Joulukalenteri 20: Herkkulakko on O-H-I

Syyskuun 6. päivä se alkoi. Tänään, neljäntenä adventtina sitä on takana tasan 15 viikkoa. Tänään herkkulakko on ohi.

Olen sokerihiiri. Ja nyt tarkoitan, että mä ihan oikeasti olen sokerihiiri. En sellainen sokerihiiri, joka laittaa Instaan tai mihin tahansa muuhun some-kanavaan kuvan isosta karkkipussista ja alle tekstin ”tänään mässätään”. Vaikka todellisuudessa kyseisestä karkkipussista on vielä viikon jälkeen jäljellä puolet. En myöskään ole sellainen sokerihiiri, joka ottaa kylässä puolen sentin kakkupalan ja voivottelee sen seurauksena seuraavana päivänä töissä, että eilen tuli vähän mässäiltyä.

Olen sellainen sokerihiiri, joka syö yhdeltä istumalta 500 g Makuunin irttaripussin, tai yhden levyn suklaata, tai kokonaisen keksipaketin, tai puolet suklaakakusta tuntematta minkäänlaista pahaa oloa. Syyskuun alussa päätin, että tähän on tultava loppu.

Suomen Kuvalehden kannessa oli marraskuun lopussa ihanan värikäs kuva, ja sen päällä otsikko ”Suomalainen syö vuodessa 14 kiloa karkkia”. Laskeskelin nopeasti päässäni, että ylitän tämän rajan varmasti, sillä sehän vastaa noin 28 Makuunin irttaripussia, ja eihän se mun karkin popsiminen ainoastaan niihin Makuunin irttareihin lopu. Tuli vähän paha olo pelkästä ajatuksesta..

Syyskuun alussa tein itseni kanssa diilin. Herkkulakko kestää 20.12. asti, mutta lakon aikana saan silti herkutella mielin määrin juhlapäivinä. En nimittäin halunnut olla se tympeä vieras, joka tulee kylään ja ilmoittaa, ettei voi syödä isäntäperheen leipomuksia herkkulakon takia. Itse kokisin sellaisen hieman ärsyttävänä, jos ihan suoraan saan sanoa. Asian olisi toki voinut ilmoittaa (suurellisesti) etukäteen, mutta kun nämä mun päätökset ovat aina vähän sellaisia, ettei niiden kestosta aina voi olla ihan varma.

Syyskuun 9. päivänä se sitten alkoi. Ensimmäiset viikot olivat ihan totta kamalia. Sokerihimo kasvoi kasvamistaan, ja melkein itkua väänsin työpaikan ruokalassa niinä päivinä kun jälkkäriksi oli jäätelöä suklaakastikkeen kera ja kahvipullana tarjoiltiin donitseja tai voisilmäpullia. Teki pahaa. Meidän työpaikan ruokala on siitä paha paikka, että siellä on JOKA PÄIVÄ jälkiruoka ja kahvipaussilla vielä pullaa. Auts.

Alkuviikkojen aikana aloin sitten raahata kaupasta erilaisia suolaisia herkkuja makean tilalle. Parin viikon jälkeen huomasin, että olin koukussa kaikenmoisiin maustettuihin pähkinöihin, vaikka tiesin niiden aiheuttavan mulla kovia vatsakipuja. Pähkinät menivät siinä vaiheessa herkkujen kanssa ei sallittujen -listalle.

Pikkuhiljaa homma alkoi kuitenkin helpottaa. Huomasin, ettei mun yksinkertaisesti tehnyt enää mieli sokeria. Työpaikan pullat oli ihan iisiä jättää välistä, ja Makuunin ohi ajettaessa ei edes käynyt mielessä ajaa pihaan ja käydä hakemassa ihan pientä pussia kotimatkalle. Juhlapäivinä kyllä herkuttelin, mutta silloinkin herkkujen määrä pieneni pienemistään viikkojen kuluessa. Se saattoi kyllä johtua lakosta – takaraivossa oli kuitenkin koko ajan tunne siitä, että tämä on vähän kiellettyä.

Olin jo herkkulakon ensimmäisestä päivästä asti päättänyt kerätä isoon pussiin kaikki herkut joista kieltäydyn. Ajattelin, että olisi hauska seurata miten isoksi se kieltäytymistäni herkuista koottu kasa lakkoni aikana kasvaa, ja miettiä miten monta kaloria on lakon takia jäänyt syömättä. Toki en voinut tunkea pussiin pullia, suklaarahkoja taikka jäätelöä, mutta karkit, konvehdit, suklaapatukat ja keksit otin yleensä aina vastaan ja jemmasin ne joko työpaikan pöytälaatikossa tai kotona olevaan säkkiin odottamaan herkkulakon loppumista.

Muutaman heikon hetken herkkulakon aikana kuitenkin koin. Yhdeksännen viikon kohdalla kajosin ensimmäistä kertaa kotona olevaan herkkusäkkiin ja napsin sieltä 4 karkkia. Tuona iltana mulle iski ihan silmitön sokerihimo! Sitä on oikeastaan aika vaikea kuvailla, mutta niin vahvaa vetoa karkkiin en ole ikinä kokenut. Se saatiin kuitenkin kuriin neljällä irtokarkilla.

Kävin tuon jälkeenkin vielä herkkusäkillä joitakin kertoja (laskettavissa yhden käden sormilla), sitä en voi kieltää. Mutta kertaakaan homma ei lähtenyt käsistä, vaan napsin säkin pohjalta 1-4 herkkua pahimpaan himoon ja se riitti. Lakkoni aikana en syönyt yhtäkään jälkiruokaa työpaikalla, enkä kajonnut herkullisilta tuoksuviin tuoreisiin pulliin kahvipöydässä. Herkut herkuteltiin juhlapäivinä, joita oli toki loppuvuoden aikana jokunen.. Pikkujouluja, glögi-iltamia, lahjanvaihtoiltoja, synttärijuhlia, isänpäivää, kotimaanreissuja, tupareita, eläkeläistymisjuhlia, sukulaistapaamisia, brunsseja, tyttöjen joulua, kotiinpalaamisia jne jne.. Kyllähän noita juhlapäivä mahtuu vuoteen aika paljon!

Mutta tänään herkkulakko on siis virallisesti ohi. Aito sokerihiiri vetäisi varmaan tällä hetkellä kaksin käsin herkkuja, mutta arvaattekos mitä? Mun ei tee niitä mieli. Keittiön tasolla odottaa iso kasa herkkuja – ne joista olen viimeisen kolmen kuukauden aikana kieltäytynyt. Aika massiiviinen määrä! Mutta just nyt mä en halua niitä. Iso osa herkuista meni jo roskiin, sillä keksit ja irtokarkit olivat menneet kolmen kuukauden aikana aika koviksi ja pahoiksi. Konvehdeista tein jouluyllärin aatoksi, ja herra Longfield nappasi osan herkuista itselleen. Itse valikoin tarkkaan mitkä herkuista haluan säästää. Syön ne sitten joskus kun niitä tekee oikeasti mieli.

Nyt tämä reippaat kolme kiloa kevyempi ex-sokerihiiri jatkaa joulufiilistelyä ilman massiivista määrää konvehteja. Kivaa tämä on näinkin! Kohta koristellaan joulukuusi!

Advertisement

Terveelliset leffaeväät

Viime viikolla saimme yövieraita keskellä viikkoa. Herra Longfieldin pikkuveli tuli avovaimoineen sekä koirineen viettämään meille leffailtaa. Olemme pitäneet muutamia leffailtoja tässä vuoden sisällä heidän luonaan, ja nyt oli aika vallata meidän sohva.

Mulla oli viime viikolla vielä päällä totaalinen alkoholi- ja sokerikielto, joten leffaeväiden eteen jouduttiin näkemään normaalia enemmän vaivaa. Normaalisti haen puolen kilon mässypussin Makuunista, mutta nyt piti keksiä jotain muuta. Päädyin lopulta tekemään värikkään lautasen, johon kokosin kaikkia omia ei-sokerisia herkkujani.

Lautaselle päätyi iso kasa porkkanoita, kurkkuviipaleita, tummia sekä vihreitä viinirypäleitä, pikkuisia tomaatteja, naan-leipää sekä uusia, kotimaisia perunoita. Perunat keitettiin, ja niiden päälle lorautettiin oliiviöljyä sekä suolaa, mustapippuria ja hieman chiliä. Lautasen herkkuja dippailtiin neljään eri dippiin. Dippien mausteseokset ostin tylsästi valmiina.

Herkkulautasesta tuli hurjan kaunis ja kutsuva. Paljon upeampi kuin 500 gramman irttaripussi! Toki me kaikki neljä söimme lautasen herkkuja yhdessä leffan aikana. Itselleni nostan hattua siitä, etten napsinut toisten karkkipusseista ainuttakaan irtokarkkia (sipsejä saatoin maistaa..).

Leffaksi valikoitui pitkän ja hartaan valintaoperaation jälkeen Tucker and Dale vs. Evil, jossa kauhuleffakonsepti oli käännetty hauskalla tavalla ihan väärinpäin. Herra Longfield ei ole kauhuleffojen ystävä, mutta tämän leffan aikana herrankaan ei tarvinnut kovin paljon pelätä – sen aikana sai lähinnä nauraa!

Onko teillä jakaa mitään omia lemppari leffaherkkujanne, jotka olisivat hieman terveellisempiä kuin sipsit, popcornit tai irtokarkit? Kaikki ideat ovat tervetulleita! Instagramin puolella mulle vinkattiin jo valkosuklaadipistä mansikoille. Dippiä varten tulee sulattaa yksi levy Pandan valkosuklaata, ja sekoittaa se purkilliseen kermaviiliä. Dipin annetaan jäähtyä, ja sitten siihen dippaillaan tuoreita mansikoita. Kuulostaa ainakin omaan korvaani aika hyvältä! Kiitokset vinkistä @elsheyy!

Treeniä ja saunajoogaa Oittaalla

Maaliskuussa alkaneen juoksukoulun aikana mua on puraissut jonkin sortin juoksukärpänen. Juoksukoulun ensimmäisellä kerralla jokaisen piti kertoa omat tavoitteet juoksun saralta, ja heitin siinä sitten sen suurempia miettimättä, että olisi siistiä jaksaa juosta 10 kilometriä putkeen. Ajattelin, että jaksan kiskoa kympin hiki hatussa joskus loppukesästä, jos vain treenaan ahkerasti. Mutta sitten kävi niin, että pinkaisin elämäni ensimmäisen kympin jo noin kahden kuukauden päästä juoksukoulun alkamisesta. Fiilis oli törkeän hyvä, ja viimeisen kilometrin hymyilin kuin Naantalin aurinko (olin myös yhtä punainen kuin tulikuuma aurinko).

Tuon ensimmäisen kympin jälkeen, on kymppejä juostu pääsääntöisesti kerran viikossa muiden juoksutreenien ohessa. Sykkeet ovat laskeneet huomattavasti, ja tällä hetkellä pystyn juoksemaan (hölkkäämään) kympin kokonaisuudessaan alle 140 sykkeillä. Se on mulle tosi hyvin. Tällä viikolla testasin ihan huvikseni kuinka kovaa vitonen menee nykyjuoksukunnolla. Maaliskuun alun ajasta on nipistetty 11 minuuttia! Jotain on siis tehty oikein.

Trainers Unitedin järjestämä juoksukoulu päättyi toukokuun viimeinen päivä, ja koska olen päässyt niin hyvään alkuun uuden harrastuksen parissa, päätin antaa itselleni valmistujaislahjaksi jotain varsin liikunnallista. Palkkasimme juoksukoulun vetäjän, huikean Elina Koposen, erään toisen juoksukoululaisen kanssa meidän yhteiseksi personal traineriksi ainakin syksyyn asti. Yhteistreenit onnistuvat meiltä loistavasti, sillä kuntomme on suunnilleen samaa tasoa, ja sen lisäksi molemmilla on tavoitteena pudottaa painoa, ja saada kroppaan (erityisesti käsiin) lisää voimaa. Ja ei sitä juoksua tule myöskään unohtaa!

Ollaan nyt tavattu Elinan kanssa kolme kertaa. Ekat kerrat sekoilimme salilla, sillä siellä on kuulemma vähän niin kuin pakko alkaa käydä. Sali ei kyllä kuulu millään mittapuulla tämän jumppapirkon mielipuuhiin, mutta olen siellä nyt kuitenkin tunnollisesti kahdesti viikossa käynyt. Yök.

Viime sunnuntaina jätimme tunkkaiset salit sikseen, ja teimme treenitreffit Oittaan ulkoilualueelle. Oittaa on mulle kovin tuttu paikka, siellä on tullut mm. soudeltua, lenkkeiltyä, brunssiteltua, suppailtua, saunajoogailtua ja hiihdeltyä Bodom-järven jäällä. Oittaa tarjoaa tosi monipuolisia palveluita kaikille – löytyy rantaa, uimapaikkaa, lenkkimaastoja, nurmikenttää erilaisiin peleihin, Angry Birds -leikkipuistoa, kahvilaa, ravintolaa sekä välinevuokrausta soutuveneistä iglun tekovälineisiin. Kaikille jotain ympäri vuoden.

Meidän kimppatreenit alkoivat pienellä hölkällä ja muilla kevyillä lämmittelyliikkeillä. Varsinaisen lämmittelyn aikana meinasi sitten tulla jo itku – piti nostella polvia, tehdä vatsoja ja punnerruksia sellaista vauhtia, että aloin jo pelätä, mitä lopputreeni tuo tullessaan. Lämmittelyn jälkeen siirryimme uimarannan hiekalle tekemään varsinaista treeniä. Treenin aikana kahvakuulat lensivät pitkin hiekkaa, jonka lisäksi niitä nosteltiin ja kannettiin ympäri rantaa. Hiki siinä tuli, ja hyvä niin. Treenin kivoin osuus oli ihan lopussa, sillä silloin tehtiin juoksuvetoja! En tiedä mikä mun päässä on vikana, mutta kovissa ja räjähtävissä vedoissa on jotain tosi siistiä. Tosin kovin räjähtäviltä lähdöt eivät tuntuneet siinä vaiheessa, kun vedot piti aloittaa maaten selällään maassa. Tunsin oloni enemmän rannalla makaavaksi mursuksi, kuin ketteräksi juoksijaksi. Hah!

Treenin jälkeen totesimme Elinalle, että ensi kerralla meitä saa rääkätä vielä enemmän! Ihanaa kun olen löytänyt seuraa, joka tykkää sekopäisen kovista treeneistä. Niitä ei oikein saa tehtyä itsekseen, koska silloin on liian helppo hellittää sillä hetkellä kun alkaa tuntua tosi pahalta. Tosin harmittelin myös nyt sitä, että miksi himmailin lähes tiedostamatta joissakin liikkeissä. Lupasin itselleni, että ensi kerralla teen kaiken 110 prosentilla alusta loppuun (tai ainakin niin pitkälle kuin mahdollista).

Treenin jälkeen emme lähteneetkään kotia kohti, sillä tiedossa oli vielä ihanan rentouttava saunajooga Oittaan saunatiloissa! Olin järkännyt juoksukoululaisille saunajoogatunnin, jota tuli vetämään tosi mukava Pekka Saunayogasta.

Mehän kävimme viime vuonna herra Longfieldin kanssa Oittaalla järjestetyissä ja Pekan vetämissä saunajoogissa. Päätin ottaa Saunayogaan yhteyttä sen jälkeen, kun meillä oli eräänä sunnuntaina juoksukoulussa käyty läpi juoksijan joogaa. Onneksi saimme lopulta sovittua Pekan ja Oittaan kanssa sopivan päivän saunajoogalle. Oli kivaa, että ainakin osa meidän juoksukouluporukasta pääsi testaamaan tätä rentouttavaa liikuntamuotoa. Pekka kertoi tunnin jälkeen, että elo-syyskuussa he alkavat vetää tunteja Sokos Hotel Presidentin saunatiloissa. Hintaan kuulemma kuuluu myös hotellin uima-altaiden käyttö saunajoogan yhteydessä. Kuulostaisi aika kivalta hemmotteluhetkeltä syksyn pimeinä iltoina.

Pakko kertoa vielä sen verran, että herra Longfield saapui sunnuntaina työmatkoilta rapakon takaa, ja tuli saunajoogaan melkein suoraan lentokoneesta. Maanantaiaamuna herra totesi, ettei kroppa ole koskaan ennen tuntunut pitkien lentojen jälkeen niin hyvältä ja rennolta, kuin se oli saunajoogan jälkeisenä aamuna. Jomotus, turvotus sekä kireys olivat poissa, jonka lisäksi herra nukkui aikaerosta huolimatta kuin tukki koko yön (reippaat 12 tuntia). Mulla ei ollut aamulla ihan niin raukea olo – edellisen päivän uimarantatreeni tuntui yläkropassa ja persuksissa.

Alla oleva saunajoogasta kertova artikkeli on kotoisin Kotilääkäri-lehdestä, kurkkaa artikkelin vinkit, ja kokeile saunajoogaa oman saunan lämmössä (saunassa tulee olla asteita vain noin 50).

Testissä Garmin Vivofit-aktiivisuusranneke

Päätin ottaa koulussa kevään viimeiseksi valinnaiseksi kurssiksi markkinointia, joka erosi täysin kaikista muista käymistäni kursseista. Samasta koulutusohjelmasta kanssani kurssille tuli myös neljä mahtavaa leidiä, joiden kanssa teimme opintojakson ryhmätyön yhdessä. Ryhmätyössä piti ryhmäläisten kanssa valita jokin IoT-yritys, ja tutkia valitun yrityksen markkinointistrategiaa ja yrityksen brändiä. Me valitsimme yritykseksi Garminin, jonka Vivofit-aktiivisuusranneke oli yhdellä ryhmäläisellä käytössä.

Aktiivisuusrannekkeet taisivat olla viime joulun hittilahja. Aktiivisuusrannekkeita on tarjolla useilta eri yrityksiltä, ja lähes kaikkien hinnat pyörivät noin sadan euron tietämillä. Minulle Garmin oli yrityksenä täysin tuntematon ennen ryhmätyön tekoa, en ollut edes kuullut siitä koskaan ennen. Aktiivisuusrannekkeet olivat minulle toki tuttuja printti- sekä sosiaalisen median kautta. Tosin taisin tunnistaa ja tietää ennen ryhmätyön tekemistä ainoastaan Polarin Loop-rannekkeen, jota näkee heiluvan useissa ranteissa.

Koska Garmin oli yrityksenä minulle tuntematon, ja aiempaa käyttökokemusta ei aktiivisuusrannekkeista ollut, päätin ottaa kurssin alettua reippaasta yhteyttä Garminiin, ja pyytää heiltä Vivofit-aktiivisuusranneketta testikäyttöön ryhmätyötämme varten. Kävi niin mukavasta, että minulle lähetettiin haluamani värinen Vivofit-aktiivisuusranneke sykevyöllä. Kiinnitin aktiivisuusrannekkeen ranteeseeni kolme kuukautta sitten, ja olen sen jälkeen ottanut sen vain kerran ranteestani pois juhlia varten. Sykevyötä ei ole tullut käytettyä ihan niin paljon.

Kolme kuukautta sitten alkoi myös Trainers Unitedin juoksukoulu, jonka aikana aktiivisuusrannekkeeseen yhdistettävä sykevyö on ollut oikein mahtava kaveri! Juoksu on tällaiselle aloittelijalle sen verran kokonaisvaltaista hommaa, että sykkeet tuppaavat nousemaan huimiin lukemiin heti kun hölkän aloittaa (tai ainakin ensimmäisen ylämäen puolessa välissä). Rannekkeen avulla olen seurannut juoksulenkkien aikana sykettä jatkuvasti, ja oppinut kolmen kuukauden aikana tajuamaan millä sykealueella mun on jokseenkin mukava hölkötellä, ja minkälaisiin lukemiin sykkeiden tulisi nousta (mäki)vetojen aikana.

Toki pelkän sykkeen seuraaminen ei riitä superjuoksijoille, mutta tällaiselle hölköttelijälle aktiivisuusrannekkeen kautta saadut tiedot riittävät hyvin. Ja onhan ne askelmäärät aika isoja kun vetää 75 minuutin lenkin! Ei tarvitse niinä päivänä huolehtia otettujen (tai ottamattomien) askelien määristä.

Aktiivisuusrannekkeiden idea on se, että niiden avulla pyritään saamaan porukkaa liikkeelle. Jos et liiku, alkaa näytöllä vilkkua punaisia viivoja, jotka lähtevät pois vain ottamalla askelia (tai harjaamalla hiuksia ja pesemällä hampaita. Testattu on. Hah!). Punaisten viivojen lisäksi mut herätti näkyvissä olevien poltettujen kalorien määrä. Jos istuin aamusta iltapäivään koneelle tekemässä opinnäytetyötä, ja sen jälkeen kävin autolla kaupassa sujahtaen loppuillaksi sohvalle välittämättä yhtään näytölle ilmestyneistä punaisista viivoista, olivat poltettujen kalorien määrät illalla todella pienet, siis todella pienet!

Vielä kolmen kuukauden käytönkin jälkeen seuraan askelmääriäni tarkasti. Eivät ne joka päivä ylity, mutta usein kuitenkin. Päivän askelmäärätavoite oli rannekkeen käytön alkaessa 7500 askelta, tällä hetkellä se on 10 600 askelta. Keskiarvo nousee sen mukaan, kuinka paljon rannekkeen käyttäjä arjessa askeleita ottaa. On tässä siis talsittu ihan kiitettävästi, vaikka mukaan on mahtunut myös 3000-4000 askeleen ”lepo”päiviä.

Askelmäärien, sykkeen sekä kalorien lisäksi Vivofit antaa tietoja unesta sekä askelletusta matkasta kilometreinä. Niin ja näkee siitä myös kellon sekä päivämäärän.

Unen määrää ja laatua en ole suuremmin älypuhelimeen asennettavan sovelluksen kautta seurannut, sillä nukun tosi hyvin ja sikeästi muutenkin. Lisäksi olen aika huono synkronoimaan aktiivisuusranneketta älypuhelimen kanssa, sillä koen saavana kaiken tarvitsemani tiedon pelkästään rannekkeen selkeän ja helppokäyttöisen näytön kautta. Lisäksi synkronoiminen käy aika hitaasti, ainakin oman vanhan iPhone 4S:n kanssa.

Matkan seuraaminen kilometreinä on taasen ollut hauskaa ryhmäliikuntatunneilla. Pumpissa metrejä ei kerry juuri yhtään, kun taas Combatissa jolkotetaan menemään reipas 5 kilsaa 45 minuutin aikana. Spinningissä tungin rannekkeen kerran housuihin, sillä olin huomannut aiemmin ulkona pyöräillessäni, ettei ranneke rekisteröi (tietenkään) askeleita pyörän selässä, vaikka sykkeet olisivatkin korkealla.

Vivofit on ranteessa uskomattoman kevyt ja huomaamaton. Toki mulla on värikäs ranneke, mutta väriä lukuun ottamatta rannekkeen unohtaa helposti, sillä se ei juuri tunnu ranteessa keveyden ja hyvän muotoilun vuoksi. Lisäksi Vivofitin ehdoton kilpailuvaltti on sen patterin kesto. Vivofitiä ei tarvitse latailla koskaan, ja sen patteri kestää yhtäjaksoista käyttöä noin vuoden! Ihan vain tiedoksi, että esim. Loopia saa olla latailemassa jatkuvasti.

Rannekkeen käyttö jatkuu täällä tästäkin eteenpäin. On kiva seurata miten askelmäärät muuttuvat nyt kun palaan takaisin töihin. Ja vielä kiinnostavampaa on seurailla askelmääriä Italian matkan aikana kesä-heinäkuussa. Reissuilla tuntuu usein, että päivän aikana tulee käveltyä TOSI paljon, pian tiedän totuuden!

Yhteistyössä Garmin.

Äijä joogaa

Mooiaiaia, herra Longfield tässä. Mun ei kuulemma tarvitsisi enää kertoa tätä joka kerta kun tänne blogiin jotain kirjoitan, koska tuossa jossain yläpuolella jo lukee kumpi meistä – Huli vai minä – on tän tekstin kirjoittanut. Mun on vaan vähän vaikea päästä tämmösistä tavoista eroon.

Oli miten oli, näin on, ja nyt on aika kertoa asiasta, joka vielä pari kuukautta sitten oli itselleni täysin vieras ja pelottava. Tuo asia on jooga.

Pari kuukautta sitten olin joogannut elämäni aikana kokonaista kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla joogailu tapahtui vielä saunassa, koska Huli oli joskus tämmösen Saunajooga-ylläripyllärin järjestänyt.

Jokunen viikko sitten mentiin Hulin kanssa kouluun, tarkemmin sanottuna juoksukouluun. Kyseessä on Trainers Unitedin järjestämä 10 viikkoa kestävä viikottainen kurssi, jossa on tarkoitus opettaa ihmisille juoksemisen saloja erilaisten harjoitteiden ja kotitehtävien avulla. Juoksukoulun vetäjänä muuten toimii täällä meidän blogissa jo kauan sitten mainittu henkilö: en tiedä muistaako kukaan, mutta joskus seurasin Hulia viikon verran kaikkiin tämmösiin kummallisiin jumppasysteemeihin, ja kirjotin noista kokemuksista tänne blogiin pienien raamattujen pituisia valitusvirsiä. Yksi jumppatunneista piti tuolloin sisällään ilman hakkaamista ja potkimista (BodyCombat on sen touhun nimi ihmisten kielellä), ja tuon tunnin vetäjänä toimi mielipuoleksi perheenäidiksi tituleeraamaani henkilö, joka sai käskyillään lietsottua salillisen jumppaihmisiä massapsykoosia vastaavaan mielentilaan. Nyt tuo sama perheenäiti – joka nykyisin on Trainers Unitedin vetäjä, ja tunnetaan myös nimellä Elina Koponen – pakottaa meitä juoksukoulussa juoksemaan, ja on pistänyt meidät tekemään myös kaikkea muuta ihmeellistä – muunmuassa joogaamaan.

Elina oli hommannut meille juoksukoululaisille 2 viikon tutustumiskoodit tähän Yoogaia-palveluun, koska joogasta on kuulemma hyötyä juoksulenkille lähdettäessä. Joogalla kun saa hyvin availtua paikkoja, varsinkin tuolta jalka-nivus-selkä-osastolta jotka juoksussa on tärkeitä. Huomattiin että tämä pitää paikkansa, tosin opittiin myös Hulin kanssa keskenämme, että jos otti liian rajun joogatunnin juoksulenkin alkuun vähän niinku alkuverryttelyksi, niin siihen lattialla vääntelyyn meni jo kaikki mehut, eikä juoksusta meinannut tulla yhtään mitään sen jälkeen. Mutta sopivan lyhyellä joogasessiolla ja juoksuun tähdätyillä liikkeillä saa kivasti paikat vetreiksi ja lämpimiksi, eikä tarvitse sitten rautakangen vetreillä jäsenillä lähteä koikkelehtimaan pitkin pururatoja.

Oon nyt saanut uuden 4 viikon tutustumiskoodin tähän Yoogaia-touhuun Blogiringin kampanjan ansiosta, ja tässä nyt on itselleni valjennut että joogaahan on vaikka minkälaista. On semmosta perus hymistely-joogaa jossa lähinnä istuskellaan eri asennoissa, sitten on semmosta venyttelystä käyvää meininkiä, ja ihan tosissaan kunnon päälle ottavia voimistelusessioita. Nimet on Yoogaian tunneilla niin kummalliset, että meen aina sekasin mikä oli mitäkin. Nytkin kun tuota sivuilla olevaa tarjontaa selaan, niin siellä on erilaista Flow- ja Hathajoogaa, sitten on jotain minkä nimi on Yin, Astanga lukee tossa yhdellä rivillä, Kundaliinijooga tuolla, Core, Vinyasa, Pilates.. ja sitten on putkirullausta ja kahvakuulaakin kaikkien noiden vieraskielisten sanojen seassa.

Vakaa aikomukseni oli ottaa kampanjan tarjoamasta tilaisuudesta kaikki irti, ja kokeilla kaikkia noita kummallisen nimisiä juttuja. Oonkin noiden juoksukoulun takia tutuksi tulleiden juoksijan joogan ja venyttelytuntien lisäksi kokeillut nyt semmosiakin asioita ku Kundaliinijooga, ”Yin”-nimistä juttua, Dynaamista Hatha-joogaa, jotain minkä nimi on Sivananda, ja miekkosille erikseen suunnattua Brogaa.

Täytyy kyllä tunnustaa, että välillä tunneilla alkaa naurattaa kun huomaa ajattelevansa että mitä hittoa mä oikein teen. Esim. tuossa Kundaliinijooga-tunnilla tuntui hiukkasen vieraalta istuskella keskellä olohuonetta ja yrittää toistella jotain käsittämättömiä kilimbikalimbiomomomomo-mantroja, tuossa kundaliini-touhussa kun pitää jotenkin ääneen huudella asioita aina sopivissa väleissä. Sitten siinä oli semmosta tulihengitystä, eli piti hengittää semmosia tosi nopeita ja lyhyitä nenän kautta hengitettäviä henkosia nopeella sarjatulella. Alkoi oikein päässä heittää kun innostuin sitä touhua tosissaan harrastamaan, mä jotenkin luulen että siinä haettiin vähän toisenlaista efektiä.

Sivanandassakin yritin aluksi pokkana huudella ohjaajan kanssa Ommmmia, ja sitten oli kaikenlaista hengitysharjoittelua. Oli tommosta tulihengityksen kaltaista meininkiä, jossa tosin enemmän keskityttiin pallean käyttöön niissä nopeissa hengityksissä. Happi siinäkin meinas loppua. Ja jossei meinannut, niin sitten varmuuden varuiks välillä vielä oikein väkisin pidäteltiin sitä hengitystä. Ero kundaliinihommaan oli siinä, että Sivanandassa alettiinkin hengittelyjen jälkeen salakavalasti kaikenlaista ihme kynttiläseisontaa sun muuta tekemään, eli semmosta missä niskallaan ollaan ja käsillä kannatellaan koko loppukroppaa, ja yritetään jalat saada mahdollisimman suoraksi kattoa kohti. Se oli jo aika hankalaa, mutta varsinainen paniikki tuli kun ohjaaja alkoi puhumaan päällään seisonnasta – onneksi sitä ei kuitenkaan lähdetty tekemään, vaan ne liikkeet joihin seuraavaksi itsemme väännettiin, oli semmosia mitä pitäis tehdä ennen päällänsäseisontaa jos moista joskus meinaisi lähteä hetken mielijohteesta harrastamaan.

Yin-niminen touhu tuntui aluksi aika vässykältä, aluksi vaan vähän istuttiin lattialla ja hengiteltiin, mutta sitten jossain vaiheessa pitikin alkaa vääntelemään itseään semmosiin asentoihin että itketti. Jos on sen verran epävetreä, että ei saa jalat suorina seistessä sormia lattiaan, niin sitten on aika turha haaveilla jostain jalan niskan taakse vääntämisestä. No, se oli kyllä erikseen semmosille tosi edistyneille ja vetreille tyypeille se liike, mutta vähän alkoi alahuuli väpättämään kun itse ei saanut pidettyä sitä koipea edes tossa rinnan päällä, ja siellä ruudulla joogailijatäti kehotti että vedä ittes tällee umpisolmuun jos vaan tuntuu että vois mennä. Ei tuntunut.

Dynaaminen Hatha-jooga ja eritoten Broga taas olivat ihan tosissaan rankkoja tunteja, olin molempien kanssa aika piipussa jo kun tunti oli vasta puolivälissä. Kaikkia hemmetin erilaisia lankutuksia ja punnerruksia joutuu tekemään ärsyttävän pitkiä aikoja, välillä täytyi pitää yksi jalka tai käsi tai molemmat ilmassa, ei semmosta ilman tutisemista kovinkaan kauaa ihminen jaksa.

Teknisesti Yoogaian sivut toimivat erinomaisesti, kirjautuminen on helppoa, ja sivuilta saa valita joko live-tunteja, tai sitten käydä napsimassa kattavasta tallennevalikoimasta haluamansa tunnin. Sitten alkaa ruudulla joogatunti pyörimään, ohjaaja siinä aina kertoo ja näyttää mitä pitää tehdä, ei tarvii muuta ku yrittää itse päästä samannäköseen sykkyrään kotioloissaan. Tallenteet pyörii moitteettomasti ja pätkimättä, eikä tarvii lähteä kotoota minnekään kun voi olohuoneessakin kaikessa rauhassa yrittää saada itseään johonkin eläinasentoon (niitä oli paljon erilaisia, oli ainakin eri suuntiin katselevia koiria, sitten delfiini oli yks, ja oliko joku käärmekin siellä) tai joku ihme huivi jalkojen ympärillä vääntelehtiä linkkuveitsiasennossa. Eihän tommosta touhua normaali mies kehtaisi missään julkisella paikalla harrastaa, mutta himassahan sitä voi tehdä mitä huvittaa, ainakin jos on verhot ikkunassa ja valot pois päältä. Tuolla on olemassa noita live-tuntejakin, joiden aikana ohjaajat voi videoyhteydellä katsella että tehdäänkö siellä kotona asiat oikein, mutta minä en oo semmosta vielä uskaltanut kokeilla.

Täytyy sekin sanoa, että vaikka tunneilla on tullut vaikeitakin juttuja vastaan, pääosa liikkeistä on kuitenkin semmosia ihan normitahvonkin osaamisen rajoilla olevia. Ja niille mahdottoman tuntuisillekin asennoille ohjaajilta kyllä tuli mukavasti tämmösiä vähän eri vaikeustasoja liikkeisiin, eli jos nyt ei vaikkapa pysty vääntämään kantapäätä korvan taakse samalla kun seisoo käsillään pelkkien etusormien varassa ja pyörittää toista jalkaa niinku tuulimyllyä, niin aina on olemassa joku vähemmän vaativa vaihtoehto kaltaisilleni änkyröillekin. Nyt kun oon pokkana noita tommosia mantroja ja tulihengityksiä ja umpisolmuasentoja kokeillut, niin ei oo jooga enää niin pelottavan tuntuista touhua – kummallista se kyllä kieltämättä toisinaan on, mutta kyllä noista hengityshommistakin huomaa että jotain hyödyllistä niissäkin tapahtuu, jotenkin parempi olo tuntien jälkeen aina on.

Mutta nytpä sitten onkin kaikkien onnenpäivä: minä nimittäin henkilökohtaisesti lupaan tarjota teille kaikille 2 viikon ilmaisen tunnuksen tuonne Yoogaia-palveluun, uskokaa tai älkää, totta se on! Ei tarvitse tehdä muuta, kun napsauttaa tästä näin linkkiä, ja sitten menette kirjautumaan sisälle, ja laitatte kirjautumislomakkeen kampanjakoodi-kohtaan tunnuksen HULI2015, ja pam! Nyt saat sinäkin kokeilla kahden viikon ajan kaikessa rauhassa omassa kotonasi vaikka mitä joogasysteemejä! Ei muuta ku lootusasentoon lattialle, ja sitten vaan vaikka arvalla klikkaat sieltä Yoogaian tallennevalikoimasta jonkun Vinyasa-joogan ja yrität pysyä ohjaajan perässä. Välillä menee ihan helposti, välillä ei tuu mistään yhtään mitään. Laita verhot kiinni jos ahdistaa että joku näkee kun siellä matolla vänkyröit, tai jos ei ahdista niin mene sitten vaikka talonyhtiön matontamppaustelineen eteen live-tunnille taitojasi esittämään.

Mitä sinä siinä vielä toljotat, mene jo joogaamaan siitä, minä tarjoan! Namaste!

Yhteistyössä Yoogaia

Treeniä Rash Guard -paidassa – VOITA oma treenipaita!

Mondroloni, Herra Longfield tässä. Nytpä olisi aika liikunta-aiheisen postauksen. Hip hip, hurraa! Kaikki yhtä aikaa pomppimaan tasajalkaa, yks kaks koli neli, askelkyykky ja krusifiksi!

Saimme jo jokin aika sitten testattavaksi kaverilta tämmöset hienot Tommi Diven Rash Guard -treenipaidat. Rash guard -paidat on synteettisistä materiaaleista valmistettuja, tiukkoja urheilupaitoja. Ne on ymmärtääkseni alunperin kehitetty surffaukseen, suojaamaan laudan päällä menevää ihmistä hankaumilta ja haavoilta. Kun siinä surffilaudan päällä kauheasti itseään lautaa vastaan hinkataan, niin siinä helposti hiertyy iho rikki – varsinkin jos laudalla on vielä vähän hiekkaa. Ja sitten kun pulikoi suolavedessä haavojensa kanssa niin eihän se ole kivaa yhtään. Pahimmassa tapauksessa saa vielä hai vainun ja sitten se tulee surffarin syömään. Rash guard -paidalla saa kätevästi kirvelevät haavat ja kiusalliset, raajoja irti purevat hait eliminoitua.

Mutta mutta, surffauksen lisäksi rash guardit soveltuu erinomaisesti kaikenlaiseen muuhunkin liikuntaan. Kamppailulajeja harrastaville nämä on erinomaisia, paidat on tiukkoja niin niistä ei pääse repimään, ja samalla tavalla kuin surffilautaa vasten, rash guard paita suojaa myös kamppailualustasta mahdollisesti tulevia hankaumia vastaan – puhumattakaan vaikkapa vastapuolen kynsistä.

Jostain muistan lukeneeni että myös jääkiekossa rash guardit on mahtavia, paidat paitsi suojaavat taas ihoa erinäköisten suojien aiheuttamilta hankaumilta, ne myös pitävät kaikki oman elämänsä teemuselänteet ja jarkkoruudut lämpiminä koska paidat on suunniteltu eristämään ruumiinlämpöä.

Me ei surffata, tapella tai pelata jääkiekkoa, mutta ollaan silti huomattu rash guardien soveltuvan meidänkin epämääräisen satunnaisesti harrastamiin lajeihin oikein mainiosti. Snorklauksessa paidat on ihan tykkejä, ne suojaavaat selkää auringolta ja tuntuvat järjettömän mukavilta päällä niin vedessä kuin snorklauksien väleissä veneessä istuessakin. Joskus ollaan ihan perus t-paitoja käytetty snorklatessa kun selkä on jo ollut semmonen ravunpunainen, mutta niiden kanssa vedessä lillumisesta tulee aika epämukavaa, ja märkä t-paita päällä veneessä on nihkeä olla ja siinä tulee äkkiä kylmä. Rash guardeja päästiin Balin reissun aikana testaamaan snorklauksessa, ja tästä lähin kyllä mennään aina niiden kanssa. Tai minä ainakin menen, voi olla että Huli saattaa toisinaan ottaa mieluummin aurinkoa.

Ollaan nyt tässä syksyn ja talven aikana testailtu paitoja myös juoksussa, hiihdossa, kuntosalilla sekä tämmösissä ryhmäliikuntajutuissa. Juoksussa ja hiihdossa paita on molemmissa tosi kiva, vaikka se on tiukka, se jotenkin mystisesti kuitenkin hengittää ja tuntuu että pysyy kuivana, vaikka todellisuudessa on ihan tuskanhiessä koko ihminen. Kuntosalilla ja näissä ryhmäliikuntajutuissa minua itseäni vähän aristaa paitaa käyttää, se kun on sen verran napakka niin vähän ahdistaa tykitellä pelkässä rash guardissa kun en nyt kuitenkaan oo mikään Vin Diesel. Kuntosalilla käydessä en paidasta niin hirveästi itse perustanut, siellä soveltuu mielestäni paremmin semmonen löysempi paita, mutta ryhmäliikunnoissa (BodyPump, BodyCombat, kahvakuulailu, mitä näitä nyt on) joissa hiki lentää, rash guard oli helvetin hyvä, kun vaan pääsin yli siitä että näytän paita päälläni vähän aliravitulta Teräsmieheltä. Paita tekee jotain ihan mystistä, se päällä jaksaa paremmin kun se jostain syystä viilentää oloa, ja tunnin jälkeenkin on kuiva fiilis, vaikka ruumiinpainosta on tunnin aikana valunut kaksi kiloa lätäköksi lattialle.

Nyt teillä kaikilla liikuntahirmuilla on mahdollisuus voittaa omaksenne Tommi Diven Rash Guard -paita. Arvonnan voittaja saa ihan itse valita Tommi Diven valikoimasta itselleen sopivimman paidan, me maksetaan kaikki kulut!

Arvontaan osallistutaan tuttuun tapaan tähän postaukseen kommentoimalla. Kommentissa tulisi kertoa missä urheilulajissa sinä tulisit käyttämään Rash Guard -treenipaitaa (vinkkejä voi katsoa alla olevasta videosta). Vastausaikaa on sunnuntaihin 12.4.2015 asti. Ilmoitathan kommentin yhteydessä myös sähköpostiosoitteesi (näkyy vain meille), jotta voimme olla voittajaan yhteydessä.

Onnea arvontaan ja iloisen liikunnallista kevättä kaikille!

Lettuja aamupalaksi: Terveelliset banaaniletut

Eräänä viikonlopun aamuna sanoin herra Longfieldille, että pysy vielä sängyssä, meen tekemään meille herkkuaamupalan valmiiksi. Laitoin kahvin tippumaan, tein leivät valmiiksi ja sen jälkeen aloin säheltää banaanilettujen kanssa.

Banaanilettujen reseptejä löytyy netistä sadoittain. Lähes kaikissa ohjeissa käsketään käyttää lettutaikinaan yksi banaani ja kaksi kananmunaa. Meidän jääkaapista ei löytynyt kuin yksi kananmuna, joten sillä mentiin. Lisäsin taikinaan noin ruokalusikallisen verran vehnäjauhoja, jotta letut pysyisivät paistovaiheessa edes jotenkin kasassa. Olen tehnyt banaaniräiskäleitä kerran aiemmin, ja silloin ne menivät suoraan roskiin, sillä taikina ei yksinkertaisesti pysynyt kasassa kun letut piti kääntää paistinpannulla. Mulla meni tietenkin hermot, ja kirosin kaikki banaaniletut jonnekin tosi alhaiseen paikkaan.

Onneksi kuitenkin päätin kokeilla niitä uudestaan. Letuista tuli nimittäin hyvin herkullisia! Yhdellä kananmunalla ja pienellä jauhomäärällä taikina pysyi myös paistinpannulla kasassa. Jei!

Letut syötiin meillä ylisöpöistä PiP Studion -astioista. Lettujen päälle lorautin juuri ennen tarjoilua sulaa hunajaa sekä kasan kreikkalaista jogurttia ja äidiltä saatuja mustikoita. Nam!

Banaaniletut

noin 6 kpl

• 1 kpl kypsä banaani
• 1 kpl luomu kananmuna
• noin 1 rkl vehnäjauhoja
• 1 tl steviaa
• 1 tl vaniljasokeria
• kanelia
• ripaus suolaa

Lisäksi paksua kreikkalaista jogurttia, letkeää hunajaa sekä mustikoita.

1. Laita kaikki ainekset korkeaan muoviseen astiaan ja mörssää seos lettutaikinaksi sauvasekoittimella.

2. Paista letut öljytilkassa paistinpannulla miedolla lämmöllä kauniin ruskeiksi (jos pannu on liian kuuma, letut palavat). Lettutaikinan kannattaa antaa ”kuivahtaa” pannulla lähes kokonaan, ennen kuin letut kääntää. Tämä helpottaa lettujen kääntämistä ja ne pysyvät paremmin koossa.

3. Tarjoile lämpimät letut hunajan (tai siirapin), paksun kreikkalaisen jogurtin (meidän suosikki on Valion kreikkalainen jogurtti) sekä kotimaisten mustikoiden kanssa.

Välipalaksi kaura-banaanipalloja

Bongasin jo vuosia sitten harmonisesta Kiitos hyvää -blogista maailman helpoimpien kaura-banaanipallojen reseptin. Resepti kuitenkin unohtui selaimen suosikkeihin, löysin sen sieltä muutama viikko sitten putsatessani pöytäkoneen sisältöä (tein siivousoperaation yhteydessä paljon muitakin hyviä löytöjä).

Löydettyäni reseptin päätin siltä istumalta alkaa leipoa välipalapalloja. Kaapissa odotti blogin kautta saatu avaamaton luomu kaurahiutalepaketti, jonka lisäksi olin juuri edellisenä päivänä ostanut ruokakaupasta satsin banaaneja. Tykkään syödä banaaneja aamuisin jogurtin seassa, joten banskuja täytyy olla mielellään aina saatavilla kotosalla.

Omat kaura-banaanipalloni maustoin stevialla sekä vaniljasokerilla. Näiden lisäksi välipalapalloihin tuli vain banaania sekä kaurahiutaleita. Aika iisiä.

Uunista kantautui hirmuisen hyvä tuoksu kun pienet palleroiset siellä muhivat. Makukin oli hyvä, hieman lämpiminä ja tuoreina ne olivat minusta parempia kuin jääkaappikylminä, mutta jokainen pallo kyllä syötiin seuraavien päivien aikana. Herra Longfield ei pidä kypsennetyistä banaaneista, joten hän maistoi vain yhden palan ja totesi, ettei palleroiset olleet hänen juttunsa.

Kaura-banaanipallot

noin 15-20 kpl

• 2 kpl banaania
• 3 dl luomu kaurahiutaleita
• 1 tl steviaa
• 1 tl vaniljasokeria

1. Laita kaikki ainekset kulhoon ja mörssää tasaiseksi tahnaksi haarukalla.

2. Pyörittele taikinasta pieniä palloja leivinpaperin päälle.

3. Paista 175-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia. Valmiit välipalapallot säilyvät suljetussa rasiassa jääkaapissa viikon verran.

Tomaattikeitto paahdetuista tomaateista

En ole koskaan ollut Jamie Oliver -fani. En voi sietää Jamien ruokaohjelmissa olevaa hätäisyyttä ja kameran jatkuvaa heilumista. Liikaa mulle.

 

Kuten moni varmaan tietää, olen aikamoinen jästipää. Ja koska tämä jästipää ei pidä Jamie Oliverista, ei meidän keittiössä ole koskaan kokattu herran ruokia. Muutamia kertoja olen niitä muiden kotona kyllä syönyt, ja maku Jamien safkoissa on aina ollut tosi hyvä. Sitten kävi niin, että sain Jamie Oliverin Food Tube -kirjat blogin kautta testiin. Food Tube on Jamien pyörittämä YouTube -kanava, josta on sitten kehitelty Food Tube -kirjasarja. Kirjasarja pitää sisällään (tällä hetkellä) kolme reseptikirjaa:

• Jamie Oliver’s Foodtube – BBQ grillauskirja, Jamie Oliver & DJ BBQ
• Jamie Oliver’s Foodtube – Kotiruokakirja, Jamie Oliver & Kerryann Dunlop
• Jamie Oliver’s Foodtube – Kakkukirja, Jamie Oliver & Jemma Wilson

Näin opintovapaalla testiin pääsi ensin kirjasarjan Kotiruoka-kirja, jonka resepteistä vastaa Kerryann Dunlop (hei, eihän nää ookaan Jamien reseptejä – jeeee!). Korvamerkkasin kirjasta monen monta opintovapaalle sopivaa lounasta, ja viime viikolla kokkasin keittoa paahdetuista tomaateista.

Keitto maistui tomaattikeitolle. Maku parani ja vahvistui vielä seuraavana päivänä. Lisäsin keittoon omatoimisesti Fontanan luomu fetajuustoa, josta pidämme herra Longfieldin kanssa molemmat hurjan paljon. Eipä sitten muuta kuin käsiksi reseptiin.

4 annosta, valmistusaika noin 1,5 tuntia

• 1 kg kypsiä terttutomaatteja
• 1 kpl yksikyntinen valkosipuli
• 8 tuoretta timjamin oksaa
• merisuolaa
• rouhittua mustapippuria
• oliiviöljyä
• 1 l kanalientä
• tuoreen basilikan lehtiä
• 1 pkt (Fontanan luomu) fetajuustoa

1. Säädä uuni kuumenemaan 220 asteeseen.

2. Puolita tomaatit ja jaa ne tasaisesti uunivuokaan leikkauspinta ylöspäin. Lisää myös tomaatinvarret vuokaan. Paloittele valkosipuli ja lisää sekin vuokaan. Nosta pinnalle timajaminoksia ja mausta suolalla ja mustapippurilla. Lorauta viimeiseksi päälle vielä oliiviöljyä. Nosta uuniin reippaaksi puoleksi tunniksi. Tomaattien tulee olla pehmenneitä ja reunoilta aavistuksen ruskistuneita.

3. Poista vuoasta tomaattien varret sekä timjamin oksat. Siirrä paahdetut tomaatit kattilaan ja lisää joukkoon kanaliemi (myös kasvisliemi käy). Anna kiehahtaa ja laske sen jälkeen lieden lämpötilaa miedommalle (keitto saa porista juuri ja juuri). Anna keittyä kasaan noin 20 minuuttia.

4. Sekoita joukkoon kourallinen tai pari tuoreen basilikan lehtiä. Surauta keittö sauvasekoittimella soseeksi. Anna sopan keittyä vieläkin noin 30 minuuttia sekoittamalla sitä satunnaisesti.

5. Tarjoile valmis keitto basilikan lehtien sekä hyvän fetajuuston kanssa. Lisukkeena voi tarjoilla rapeaa maalaisleipää.

Silmänruokaa: Salaatti ilmakuivatusta kinkusta

Olen ihastellut jo pidemmän aikaa helsinkiläisen valokuvaajan Marina Ekroosin upeita ja kekseliäitä kuvia ruoka-annoksista. Marina yhdistää ruokakuvissaan annosten raaka-aineet sekä valmistusvaiheet yhdeksi kauniiksi kuvaksi. Järjestysfriikille kuvat ovat kuin karkkia, jämptejä ja siistejä kuvia on mukava tutkia, ja samalla voi ihastella kauniita taustoja (eniten pidän runsasvärisistä mummon pöytäliinoista).

Marina Ekroosin esikoisteos Silmänruokaa – löytöretki makuihin (vuodelta 2012) on kahdella sanalla sanottuna kaunis paketti. Sen voi hankkia kirjahyllyyn vaikka ei niin tavallisista keittokirjoista välittäisikään, kirja on nimittäin upea lisä myös valokuvauksesta kiinnostuneiden kokoelmiin. Minä pidän valokuvaus- sekä keittokirjoista, joten viime syksynä joulupukille lähti toive Silmänruokaa-teoksesta. Niinhän siinä sitten kävi, että pakettien joukosta löytyi myös toivomani kirja. Kiitokset pukille!

Olen korvamerkinnyt kirjasta kolme reseptiä, joita aion tässä lähiaikoina toivottavasti testailla. Eräänä opintovapaapäivänä testiin pääsi pekonisalaatti, jonka alkuperäistä reseptiä muutin vain serran verran, että vaihdoin pekonin ilmakuivattuun kinkkuun ja lisäsin salaattiin toisen tomaatin. Lounaaksi puputtamani salaatti oli tosi herkullista. Loraus oliiviöljyä antoi salaattiin vielä sen pisteen iin päälle, miten mä en ole ennen tajunnut kuinka hyvältä oliiviöljy maistuu!

Salaatti ilmakuivatusta kinkusta

1 annos, noin 450 kcal

• 100 g ilmakuivattua kinkkua
• 2 kpl kotimaista tomaattia
• 1 kpl pienehkö punasipuli
• 2 dl raejuustoa
• suolaa
• rouhittua mustapippuria
• 1 tl oliiviöljyä

1. Paista ilmakuivattu kinkku rapeaksi paistinpannulla (et tarvitse paistorasvaa).

2. Pilko tomaatti. Leikkaa kuorittu punasipuli ohuiksi viipaleiksi. Laita sipuliviipaleet hetkeksi kuumaan veteen likoamaan, jotta niiden pahin vahvuus lähtee pois.

3. Kasaa lautaselle raejuusto, tomaatinpalat, sipuli ja rapea kinkku. Mausta lopuksi suolalla ja rouhitulla mustapippurilla, ja kaada koko komeuden päälle hieman hyvää oliiviöljyä.

Nauti ja herkuttele!

Vinkki!

Kirjaa saa törkeän halvalla (9 euroa) Adlibriksen verkkokaupan kautta. Olisiko sinulla joku tuttu tai perheenjäsen joka tykkäisi tästä? Ei olisi muuten yhtään hullumpi lahja vaikka ensi kesän juhliin!