Huokausten silta, Venetsia

Venetsian kanavasokkelossa on yhteensä yli 400 siltaa. Osa silloista johtaa asuintalojen kotioville, osan avulla päästään siirtymään vaivatta seuraavalle pienelle saarelle ja sitten on yksi silta, jota ei ainakaan yksikään vanki olisi halunnut ylittää ennen muinoin vapaaehtoisesti.

Ponte dei Sospiri, eli Huokausten silta yhdistää Dogen palatsin ja sillan toisella puolella, vedenrajan alapuolella olevat vankityrmät toisiinsa. Silta on rakennettu vuonna 1602, ja kaiketi kuuluisin vanki joka on siltaa pitkin huokaillen kävellyt, on itse Casanova. Casanova istui vankityrmässä viiden vuoden tuomiota taikuudesta, vakoilusta sekä Jumalan pilkasta syytettynä. Tarinan mukaan Casanovan onnistui kuitenkin karata ylemmän kerroksen lyijykammiosta vuonna 1755. Tiedä sitten kuinka totta taru on.

Dogen palatsi (Palazzo Ducale) toimi dogien hallituspalatsina. Doget olivat Italian kaupunkivaltioiden valtionpäämiehiä, ja palatsi toimi Venetsian dogien asuinpaikkana vuosisatojen ajan. Palatsi kätkee sisäänsä myös tuomioistuimen, joten oli kätevää rakennettaa palatsin ja vankityrmien väliin silta, jota pitkin vangit voitiin kuljettaa kätevästi niin tyrmästä tuomioistuimen eteen, kuin myös tuomion julistamisen jälkeen suorinta reittiä vankilaan.

Nykyään Huokausten silta on eittämättä Venetsian toiseksi tunnetuin silta heti Rialton jälkeen. Rialto on vuonna 1591 valmistunut silta, joka oli ensimmäinen Canal Granden yli rakennettu kivisilta. Meidän visiitin aikana Rialto oli peruskorjauksen alla, joten kovin kummoisia kuvia tästä huputetusta sillasta emme onnistuneet saamaan.

Mistä sitten on peräisin tämä hieman romanttiseltakin kuulostava nimi vankityrmään johtavalle sillalle?

Huokausten silta on katettu. Ainoa näköyhteys ulkoilmaan on sillan seinissä olevat pienet koristeelliset aukot, joista avautuu kaunis näkymä Venetsiaan. Silta pitää sisällään kaksi toisistaan erotettua käytävää, joista toisen käytävän aukoista aurinko laskee kuin suunnitellusti juuri pienistä rei’istä avautuvaan suuntaan, ja ehkä tämä maisema on saanut siltaa pitkin tyrmiinsä kävelevät vankit huokailemaan kohtaloaan niin kovasti, että sillalle annettiin nimi Huokausten silta.

Sillalle pääsee kävelemään Dogen palatsista. Kierrosta palatsissa ei kannata jättää missään tapauksessa väliin. Dogen palatsi on gotiikan mestariteos, jonka kauneutta sekä ylitsepääsemätöntä krumeluurin määrää on syytä mennä ihmettelemään ajan kanssa.

Advertisement

Venetsia – mikä mesta!

Venetsia. Tuo maailmankuulu uppoava kaupunki, joka on aikoinaan rakennettu parin metrin syvyisen laguunin päälle, ja jonka historiallinen keskusta (vanhakaupunki) koostuu 118 erillisestä saaresta. Vanhassakaupungissa asui vielä vuonna 1953 noin 172 000 asukasta. Väkiluku pienenee jatkuvasti, ja nykyään siellä asuu enää noin 59 000 vakituista asukasta.

Venetsiaa tituleerataan usein yhdeksi maailman romanttisimmista matkakohteista. Siellä käy vuosittain noin 24 miljoonaa turistia, joista neljä viidesosaa käy kaupungissa ainoastaan päivän vierailulla. Me vietimme tässä kanavia halkovassa kaupungissa kolme päivää viime vuoden heinäkuussa uhmaten sekä turistirysiä että polttavan kuumaa aurinkoa.

Kannattiko?

Moni oli varoitellut meitä etukäteen Venetsiasta. Sen piti olla haiseva, kuuma ja aivan liian täynnä turisteja. Niin ja toki pirun kallis. Venetsia oli meidän viime kesän Italian matkan viimeinen kohde. Venetsiaan saapuessamme meillä oli takana melkein kaksi viikkoa kaikkea mahdollista: Firenzeä, Toscanan maaseutua ystävien kanssa, hyvää ruokaa, San Marinoa, patikkaretkiä mitä upeimmissa maisemissa, liitovarjoilua Gardajärvellä, Pisaa, Sienaa, Cinque Terreä sekä Veronaa. Mietimme, voiko Venetsia tarjota meille enää mitään uutta näin onnistuneen matkan päätteeksi.

Päätimme ottaa Venetsian ennakkoluulottomasti vastaan, välittämättä kommenteista joita olimme siitä etukäteen kuulleet. Koti-ikävä alkoi jo reissun lopussa painaa, ja lisäksi pikkuinen Horatio odotteli meitä jo Oulussa, mutta siitäkin huolimatta halusimme antaa tarunhohtoiselle Venetsialle mahdollisuuden.

Pakkohan kaupunki oli toisaalta ennakkoluulottomasti ottaakin vastaan, sillä rehellisesti sanottuna, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä meitä paikan päällä odotti. Toki olin nähnyt kaupungista ja sen kanaaleista paljon valokuvia, mutta niidenkään avulla en saanut piirrettyä kovin tarkkaa mielikuvaa päähäni Venetsiasta. Lisäksi emme olleet ehtineet tutustua kaupunkiin kovinkaan tarkasti etukäteen. Hyvä kun ehdimme junamatkalla Veronasta kaivaa Suomesta ostetun matkaoppaan esiin, ja selata sitä hieman, ennen kuin jo olikin aika alkaa haahuilla päämäärättömästi laukkujen ja rinkkojen kanssa Venetsian päärautatieasemalla.

Hyppäsimme lopulta oikeaan vesibussiin, ja istuimme kassiemme kanssa alas. Vaporetto (se vesibussi siis) lähti liikkeelle, ja me aloimme ahnaasti vilkuilla ympärillemme.

Pian tupsahdimme Venetsian pääkanavalle – Canale Grandelle – joka on 30-70 metriä leveä ja neljä kilometriä pitkä kanaali. Leuka meinasi loksahtaa meiltä molemmilta paikoiltaan sillä sekunnilla, kun näimme ensi kertaa Venetsian Vaporetton kyydistä. Se oli yhtä aikaa uskomattoman kaunis, kiehtova, kummallinen, hurmaava sekä jopa salaperäinen. Miten missään voi näyttää tältä?

Liu’uimme vesibussin kyydissä Rialton sillan alta, ja niskat meinasivat mennä nurin yrittäessämme nähdä kaiken kerralla. Aivan poikkeuksellinen paikka.

Hyppäsimme vesibussin kyydistä oikealla pysäkillä pois ja lähdimme tarpomaan kohti hotelliamme. Majapaikkanamme toimi seuraavien kahden yön ajan Hotel Bella Venezia, jonka etsimisessä meillä meni piiitkä tovi. Minä olen aika surkea karttojen kanssa, mutta herra Longfield löytää perille aina. Tällä kertaa homma ei ollut kuitenkaan ihan helppo. Monesta paikasta olimme lukeneet, että Venetsiassa eksyy varmasti, mutta että herra Longfield..? Kyllä. Hotellille oli oikeasti lyhyt matka, mutta karttaan ei ollut piirretty läheskään kaikkia pienen pieniä katuja, ja kun huonoon karttaan yhdistää yli 30 asteen paahteen, isot matkalaukut sekä järjettömän ahtaat kapeat kujat, saattaa herrakin mennä harhaan. Lopulta se hotelli kuitenkin löytyi.

Kanaalien yli kaartuvat sillat yhdistävät toisiinsa Venetsian vanhankaupungin 118 pientä saarta. Osa silloista – joita on Venetsiassa yhteensä 354 – johtaa suoraan paikallisten asukkaiden kotioville, kun taas osa ohjaa valtavia turistimääriä tutustumaan kaupunkiin tarkemmin aina vain uusien ja taas uusien kanaalien yli. Siltoja ylittäessä ei voi olla huomaamatta kaupungin kanaaleissa viliseviä gondoleita, jotka kuljettavat turisteja (romanttisesti) keula kiinni edellä menevän mustan gondolin perässä. Gondolit ovat tosiaan nykyään kaikki mustia, ja kyydeillä on kiinteät hinnat. Näin turisteja ei päästä huijaamaan liian kovilla kuljetusmaksuilla, eikä kilpavarustelujakaan pääse tekemään.

Me jätimme gondolikyydin reissullamme väliin. Mutta jestas me kävelimme, eksyimme ja ihastuimme Venetsiaan. Tästä viehättävästä kaupungista tulette kuulemaan vielä lisää..

Ainiin, kannattiko?

Totta hitossa!

Aurinkoinen talvipäivä Pirttimäellä

Kevät kävi viime viikolla näyttäytymässä täällä Pohjolassa ensimmäisen kerran pitkän tauon jälkeen. Aurinko paistoi monta päivää putkeen pilvettömältä taivaalta, ja sen seurauksena työhuoneen sälekaihtimia piti alkaa kääntää keskipäivällä tiukemmalle.

Päivä pitenee silmissä, ja olemme saaneet Horation kanssa nauttia metsässä upeista pinkeistä taivaista auringonlaskujen aikaan. Historiaa ovat ne päivät, kun pimeää oli jo ennen neljää.

Erityisesti viime viikonloppuna lenkkipolut vilisivät talviunilta heränneitä ulkoilijoita, jotka halusivat jokainen saada palansa ihanasta aurinkoenergiasta! Me emme olleet poikkeus, ulos oli päästävä.

Lauantaina päätimme levittää isot kartat olohuoneen lattialle ja alkaa suunnitella päivän retkikohdetta. Päädyimme pienen pohdinnan jälkeen lähteä Pirttimäen ulkoilualueelle, joka on herra Longfieldille sekä minulle kovin tuttu paikka. Siispä grillimakkarat, kuksat, termarit sekä muut kamat reppuun, koko porukka autoon ja nokka kohti Pirttimäkeä. Ja täytyy muistaa myös mainita, että aurinkolasit kaivettiin tuona päivänä ensimmäistä kertaa tänä keväänä (voihan niin jo sanoa?) kaapin perukoilta ja laitettiin lepäämään nenän päälle.

Pirttimäellä meitä odotti aivan odotetusti jokunen muukin reippailija. Autopaikkaa sai etsiä hetken ennen kuin pääsimme nostamaan Horation auton takakontista. Horatio ei ollut Pirttimäellä ennen käynytkään, joten paikka kuhisi uusia mielenkiintoisia tuoksuja, joita piti välittömästi alkaa nuuskia kovasti.

Suurin osa meidän tietämistä reiteistä oli varattu hiihtäjille, ja vaikka latujen välissä saakin Pirttimäellä kävellä, ei sinne ole koiran kanssa asiaa. Löysimme onneksi kivan metsäpolkureitin, jota pitkin pääsimme köpöttelemään aivan rauhassa grillikatokselle. Siellä pidimme ansaitun tauon 1,5 tunnin metsäsamoilun jälkeen.

Grillimakkara maistui jälleen taivaallisen hyvältä kuuman teen kanssa. Voi nam! Horatio herätti tietenkin huomiota, ja sai muilta grillikatoksen ihmisiltä neljä kalkkunanakkia. Aika kivasti tehty!

Tauon jälkeen läksimme tallustamaan samaa reittiä takaisin. Eväspaussi teki tehtävänsä, ja energiaa riitti koko loppumatkalle. Horatiolla ei kunto lopu millään, poika juoksi keppejä kantaen vielä kolmen tunnin samoilunkin jälkeenkin. Pidimme kuitenkin sunnuntaina hieman malttia lenkkien kanssa. Tulee nimittäin muistaa, että Horatio on vielä pentu, vaikka kokoa löytyy jo aikuisen chowin verran. Kasvuvaihe on vielä menossa ja lepoakin tarvitaan.

Ehdimme lenkin päätteeksi vielä juuri ja juuri Pirttimäen kahvilaan. Joimme kahvit ja teet pullien kera ulkona terassilla. Horatio keskittyi kahvipaussin aikana vartioimaan viereisessä pöydässä istuvaa pientä narttukoiraa, jolla oli omistajiensa mukaan juoksut. Horatio ei tyttöjen perään vielä ihan täysin tajua – kaikki karvaiset kaverit ovat onneksi vielä pelkkiä hyviä leikkikavereita sukupuolesta piittaamatta. Pitää toivoa, ettei Horatio liiemmin alkaisi isonakaan poikana räyhäämään muille uroksille.. Mutta se jää nähtäväksi!

Postauksen myötä haluan toivottaa kaikille reipasta viikonvaihdetta! Vaikka säät eivät ihan niin upeita ole kuin viime viikonloppuna, niin sehän ei toki ulkoilua estä millään tavalla.

pssst. Ollaan menossa sunnuntaina Horation kanssa mätsäreihin vähän treenaamaan kevään näyttelyitä varten. Pitäkää peukut pystyssä, että poika antaa tutkia hampaat nätisti! Se on meidän isoin kompastuskivi.. Täytyykin hakea lihapullapaketti kaupasta takataskuun mukaan.. Heh!

Talvinen Praha ystävien kesken

Hyvin ihastuttava sekä rohkea ystäväni otti ja lähti ulkomaille parisen vuotta sitten. Tällä hetkellä majapaikkana toimii Prahan vanha kaupunki, jossa ystäväni asuu kahden miespuolisen kämppiksen kanssa. Kaikki on mennyt hyvin – uusia ystäviä on tullut hurja määrä, töitä on piisannut, miessekoiluilta ei olla vältytty, maailmaa on kierrelty Prahasta käsin vaikka kuinka, ja ehkä se kaikkein tärkein asia on se, ettei koti-ikävää ole tullut. Ystäväni paikka on ulkomailla.

Ystäväni on onneksi käynyt tasaiseen tahtiin Suomessakin, ja olemme aina häntä käyneet moikkaamassa brunssien taikka illanistujaisten merkeissä kun pikavisiitti kotiin on tehty. Meidän on ollut tarkoitus lähteä käymään Prahassa jo vuoden verran, ja lopulta pääsimme matkaan aivan tammikuun lopussa. Herra Longfield jätettiin tältä reissulta pois, sillä tarkoituksena oli viettää pidennetty viikonloppu ihan vain tyttöporukassa. Parasta!

Mistä oli sitten tyttöjen pidennetty viikonloppu Prahassa tehty?

.. ensimmäisistä lennon jälkeisistä viini- sekä olutlaseista ystäväni asunnon lähellä olevassa Bar U Matěje -nimisessä paikallisessa, jossa ei toden totta ollut ketään muita kuin paikallisia.

.. ensimmäisestä aamusta Best Western Hotel Páv Prague -hotellin kattohuoneistossa, jonka terassilta sekä kattoikkunoista saimme ihailla lumen peittämiä kattoja. Prahassa ei ole kovin normaalia, että lunta tulee näin paljon, joten olimme aika onnekkaita kun saimme kokea talvisen Prahan lumen kera. Ystäväni ei kyllä ollut kanssani yhtä innoissaan lumesta. Hän tokaisi, että lunta hänellä olikin eniten ikävä, sitä kun oli tähän aikaan kotonakin mielin määrin.

.. shoppailusta, shoppailusta, shoppailusta, skumpasta, shoppailusta, shoppailusta. Parasta.

.. illallisesta Prahan yhdessä hienoimmista ravintoloista. Italialaisesta Grosseto-ravintolasta tulette kuulemaan vielä blogissakin lisää.

.. sishan polttelusta värikkäiden mattojen päällä röhnöttäen. Hekotimme sishapiiput suussa niin, että ravintolan tarjoilija tuli tiedustelemaan onko meillä kaikki ihan okei. Oli meillä! Tosin mulle koko sisha oli niin uusi juttu, etten oikein tiennyt mitä mieltä siitä olisi pitänyt olla. En myöskään osannut polttaa sitä sivistyneen kauniisti. Nauroimme niin kovasti, etten ihan totta muista olenko koskaan räkättänyt niin paljon. Parasta.

.. aurinkoisesta sunnuntaiaamusta! Lumi alkoi sunnuntaina sulaa uhkaavasti aamuauringon säteiden aikaan. Meillä oli kaunis päivä edessämme!

.. vanhan kaupungin nähtävyyksien ihmettelystä. Minulle Prahan keikka oli toinen, mutta ystäväni oli siellä ensimmäistä kertaa, ja niinpä kävelimme sunnuntaina jalat puhki ja kolusimme Prahan tunnetuimpia nähtävyyksiä – minä matkaopas visusti kädessä, tietenkin.

.. Mlejnice-ravintolan leipägulassilounaasta. Tuttu ravintola, tuttu annos, tuttu sekä taattu laatu. Mlejnicen leipägulassia on yksinkertaisesti pakko syödä Prahassa.

.. suklaisista Trdelnikeistä. Nam!

.. iltavalaistusta Vituksen katedraalista. Niin upea!

.. puhkikuluneista jalkapohjista.

.. lasillista Moëtiä juustolautasen kera pitkän nähtävyyskierroksen päätteeksi Grosseto Marinassa. Parasta.

.. illallisesta ystäväni kotona. Vielä parempaa.

.. maanantaiaamuisesta seksivälinemuseokierroksesta, jossa olimme aivan äimän käkenä!

.. vanhasta juutalaisesta hautasmaasta, joka onnistui sykähdyttämään toisellakin kerralla.

.. herkullisesta viimeisestä yhteistä illallisesta Estrella-kasvisravintolassa. Ravintolasta suuntasimme suoraan taksilla lentokentälle jättäen isot halit ja kiitokset ystävällemme, joka järjesti meille ikimuistoisen pitkän viikonlopun. Sanoinko jo, että se oli p a r a s t a?

Tarkempia Prahan kuulumisia tulossa blogiin vino pino!

Chow chow -treffit Nuuksiossa

Horatiolla oli varsin villi viikonloppu. Lauantaina vietimme koko illan herra Longfieldin sukulaisilla, jossa säheltää hieman Horatiota nuorempi berninpaimenkoira. Kuvan näistä kahdesta söpöläisestä voi kurkata blogin Instagramista.

Sunnuntaina suuntasimme heti aamupäivästä toisille koiratreffeille. Tällä kertaa otimme suunnaksi Nuuksion Haukkalammen, jossa järjestettiin sunnuntaina Etelän Chow Clubin talvitapaaminen. Paikalle saapui lopulta neljä chow chowia, jotka uhmasivat omistajineen rohkeasti sunnuntain lumimyräkkää!

Kävelimme ensin koiraporukalla Haukkalammen grillikatokselle, jossa olemme herra Longfieldin sekä Kodan kanssa useat makkarat paistaneet viime vuosien aikana. Nyt mukana oli ensimmäistä kertaa meidän tulikettu, eli siis Horatio.

Yhdessä hujauksessa grillikatoksessa rätisi notski ja kun sopiva hiillos oli saatu aikaan, revittiin makkarapaketit auki. Koirat peuhasivat omia juttujaan grillikatoksen edessä, ja leikkivät vuorotellen toistensa kanssa sulassa sovussa. Samalla me ihmiset avasimme termarit, kaadoimme kahvia sekä kaakaota kuksiin ja aloimme herkutella tämän vuoden ekoilla grillimakkaroilla. Voi jestas miten hyviltä ne maistuivatkaan!

Koirat saivat toki myös makkaroista maistiaisia.

Ilma oli aamuisesta lumimyräkästä huolimatta todella kaunis ja sopivan lämmin. Nuuksiossa tuli vastaan paljon muitakin reippailijoita, eikä meidän karvainen porukka jäänyt ilman huomioita. Vietimme grillikatoksen alla pari tuntia höpötellän kaikkea mahdollista. Kun hiillos saatiin sammumaan, pakkasimme kimpsut ja kampsut kokoon ja lähdimme kotia kohti.

Horatio oli illalla aivan tööt. Meille tuli vielä ystäviä syömään illallista ja pelailemaan lautapelejä, ja saimme olla aivan rauhassa, sillä tulikettu kuorsasi koko illan pöydän vieressä kaikessa rauhassa.

Kiitos kaikille treffiseuralaisille – karvaisille ja karvattomille! Otetaanhan pian uudestaan!

Auringonlasku Adige-joen varrella Veronassa

Päivä on ollut pitkä. Olemme saapuneet Veronaan aamupäivällä Gardalta, ja kävelleet koko päivän paahtavassa kuumuudessa pitkin Veronan kauniita katuja. Olemme käyneet tutustumassa tarkemmin mm. Julian parvekkeeseen, syöneet hyvin ja nyt kipitimme melkein juoksujalkaa massiiviselta Veronan Arenalta kohti Pietra-siltaa, jotta emme missaa auringolaskua Adige-joen varrella.

Veronaa ympäröi lähes 10 kilometrin mittainen vanha kivimuuri. Muurin sisäpuolella on Veronan historiallinen keskus, joka on kuulunut vuodesta 2000 UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Kaupungin historiallista keskustaa halkoo Adige-joki, joka on Po-joen jälkeen Italian toiseksi pisin joki.

Veronan historiallinen keskus sijaitsee Adige-joen mutkassa. Joki on suojellut kaupunkia aikoinaan hyökkääjiltä, mutta aikojen saatossa Adige-joen yli on luonnollisesti tehty useampikin silta.

Tunnetuin Veronan silloista on nimeltään Pietra, joka sijaitsee Veronan historiallisen keskustan pohjoispäässä. Kyseinen kaarisilta on Veronan vanhin. Silta tuhoutui lähes kokonaan toisen maailmansodan aikana, mutta se rakennettin uudelleen alkuperäisistä kivistä vuonna 1957, ja nököttää vielä nykypäivänäkin ylväästi pystyssä Adige-joen päällä.

Pietra johdattaa sillalla kävelijät suoraan vanhasta kaupungista roomalaiselle teatterille (Roman theatre of Verona), jota ei tule sekoittaa Bra-aukiolla olevaan Arena-amfiteatteriin, jossa mekin vierailimme reissumme aikana.

Roomalainen teatteri on rakennettu ensimmäisellä vuosisadalla eaa. (eli yli 2000 vuotta sitten). Aivan teatterin vieressä virtaava Adige-joki on innokas tulvimaan, ja ennen muinoin teatterin suojaksi rakennettiin Adige-joen varrelle kaksi isoa seinää, joiden tehtävänä oli estää tulvavesien nouseminen teatteriin. Nämä seinät ovat murtuneet ajan saatossa, mutta itse teatteri on säilynyt ihmeen hyvin kasassa. Siellä järjestetään edelleen esimerkiksi Veronan oopperajuhlien aikaan hieman pienempiä esityksiä kuin mitä itse Arenalla järjestetään. Meidän visiittimme aikana roomalaiselle teatterille oli rakennettu lava ja mustat penkit oli rivitetty lavan eteen järjestelmällisesti.

Pietra-sillalta meidän matkamme jatkui herra Longfieldin kanssa joenvartta pohjoiseen. Aurinko laski maalaten maiseman kauniin pehmeäksi. Päivän aikana kävellyt kilometrit painoivat jaloissa, päivä oli ollut todella kuuma, mutta vihdoin vilpoinen iltatuuli helpotti oloa ja kevensi askeliamme kummasti. Joenvarrella saatettiin nähdä myös hymyilevä, helmojaan hulmutteleva Huli..

Verona pitää sisällään monen monituista kerrosta historiaa, ja niitä voi ihailla halutessaan esimerksiksi Adige-joen varrella auringonlaskun aikaan. Kaupunki on täynnä vanhanajan romantiikkaa, ja se antoi meille muutamassa hassussa päivässä paljon. Seuraavana päivänä meidän matkamme jatkui reissumme viimeiseen kohteeseen, tarunhohtoiseen Venetsiaan.

Le Suite di Giulietta -hotelli, Verona

Nousemme ruusun terälehdillä koristellulta sängyltä. Raotan ikkunoissa olevia verhoja. Aamuauringon säteet leikittelevät silmäluomillani ja siristän silmiäni. Pian jatkan matkaani herra Longfieldin perässä suureen pesuhuoneeseen, jossa aamupesut hoituvat kuin itsestään.

Olemme tilanneet aamupalan huoneistomme ulkopuolelle pienelle terassille, josta on suora näköyhteys Julian parvekkeelle, johon kävimme tutustumassa edellisenä päivänä. Aamupalan kattaukseen on vielä hetki aikaa, joten puemme kaikessa rauhassa päällemme, jonka jälkeen astumme Le Suite di Giulietta -hotellin Buongiorno Giulietta -huoneestamme ulos. Aamuaurinko lämmittää juuri sopivasti – polttavasta keskipäivän auringosta ei tarvitse vielä välittää.

Kaadamme kuppeihimme teetä sekä kahvia ja vietämme hurjan viehättävän aamupalahetken ihaillen samalla hiljaista Julian parveketta, jota ei tähän aikaan aamusta ole oikeastaan kenelläkään muulla mahdollisuutta nähdä. Aamupalan loppuhetkillä ensimmäiset turistit saapuvat pussailemaan parvekkeelle. Siinä samassa me hipsimme takaisin huoneeseemme valmistautumaan uuteen päivään.

Le Suite di Giulietta on hurmaava, pieni neljän huoneiston hotelli Julian parvekkeen vastapäätä. Hotelli sijaitsee aivan Veronan historiallisessa keskuksessa, ja sieltä on lyhyt kävelymatka kaikille tunnetuille Veronan nähtävyyksille.

Hotellin henkilökunta on ensiluokkaista. Näin aitoa, ystävällistä ja avuliasta henkilökuntaa emme ole monessa hotellissa kohdanneet. Emmekä me ole tässä asiassa ainoat hehkuttajat. Netistä löytyy useita kommentteja, joissa kehutaan Le Suite di Giuliettan henkilökuntaa maasta taivaisiin.

The staff was fantastic and always gave more than their best.

Very friendly staff they helped out with all kind of questions.

The receptionist Kristina was very accommodating and helpful.

The rooms and all facilities were first rate, and I cannot say enough about the staff. They were informative, knowledgeable and very helpful.

lähde booking.com

Hotellin rakennus on rakennettu 1400-luvulla. Nykyisin sen sisään kätkeytyy neljä uniikkia ja tilavaa huoneistoa (Juliet suite, Lamberti tower, Romeo suite ja Buongiorno Giulietta), jotka on varustettu suurilla sängyillä, tilavilla pesutiloilla, ilmastoinnilla, ilmaisella langattomalla netillä sekä kaikilla mahdollisilla romanttisilla yksityiskohdilla.

Aamupala kuuluu hotellihuoneen hintaan (me maksoimme kesä-heinäkuun taitteessa 144 euroa/yö), mutta ihastuimme sen verran paljon pieneen terassiin huoneemme oven edessä, että päätimme syödä siinä myös illallista auringonlaskun aikaan.

Illallista varten kävimme hakemassa ruokakaupasta kasan sormisyötäviä ja sitten katoimme itsellemme pöydän. Kesken höpöttelyjemme viereiselle terassille alkoi saapua ihmisiä. Ihmettelimme mistä oikein ole kyse, kunnes saimme vastauksen. Viereisellä terassilla alkoi pienimuotoinen teatteriesitys, ja voitte varmaan arvata mistä esityksestä oli kyse? Kyllä, saimme katsella illallisen lomassa Romeota ja Juliaa, joka esitettiin aivan alkuperäisen Julian parvekkeen vieressä.

Verona tarjosi meille romantiikkaa yllin kyllin. Iso kiitos siitä kuuluu Le Suite di Giulietta -hotellille, jota voimme lämpimästi suositelle kaikille romantiikannälkäisille Veronaan matkaajille.

Rakkautta uuteen viikkoon kaikille! ♥

Rakkautta kuuluu minunkin viikkoon, sillä herra Longfield piipahtaa tällä viikolla kotona, ennen kuin lähtee viikonlopuksi poikien kanssa laivalle ja sitten taas työreissulle maanantaina. Muutamasta yhteisestä päivästä aiomme kuitenkin nauttia täysillä.

Totuus Romeosta ja Juliasta

Tullessamme Veronaan, kysyin herra Longfieldiltä (meidän perheen historiafriikiltä) ensi töikseni hieman nolona, onko Romeon ja Julian tarina tosi vai ei. Vastausta ei tietopankkini päästä heti tullut, joten asiahan piti selvittää.

Romeon ja Julian traaginen rakkaustarina sai alkunsa jo paljon ennen William Shakespearen 1500-luvun lopussa kirjoittamaa näytelmää. Jos ette tienneet (me emme), Shakespeare ei keksinyt tarinaa kahdesta onnettomasta rakastavaisesta omasta päästään.

Näytelmä ei ole kaikilta osin pelkkää fiktiota. Se on saanut alkunsa kahdesta nuoresta rakastavaisesta kertovasta vanhasta tositarinasta, jotka elivät Veronassa ja kuolivat toistensa puolesta. Tarinasta on monia eri versioita, ja se on aikojen saatossa elänyt suuntaan jos toiseen – sitä on värittänyt useat eri henkilöt vuosien aikana. Shakespeare seuraili omassa näytelmässään tarinan varhaisempia versioita.

Myös tarinassa esiintyvät kaksi kilpailevaa sukua – Montecchit (Montaguet) sekä Cappellettit (Capuletit) – ovat olleet ihan oikeasti olemassa 1300-luvulla. On jopa pystytty todistamaan, että Cappellettit ovat asuneet Veronassa sijaitsevassa Julian talossa, joka on nykypäivänä parvekkeineen Veronan tunnetuin nähtävyys. Romeon ja Julian tarina siis kyllä pohjautuu tositarinaan ja oikeisiin Veronassa asuneihin sukuihin, mutta varsinaiset hahmot ja juonenkäänteet ovat suurimmaksi osaksi pelkkää fiktiota – Shakespearekin lisäsi löytämäänsä vanhaan tarinaan muutamia jänniä käänteitä ja lisähahmoja, koska hän halusi tehdä tarinasta vielä jännittävämmän ja mielenkiintoisemman.

Keskiaikaiset holvikaaret johdattelevat kävijän käytävää pitkin pienehkölle sisäpihalle. Käytävän seiniltä voi lukea tuhansia ja taas tuhansia käsinkirjoitettuja rakkausviestejä monilla eri kielillä. Käytävän päässä oleva pieni ja vaatimaton sisäpiha Julian taloineen sekä parvekkeineen on yksi tunnetuimpia maailmankirjallisuuden keskipisteitä, se on Romeon ja Julian rakkaustarinan päänäyttämö. Siellä Romeo kuuli parvekkeen alle piiloutuneena kuinka Julia hoilotti parvekkeelta ääneen palavan rakkautensa Romeota kohtaan. Oih ja voih!

Noin 1200-luvulla rakennettu Julian talo sijaitsee Via Cappelolla. Alun perin talo ei ollut kyllä Julian talo, se oli vaan talo. Julian taloksi rakennusta alettiin kutsua vasta 1800-luvulla, ja kuuluisa parveke lisättiin talon kylkeen ensimmäisen Hollywoodissa tehdyn Romeo ja Julia -elokuvan jälkeen vuonna 1932. Leffa sai aikaan niin suuren yleisöryntäyksen pienelle veronalaiselle sisäpihalle, että jotain kivaa ekstraa piti turisteille keksiä.

Aivan Julian parvekkeen alla seisoo pronssinen Julian patsas, jonka oikeaa rintaa kaikki käyvät hipelöimässä. Hieman oudon perinteen alkuperä ei ole täysin varmana kenelläkään tiedossa. Mutta ei kai sillä niin väliä, pääasia, että pääsee koskettelemaan naisen rintaa – tuokoon se sitten mukanaan onnea rakkauselämässä tai toteuttakoon koskettelijan suurimmat haaveet. Kumpaakin kuulemma voi tapahtua..

On kai sanomattakin selvää, että tungos sisäpihalla on valtava, eikä mistään äärettömän romanttisesta hetkestä voinut ainakaan meidän mielestä puhua. Mutta kyllä pienellä sisäpihalla saattoi aistia jotain tunnelmallista sekä lämmintä. Rakkaus yhdistää, ja olihan se mukavaa katsella parvekkeella söpöjä suudelmia vaihtavia pariskuntia. Olkoonkin että se parveke on tehty vasta 1930-luvulla, eikä sieltä ole siis voinut edes kukaan Cappellettin suvun siivoojakaan käydä rakkauttaan Montecchin suvun talonmieheen oikeasti 1300-luvulla ääneen huokailemassa, fiktiivisistä Romeosta ja Juliasta puhumattakaan. Ajatus on kuitenkin tärkein!

Sisäpihalle pääsee katsomaan kuuluisaa parveketta ilmaiseksi. Käynti parvekkeella maksaa erikseen.

Katkelma parvekekohtauksesta

Julia: Voi mua!
Romeo: Hän puhuu! Puhu taasen, kirkas enkelini!
Niin ylvä yössä olet pääni päällä,
kuin taivaan siivillinen airut silmiss’,
on hämmästyvän kuolevaisen,
joka kumartuin taapäin sitä tuijottaa,
kun leijuvilla pilvillä se liitää
ja povell’ ylä-ilmain purjehtii.
Julia: Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo?
Isäsi nimes kiellä; tai jos sinä
et sitä tahdo, vanno lempes mulle,
ja kapulet en enään ole minä.
Romeo: Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?
Julia: Sun nimes vain on viholliseni;
sin’ olet sinä, etkä Montague?
Ei käs’, ei jalka, ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa
sun miehest’ ole. Ota toinen nimi!
Mit’ on se nimi? Mitä ruususks kutsut,
yht’ ihanasti toisin nimin tuoksuu.
Näin Romeo, vaikk’ ei nimens oiskaan Romeo,
on yhtä kallis nimensä vailla.
Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu,
ja nimest’ ota minut kokonaan!

– Shakespeare (suomentanut Paavo Cajander)

Piazza Bra ja Veronan Arena

Lähes jokainen turisti näkee Veronasta varmasti ensimmäisenä Piazza Bran. Tai ainakin tuntee konkreettisesti olevansa Veronassa samalla kun astelee ensimmäiset askeleet suurella keskusaukiolla, jonka keskellä mahtailee valtavan kaunis roomalaisaikainen amfiteatteri. Upean Arena-amfiteatterin lisäksi tämä Veronan uusi keskusaukio toimii koko kaupungin yhdyskohtana ja julkisen liikenteen keskuspaikkana.

Piazza Brata hallitsee siis komea, yllättävän hyvin säilynyt 2000 vuotta vanha amfiteatteri. Itse piazza on syntynyt amfiteatterin ympärille 1700-luvulla. Piazza Bran nurkalta lähtee vilkas jalankulkukatu Via Mazzini kohti Veronan vanhaa keskustaa ja sen omaa keskiajalla muotoutunutta keskusaukiota Piazza delle Erbeä. Via Mazzini on elegantti ja hienostunut ostoskatu, jossa luottokortin voi laittaa helposti vinkumaan ihan tosissaan. Via Mazzini on nimittäin Veronan pääshoppailukatu, joten sinne kannattaa suunnata, jos ostokset kiinnostavat.

Piazza Bralla nököttävä Arena-amfiteatteri on yksi Italian suurimmista. Sinne mahtui alun perin noin 30 000 henkilöä, ja vielä nykyään teatteri vetää sisäänsä noin 20 000 henkeä. Arena on ollut vuodesta 1913 alkaen Veronan oopperajuhlien päänäyttämönä. Todella isoksi harmiksi meidän viime kesäisen visiittimme aikana näytöksissä oli muutaman päivän tauko, emmekä päässeet kokemaan upeaa kulttuurielämystä lämpimässä illassa 2000 vuotta vanhassa amfiteatterissa, jossa kuulemani mukaan on täydellinen akustiikka, ja joka on eittämättä yksi upeimmista näyttämöistä maailmassa.

Knoppitietona on pakko kertoa, että vuodesta 1913 lähtien Arenalla on esitetty Aida-oopperaa. Se esitettiin Arenalla Verdin (eli siis Aidan säveltäjän) satavuotissyntymäpäivän kunniaksi, ja on siitä asti pysynyt Arenan vakionumerona. Voi jestas jos olisimme viettäneet Veronassa muutaman päivän pidempään ja päässeet kokemaan Aidan massiivisen juhlamarssikohtauksen..

Vaikka oopperajuhlat olivat täydessä käynnissä reissumme aikana, pääsi Arenaan tutustumaan normaalin tapaan. Tai ei nyt ihan normaaliin, pääsylippu oli hieman edullisempi kuin normaalisti, sillä oopperajuhlien kulissien vuoksi ihan jokaiseen paikkaan ei Arenalla päässyt tutustumaan.

Me lähdimme kurkistamaan massiivisen Arenan sisätiloja illansuussa. Veronassa oli tuolloin hurjan lämmintä ja viilenevä ilta oli paljon mukavampi aika vierailla amfiteatterin sisällä. Vaikka turistikausi kävikin kuumana, ei Arenan sisällä ollut meidän lisäksi kuin muutama muu turre.

Kiipesimme herra Longfieldin kanssa pienen kierroksen päätteeksi Arenan ylimmille kivipenkeille, josta sitten ihmettelimme pitkän tovin suurien kulissien kokoamista seuraavaa esitystä varten. Permannolle oli levitetty suuri punainen matto, jonka päällä olevilla tuoleilla kulttuurinnälkäiset herrat, rouvat ja leidit saisivat muutaman päivän päästä kokea jotain unohtumatonta.

Me istuimme päät hieman pyörällä Arenan kivipenkeillä, ihmetellen miten kauniilta Arena näytti auringonlaskun aikaan. Kova kivi sai ylleen uuden, pehmeämmän sävyn ja mukavan viileä tuuli lävitsi löysän kesämekon. Tuntui hyvältä olla siellä. Lomalla.

10 matkakuvaa, vol 2

Muistatteko vielä 10 matkakuvaa -haasteen, joka pyöri matkablogeissa viime keväänä? Minäkin osallistuin tuolloin matkakuvahaasteen ensimmäiseen osaan, ja ilokseni olen viime aikoina törmännyt haasteen toiseen osaan.

Journey Diary -matkablogista lähti myös tämä uusi kuvahaaste liikkeelle, ja pakkohan minunkin oli haaste ottaa vastaan. Vanhoja matkakuvia kun on niin hurjan mukava selailla, muistot heräävät henkiin ja pienessä hetkessä on matkannut tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä ihan vain työhuoneessa istuskellessa.

Matkakuvahaasteen toisesssa osassa piti taas etsiä omista reissukuvista otsikoihin parhaiten sopivat kuvat. Päätin etukäteen, että tällä kertaa saan valita yhdeltä matkalta vain yhden kuvan. Hieman joutui valintoja tekemään, muutamilta reissuilta kun on kertynyt niin valtavasti ihania kuvia sekä upeita muistoja, että niistä voisi valita kuvat haasteen jokaisen otsikon alle. Yhden iltapäivän muistelin vanhoja reissuja Facebookin kuvista, ja aika moneen otsikkoon löysinkin tuona iltapäivänä juuri sopivat kuvat. Loppuja piti miettiä sitten hieman pidempään, mutta kyllä nekin lopulta löytyivät.

Tässä olisi Meanwhile in Longfield.. -blogin vastine 10 matkakuvaa, vol 2 -haasteeseen. Olkaapa hyvät!

1. Kuva täydellisestä hetkestä

Ei se vaan auta. Häämatka Malediiveille oli alusta loppuun täydellinen. No okei, kyllä siellä pari riitaa saatiin aikaan (toinen riidoista alkoi kun herra Longfield voitti mut jättishakissa..), mutta sanaharkat kuuluu meillä kyllä ihan normaaliin arkeen, joten vaikea niiltä on välttyä reissuillakaan.

Häämatka piti sisällään muutamasta pikkuriidasta huolimatta useammankin täydellisen hetken. Näin jälkikäteen kun reissua mietin, tulee mulle päällimmäisenä aina mieleen Kuredeu-saaren tyhjät rannat, rauhallinen ilmapiiri, ihanan vilpoinen tuuli sekä lämmin turkoosi vesi. Kävelimme tyhjillä rannoilla päivittäin. Oli niin lämmin, mutta tuulen ansioista ei lainkaan tukahduttavan kuuma. Mekon helmat heiluivat ja Panamasta ostamani panamahattu lähti lentoon useammankin kerran rantakävelyidemme aikana.

Se rauha sekä onni jota tunsin, ei katoa muistoistani koskaan. Onnea ei ole tarvinnut paljon edes muistella, sillä se ei ole kadonnut mihinkään.

2. Perinteinen turistikuva

No näitähän riittäisi. Valitsin pitkän pohdinnan jälkeen kuvan Pariisista, sillä siellä käy ihan pirusti turisteja joka vuosi. Me vietimme Pariisissa Oxygenol-pariskunnan kanssa uutta vuotta 2010. Söin Pariisissa kuin sika, sillä heti reissun jälkeen 11.1.2010 alkoi häädieetti, jonka aikana kropastani lähti vuodessa 35 kiloa, ja siitä sitten vielä 12 kiloa seuraavan puolen vuoden aikana. Kymmenen kiloa tuli tosin takaisinkin jossakin välissä, ja niiden kanssa tässä on nyt taisteltu jokunen hetki. Ja se taistelu jatkuu edelleen. Heh.

Ei varmaan tarvitse kertoa mistä tämä kuva on otettu?

3. Kuva mahdollisimman kaukaa

Ennen kuin ryhdyin miettimään tähän sopivaa kuvaa, piti selvittää, mikä on kaukaisin paikka jossa olen ollut. Vaihtoehtoja oli kaksi, Panama tai Balin Nusa Lembongan. Arvaatteko kumpi voitti 869,19 kilometrillä? Kuvassa on vastaus. Vinkkinä voin kertoa, että kuvan ottopaikka ei ole lännessä.

Blogista löytyy muuten seuraavat postaukset Nusa Lembonganilta:

• Synttärimatkan päivä 10, Nusa Lembongan: TS Hut Lembongan ja esimakua Devil’s Tearsin tyrskyistä
• Synttärimatkan päivä 11, Nusa Lembongan: Devil’s Tears, Mushroom Beach ja skootterilla ajelua
• Synttärimatkan päivä 12, Nusa Lembongan: Snorklausta, hyvää ruokaa ja leffa tähtitaivaan alla
• Nusa Lembongan: Devils Tears

4. Suurkaupungin sykettä

Pariisista ei saa kuvaa enää laittaa, joten New York tai Lontoo pitää valita, ja New York saakoon kunnian. Olihan se Iso Omena iso, aivan valtavan iso. En tiedä kuinka kauan aikaa pitäisi olla, että ehtisi koluta Nykin oikeasti kunnolla läpi kiinnostavista museoista, ravintoloista, kahviloista, nähtävyyksistä sekä ostospaikosta lähtien. Viikko siihen ei riitä, sen voin kokemuksesta kertoa!

Blogista löytyy seuraavanlaisia postauksia New Yorkista, jossa täytin 29 vuotta ja jossa herra Longfield on piipahtanyt myös työmatkalla:

• Postikortti New Yorkista
• Toi kuvaa kun mä kuvaan
• Piknik Manhattanin yllä
• Top of the Rock
• Chrysler Building
• Empire State Building
• Bronx Zoo
• Herra Longfield työmatkailee: New York ja Kentucky

5. Zzz-matkustaminen väsyttää

Harvoin matkustaminen kamalasti väsyttää, varsinkin jos menee aikaisin nukkumaan! Omaan oikein hyvät unenlahjat, ja lentokoneessa olen usein unessa hetki sen jälkeen kun moottorit laitetaan päälle. En mä toki koko lentoa pysty nukkumaan, mutta torkun aika kiitettävästi jos juttuseuraa ei ole, tai jos se juttuseura kuorsaa.

Kunnolla väsymys pääsi kuitenkin yllättämään Kuala Lumpurin ja Singaporen välisellä junamatkalla. Matka kesti kahdeksan tuntia ja meillä oli paikat 1. luokkaan. 1. luokka ei kyllä ollut mikään luksusvaunu – ihan tavalliset junanpenkit siellä oli. Ilmastointi ei toiminut kuin osan matkasta ja vaunussa tuli jossain välissä matkaa tukahduttavan kuuma. Kuumuus oli sen verran ahdistava, että jätimme paikkamme ja läksimme etsimään toisista vaunuista viileämpiä paikkoja. Tupsahdimme jossain välissä sattumalta makuuvaunuosastolle, jossa kävimme muina miehinä tyhjille makuupaikoille pötköttämään. Nukahdin viileässä vaunussa kaulaliinan alle muutamassa minuutissa ja nukuin melkein koko loppumatkan.

Singapore kuuluu omiin suosikkeihini, siitäkin on muutama postaus vuosien saatossa tullut blogiin kirjoitettua:

• Postikortti Singaporesta
• Singaporen TOP 5
• Synttärimatkan päivä 1, Singapore: Clarke Quay ja ritsa
• Synttärimatkan päivä 2, Singapore: Southern Ridges, Pete’s Place ja Singapore Sling
• Synttärimatkan päivä 3, Singapore: Infinity Pool, kello viiden tee ja Gardens by the Bay
• Iltapäivätee Singaporessa
• Marina Bay Sands -hotellin Infinity Pool

6. Auringonlasku

Monen monituista kaunista auringonlaskua olemme herra Longfieldin kanssa saaneet reissuillamme ihastella. Viime kesänä näimme yhden kauneimmista Firenzessä. Tuo ilta oli lomamme ensimmäinen ja satuimme kuuluisalle Ponte Vecchio -sillalle hieman sattumalta. Katusoittaja soitti auringonlaskun aikaan takanamme söpöjä biisejä ja kruunasi upeasti hunajaisilla soinnuillaan reissumme alkutaipaleen.

7. Herkuttelu olennaisena osana reissuja

Tähän kohtaan herra Longfield saa vastata puolestani.

Jaa. No vastataan sitten! Tässä on kyse puolalaisesta pikkukylästä nimeltä Chelmno. Tuossa paikassa olin aikanani ihan ensimmäistä kertaa täysin itsekseni työmatkalla, ja sittemmin vietin Chelmnon kylässä monta viikkoa. Asuin siellä useimmiten pienessä Karczma Chelminskaya nimisessä majatalossa, ja monet kerrat istuskelin iltaisin majatalon ravintolassa syömässä – siellä kun oli lähiseudun paras ruoka mielestäni – ja ihmettelin että miten hemmetissä mä oon tänne joutunut, työmatkailu oli vielä kovin uutta ja ihmeellistä ja Puolakin tuntui tuolloin hyvin eksoottiselta ja kaukaiselta paikalta. Kun sitten vuosia myöhemmin tultiin Hulin kanssa Puolaan turisteeraamaan, halusin ehdottomasti käydä Hulin kanssa syömässä tässä itselleni aikanaan tutuksi tulleessa majataloravintolassa, ja siellähän me sitten automatkallamme Gdanskista Lodziin käytiin varikkopysäys tekemässä. Tuntui todella kummalliselta astella Hulin kanssa sinne tutun pikkukylän tuttuun pikkuravintolaan, piti oikein ottaa Hulista kuvakin kun se noiden paikan kummallisten puu-ukkojen ja akkojen välissä poseerasi. Ruoka oli edelleen oikein hyvää, muistakaa ihmiset Karczma Chelminskaya tai jotain hyvin lähelle sinne päin, kun seuraavan kerran ajatte Puolan Chelmnon lähettyvillä ja nälkä tai väsy yllättää! Voimme suositella, 10/10!

8. Hehkutettu nähtävyys, joka olikin pettymys

Näitä olisi oikeastaan kolme. Ensimmäinen on Eiffel-torni, mutta Pariisista tuli tähän postaukseen jo kuva (ja lisäksi herra Longfield on tästä hyvin paljon eri mieltä). Toinen on New Yorkin Times Square. Emme edes tajunneet olevamme tällä kuuluisalla valotauluaukiolla ennen kuin tarkistimme asian kartasta. Odotin Times Squaren olevan jotain paljon isompaa ja ihmeellisempää. Ei vakuuttanut. Mutta koska Isosta Omenastakin on jo kuva, niin tähän kohtaan pitää kaivaa kortti numero kolme. Ja sehän on Prahan Kaarlensilta.

Lähdimme Prahan reissulla kuvaamaan oppaissa kehuttua siltaa pimeässä illassa kameroiden sekä jalustojen kanssa. Tupsahdimme hotelliltamme sillan lähettyville ja olin ihan, että missä se hieno ja massiivinen silta on. Siinä se oli ihan edessä. Ei vakuuttanut.

Suuntaan Prahaan uudestaan muuten huomenna! Sitä ennen voitte lukaista näitä vanhoja Prahan postauksia, uusia tulee viikonlopun reissun jälkeen.

• Prahan TOP 4 nähtävyydet
• Prahan TOP 3 ravintolat
• Praha – Design Metropol Hotel ****
• Postikortti Prahasta

9. ”Teen mitä vain hyvän otoksen eteen”-kuva

Tämä oli ehkä helpoin! Kuva siitä, kun alitan aitaa päästäkseni ystäväni kanssa salaa Berliinin hylättyyn ja kiellettyyn Spreepark-huvipuistoon kuuluu ihan ehdottomasti tähän kohtaan. Spreepark oli todella jännittävä kokemus, onko paikka teille tuttu?

10. Kuva roadtripiltä

Laitan tähän kuvan sijasta videon. Vuokraamme reissuilla usein auton, sillä haluamme nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Pidämme molemmat ajamisesta, joten pitkät matkat taittuvat mukavasti kun kuskeja on kaksi, eikä vain toinen joudu kökkimään jatkuvasti ratin takana.

Herra Longfield meuhkasi aikoinaan innoissaan, kun oli päässyt Saksan autobahnilla ajamaan tosi kovaa, jopa 200 km/h tunnissa. Minä en meuhkauksesta innostunut, vaan jäkätin että et sinä saa niin kovaa ajaa. Jäkätyksen perimmäinen syy oli toki pelko siitä, että herralle käy jotain työmatkoillaan. Kun eihän täällä Suomessa olla opittu ajamaan 200 kilsaa tunnissa, niin mitä jos siinä vauhdissa käykin sitten jotain yllättävää, siinähän voi reagoida ihan liian aggressiivisesti ja sitten jos jotain sattuu..

Mutta mitenkäs sitten kävi jäkättäjälle, joka pääsi itse ensimmäisen kerran elämässään Saksan autobahnille pikkaisen paremman auton rattiin? Heti oli se 200 nopeusmittarissa ja syke varmaan samoissa lukemissa. Lisää voitte lukea kaahailupostauksesta ja/tai katsomalla alla olevan videoklipin. Tämän jälkeen jäkätykset loppuivat kuin seinään.

Autobahn from Huli on Vimeo.

Tartu sinäkin tähän hauskaan haasteeseen! Tässä vielä ohjeet:

1. Haasteeseen saa tarttua vapaasti, kunhan mainitsee haasteen alkuperän eli Journey Diary -matkablogin (linkki tähän postaukseen).
2. Linkitä vastauksesi Journey Diary -matkablogin alkuperäiseen haastepostaukseen kommenttikenttään, jotta kaikki haasteeseen osallistuneet postaukset saadaan koottua yhteen linkiksi/vinkiksi.
3. Voit halutessasi haastaa useammankin bloggaajan tai vaihtoehtoisesti olla haastamatta ketään.
4. Haasteeseen saa osallistua aivan vapaasti, ei tarvitse jäädä odottelemaan, että joku sinut haastaisi.