeksi vain hävisi suuhun, sopivat kuulemma kivasti kirpeän raparperin kanssa yhteen. Annos oli sopivan kevyt ja raikas päätös hyvälle aterialle.

Tyytyväisinä lompsimme vartijahanhia väistellen takaisin lautallemme, Lonnan ravintola ei tälläkään kertaa pettänyt. Ruoka-annokset ja niiden kaverina tarjotut Pares Baltan viinit toimivat hyvin yhteen ja nälkä lähti. Lonnan ravintolassa oli mukavan rento ilmapiiri, paikalla oli melko paljon isoja seurueita iltaa viettämässä. Mutta kyllä siellä ihan hyvin kahdestaankin viihtyi. Menkää hyvät ihmiset kokeilemaan jos ette jo ole käyneet, tai vaikka olisittekin, niin menkää uudestaan!

Herra Longfield työmatkailee: Louisiana

Morningstar, Herra Longfield tässä. Nyt olisi tarkoitus jatkaa taannoisen USA:n matkan puimista. Viimeksi jo terapoin läpi Alabaman Selmat ja Mississippin Jacksonit, ja nyt täytyisi vielä jaksaa kahlata läpi Louisianan Natchitoches eli Näkedääs, jonne Jacksonista lähdin eräs sunnuntaipäivä suhailemaan.

Matkallani Jacksonista Näkedeshhiin jouduin kuitenkin koukkaamaan ensin sellaiseen paikkaan kuin Poverty Point. Sinne oli mentävä, koska matkalla Natchitochesiin tiellä tuli vastaan kylttejä, jotka sanoivat että tästä seuraavasta kun käännyt oikealle ja ajelet joitakin maileja eteenpäin, niin pääset Poverty Pointtiin, ja se on UNESCOn maailmanperintökohde se. Ei mulla ollut silloin sunnuntaina mitään järkevää tekemistä suunnitteilla, joten koukkasin sitten hetken mielijohteesta katselemaan että mikä se tämmönen Köyhyys Piste oikein on.

Eipä se nyt rehellisesti sanottuna mikään maailman huikein nähtävyys ollut, kyseessä oli jonkinlainen Amerikan alkuperäisasukkaiden kolmisen tuhatta vuotta ennen Kolumbusta asuttama alue, jonne inkkarit olivat jostain syystä kasanneet kauhealla vaivalla maasta semmosia isoja maakumpuja geometrisesti jänskään muotoon. Ei ne läheltä katsottuna näyttäneet oikein muulta kuin normaaleilta luonnon muovaamilta kukkuloilta, mutta kun selvisi että luonnon sijaan kukkulat on kasautuneet siten, että kaverit on kasanneet maata kekoon yksi repullinen kerrallaan, ja että niitä repullisia on kolmen neliökilometrin kokoiselle alueelle kannettu vuosien saatossa ehkä semmonen sata miljoonaa, niin joutuihan siinä vähän miettimään että kuka hemmetti on joskus saanut ajatuksen tehdä jotain tämmöstä, ja ennen kaikkea, millä ilveellä se joku on saanut muut vakuutettua, että tää on nyt hei tosi järkevää ja tärkeetä kasata tähän mestaan maasta tämmösiä kasoja. Tiedä vaikka olisi sen yhden suuruudenhullun peruukkipään esi-isä siellä aikanaan suunnitellut omaa muuria pitääkseen inhottavat naapurimetsän inkkarit loitolla. On arvioitu, että Poverty Pointin käsintehdyillä kukkuloilla on asustellut aikoinaan semmonen 4000-5000 ihmistä, joka on tuon ajan asumukseksi ollut varsinainen metropoli.

Vaikka mesta oli tavallaan aika mitäänsanomaton, oli silti jotenkin mukava nähdä, että amerikkalaisetkin jollain tavalla sentään muistavat ja huolehtivat oman mantereensa historiasta ja menneistä ajoista. Oon saanut semmosen mielikuvan, että jenkit vähän nolostelevat omaa nuorta valtiotaan ja sen vaikkapa Eurooppaan, Afrikkaan tai Aasiaan verrattuna olematonta historiaa. Ehkä jostain tämmösestä alemmuuskompleksista johtuen jenkkilän väki ei aikoinaan ole pitänyt vaikkapa jotain 1800-luvun tai sitä aikaisempiakaan asumuksia oikein mitenkään säilyttämisen arvoisina paikkoina – oon joitain tämmösiä vanhojen, Amerikan asuttamisen aikaisten asuinpaikkojen alueille pystytettyjä museon tapaisia alueita käynyt kattelemassa, ja useimmissa on vain metsien ja niittyjen seassa kylttejä, missä kerrotaan että tässä kohtaa oli aikoinaan Alabaman pääkaupungin keskustori ja tossa kaupungintalo ja tossa seriffin talo, mutta ne kaikki purettiin aikanaan ja tiilet ja laudat ja kaikki käytettiin hyödyksi jossain muualla. Ei ole oikein koettu, että tämmösten vanhojen, vähän turhiksi käyneiden mestojen kunnossapito ja entisöinti olisi ollut rahan ja vaivan arvoista puuhaa. Tuntuu että vielä nykyäänkin melkeinpä jätetään syystä tai toisesta käyttämättömiksi ajautuneet mutta aikaisemmin merkittävissäkin rooleissa olleet talot ja paikat melko herkästi vain mätänemään paikoilleen, ja odotellaan että joku ohimenevä hurrikaani vetäisi ne ilmaiseksi ketoon.

Louisianan Natchitoches toki sitten oli poikkeus tähän sääntöön. Sieltä löytyi melko pittoreski joenvarsialue, jota on viime aikoina kovalla innolla ja vimmalla kunnostettu ja entisöity viime vuosisataiseen kuosiinsa. Siellä hortoillessani kävi mielessä, että tämmösessä paikassa voisi piipahtaa Hulinkin kanssa turisteeraamassa. Oon joskus ajatellut, että olisi hauska tehdä Hulin kanssa jonkunnäkönen road trip kaikkien näiden mun etelävaltioissa tutuiksi tulleiden paikkojen läpi, vaikkei ne nyt varmaan Hulia ihan hirveesti kiinnosta. Vein Hulin aikoinaan Puolan läpiajelulla pikkuseen Chelmnon kylään, missä aikoinani vietin työhommien takia liian monta yötä, ja olin ihan tulessa kun pääsin vaahtoamaan Hulille että kato, tässä mä kerran söin aamupalaa, ja hei, tuolta kaupasta kerran ostin limupullon, ja voitko uskoa, kattelin kerran tossa puussa istuvaa lintua. Vois olla Hulille aika rankka reissu jos joskus joku tämmönen etelävaltio-roadtrip saataisiin aikaiseksi.

Natchitochesissa käväisin muutamana päivänä yhdessä ja samassa hotellini läheisyydessä sijaitsevassa dinerissä syömässä kaikenlaista moskaa, ja jostain syystä paikan henkilökunta, joka koostui lähinnä jostain osa-aikaisista college-opiskelijoista, otti minut siellä silmätikukseen. Sain taas kauheeta kuittailua aksentistani, ja kovasti jouduin jälleen keksimään Suomesta kaikenlaista legendaa kun yritin selvittää että mikä se sellainen Finland oikein on, ja miksi hitossa sieltä on joku eksynyt pienen ja syrjäisen Natchitochesin pieneen ja syrjäiseen dineriin syömään. Eräs ilta diner oli tyhjä lukuun ottamatta töissä ollutta henkilökuntaa, ja jostain syystä ravintolaan työvuoronsa jälkeen hengailemaan jääneitä muita henkilökunnan edustajia. Ne töistä päässeet olivat ilmeisesti jokseenkin kännissä kaikki, ja niin oikeastaan taisi olla ne grillin ääressä pelleilleetkin, ja tästä johtuen tyypit ahdistelivat minua normaaliakin enemmän. En toki siitä kauheasti jaksanut häiriintyä, vaan tilasin jotain ruokaa ja jäin ylikierroksilla käyvien junnujen kanssa juttelemaan.

Siinä kun katseltiin ruokani valmistumisen aikana hassusti syttynyttä pientä rasvapaloa, ja seurattiin kuinka grillinkäyttäjä yritti sitä mukamas kauhuissaan jollain lastalla hakkaamalla sammuttaa, sain näiltä tyypeiltä jopa kutsun tulla viikonloppuna pelaamaan beerpongia. Se on jotain missä pöydälle asetellaan semmosia leffoista tuttuja punaisia muovimukeja, joihin sitten pitää heitellä pingispalloja pöydän kautta pompauttaen, ja jos onnistuu pallon lasiin pompauttamaan, vastapuolen joukkueen tyyppien täytyy juoda kaljaa. Minä toki ihmettelin että minkä hemmetin takia siinä pitää niiden pallojen ja mukien kanssa pelleillä, miksi ette vain juo sitä kaljaa niin kuin me Finlandiassa teemme. Tavallaan olisi ollut ihan hauska päästä paikallisten college-junnujen typeröintiä vierestä seuraamaan, mutta toisaalta olin ihan tyytyväinen että pystyin hyvällä omatunnolla sanomaan että valitettavasti lähden jo ennen viikonloppua takaisin kotiin, enkä nyt millään pääse teidän kanssa pingispalloja pomputtelemaan. Olen jo niin vanha ja raihnainen, että olisin varmasti kuollut sydänkohtaukseen jos olisin näiden diner-junnujen kaltaisten sähköjänisten kanssa lähtenyt jotain kaljanjuontikilpailua sun muuta urpoilua harrastamaan.

Sellainen oli se piipahdus Atlantin väärälle puolelle. Oli ihan mukava käydä näiden viimeaikaisten pakistanien ja qatarien vastapainona vähän toisenlaisessakin ympäristössä haahuilemassa, mutta yhteistä näille kaikille paikoille on kyllä aina se, että kaikista on aika kiva tulla takaisin kotiin.

Jaakkolan porotila Luostolla

Moro, Herra Longfield täällä.

Lapin lomareissumme aikana hortoilimme eräs päivä Luoston lähellä sijaitsevalla Jaakkolan porotilalle tutustumaan porotilan toimintaan, ja tietty toiveissa oli myös päästä ihmettelemään niitä poroja ihan näppituntumalta. Porotilalle täytyi soittaa ja sopia vierailuajasta, sinne ei ihan ex tempore sovi paukahtaa pihalle, koska porotila on paitsi Jaakkolan perheen työpaikka, myös koti, ja vierailuja varten täytyy aina tilalla tehdä pieniä valmisteluja.

Meidät otti tilalla vastaan reipas kesä- tai siis talvityöläinen, ja ensi töiksemme kävelimme oppaamme ja isojen jäkäläpussien kanssa sisään poroaitaukseen. Porot tulivat tottuneesti meidän pussit kädessä tönöttävien turistien luokse, ja rauhallisesti odottelivat että saivat meiltä jäkälänpalasia narskuteltavakseen. Opastyttö samalla kertoili meille porojen hoidosta ja esitteli muutamia tilan poroja nimeltä. Laumassa on selvä hierarkia, ja kovimmat sarvipäät tulivat nytkin ensimmäisinä hakemaan turisteilta jäkälät, ja hierarkiassa alempana olevat joutuivat katselemaan sivusta – jos joku vähän alempitasoinen yritti vaivihkaa hiipiä jäkälöitä hakemaan, pomoporot ajoivat ne heti tiehensä. Me kyllä yritettiin vähän pomoporoja huijata, ja teimme yksittäisiä pistohyökkäyksiä niiden alempiarvoistenkin porojen luokse jotta nekin saivat vähän jäkälää syödäkseen. Poronhoitajat toki pitävät tarkasti huolen siitä, että kaikki pahnanpohjimmaisetkin saavat päivittäiset ruoka-annoksensa syödäkseen, turistien jakama jäkälä on sitten vähän niinku ekstraa.

Kun jäkäläpussit oli tyhjät, vietiin meidät hienoon vieraskotaan, jossa tarjolla oli pannukahvia ja kampanisut. Eväitä särpiessämme katselimme kotaan viritetyllä videotykillä pientä esitelmää ja kuvakoostetta Jaakkolan porotilan historiasta ja nykyhetkestä, sekä yleisemminkin porojen hoitoon liittyvistä kommervenkeistä.

Minulla oli mielikuva, että porot ovat Lapissa vähän samanlaisessa asemassa kuin pyhät lehmät Intiassa, ja että niitä vaeltaa pitkin poikin Lappia valtoimenaan ihan hirveitä määriä. Liikenne ei välillä kulje kun porotokka on päättänyt pysähtyä ottamaan tirsat keskelle moottoritietä, ja lähes jokaisella aukealla pitäisi pystyä bongaamaan muutamia kymmeniä poroja jäkälää syömässä. Todellisuus ei ihan tätä mielikuvaa vastannut, mutta ei se kaikilta osin ihan täysin metsässäkään ollut.

Poro-powerpointin aikana kävi selväksi, että Lapissa ei itse asiassa ole lainkaan villejä poroja, joka ikinen poro mikä jossain päin lakeuksia vaeltaa, on jonkun omaisuutta. Kesäisin porot päästetään vapaaksi vaeltelemaan pitkin Lappia, mutta talveksi ne haetaan takaisin aitauksiinsa, ja se ei olekaan mikään ihan sormien napsautuksella tapahtuva juttu. Poronhoitajat yhteistuumin ajavat porot jollain ilveellä isoihin aitauksiin, ja sieltä sitten katsotaan että kuka poro on kenenkin, ja ne kuljetetaan talveksi omiin aitauksiinsa hengailemaan.

Se kuka poro kuuluu kenellekin, tarkistetaan porojen korvissa olevista merkeistä. Jokaisella poronomistajalla on oma yksilöllinen korvamerkkinsä, tyyliin että Seppo Kekkosen (nimi muutettu) poroilla on kolme viiltoa alakorvassa ja puoliympyrän muotoinen merkki korvan päässä, ja Kaarlo Kakkosen (nimi myöskin muutettu) poroilla taas on kaksi kolmion mallista merkkiä yläkorvassa ja yksi viilto alhaalla, ja niin edespäin. Porotilallisilla oli ennen pienet kirjaset mukanaan, joihin oli merkattu jokaisen poro-omistajan korvamerkit, ja sen avulla sitten katseltiin elikoiden korvista että onkos tää nyt Sepon vai Kaarlon poro, vaiko peräti Arto Länsmanin (nimeä ei muutettu, mutta en tiedä omistaako herra poroja) tai itsensä Joulupukin (nimeä ei muutettu, varmana omistaa poroja!) joka on tänne väärälle alueelle jotenkin onnistunut eksymään. Nykyisin pienet vihkot alkavat olla historiaa, ja korvamerkit löytyvät tietokannoista interwebistä. Koskakohan muuten joku tekee jonkun Korvamerkki-appsin, jonka avulla voi ottaa poron korvasta kuvan, ja laite sitten kertoo että tämä on Arton poro, ei sun.

Syksyisin tapahtuvan poroerotuksen lisäksi toinen iso hässäkkä on alkukesästä, kun uudet poronvasat otetaan kiinni ja niiden korvat merkitään, siinäkin saa käyttää luovuutta kun liukkaasti liikkuvia poronvasoja yritetään saada kiinni ja pidetyksi aloillaan sen aikaa että saavat jengimerkit korviinsa. Poronvasoja pitää myös tarkkailla että kenen poron vasa kukin on, ettei vaan käy niin että mennään merkitsemään Sepon poroksi Kaarlon poron vasa.

Porojen omistamisessa on hyvin tarkat säännöt ja määräykset, että kuinka monta poroa saa missäkin poroalueella – paliskunta taitaa olla semmosen alueen oikea nimi – olla, ja kuinka monta poroa kunkin paliskunnan poro-omistajilla saa omassa tokassaan olla. Määriä vahditaan tarkasti, ja voisi kuvitella että laskentojen aikana ja sen jälkeen käydään melko vakavahenkistäkin keskustelua poro-omistajien kesken että kuinka monta uutta elikkoa minulla saa olla ja miksen minä saa pitää neljää uutta kun Kaarlokin sai, ja on se tuolla naapuripaliskunnassa helppoa kun siellä ei ole tota tommosta Kekkosen Seppoa aina kiukuttelemassa, viime vuonna sait seitsemän uutta ja nyt siinä kehtaat kiukutella, mulla sitä paitsi kuoli viime kesänä kaksi poroa liikenneonnettomuuksissa niin voisit vähän miettiä hei.

Pohjois-Lapin saamelaisilla on kuulemma vähän eri säännöt ja löyhemmät kiintiöt porojensa kanssa. Siellä päin saamelaisilla oli vielä jokin aika sitten tapana matkustaa kesäisin porojen kanssa pitkin pientareita ja majoittua kotateltoissa siellä mihin porot kulloinkin pysähtyvät – nykyisin kun on moottorikelkkoja sun muuta apuvälineistöä, on tällainen täysipäiväinen poropaimentolaisuus päässyt saamelaistenkin parissa vähenemään. Ruotsin ja Norjan puolella saamelaisilla on jopa laissa määritetty yksinoikeus poronhoitoon, Suomessa ei tämmöstä lakia ole vaan poroja saa hoitaa vaikka ei olisikaan sellaista hienoa saamelaispukua, minkä väreistä ja raidoista näkee kaikki kantajansa perhesuhteet ja sukupuut ja lempiruoat ja Wifin salasanat, ja jollaisten omistajana on aina hermostuttava jos jossain päin maailmaa joku missi tai Lordi keikaroi ihan väärän värisessä saamelaispuvussa tai typerää informaatiota antavassa neljäntuulenhatussa. Lordiko muka olisi sukua Inarin Kekkosille sekä Nuorgamin Kakkosille, ja lohenmäti kaurapuurossa on miehen lempiruokaa, tämä on väärin ja kaikki on kiellettävä heti!

Esitelmässä kävi myös ilmi, että työläiden poroerottelujen lisäksi ainakin Jaakkolan porotilan väki käy kesäisin Keski-Suomessa asti keräämässä poroille jäkälää. Jäkälä on porojen suurta herkkua ja talviaikana myös tärkein ravinnon lähde, ja sen avulla saadaan myös porot ja turistit tutustumaan toisiinsa lähemmin. Ei ole siis mitään ruusuilla tanssimista porojen hoito, vaan kovaa ympärivuotista työtä.

Muiden paikallisten kanssa poroista juteltaessa pystyi rivien välistä lukemaan, että poroista on ainakin tietyille elinkeinoharjoittajille riesaakin, muutama ihan suoraan sanoi senkin että kesäisin on todella ärsyttävää kun ne porot tosiaan joskus jumittavat autoteillä. Moottorikelkka-ajelullamme opas kertoi, että vaikka porot teoriassa kerätään aina talveksi aitauksiin, ei niitä kaikkia aina saada kuitenkaan kiinni, tai joku saattaa aitauksista päästä karkuun. Ja koska ne on niin tottuneita kuulemaan moottorikelkan ääniä ennen kuin saavat ruokaa, karanneet porot hakeutuvat usein hengailemaan moottorikelkkareittien varrelle. Muutamia kertoja on kuulemma tullut vastaan tilanteita, jolloin kelkkareitin keskellä on maata nököttänyt karkuriporo, eikä sitä sitten saa siitä hevillä siirrettyä, porot kun eivät ole moksiskaan jos moottorikelkkaa revittämällä yrittää ne saada liikkelle.

Tottahan se varmaan on, että poroista on pientä riesaakin, mutta kyllähän porot ja poronhoito kuuluvat ainakin minusta melko keskeisenä osana koko Suomen meininkiin, joten porot laiduntakoot normaaliin tapaan kesäisin pitkin Lappia. Paikalliset ei varmaan viidenkymmenen kerran jälkeen enää kauheasti jaksa tien vallannutta porotokkaa ihastella, mutta turisteja ei varmana haittaa, jos matka tyssää siihen kun porohuligaanit ovat tien vallanneet. Mekin Hulin kanssa välillä autolla ajaessa oikein toivottiin että tulisipa nyt jostain vastaan porojengi, jonka seassa voisi tietä pitkin madella ja ottaa jonnekin Snapgrammiin kuvia ja videoita tapahtumasta. Koska oli talvi, ei loppupeleissä nähty poroja kuin vain porotilojen aitauksien sisällä, täytyy siis varmaan tulla joskus kesäaikaan takaisin!

Herra Longfield työmatkailee: Alabama ja Mississippi

Moccamaster, Herra Longfield tässä.

Viimeaikainen työmatkasarjatuli jatkui eräs kaunis sunnuntaipäivä matkalla ison meren väärälle puolelle, Ameriikan Yhdysvaltoihin.

Tällä kertaa tarkoitus oli käydä piipahtamassa tuttuakin tutummassa Alabaman Selmassa moikkailemassa ja jotain työasioitakin siellä piti viikon verran tehdä. Sieltä piti sitten siirtyä jollain ilveellä Louisianaan seuraavaa viikkoa viettämään, sielläkin kohteena oli jo aiemmin tutuksi tullut paikka nimeltään Natchitoches. Ja koska valitsin siirtymisilveekseni autolla köröttelyn, ajattelin näiden viikkojen välisen viikonlopun oleilla jossain Alabaman ja Louisianan osavaltioiden väliin jäävässä Mississippin osavaltiossa. En googlettelulla löytänyt paikasta oikein mitään erityisen mielenkiintoista mestaa, joten valitsin viikonloppuasuinpaikakseni osavaltion pääkaupungin virkaa tekevän Jacksonin.

Matkan ensimmäisen yön tosin vietin sellaisessa paikassa kuin Montgomery. Se sijaitsee Selman tapaan Alabaman osavaltiossa, ja siellä on sellainen jännä juttu kuin lentokenttä. Montgomeryn kaupunki ei ole mikään maailmoja järisyttävän iso paikka, joten paikan lentokenttäkin on melko pikkuinen. Minusta on aina kiva päättää lentomatka johonkin tämmöseen pikkukenttään, missä ei oo mitään hirveetä härdelliä eri terminaaleineen ja käytäväkilometreineen, ei oo ryysiksiä, ei oo kiirettä. On vain yksi matkalaukkuhihna, pari pikku vuokra-autokojua ja ei yhtään jonoa missään. Jenkkilään meno on aina pienimuotoinen urakka jo itsessään, joten on kiva jos lentelyiden jälkeen pääsee nopeasti ja kivuttomasti kentältä ulos. Useimmiten nämä mun työmatkakohteet sijaitsee kaukana myös näistä ihan pieniäkään lentokenttiä omistavista kaupungeista, joten tavaksi on tullut mennä ekaksi yöksi nukkumaan johonkin lentokentän lähellä olevaan hotelliin. Yleensä sitä on menomatkan jälkeen sen verran väsymyksestä pöllyssä, että ei oo hyvä idea lähteä siitä vielä autolla suhailemaan jonnekin kauemmas. Niinpä tälläkin kertaa etsiydyin vain Montgomeryn lentokenttää lähimpään Hampton Inniin, kirjauduin sisään ja kaaduin sängylle korisemaan.

Seuraavana aamuna reippaana poikana sitten matkasin Montgomerystä Selmaan. Selmahan on tätä nykyä huippukuuluisa mesta, koska joku amerikkalainen tyyppi teki sellaisen leffan, jonka nimi on Selma. Ja se Selma-leffa ei kerro Marge Simpsonin siskosta, vaan ihan oikeesti tästä liian usein varakotinani toimineesta alabamalaisesta pikkukylästä, ja siitä mitä siellä kerran tapahtui kaupunkiin piipahtamaan tulleelle Martin Luther King Jr. -nimiselle herrasmiehelle ja hänen seurueelleen. Martin Luther King Jr. on tullut näiden jenkkimatkojeni aikana hyvinkin tutuksi, olenhan Selman lisäksi käynyt Washingtonissa katsastamassa jampalle pystytetyn massiivisen muistomerkin, kuin myös Memphisissä ihmettelemässä kaverin viimeiseksi lepopaikaksi jäänyttä motellia. Selmassa tummaihoisten kansalaisoikeuksien puolesta tapellut Martti seurueineen lähti eräs päivä marssimaan Montgomeryyn, mutta päästyään Selman Edmund Pettus -sillan yli, otti marssiväen vastaan valkoihoisten poliisisetien ryhmä, jotka hyökkäsivät marssijoiden kimppuun pampuin ja kyynelkaasuin. Väkivallattomuuteen viimeiseen asti vannonut Martti joukkoineen ei tehnyt vastarintaa, joten hommasta muodostui aika yksipuolinen ja ruma näytös, joka sai lehdistössä nimen Bloody Sunday. Tapaus oli tietenkin omiaan kasvattamaan Martin aatteiden ja myös sen Selman sillan kuuluisuutta, ja nyt monta vuotta tapauksen jälkeen, joku sitten meni ja teki koko Selmasta ja sillanylityksestä oikein leffankin.

Ensimmäisiä kertoja Selmassa haahuillessani menin eräs päivä kylän pikkuiseen keskustaan autollani, ja lähdin kamera kädessä haahuilemaan paikan katuja pitkin. Kuvia räpsiessäni yhdeltä talon terassilta alettiin huutelemaan, pelkäsin jo että kuka naapurivahti sieltä tulee haulikon kanssa räiskimään, mutta huutelija osoittautuikin ihan ystävälliseksi alabamalaiseksi, joka muuten vaan tervehti satunnaista ohikulkijaa. Kaverille vastatessani jotakin jamppa kutsui minut oitis terassilleen, koska aksenttini oli kuulemma niin vänkä että nyt oli otettava selvää missä päin maailmaa tuollaista mongerrusta oikein harrastetaan. Minähän toki terassille menin kun kerran pyydettiin, huutelijalla oli siellä vaimonsa, lapsensa ja vielä naapurin vanhempi ukkokin seuranaan, ja piakkoin istuskeltiinkin siellä terassilla kukin omalla keinutuolillamme olutta särpien. Lapsen kanssa katottiin karttakirjasta, että missä se semmonen Finland oikein on, ja muistaakseni valehtelin siinä taas Suomesta kaikenlaista yliampuvaa samalla kun keinutuoleissamme eestaas kiikuttiin. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että terassilla kiikkusteleva tummaihoinen, vanhahko huutelijan naapuri, oli ollut mukana tässä Martin Luther Kingin kuuluisassa marssissa, ja muutenkin oli aikoinaan pyörinyt Martin mukana ties missä. Silloin en oikein osannut muuta kuin sanoa ”oh, thats great”, koska en oikein edes tiennyt että mistä hiton marssista nyt oli kyse. Martin nimen nyt sentään tunnistin silloinkin, joten osasin vähän päivitellä että onpas upeeta ja mahtavaa, kuten asiaan kuuluu. Selma-leffasta viisastuneena osaisin nykyään olla paljon vakuuttavammin ihmeissäni, jos Martin marssille osallistuneen kaverin kanssa vielä joskus pääsen keinutuolissa terassille istumaan.

Selmassa ei tällä kertaa käynyt mitään Martin marssin tapaista merkittävää, ainoa merkillepantava tapahtuma oli kun paikallisen tehtaan lähellä sijaitsevassa Hog Heaven –grilliruokahökkelissä kävi viikon aikana monta kertaa joku ulkomaalainen tahvo tilaamassa rallienglannilla Parpekjuu Sändvitsiä ja Daiet Dokhtor Peppäriä. Viikon selmailun jälkeen olikin aika pakata kimpsut ja kampsut vuokra-autoon, kirjoittaa navigaattoriin Mississippin Jacksonissa sijaitsevan hotellin osoite, ja suhailla pitkin interstate-teitä sinne. Olen joskus aiemminkin tainnut hösöttää siitä kuinka mukavaa Ameriikassa on ajella autolla, ja niin oli nytkin, jokusen tunnin ajelujen jälkeen huomasin olevani Jacksonissa, ja melko kivuttomasti löysin hotellini edustallekin. Ja koska hotellilla oli valet-parking meininki, pomppasin hotellin etuovilla autosta ulos, otin kampsut ja kimpsut kantoon ja annoin parkkipoitsun ajella autoni jonnekin. Se on kyllä aina ihan kätevää kun ei itse tarvitse lähteä jonnekin parkkikompleksiin hätiköimään.

Mississippi ei ole sieltä kaikkein mielenkiintoisimmasta päästä kun Jenkkilän osavaltioita aletaan laittaa riviin. Pinta-alaltaan USA:n 32. ja väkiluvultaan 31. isoin osavaltio on saanut nimensä Pohjois-Amerikan pisimmän joen mukaan, joka myötäilee osavaltion länsirajaa. Osavaltiolla ei ole mitään hienoa ja kuuluisaa seuraa oikein missään urheilulajissa, eikä sieltä tahdo oikein mitään tunnettua kaupunkiakaan löytyä – pääkaupunki Jackson on isoin, enkä minulle ainakaan tullut kaupungista minkäänlaista mielikuvaa kun yritin osavaltiosta jotain viikonloppuviettopaikkaa etsiä. Joskus kävin Mississippin ja Louisianan rajalla sijaitsevassa Vicksburgissa, missä oli ihan hieno Amerikan sisällissotaa käsittelevä kansallispuisto, joka piti sisällään joitain sodanaikaisia taistelutantereitakin. Osavaltion lainsäädännössä on jotenkin määritelty, että uhkapelaaminen on Mississippin maiden alueella kielletty, mutta koska vesialueista ei sanota laissa mitään, Mississippi-joella ja osavaltion etelärannikolla lilluu useita kasinolaivoja, jotka jonkun verran turisteja ja rahaa sentään vetävät, mutta siinäpä se sitten melkein onkin.

Viikonloppuna Jacksonin keskustassa hortoillessani sain taas törmätä muissakin USA:n isommissa kaupungeissa tutuksi tulleeseen ilmiöön, eli ihmisiä ei ainakaan viikonloppuna tullut oikein missään kaupungin kaduilla vastaan. Kaupunkia pitkin vaellellessani laskeskelin huvikseni, että näenkö kaduilla enemmän ihmisiä vai oravia. Oravat pitivät kärkitilaa melko pitkään, mutta lopulta törmäsin sentään yhteen hääkuvia ottavaan seurueeseen, ja eräällä muistomerkillä tuli vastaan myös tämmösen naisten hassun Rollerderby-jengin jonkunnäköiset kalenterikuvaussessiot, joiden avulla ihmiset veivät lopulta tilaston kärkipaikan itselleen.

Hääkuvausjengi otti kuviaan jonkun paikallismuseon pihalla, ja minä kävin ovia vähän kiskomassa ja kokeilemassa että onkohan mesta auki. Olihan se, joten sinne sitten menin Mississippin ja Jacksonin historiaan tutustumaan. Ihan hyvää tarinaa siellä oli varsinkin Amerikan sisällissodasta ja siihen johtaneista tapahtumista.

Mississippi oli yksi ns. orjaosavaltioista, joiden rikkaat, valkoihoiset plantaasiomistajat ei yhtään tykänneet pohjoisemmassa USA:ssa heränneestä ajatuksesta, että ruoskapalkalla töitä tekeviä tummaihoisia voitaisiinkin yhtäkkiä alkaa kohtelemaan kuten ihmisiä. Tämä pienimuotoinen erimielisyys johti siihen, että muutamat näistä etelän osavaltioista irtaantuivat koko USA:sta, ja homma eskaloitui lopulta ihan aseelliseen sotaan asti pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välille. Etelän orjavaltion reipas väki siinä leikissä sitten lopulta otti edistyneemmiltä pohjoisen pojilta koteloonsa, mutta vaikka orjuus tavallaan USA:sta sodan seurauksena lakkautettiinkin, oli tummaihoisten kohtelu maassa senkin jälkeen melko kammottavaa vielä pitkään. Vaadittiin vielä monta vuotta aikaa ja mm. se yksi Martti marssimaan ihmisten kanssa alabamalaisten siltojen yli päin valkoihoisten poliisien pamppuja, jotta hommasta tuli edes jotenkuten tolkullista.

Vaikka maan presidenttinä kikkaileekin nykyään jo samanvärinen kaveri kuin nämä aikoinaan ruoskaa syöneet, ja ihmisten asenteessa on toki menty kovastikin paljon inhimillisempään suuntaan niistä ajoista, kun vielä oli ihan OK käydä viikonloppuostoksien lomassa nappaamassa pari heräteosto-orjaa, on rasismi silti vielä melko voimissaan varsinkin näissä etelävaltioiden syvissä sopukoissa. Jotkut yhä jaksavat toisten amerikkalaisten ihonväristäkin kitistä, mutta enimmäkseen nykyään kiukutellaan muiden maiden kansalaisten olemassaolosta USA:n mahtavan ja hienon maaperän alueella. Jännä nähdä, saako ne nyt sen yhden peruukkipäisen kaverin sinne Valkoiseen taloon Obaman tilalle, tiedättekö sen tyypin, joka telkkarissa aina ennen huusi potkuja kaikille. Sillä tuntuu olevan aika jänniä ideoita, jotain jättimäistä muuriakin se on suunnittelemassa USA:n ja Meksikon väliin koska sillä tavalla Amerikasta tulee taas suuri tai jotain.

Jackson oli hiljaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ihan mukava paikka vähän latailla akkuja, ja sunnuntaina lähdin hyvissä ruumiin ja mielen voimissa ajelemaan kohti seuraavan viikon asuinpaikkaa, joka oli Louisianan osavaltiossa sijaitseva kylä nimeltä Natchitoches. Tässä mestassa – mikä muuten jostain syystä lausutaan jotenkin tyyliin näketesh – olin aikoinani yhden parin viikon rupeaman viettänytkin. Sen samaisen visiitin aikana kävin siellä Vicksburgissakin silloin, mutta muuten en muistanut paikasta oikeastaan yhtään mitään.

Näketeshistä kuitenkin lisää seuraavalla kerralla. Postauksen toinen osa julkaistaan tasan viikon päästä sunnuntaina. Tämä romaani loppui nyt tähän.

Herra Longfield työmatkailee: Galicia, Espanja

Monqistador, Herra Longfield täällä.

Pakistanien sun muiden Qatarien vastapainoksi oon tässä viime aikoina päässyt välillä ihan inhimillisiin ja normaaleihinkin paikkoihin matkustelemaan työn merkeissä. Espanjan Galiciassa sijaitsevasta Vigosta oon täällä aiemminkin hölissyt, ja nyt menin samalle seudulle taas pariksi viikoksi asustelemaan, mutta ekaa yötä lukuunottamatta majailin tällä kertaa Pontevedra-nimisessä kaupungissa.

Pontevedra olikin oikein mukava pieni kaupunki, yksi harvoista työmatkakohteista jonne voisin ihan hyvin kuvitella tuovani Hulinkin joskus mukanani jos tilaisuus aukenee. Pontevedrasta on hyvä tietää semmonen pieni knoppi, että siellä muinoin rakennettiin semmonen laiva ku Santa Maria. Tällä botskilla sitten eräs kaunis päivä tuossa viitisensataa vuotta sitten kaveri nimeltään Kristoffer Kolumbus lähti kavereidensa ja parin muun venhon kanssa vähän purjehtimaan, ja he saivat päähänsä että hei, mennäänpä nyt niin pitkälle tota Atlanttia kun kyetään, ja siinä tohinassa tulivat vahingossa löytäneeksi Amerikan.

Hotelli, missä asustelin, sattui sijaitsemaan ihan Pontevedran vanhan kaupungin rajalla, joten mikäs sieltä oli tehdä iltaisin pistohyökkäyksiä vanhoja katuja ja taloja ihmettelemään. Ei haitannut, vaikka useimmiten työpäivät menivät tosi myöhään, ja hotellille pääsi vasta joskus iltakahdeksan jälkeen. Kaduilla oli iltaisinkin mukavan leppoisa meininki. Siellä pelattiin futista ja turistiin niitä näitä ja juotiin katukahviloissa kahvia tai jotain vahvempaa vielä iltayhdenkintoista aikaan arkipäivinä. Oikeastaan haittasi, jos töistä pääsi joskus normaaliin skandinaaviseen aikaan, koska sitten piti odottaa monta tuntia ennen kuin ravintolat aukaisivat ovensa. Espanjassa tuntuu edelleen olevan valloillaan aikoinaan siestasta johtunut elämäntapa, eli se että ihmiset tekevät asioita vasta hemmetin myöhään illalla. Se taas aiheuttaa sen, että mm. ravintolat avaavat ovensa vasta joskus iltakasin jälkeen, koska ennen sitä ei asiakkaita tule. Ennen, kun siestaa vielä vietettiin, työpäivä ihmisillä katkesi aina joskus lounasajan jälkeen pariksi kolmeksi tunniksi. Sitten käytiin himassa, syötiin perheen kanssa ja vähän ehkä jotain muutakin siinä puuhailtiin, ja sitten mentiin takaisin töihin ja töitä jatkettiin iltaan asti. Nykyään ei siestaa enää vietellä, mutta silti työpäivien pituus ei kuulemma ole entisajoista juurikaan lyhentynyt, ja normaali elämä keskittyy sen takia yhä hyvinkin painavasti myöhäisiltoihin. Turisteille ja muille vierailijoille toki kiva asia tuollainen, kun voi sitten myöhään illallakin lampsia pitkin paikkoja mukavassa ihmisvilinässä, mutta parin paikallisen suusta kuultuna tuo meininki on kuulemma ihan älytöntä. Ihmiset on vaan töissä eivätkä pysty olemaan perheidensä ja kavereidensa kanssa, unet jää vähiin ja viikonloppuna sitten lähinnä levätään että jaksaa taas viikolla olla espanjalainen. Yksi paikallinen kaveri oli ollut Norjassa joskus vaihdossa, ja häntä oli siellä alkanut oikein ärsyttämään miten ihmiset oli jo viiden aikoihin perheidensä kanssa jossain puistoissa tai ravintoloissa tai jossain. Miksi nuo voi tehdä tuolla tavalla, mutta meidän pitää olla 12 tuntia vuorokaudesta töissä?

Yksi syy, miksi Espanjassa on melko kovat työajat, on maan yleinen jama. Se ei ole ihan kovimmassa tikissä meinaan. Suomessa voivotellaan nuorisotyöttömyyttä, mutta Espanjassa se on ihan eri sfääreissä Suomeen verrattuna – jostain luin että 15-24 -vuotiaiden espanjalaisten työttömyysprosentti on luokkaa 50 %, se on ihan karmean paljon enemmän kuin Suomessa (22,1 %, googlasin). Käytännössä siis puolet espanjalaisista vastavalmistuneista junnuista ei saa töitä, ja ne jotka saa, on vähän niinku pakotettuja sitten tekemään mitä pomo käskee, tai muuten tulee lähtö ja oven takana hattu kourassa pyörivästä 4000 innokkaasta odottelijasta valitaan joku toinen korvaamaan. Firmoilla on nykyään tapana ottaa ”trainee”-nimikkeellä koulusta valmistuneita tyyppejä töihin, määräaikaisella vuoden sopimuksella. Näille ympärivuosihessuille ei tarvitse maksaa kuin 600€ kuukausipalkkaa, joten firmoille on kiva juttu napsia innokkaita/epätoivoisia koulusta päässeitä ties mihin hommiin hanttiliksalla, ja vuoden jälkeen heittää kaikki pois ja ottaa uusi satsi tilalle. Jos joku junioreista oikein toden teolla näyttää vuoden aikana kyntensä, se saattaa ehkä saada peräti ihan oikeankin työpaikan, mutta kuulemma melko pienellä prosentilla tommonen onnistuu. Sama homma toki on sitten niillä vanhemmillakin työntekijöillä, jos alkaa hankalaksi ja valittaa että miksi on työaika näin pitkä, se helposti lyhenee nollaan ja sitten on joku innokas nuori siellä tilalla vetämässä naama väkinäisessä hymyssä 14-tuntista työpäivää.

Espanjasta onkin kuulemma tätä nykyä käynnissä jonkinnäköinen pienimuotoinen nuorien maastapako. Se on toki ihan ymmärrettävää, jos ei kotimaasta meinaa töitä löytyä. Etelä-Amerikka varsinkin on espanjalaisille hyvä mesta, koska siellä puhutaan samaa kieltä, ja eurooppalainen koulutus on arvossaan. Tämä muuttoliike kyllä näkyi Pontevedrassakin, siellä nimittäin tuli vastaan huomattavasti enemmän vanhoja, eläkeikäisiä ihmisiä kuin nuoria tai edes keski-ikäisiä. Pitkällä tähtäimellä ei ole kovinkaan hyvä kehityssuunta tämmöinen.

Tiedä sitten johtuiko asia nuorisotyöttömyydestä vai rasismista vai ihan vaan siitä että jollain oli huono päivä ja mulla oli huono tuuri, mutta minä pääsin matkani aikana ehkäpä oikein viharikoksen uhriksi. Tai no, en minä oikeastaan, mutta minun vuokra-autoni kuskinpuoleinen ovi sai eräs päivä työpaikalla ollessani melkoiset avaimella raavitut ristinollanaarmut pintaansa. Tuona päivänä en mitenkään kusipäisesti ollut autoani pysäköinyt edes, joten kiukkukohtauksen syyn on täytynyt olla jotain muuta kuin liian lähelle parkkeerattu auto. Paikallisten kanssa asiaa pohtiessamme emme saaneet mitään selkeää syytä aikaiseksi. Kovasti siellä vakuuttivat, että eihän nyt kellään voi henkilökohtaisesti minua vastaan mitään olla, koska olen niin kiva ja mukava ja kaikenkaikkiaan ihan mahtavan hieno ja super ja paras kaikista ihmisistä. Autossani ei ollut väärän maan kilpiäkään, joten perusrasismikaan ei kuulemma oikein tuntunut uskottavalta selitykseltä, koska mistä joku olisi voinut tietää että se auto on ulkomaalaisen käytössä.

Itse veikkasin, että muiden kivoista sanoista ja kehuista huolimatta varmaan jollain oli minua vastaan jotakin, ja se sitten jotenkin näki joku aamu että tuosta autosta se nyt nousi, ja sitä pitää nyt kolhia koska perkeleen suomalainen täällä vie meidän työt ja naiset tai miehet ja espanja espanjalaisille, rajat kiinni ja paikallinen Timo Soini ja kansa kyllä tietää, ja sitten olikin ovessa jo isot ristit ja ympyrät ja oliko neliökin siihen vielä hahmoteltu. Onneksi asia hoitui minun kannaltani ilmoittamisen jälkeen todella vaivattomasti, paikalliset turvallisuustyypit vähän yritti selvittää että näkyisikö turvakameroista kuka tempun oli tehnyt, ja ilmoittivat sitten että he hoitavat vuokrafirman kanssa asian kuntoon, mun ei enää tarvinnut sen jälkeen tehdä asian eteen yhtään mitään. Eikä kukaan ees tullut räkimään mua naamaan tai puukottamaan loppumatkallakaan.

Vigo, Pontevedra ja Santiago de Compostela kuuluvat kaikki Galician itsehallintoalueeseen. Viimeisenä päivänäni tein suhailumatkan paikallisen junnun kanssa, koska heitin kaverin vähän matkan päässä sijainneeseen kotikyläänsä, jottei hän joutunut bussilla menemään ja sinne pennosiaan haaskaamaan (se oli yksi niistä 600 euron kuukausipalkan traineeista). Vastineeksi jamppa lupasi esitellä mulle mestoja. Se olikin oikein mukava suhailutuokio se, ja siinä erinäisiä rantoja, kukkulanhuippuja ja rannikkokyliä kierrellessä pääsi kaverin juttujen ansiosta vähän paremmin sisään paikallisten sielunelämään. Yksissä tuumin teimme reissun aikana sellaisen johtopäätöksen, että Galicia on Espanjan Suomi, ja Suomi Euroopan Galicia. Molemmat on muista vähän syrjässä olevia, kohtalaisen tuntemattomia kolkkia, joissa asuvat ihmiset eivät ole niin ulospäin suuntautuneita, mutta ovat keskimäärin ihan fiksuja ja ahkeria tyyppejä, ja molemmissa on oikein puhdasta ja nättiä luontoa vaikka muille jakaa.

Galicialaiset kuulemma inhoavat madridilaisia, jotka ovat leuhkoja ja ylimielisiä ja haukkuvat Galician asukkaita junteiksi ja pölvästeiksi. Kaikesta näki, että tämä galicialainen junnu oli kotiseudustaan ylpeä, vaikka esittelikin paikkoja välillä semmosen pienen itseironian ja ehkä noloudenkin häive äänessään, vähän niinku suomalaisilla tiettekö, mitä ne nyt meistä ajattelee. Kaveri oli selkeästi oikein ajatuksen kanssa miettinyt että mitä paikkoja käydään katsomassa ja missä järjestyksessä. Jänskin paikka ja tarina oli eräällä kukkulan huipulla sijainneella puulla, johon paikkakunnan asukkaat olivat kuulemma joskus kauan aikaa sitten hirttäneet paikallisen aatelisen, jota kukaan ei voinut sietää. Kun paikalle oli tullut viranomaiset murhaa selvittämään, oli sitten paikallisilta alettu kysymään että kukas tän jätkän nyt oikein meni tähän puuhun hirttämään. Ylitsevuotavassa yhteishengessään paikalliset oli kuulemma kaikki vastanneet ”Me kaikki murhasimme aatelisen”, ja koska viranomaiset eivät koko kylää voinut oikein vankilaankaan passittaa, painettiin koko murha lopulta villaisella. Tuo puu kasvaa paikalla vieläkin, tosin se on nykyään jotenkin käpristynyt joksikin valkoista, puolikuollutta pensasta muistuttavaksi oksaryppääksi.

Toinen jänskä paikka oli rantabaari, jonka terassille mekin mentiin muun väkijoukon sekaan istumaan. Siinä aikamme odoteltuamme lähdimme sisätiloihin katselemaan että missäs henkilökunta oikein luuraa, mutta baari oli sisältä ihan tyhjä, lukuunottamatta esiintymislavalla makoilevia kahta isoa koiraa. Se oli jotenkin absurdi tilanne, terassilla oli kymmeniä ihmisiä, kaikilla niillä oli juomat tai ruoat edessään mutta henkilökuntaa ei ollut, ainoat olennot baarin sisällä oli kaksi koiraa. Kyllä sitä henkilökuntaakin jostain sitten lopulta paikalle pelmahti, mutta ennen sitä baariin tuli vielä kolmaskin koira, jonka kanssa ne lavalla makoilleet hurtat alkoivat temmeltämään.

Jampan kanssa tuli lopulta ajettua ympyrää koko ilta, pääsin näkemään mm. simpukankuorikirkon ja aasiaitauksen ja kiviveistoksia täynnä olleen rannan, ja siinä samalla tuli Galician ja Suomen lisäksi hölistyä myös muunmuassa koripallosta, Jari Litmasesta, ISISistä, Apocalypticasta, Wire-TV-sarjasta, appelsiineista ja Laplace-muunnoksista. Oikein mukavat suhailut oli, vaikkei meille käynytkään niin hyvin kuin Kristofferille, Amerikan sijaan löydettiin perille sinne minne pitikin. Mutta Galiciasta kyllä löytyi katseltavaa ja ihmeteltävää, seudulle voisi ihan tosissaan joskus jonkun turisteerausreissun Hulinkin kanssa joskus tehdä. Tee sinäkin! Tai jos et Hulia mukaasi tahdo, niin mene sit ilman.