Olen lukenut jo vuosia sitten Hangossa sijaitsevasta Makaronitehtaasta. Olen leikannut pari juttua ruokalehdistä jopa talteen, etten varmasti unohda ravintolaa, jonka pastoja on kehuttu vaikka kuinka.
Unohdin silti. Mutta sitten Isoa Omenaa laajennettiin valtavasti sinne (pian) puksuttavan metron takia. Selasin uuden Ison Omenan esitelehteä kesälomalla, ja bongasin sieltä varsin iloisen uutisen: Makaronitehdas avaa siellä ovensa! Aiemmin todella heikon ravintolatarjonnan omaava Omena sai laajennuksen jälkeen monta mielenkiintoista ravintolaa lisää.
Pääsimme vihdoin tällä viikolla testaamaan Makaronitehtaan tuoreet ja herkulliset luomupastat. Istahdimme tunnelmalliseen ravintolaan sisään ennen leffailtaa. Herra Longfield on kova Apulanta-fani, ja bändistä kertova uusi Teit meistä kauniin -leffa piti päästä katsomaan heti ensi-iltana.
Pähkäilimme herkullisten kuuloisten pastojen äärellä pitkän tovin ennen kuin saimme tilauksen tehtyä. Minä päädyin lopulta kana-kookospastaan, jossa oli mukana korianteria (nammm!) ja herra otti lammaspastan. Sitten jäimme vain nälkäisinä odottamaan pastojamme, jotka valmistettiin aivan selkämme takana avonaisessa keittiössä. Voitte varmaan kuvitella kuinka mahtavat tuoksut keittiöstä kantautui neniimme..
Alkupalaleivät kiskottiin tyhjiin vatsoihin nopeasti, ihan sama vaikka hiilareita oli tiedossa pian aimo annos lisää. Nälkä oli hirmuinen.
Hyvin maltillisen odottamisen jälkeen tarjoilija kantoi pöytäämme isot pasta-annokset! Olin odottanut pienempiä annoksia, mutta kyllä hymy oli aika mairea kun tajusin, että koko tuo annos oli minua varten.
Pastat maistuivat odotetusti todella herkullisilta. Pastat eivät uineet kastikkeessa, suolaa ei ollut liikaa, pastan kypsyys oli täydellinen, lihapaloja oli riittävästi, eivätkä ne loppuneet kesken. Niin ja jestas, että omassa annoksessani maistui ihanasti korianteri!
Saimme lautaset kuin ihmeen kaupalla tyhjiksi. Ennen leffaa ehdimme vielä köpötellä pitkin uudistunutta Isoa Omenaa ja sulatella muhkeaa annosta ennen kuin istahdimme leffateatterin pehmeille penkeille katsomaan Teit meistä kauniin -leffaa.
Muistatteko vielä kun herra Longfield kertoi teille Matterhornin ensimmäisestä valloituksesta? Mukana tällä kohtalokkaalla retkellä oli myös herra nimeltään Edward Whymper, joka raskaan kiipeilyn päätteeksi irrotti itsensä muusta joukosta ja juoksi viimeiset metrit, jotta hän sai olla ensimmäinen ihminen Toblerone-vuoren huipulla.
Whymper kävi useana kesänä Zermatissa harjoittelemassa vaarallista vuorikiipeily-yritystään. Näillä matkoillaan hän yöpyi aina Monte Rosa -hotellissa, joka sijaitsi nykyisellä Zermatin pääkadulla, aivan pienen alppikylän keskustassa.
Monte Rosa -hotelli nököttää ylväästi edelleen paikallaan. Hotellirakennuksen kulmassa on ravintola, joka kantaa osuvasti nimeä Whymper Stube. Ravintolasta saa kuuluisia sveitsiläisiä herkkuja – juustofondueta sekä raclettea. Me kävimme ravintolassa maistamassa kesäkuussa juustofondueta, jota en ollut koskaan ennen syönyt.
Paikalliset saattoivat meille (ja muille turisteille) kuitenkin nauraa, Sveitsissä juustofondueta pidetään nimittäin sydäntalven ruokana, eikä sitä keskikesällä syödä.
Sveitsiläisten mukaan sulatettu juusto oli alun perin köyhien talonpoikien ruokaa. Kaapin perukoille säästetyt juustonkannikat sulatettiin padassa valkoviinin kanssa, ja lopuksi koko komeus suurustettiin kananmunalla. Fonduen kupliessa kutsuvasti, ruokakomerosta kaivettiin esiin vielä kuivuneet leivät, ja sitten alettiin herkutella.
Whymper Stubessa fondueta saattoi tilata vaikka minkälaisilla lisukkeilla. Perusversioon kuului fonduen lisäksi vaaleita leipäkuutioita sekä keitettyjä perunoita. Me otimme lisäksi vielä setin erilaisia lisukkeita, jotta saimme varmasti sulasta juustosta kaiken irti.
Lisukekipoissa meillä oli ilmakuivattua lihaa, kirsikkatomaatteja, päärynöitä, sieniä, maissia, pikkelöityä sipulia sekä suolakurkkua.
Kokonaisuus toimi hurjan hyvin. Aika kauan fondueta jaksoi syödä, ennen kuin vahva kuuma juusto alkoi tökkiä. Sen kanssa kävi vähän niin kuin sushin – jossain välissä siitä vain saa tarpeekseen ja sen jälkeen suuhun ei voi laittaa yhtään palaa lisää.
Vaikka sydäntalvesta ei ollut kesäkuussa Zermatissa tietoakaan, oli juustofondueta mukava syödä terassilla shortseissa ja t-paidassa. Takana oli pitkä trekki vuorilla, joten juuston kalorit tulivat tarpeeseen, heh!
Kesäloma loppui eilen. Töihin on palattu. Blogi herää jälleen eloon – heti kun ihana arkirytmi saadaan taas rullaamaan.
Kesän aikana herkuttelin yhden jos toisenkin kerran mainioissa ravintoloissa. Maksullisia lounaita sekä päivällisiä tuli syötyä paljon, varmasti enemmän kuin normaalisti, ihan siitä syystä, että loma vietettiin kokonaisuudessaan kotosalla, eikä suurempia lomamatkoja ollut tälle kesälle varattuna.
Kesällä, ja erityisesti lomalla, en kameraa liiemmin jaksanut mukanani kantaa. Kootaan siis yhteen postaukseen kesän parhaimmat ruokamatkamuistot Instagramiin kertyneiden kuvien avulla.
Kauniaisten keskuksessa oleva Moms on meille tuttu mesta. Kesällä menimme sinne vaihtamaan kuulumisia ystäväpariskunnan kanssa. Momsin rouhea ja tuhti maalaiskanasalaatti on ollut jo jonkin aikaa mun suosikki, eikä se pettänyt tälläkään kertaa.
Eräs ystäväni on viimeisten vuosien aikana asunut ympäri Eurooppaa. Elokuussa hän muutti Frankfurtiin, mutta ennen sitä ehti onneksi käymään pikaisesti Suomessa. Sumplimme aikatauluja ja istahdimme neljän leidin ja kahden lapsen kanssa eräänä heinäkuisena iltapäivänä Kiasman terassille juttelemaan. Osa tilasi ruokaa, osa ei. Minä tilasin salaatin, mutta söin sen lisäksi aimo annoksen lapsille tilattuja bataattiranskalaisia. Ne olivat nimittäin aivan sairaan hyviä – kymmenen kertaa parempia kuin oma outo salaattini. Kuinka vastaavia voisi tehdä edes jotenkin kotona.. Nam!
Liuskaluodon Skiffer nyt vain kuuluu kesään. Tänä kesänä olin siellä kahden ystäväni kanssa. Fillaroimme paikalle ja jestas liuska maistui hikisen pyörälenkin päälle hyvältä.
Kävimme testaamassa Kalastajantorpan brunssin vuosipäivänämme heinäkuun lopussa. Ihastuimme niin, että vedimme molemmat itsemme totaaliin ähkyyn. Olo ei ollut brunssin jälkeen mikään kovin mahtava, mutta siitä saamme syyttää vain itseämme. Brunssista olen kirjoittanut blogiin myös oman postauksen, lisää voi lueskella täältä.
Elokuun alussa kipitimme herra Longfieldin kanssa kesäkinoon Engelin sisäpihalle. Kesäkinosta on tullut meidän kesäperinne, leffaa on hurjan tunnelmallista katsella ulkosalla, pienellä sisäpihalla. Eväinä voi olla skumppaa, teetä, leivoksia tai sitten oma sipsipussi – kaikki käy.
Ennen leffailtaa kävimme syömässä lämpimät lohikeitot ravintola Ainossa. Lohikeitto upposi meihin molempiin rapean ruisleivän kanssa tuosta noin vaan. Enpä ole muuten koskaan lohikeittoa tehnyt itse! Tämä pitää ehdottomasti korjata tänä syksynä.
Haukilahden paviljongille on päästävä ainakin kerran kesässä – aivan kuten Skifferillekin. Tänä kesänä herra maistoi ensimmäistä kertaa lohiburgeria (niiiiin hyvää!) samalla kun minä mussutin onnellisena nieriää kanttarellikastikkeella. Ilta oli ihanan lämmin, terassi oli täynnä kesästä nauttivia ihmisiä ja ohi lipui toinen toistaan komeimpia purjelaivoja. Kyllä siinä kelpasi iltaa vietellä.
Notskimakkara
Mitä olisi kesä ilman notsimakkaroita? No ei paljon mitään! Tänäkin kesänä makkaroita on grillattu erilaisilla nuotiopaikoilla useamman kerran. Komein makkararivistö oli nähtävissä (ja syötävissä) Riihimäen Riutalla, jonne kokoontui komea chow chow -porukka koirineen päivineen eräänä sunnuntaina. Omistajat ja koirat olivat tyytyväisiä treffien jälkeen.
Loman ehkä positiivisin uusi ravintolakokemus oli Tapiolassa sijaitseva Ravintola Kylä. Söin Kylässä hurjan maittavan ahvenannoksen, jonka jujuna oli vaniljavoi. Se antoi paistetuille ahvenfileille hassun pehmeän maun. Herra söi härän sisäfilettä kanttarellikastikkeella, ja mumisi onnellisena annosta syödessään.
Lomalla saimme vihdoin käytyä myös Gallen-Kallelan museossa. Museokierroksen jälkeen istahdimme Tarvaspään kahvilan terassilla nauttimaan teetä, kahvia sekä pientä makeaa. Tarjolla olisi ollut myös mm. lohikeittoa, mutta nälkä ei ollut päässyt yllättämään vielä isosti, joten päädyimme jättämään lohikeitot nälkäisemmille museovieraille.
Tarvaspää oli hieno paikka. Museo oli tarpeeksi pieni, joten sen jaksoi koluta hyvin läpi.
Gumbostrand kätkee sisäänsä ihastuttavan pienen (ilmaisen) taidemuseon, muhkean museokaupan sekä suuren kahvilan/ravintolan. Olen ollut Gumbostrandissa brunssilla, mutta kesälomalla suunnistimme sinne herra Longfieldin kanssa keskellä viikkoa syömään lounasta. Minä tilasin vuohenjuustonsalaatin ja herra tuttuun tapaan purilaisen. Molemmat annokset sulivat suussa, ja niiden jälkeen jaksoimme tutustua rauhassa taidemuseoon ja sen jälkeen penkoa vielä kaikki museokaupan hyllyt tarkasti läpi.
Kesäloman aikana oli myös aivan pakko päästä syömään Il Gabbianoon pasta carbonaraa. Olen tästä pastasta jauhanut teille aiemminkin, ja maistuihan se edelleen törkeän tuhdilta, ja juuri sen takia niin hyvältä. Pastan joukkoon pitää lisätä itse pöytäsuolaa sekä mustapippuria, sekoittaa hyvin ja aloittaa herkuttelu vasta sen jälkeen. Parasta pasta carbonaraa jota me olemme syöneet.
Toscaninin hummerivoikastikkeella viimeistelty tiikerirapupasta ei ole syyttä ravintolan suosituin pasta-annos. Söin lautaseni tyhjäksi viimeistä fettucinipastaa myöten, ja lautanen teki vielä lopuksi mieli nuolla. Uusi pinkki paitani sai kyllä muutamia osumia punertavasta pastakastikkeesta, ja sen jälkeen ystävän kanssa olikin hurjan mukava kävellä pitkin Helsingin katuja paita likaisena. Onneksi ilta päätettiin leffaan, pimeässä salissa sain olla likaisen paitani kanssa aivan rauhassa.
Moikka taas pienen tauon jälkeen! Kesäloma on kyllä outo. Ajattelin, että ehdin tehdä lomalla postauksia pitkälle syksyyn asti valmiiksi ennen kuin kiireinen työrupeama taas syyskuussa alkaa. No, en mä nyt sitten olekaan ehtinyt tehdä postauksen postausta! Tai siis varmasti olisin ehtinyt, mutta lomamoodi on iskenyt sen verran ihanasti päälle, ettei koneelle ole yksinkertaisesti tehnyt mieli mennä. Sen sijaan ollaan valvottu myöhään, nukuttu vielä myöhempään, syöty aamupalaa 12.00 aikoihin, ulkoiltu, käyty tekemässä lomajuttuja, pelattu lautapelejä, testattu syksyn uusia jumppia, tehty uusia ruokia (joita ei ole kyllä jaksettu kuvata blogiin..), syöty ulkona luvattoman paljon (ilman kameraa!), nähty ystäviä ja sukulaisia, nukuttu päiväunia ja yksinkertaisesti vain oltu. Hyvin poikkeuksellinen kesäloma siis, mutta hyvää se on tehnyt. Reissussahan oltiin Sveitsissä jo kesäkuussa ja lisää on tulossa syksyllä, joten kyllä tässä matkustuksenkin makuun on päästy, ja päästään vielä syksymmällä lisää.
Matkoista puheenollen, nyt hypätään viimeisen kerran huhtikuun Lapin reissulle. Päivään, jolloin tämä leidi ajoi luvattoman kovaa moottorikelkalla! Siis oikesti kovaa – jossain tunturien välissä kaahasimme herra Longfieldin sekä meidän oppaan kanssa, maksimivauhti yhdellä suoralla oli melkein 100 kilsaa tunnissa! Huusin onnesta, niin mahtavalta vauhti tuntui! Metsän siimeksessä vauhti oli hillitympää, vaikka tulomatkalla innostuinkin hommasta sen verran paljon, että oppaan piti pysäyttää meidät ja sanoa mulle, että jospa mentäisiin mutkikkailla metsäpoluilla vähän hiljempaa ja pidettäisiin pidempää turvaväliä. Heh.
Moottorikelkkasafari kesti kolme tuntia, ja sen jälkeen kädet olivat kyllä kipeät. Ilmeisesti emme osanneet olla ensikertalaisina vielä rennosti kelkan kyydissä, vaan puristimme ohjaustankoa kuin hullut. Vaikka kävimme safarin välissä syömässä porokeittoa eräällä porotilalla, piti illalla kelomökin siimeksessä kokkailla vielä päivällistä.
Aloimme tehdä broileria, rucola-parmesaanisalaattia sekä tosi herkullista avokadorisottoa. Mulla tuli joskus 10 vuotta sitten avokadosta tosi pahat vatsaoireet, mutta ajattelin niiden olevan jo mennyttä. Niinpä söin maittavaa risottoa hymyssä suin mehevän broilerin sekä raikkaan salaatin kera. Nam! Vartin päästä syömisestä mahassa alkoikin sitten kiertää.. Toisen vartin päästä halasin vessanpönttöä ensimmäisen kerran ja saman illan aikana vielä usean kerran uudestaan. Ei kiva.
En ymmärrä, miten joku voi olla allerginen niinkin terveelliselle jutulle kuin avokado.. Mulle se ei kuitenkaan tosiaankaan sovi, ja enää en kokeile onneani tämän superfoodin kanssa. Onneksi en omien outojen ärsytysteni takia ole koskaan avokadopastaa tehnyt.
Mutta jos sulla ei ole avokadon kanssa ongelmia, kannattaa tätä Glorian Ruoka & Viini -lehden 100 parasta-keittokirjasta nappaamaani reseptiä kokeilla. Hyvää on!
Broileria, avokadorisottoa sekä rucola-parmesaanisalaattia
4 annosta
Broileri
4 kpl broilerin rintafileetä
öljyä
suolaa
rouhittua mustapippuria
1. Nuiji rintafileet ohuiksi pihveiksi. Sipaise pintaan öljyä ja mausta suolalla ja pippurilla.
2. Paista broilerin ”lehtipihvejä” kuumassa paistinpannussa öljytilkassa 3-4 minuuttia per puoli.
3. Tarjoile pihvien kanssa rucola-parmesaanisalaattia sekä avokadorisottoa (ks. ohjeet alla).
Rucola-parmesaanisalaatti
100 g rucolaa
400 g kirsikkatomaatteja
4 rkl oliiviöljyä
1 rkl (punaviini)etikkaa
suolaa
rouhittua mustapippuria
2 dl parmesaania lastuina
1. Riivi, huuhtaise ja kuivaa rucola. Puolita kirsikkatomaatit ja yhdistä ne rucolan kanssa.
2. Tee salaatinkastike valmiiksi sekoittamalla öljy, punaviinietikka, suola ja pippuri.
3. Yhdistä rucola-tomaattisalaatti ja kastike. Lisää parmesaanilastut.
Avokadorisotto
5 dl kasvislientä tai vettä
1 kpl salottisipuli
1 kpl valkosipulinkynsi
½ dl oliiviöljyä
1½ dl risottoriisiä
1 dl valkoviiniä
1-2 tl suolaa
1 limetin raastettu kuori
1 avokado
1 limetin mehu
3-4 tippaa Tabascoa
2 rkl ranskankermaa
1. Kuumenna kasvisliemi tai vesi valmiiksi pienessä kattilassa.
2. Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuullota sipuleita öljyssä laakeassa kattilassa 2-3 minuuttia. Lisää riisi ja kuullota 2 minuuttia, kunnes riisin pinta muuttuu lasimaiseksi.
3. Lisää risottoon valkoviini ja suola. Raasta myös limetin kuori joukkoon. Anna kiehua, kunnes valkoviini on lähes kokonaan haihtunut.
4. Lisää kauhallinen kasvislientä ja anna kiehua, kunnes neste on lähes kokonaan haihtunut. Lisää sitten lientä kauhallinen kerrallaan, kunnes riisi on kypsää. Riisin lajikkeesta ja laadusta rippuen tähän menee 13-17 minuuttia. Riisi saa olla pehmeää, mutta kuitenkin al dente eli hampaissa tuntuvaa.
5. Levitä risotto vadille hetkeksi jäähtymään. Kuori ja halkaise avokado. Poista kivi. Soseuta avokado ja limetin mehu sauvasekoittimella (tai haarukalla). Kun risotto on hieman jäähtynyt, sekoita siihen avokadosose, Tabasco sekä ranskankerma.
Alkukesästä kävimme Sveitsin Zermatissa viikon verran lomailemassa. Tämän alppikylän tunnusmerkki on lähes joka kylän kolkasta näkyvä, jylhä ja hieno, 4478-metrinen Matterhorn-vuori. Puoliksi Sveitsin ja puoliksi Italian puolella lojuva Matterhorn on yksi Euroopan ja koko maailmankin tunnetuimmista vuorista. Se on muodoltaan juuri sellainen kuin vuoren pitää ollakin, ja millaiseksi ihmiset vuoren paperille piirtävät, eli sellainen kartiomainen, teräväkärkinen mötkö jonka päällä on aina lumihuippu. Toblerone-suklaakin on ottanut mallinsa tästä vuoresta, niissä pötköissähän on jokaisessa tyylitelty Matterhornin kuva, ja sitten sinne vuoren kuvioihin on vielä piilotettu takatassuillaan seisoskeleva karhu sillee jännästi sekaan.
Matterhorn on ollut jylhyytensä takia suosittu turistikohde jo vaikka kuinka kauan. 1800-luvun lopulla Zermattiin vedettiin isolla vaivalla rautatie, jotta turistimassat pääsivät helposti kylään vuorea ihailemaan. Tuohon aikaan nuorten eurooppalaisten, hyvävaraisten herrojen keskuudessa oli herännyt tarve kiivetä kaikille mahdollisille mäennyppylöille joita maapallolta löytyy, ja läpi Euroopan nämä esi-duudsonit sitten matkailivat ja pyrkivät löytämään aina jonkun vuoren jonka huipulla kukaan ei vielä ollut onnistunut käymään, ja kipuamaan sinne itse ensimmäistä kertaa. On se helppoa kun nykyään voi vuorenhuippujen sijasta keräillä vaikkapa Pokemoneja. Millähän ne silloin on pystyneet edes saavutuksistaan ilmoittamaan, kun ei ole ollut Instagramia minne voisi pistää yhden selfien hashtageilla followyourdreams, justdoit ja yolo? Jonnekin sanomalehteenkö ne on sähköttäneet että kävin tossa eilen ensimmäisenä ihmisenä Mont Monterstornilla, viittitkö ottaa lipastosta sulkakynän ja mustepullon ja kirjottaa tapauksesta artikkelin, tuun kahden viikon päästä höyrylaivalla sinne otatuttamaan itsestäni valokuvan sillä semmosella pölähtävällä kameralla ellen kuole matkalla keripukkiin.
Jylheä ja kuuluisa Matterhorn oli toki myös näiden vuorenvalloittajien listoilla melko korkealla. Ehkä eniten sekaisin koko vuoresta oli kaveri nimeltä Edward Whymper, parikymppinen englesmanni, joka oli italialaisen Carrel-nimisen herrasmiehen kanssa päättänyt valloittaa vuoren ensimmäisenä. Carrel oli jo vuodesta 1857 yrittänyt päästä Matterhornin huipulle siinä onnistumatta, ja vuosina 1861-1865 Whymper-Carrel -kaksikko teki useita nousuyrityksiä Italian puolelta, mutta joutuivat kerta toisensa jättämään leikin kesken. Kaksikon välille syntyi lopulta skismaa, ja lopulta Carrel oli sitä mieltä että Matterhornin valloituksen kunnia kuuluu italialaiselle eikä jollekin brittiturhakkeelle. Yhdeksännelle vuorellenousuyritykselle valmistautunut Whymper saikin yhtäkkiä kuulla Carrelilta, että tämä onkin tällä kertaa menossa toisen, pelkistä italialaisista koostuvan porukan kanssa, ja Whymper ei tähän seurueeseen mahdu.
Kiukustunut Whymper löysi vuorilta sattumalta toisen Matterhornin valloitusta tavoittelevan brittiherrasmiehen, ja he päättivät lähteä kiiruusti Sveitsin puolelle tavoittelemaan nousua sieltä puolelta. He hankkiutuivat Zermattiin, ja hommasivat sieltä sveitsiläisen Taugwalder-nimisen eräjorman reissuoppaakseen. Sveitsiläinen otti vielä poikansakin matkalle mukaan, ja matkavalmisteluja tehdessään tämä nelikko sattumalta törmäsi vielä toiseen brittikaksikkoon, jotka olivat värvänneet erittäin kokeneen ranskalaisen Crozin omaksi oppaakseen. Seurueet päättivät lyödä hynttyyt yhteen, ja yhdessä tämä seitsemänhenkinen ryhmä lähti sitten Matterhornin huippua valloittamaan, tietoisena siitä että samaan aikaan Italian puolelta oli Whymperin pettäneen Carrelin italialaisista koostuva ryhmä yrittämässä samaa.
Niinhän siinä sitten kävi, että aikaisemmin mahdottomaksi luultu Sveitsin puolen rinne osoittautuikin sitä Italian puolen nousua helpommaksi, ja Whymperin ryhmä saavutti kuin saavuttikin huipun ensimmäisenä 14. heinäkuuta vuonna 1865. Kun huipulle oli matkaa enää parisataa metriä, Whymper irrotti itsensä muusta seurueesta ja lähti into piukeana juoksemaan huipulle, koska halusi saavuttaa sen ensimmäisenä. Ranskalainen Croz huomasi tämän, ja myös irrotti itsensä ja pinkaisi juoksuun, mutta liian myöhään, ja Whymper sinne huipulle sitten ihan ensimmäisenä ehti. Ja jotta Whymperin riemu olisi ollut täydellinen, huipulla ilkamoidessaan hän vielä pääsi näkemään vuoren toisella puolella, muutama sata metriä alempana nousua tekevän Carrelin ryhmän. Carrel kuuli, kuinka jostain päin kantautui sekapäistä kiljuntaa, ja huipulle katsoessaan Carrel pystyi suunnattomaksi harmikseen erottamaan siellä seisovan miehen, jonka tunnisti tämän housuista Whymperiksi. Carrelin ryhmä lannistui tästä niin paljon, että he lähtivät takaisin alas – tosin Carrel ilmeisesti tuli matkalla vielä toisiin aatoksiin, koska hän lopulta vielä kääntyi takaisin, ja valloitti huipun kolme päivää Whymperin seurueen jälkeen. Mahtoi Carrelia kismittää, 8 vuotta hän oli yrittänyt päästä ekana Matterhornin huipulle Italian lippua heiluttamaan, ja lopulta sitten kolmella päivällä hävisi juuri sille brittikaverille jonka kanssa oli vuosikaudet turhaan yrittänyt huipulle päästä, ja jonka oli lopulta ryhmästään ulos heittänyt.
Kun koko Whymperin joukkio oli päässyt Matterhornin huipulla käymään ja siellä oli tarpeeksi kauan aikaa saavutusta fiilistelty, lähti ryhmä laskeutumaan alaspäin. Jo nousun aikana oli huomattu, että yksi seurueen briteistä, kokematon, nuori kaveri nimeltään Douglas Hadow, ei oikein pysynyt muiden mukana, ja joutui koko ajan turvautumaan muiden apuun. Sama meno jatkui vuorelta alaspäin tultaessa, ja lopulta Hadow kompastui ja lensi päin jonon ensimmäisenä kulkenutta Crozia. Kaksikko syöksyi alas vuorenrinteeltä, ja veti ryhmän yhdistäneen köyden takia mukaansa kaksi muutakin brittiä. Seitsikon yhdistänyt köysi sattui menemään katki vanhemman, kokeneen vuorikiipeilijä Taugwalderin kohdalta, ja näin Taugwalderin isä ja poika sekä Edward Whymper säästyivät, mutta kaikki muut heidän seurueensa jäsenet liukuivat alas Matterhornilta ja kuolivat.
Myöhemmin on paljon spekuloitu siitä, vetäisikö kokenut herra Taugwalder tilanteen tajutessaan köyden itse veitsellä katki pelastaakseen itsensä ja poikansa, ja sattumalta Whymperinkin siinä samalla. Tuo katkennut köydenpätkä on tänäkin päivänä nähtävillä Zermatin Matterhorn-museossa, ja mekin sitä tietenkin mentiin ihmettelemään – sellainen rimpulahan se naru oli, kuulemma joku oli erehdyksessä ottanut ihan väärän köyden vuorelta alas tultaessa, ja ainakin se museossa näytillä ollut naru oli kyllä napsahtanut poikki, ei sitä oltu millään puukolla leikattu. Mutta koska vuorelta alas valuneesta nelikosta löydettiin lopulta kaikkien muiden ruumiit, paitsi juuri neljäntenä alas valuneen lordi Francis Douglasin, ei katkenneen köyden toista päätä koskaan löydetty, ja siitä heräsi epäilys että Taugwalder oli jonkun ihan muun köyden antanut turmaa selvittäneille tahoille, ja ehkäpä se puukolla poikki leikattu naru oli siinä vaiheessa jo syötetty vuohille.
Whymperistä tuli tapahtuneen myötä maailmankuulu, ja hän valloitti vielä monia muitakin vuoria sekä kirjoitti useita menestyneitä vuorikiipeilykirjoja ja matkusteli pitkin maailmaa kertomassa kaikille ilman hashtageja että followyourdreams, justdoit ja yolo. Jostain syystä Whymperin kirjoissa syytettiin rivien välissä Matterhornin onnettomuudesta ennen kaikkea kompastunutta Hadowia, mutta myös sitä vanhempaa Taugwalderia, josta Whymper antoi hyvin epäpätevän kuvan. Taugwalderit olivat molemmat onnettomuudesta järkyttyneitä, ja he eivät mielipiteitään sen aikaiselle lehdistölle juurikaan antaneet, joten julkisuuden valokeilasta kaiken irti repineen, itsekkään Whymperin selostukset ovat ainoita todisteita tapahtuneesta. Minä olen sitä mieltä, että selkeästi inhottava, kusipäinen Whymper oli itse töninyt kaikki muut sieltä vuorelta alas, Taugwalderit se oli säästänyt koska vanha isäukko oli niin koskettavasti vedonnut oman ja poikansa hengen puolesta, ja oli vannonut kautta Alppien ja kannon ettei koskaan sano mitään todellisista tapahtumista jos Whymper vain heidät vuorelta elävänä alas päästää. Näin siinä varmasti kävi, perustan tämän väitteen vahvaan mutuun ja mielikuvitukseen ja siihen että Edward Whymper näyttää julmalta kaverilta.
Matterhorn on vaatinut ensimmäisestä valloituksestaan asti monia kuolonuhreja aina näihin päiviin asti, arviolta 500 vuorikiipeilijää on Matterhornin jylhille rinteille kuollut vuodesta 1865 alkaen. Matterhornia pidetäänkin yhtenä maailman vaarallisimmista vuorista. Tästä on joku tilastokin tehty, jonka mukaan maailman vaarallisin vuori on Himalajalla sijaitseva Annapurna. Matterhorn on tässä tilastossa kuudentena.
Me emme viitsineet lähteä Matterhornin huippua tavoittelemaan koska tahdoimme kaikki vielä elää, joten tyydyttiin ihailemaan tätä Toblerone-vuorta kauempaa. Parhaiten vuoren näki Zermatista lähtevän köysiradan päätepysäkkinä toimivalta Klein Matterhornilta. Meidän siellä vieraillessamme sattui olemaan täysin pilvetön sää, ja pääsimme sen takia ihailemaan auringonpaisteista Matterhornia vähän eri vinkkelistä ja korkeammalta kuin Zermatin kylän tasolta. Klein Matterhornilta näki myös muita Alppien korkeimpia huippuja, mm. Euroopan korkein vuori, Ranskan puolella sijaitseva Mont Blanc, erottui siellä horisontissa. Klein Matterhornilla kannattaa ehdottomasti käydä, jos joskus Zermattiin eksyy, ja itse ainakin viihdyin myös Matterhorn-museossa, jossa oli kunnon CSI-tasoiset tutkimukset tästä Whymperin jengin noususta ja onnettomuudesta tehty. Jossain luki, että vasta kun on omin silmin käynyt katsomassa Whymperin seurueen katkennutta köydenpäätä, voi sanoa käyneensä Alpeilla. Niin! Me ollaan käyty Alpeilla!
Olen hehkuttanut blogissa jo useaan kertaan Sara La Fountainin reseptejä. Löysin blogista äkkiseltään 22 Saran reseptiä, joita olemme kokeilleet ja joihin olimme ihastuneet. Meiltä löytyy kolme (tai neljä) Saran keittokirjaa, ja ne kaikki ovat kovassa käytössä. Eniten kokkaamme Passion for food -kirjasta, jonne olen saanut myös Saran nimmarin. Raahasin kirjan mukaan erääseen tilaisuuteen, jossa Sara oli mukana, ja reippaana tyttönä menin kysymään jos voisin saada hänen nimmarinsa lempikeittokirjaani. Sain omistuskirjoituksen ja yhteiskuvan, jeee!
Niin ja kirjoitti Sara myös nimensä synttärikorttiini, kun täytin 30 vuotta. Se oli muuten aika spesiaali synttärikortti. Jos et vielä tiedä mistä oli kyse, kurkkaa ihmeessä seuraava postaus maailman parhaasta synttärikortista. Herra Longfield on aika mieletön otus.
No mutta asiaan. Tässä kesälomalla pyysin herraa kokkaamaan jo toistamiseen Saran Passion for food -kirjasta kana-chipotle quesadilloja, joita olimme kerran aiemmin ahmineet suut vaahdossa. Herra tarttui tuumasta toimeen, ja niinpä me eräänä päivänä söimme lounaaksi (kahtena päivänä peräkkäin) järisyttävän hyviä quesadilloja. Tätä reseptiä ei oikeasti kannata ohittaa. Testatkaa näitä!
1. Tee ensin salsa. Sekoita kulhossa paloitellut kirsikkatomaatit, punasipuli, limetin mehu, korianteri, Tabasco, öljy, sokeri ja suola. Anna salsan marinoitua jääkaapissa noin 30 minuuttia ennen tarjoilua.
2. Seuraavaksi tehdään kanatäyte. Sekoita kulhossa nypitty grillikana, chipotle Tabasco, tomaattipyree, öljy, limetin mehu, sokeri ja suola. Sekoita massa hyvin ja laita maustumaan jääkaappiin hetkeksi.
3. Sitten kootaan quesadillat. Levitä kanatäytettä, ja ripottele juustoraastetta sekä cheddarjuustoa neljän vehnätortillan päälle. Aseta jokaisen tortillan päälle toinen vehnätortilla ikään kuin kanneksi.
4. Lämmitä quesadilloja uunissa 200 asteessa muutama minuutti niin, että juustot sulavat ja täyte lämpenee.
5. Tarjoile quesadillat salsan ja creme fraichen kanssa.
Ilmalämpöpumppujen suosio erityisesti sähkölämmitteisissä taloissa ei varmasti näe laantumisen merkkejä ihan heti. Meidän vihreän Vihervaaramme lämmitysmuotona on maalämpö, ja sen lisäksi olohuoneessa nököttää varaava takka, joten me emme hakeneet ilmalämpöpumpulla halvempia sähkölaskuja, vaan yksinkertaisesti viileämpää kämppää kesällä. Tiesittekö muuten, että ilmalämpöpumput on alunperin kehitetty juurikin viilentämään sisäilmaa, ja moni muu on meidän tavoin valmis maksamaan jo yksin siitä.
Takana on nyt kolme kesää vihreässä Vihervaarassa – kaksi hikistä ja yksi hietön. Nyt vain toivotaan, että hiettömiä kesiä on edessä vielä ainakin noin 10-15 kappaletta. Sen verran meidän uuden ilmalämpöpumpun pitäisi käytössä kestää.
Toshiba Suzumi 16 on tosiaan nyt puhissut olohuoneessa kuukauden päivät, asennukset kävi heinäkuun puolella tekemässä LämpöYkkösen kaksi varsin komeaa nuorta miestä. Kokosin teille tähän postaukseen 10 faktaa ilmalämpöpumpuista, mistään tekniikoiden paasauksesta ei kuitenkaan ole kyse – vaan ihan semmoisia perusjuttuja, jotka ei välttämättä ole kaikille tuttuja.
Faktat löytyvät oheiselta videolta (videolla tuhisee myös Horatio) sekä hieman pidempänä sepustuksena postauksesta (ilman Horation tuhinoita). Olkaapas hyvä!
10 faktaa ilmalämpöpumpusta
1. Viilennä vain omaa kotiasi
Aloitetaan tällä kaikista yksinkertaisimmalla faktalla. Kun ilmalämpöpumppu on päällä, tulee ovet ja ikkunat sulkea. Muuten laite yrittää viilentää/lämmittää koko ympäröivää asuinaluetta, ja siinä ei ole mitään järkeä.
2. Valitse oikea pumppu omiin tarpeisiisi
Meidän tarpeena oli saada talo viileäksi kesäisin. Lämmitysominaisuutta emme tarvitse ollenkaan, sillä emme tule pitämään laitetta päällä kuin kesäaikaan. Ennen kuin ilmalämpöpumppu kotiutui olohuoneeseemme terassin ovien päälle, nukuimme kuumimmat yöt terassin ovet auki. Tämä tarkoitti eittämättä sitä, että Horatio puhisi ja pihisi pitkin yötä, sillä pihamaalla juoksenteli kissoja, pupuja, lintuja ja välillä varmaan naapureitakin häiritsemässä Horation yöunia. Ja aina kun Horatio puhisi, me heräsimme – useita kertoja yössä.
Mutta eipä herätä enää! Nyt olohuoneessa surisee Toshiba Suzumi 16 -ilmalämpöpumppu, jonka ansiosta saamme kaikki nukkua yöt rauhassa, ilman hikipisaroita ja hyttysiä.
3. Ilmalämpöpumppu voi näyttää myös hyvältä – sisältä ja ulkoa
Sisäyksikkö on lähes näkymätön, ainakin jos seinät ovat vaaleat. Me päädyimme laittamaan sisäyksikön olohuoneeseen, aivan terassin ovien yläpuolelle, jolloin pumpusta saadaan meidän talossamme paras hyöty irti. Tila johon pumppu ilmaa puhaltaa on avara, ja viileä ilma pääsee liikkumaan avoimesta tilasta vaivattomasti tärkeimpiin viilennystä vaativiin huoneisiin.
Yllätyin, kuinka vähän valkoiseen sisäyksikköön kiinnittää huomiota. Se istuu meidän olohuoneeseemme hienosti, nousematta oikeastaan yhtään esille vaaleasta tapetista.
Ulkoyksikön paikka oli etukäteen jo aika selvä. Saimme sen hyvin jemmaan terassin kaiteen taakse, jossa se on katseilta hyvin piilossa. Hommasimme LämpöYkköseltä samaan syssyyn myös mittojen mukaan tehdyn puisen kotelon ulkoyksikölle, sillä halusin saada siitä mahdollisimman siistin ja huomaamattoman. Kotelossa on peltinen valkoinen kansi. Mietin tovin, maalaanko kotelon valkoiseksi vai samalla vihreällä maalilla kuin talokin on maalattu. Päädyin lopulta pohdintojeni päätteeksi sutimaan kotelon vihreällä värillä, jotta se ei nousisi liiaksi esiin talon seinästä. Olen lopputulokseen oikein tyytyväinen – vihreää hökötystä ei erota kunnolla edes pihallemme johtavalta tieltä.
4. Lähes äänetön
Ensimmäisellä asennuksen jälkeisellä viikolla kysyimme muutaman kerran olohuoneessa ollessamme, että alkoiko ulkona sataa vettä. No ei alkanut, vaan tasainen pieni hurina oli peräisin Toshibastamme. Viikon jälkeen emme ole ääntä huomanneet enää mitenkään. Mainoslehdessä Toshiba kertoo sisäyksikkönsä olevan luokkansa hiljaisin. Laitteen äänitaso on varmasti monelle asiakkaalle yksi tärkeimmistä ominaisuuksista pumpun hankintaa mietittäessä, joten sen tuleekin olla hyvin hiljainen.
5. Oikean viilennyslämpötilan valitseminen
Viilennys toimii pääpiirteissään niin, että sisäyksikkö sitoo huoneilmasta lämpöä, joka luovutetaan ulkoyksikön kautta pihalle.
Meidän tapauksessa tulee ottaa huomioon maalämpöjärjestelmän sisälämpötilan asetusarvo. Ilmalämpöpumpulle ei kannata antaa maalämpöjärjestelmälle annettua asetusarvoa alempaa viilennyslämpötilaa, jotta nämä kaksi lämmitystahoa eivät ala tapella keskenään – muuten ilmalämpöpumppu yrittää koko ajan viilentää ja maalämpöpumppu samanaikaisesti lämmittää talon sisälämpötilaa, jolloin molemmat tekevät turhaa työtä ja siitä nyt ei säästöä varmasti synny senttiäkään.
Ennen kuin laitamme pumpun talviunille syksymmällä, tulee meidän ennen OFF-painikkeen painamista (Standby-tila ei ole sama asia) pitää laitetta hetken aikaa lämmitysmoodissa, jotta se kuivuu kunnolla ja ylimääräinen kosteus saadaan laitteesta pois ennen pitkää talvea. Talven ajan meidän talomme lämpötilasta pitää sitten huolta maalämpö sekä varaava takka.
6. Sisä- ja ulkoyksikön oikea sijoituspaikka
Ilmalämpöpumpun voi asentaa käytännössä vaikka minkälaisiin taloihin. Taloyhtiöllä taikka kunnalla saattaa kuitenkin olla ehtoja siitä mihin ulkoyksikön saa asentaa, joten asia kannattaa tarkistaa ennen projektiin ryhtymistä ainakin kerros- sekä rivitaloissa.
Viilennystoiminnolla meidän Toshibamme poistaa itsestään kondenssivettä noin 5 litraa päivässä. Tämä vesi tippuu kondenssivesiputkea pitkin suoraan maahan, joten putken pään sijoituspaikka on hyvä miettiä etukäteen – se ei saisi olla esim. aivan kiinni talon seinässä, siitä voi pitkässä juoksussa kehkeytyä kosteusvaurioita. Meillä putken pää menee terassin alle sepelien sekaan.
Itse ulkoyksikölle kannattaa yrittää löytää mahdollisimman suojainen ja avara paikka. Ulkoyksikön paikan ei tarvitse olla sisäyksikön välittömässä läheisyydessä, vaan se voidaan putkien avulla vetää vaikka kuinka kauas sisäyksiköstä. Ulkoyksikön päälle voi lisäksi tilata lisävarusteena (tai askarrella itse) puisen kotelon, jonka voi maalata millä värillä tahansa. Meille kotelo tilattiin ja asennettiin LämpöYkkösen toimesta, maalauksen hoidin itse, ja käytin samaa värisävyä jolla talon ulkoseinä on maalattu.
7. Anna ammattilaisten hoitaa asennus – saat siitä kotitalousvähennystä
Ilmalämpöpumppua ei suositella asennettavaksi itse, vaan siihen kannattaa pestata asiantunteva ja pätevä asentaja. Jo ihan vakuutusten takia. Ja myös sen takia, että pumpusta saadaan varmasti kaikki tehot irti. Väärin asennettu pumppu voi myös esimerkiksi pitää tavallista kovempaa meteliä, ja parhaassa tapauksessa koko laite hajoaa ennen aikojaan jos se on törkätty seinään miten sattuu. Tee-se-itse-miehet kannattaa siis taivuttaa ammattilaisten puoleen, vaikka se kuinka tuntuisi pahalta. Joskus on varsin mukavaa vaan katsoa vierestä kun asiantuntijat tekevät hommat.
Asennustöistä (työn osuudesta) saa lisäksi kotitalousvähennystä. LämpöYkköseltä saimme jopa vähennyksen hakuun tarvittavat veropaperit valmiiksi täytettyinä, aika kätevää!
8. Älä käytä automaattiasetusta
Sama sääntö kuuluu myös kameroiden kanssa, niissä ei pitäisi käyttää automaattiasetusta, ainakaan jos haluat napata helposti ja vaivattomasti parempi kuvia. Ilmalämpöpumpussa automaattiasetus ei ole tarkoitettu/suunniteltu Suomen sääolosuhteille. Täällä on kosteaa, märkää, kuumaa, kuivaa ja kaikkea siltä väliltä, hyvässä tapauksesa yhden ja saman päivän aikana. Tasaiset sääolosuhteet ei vaan kuulu Suomeen, joten automaattiasetus ei toimi täällä Pohjolassa – sillä saa myös helposti ilmalämpöpumpun ja mahdollisen toisen lämmitysmuodon tappelemaan keskenään. Kannattaa siis pitää pumppu tarpeen mukaan joko viilennys- tai lämmennysasetuksella.
9. Putsaa ja huolla riittävän usein
Jotta pumppu pysyy toimintakunnossa, täytyy se muistaa putsata ja huoltaa riittävän usein. Koiratalouksissa ilmalämpöpumpun putsaamisesta täytyy pitää vielä astetta enemmän huolta, Horatiosta kun irtoilee ilmaan jatkuvasti karvaa ja hilsettä, joka tietyllä aikavälillä kerääntyy myös ilmalämpöpumpun filttereihin.
Oikeat puhdistusohjeet löytyvät laitteen ohjekirjasta. Meidän Toshiban sisäyksikön filtterit tulee imuroida kevyesti kuukauden välein, ja varsinainen huolto on syytä tilata kolmen vuoden välein. Ulkoyksikön päältä tulee kerätä lehdet ja muut roskat pois, mikäli ulkoyksikön päällä ei ole erillistä koteloa. Meillä kotelo on, mutta siitäkin huolimatta kotelon sisään tulee kurkata aika ajoin, jotta mahdolliset sinne ajautuneet roskat saadaan sieltä pois.
10. Ulkoyksikkö kiinni maa- tai seinätelineellä
Tämän saat päättää ihan itse. Me valitsimme seinäkiinnityksen, sillä ajattelin sen näyttävän siistimmältä. LämpöYkkösen asentaja sanoi, että mikäli asustelee puutalossa ja aikoo käyttää ilmalämpöpumppua myös talon lämmitykseen, ulkoyksikköä ei kannata kiinnittää ainakaan makuuhuoneen seinään, sillä puu saattaa alkaa ikään kuin vatkata laitteen mukana, ja siitä johtuva tärinä saattaa häiritä herkkäunisempia. Vaikka emme pumpun lämmitysominaisuutta tarvitse, on ulkoyksikkö kiinni tietokonehuoneen seinässä – tosin ihan vain siitä syystä, että se sattui olemaan lähin seinä jonne pumpun sai parhaiten piiloon pihalla.
Onko ilmalämpöpumppu jo monelle teistä tuttu kapistus? Me ollaan pieneen hurisijaan tykästytty kovasti, ja nyt vain odotellaan vielä oikein kunnon intiaanikesää! Sitä odotellessa, voitte käydä kurkkaamassa muutkin LämpöYkkösen kampanjapostaukset Blogiringin sivuilta.
Kotikutoiset lihapullat pyöräyttää valmiiksi nopeasti. Kun lihapullat kypsentää paistinpannun sijasta uunissa, saa maittavan kotiruoan aikaan vähällä vaivalla.
Meillä möllöttää pakastimessa monta kiloa Ratia Ranchin ylämaankarjan luomujauhelihaa. Kävimme Ratia Ranchilla aiemmin kesällä, ja nappasimme siinä samassa mukaamme pari kassia heidän luomulihaansa.
Kesäloman alussa kaivoin pakastimesta 700 g jauhelihaa, ja päätin tehdä siitä lihapullia. Tavoistani poiketen en kaivanut yhtään keittokirjaa avukseni, vaan viskasin jauhelihan kaveriksi summan mutikassa kaapeista löytyviä aineksia. Komboni toimi hyvin. Lihapullat eivät pitäneet sisällään kananmunaa taikka korppujauhoja, joten niiden rakenne oli normaaleja lihapullia murenevampi.
Pullien lisukkeeksi keitin fettucini-pastaa, ja tein myös pikaisesti ruskeaa kastiketta äidin vanhalla reseptillä. Lounas oli pöydässä pian, ja lihapullia napsittiin illan ja seuraavan päivän aikana vielä useasti jääkaapista ihan kylmiltään, hurjan hyviä niinkin.
Hulin lihapullat
pellillinen lihapullia riittää 4-6 hengelle
700 g ylämaankarjan luomujauhelihaa
2 kevätsipulia varsineen
1-1½ dl Santa Marian Medium Salsa-kastiketta
1 pkt Atrian pekonia silputtuna
1 rkl paprikamaustetta
suolaa
rouhittua mustapippuria
1-2 tl valkopippuria
1. Silppua sipuli sekä pekoni pieniksi paloiksi.
2. Sekoita käsin kaikki lihapullien ainekset isossa kulhossa sekaisin.
Viime viikonloppuna vietettiin minun äidin ja Hulin anopin yllätys 60-vuotisjuhlia. Huli oli järkännyt yhtenä ohjelmanumerona juhlapaikalle Solera Finlandin Tiia Seppälän maistattamaan ja kertomaan juhlakansalle Hardysin viineistä. Rento viinitasting pidettiin loppukesän auringon alla vihreän Vihervaaran terassilla, jonne juhlakansa pakkaantui istumaan vieri viereen.
Koska juhlakansa ei ollut mitään viinialan terävintä asiantuntijaryhmää, piti Tiia meille aluksi pienen selostuksen viinimaistelun alkeista. Tärkeää on kaataa lasiin aina riittävästi viiniä, jotta viinin tuoksu pääsee esille. Liikaa ei kantsu laittaa, koska jotta viineistä saa aromit revittyä esiin, lasia täytyy vähän pyöritellä ennen nuuhkimista ja maistelua, ja jos lasi on pyöritysvaiheessa liian täysi, lentää viinit kauluspaidoille ja kesämekoille ja sitten tulee itku. Lasinpyörittelyäkin nopeasti kuivaharjoiteltiin ennen kuin alettiin varsinaisten aineksien kanssa läträämään, pöytää vasten saa amatöörikin hallitusti lasia pyöritettyä siten että viini pääsee molskahtelemaan reunoja vasten ja aromit pääsevät estradille.
Hardysistäkin Tiia nopeaan kertoili, kyseessä on australialainen hyvin tunnettu ja palkittu viinitalo, jolla on 160 vuotta historiaa takanaan. Talon perustaja Thomas Hardy oli sen verran vekkuli kaveri, että se keksi jo vuonna 1853 sekoittaa eri alueiden rypäleitä parhaan lopputuloksen takaamisesta, ja tämän tempun takia miekkosta pidetäänkin rypäleiden sekoittamisen uranuurtajana.
Kun oli perusteet viininmaistelusta ja pullojen sisällön tuottaneesta talosta kunnossa, avattiin ensimmäinen pullo ja alettiin sen sisällä ollutta nestettä pyörittelemään, haistelemaan ja maistelemaan. Ensimmäinen viini oli puolikuiva Hardys Nottage Hill -valkoviini, joka oli Rieslingiä rypälelajikkeeltaan. Tiia kehotti meitä etsiskelemään viinin hajuista ja mauista jotain kuvaavia sanoja, ja siitä sitten alettiinkin ihmettelemään että mistä ne kaikki viinejä kuvaavat ”satulanmakuinen” ja ”sikarilaatikkomainen” sun muut kummat adjektiivit oikein keksitäänkään. Ei kuulemma ole mitään sanakirjaa mistä pitää viinigurujen valita millainen mikäkin viini on, vaan jos jonkun mielestä joku viini maistuu vaikkapa vastaleikatulta ruoholta, niin sitten kirjoitetaan niin. Toki on sitten näitä tämmösiä marjaisia ja puolikuivia ja raikkaita ja muita normaalimpia ja yleisimpiä laatusanoja, joita käytetään yleisemmin kuin vaikkapa auringossa haalistuneen kuparilantin kaltaisen tapaisia.
Me löydettiin Nottage Hillin valkoviinistä vähän makeutta ja sitrusmaisuutta, ja Tiia kehuikin että vähän limeen päin olevaa sitrusta ja eksoottista hedelmää pitäisikin hajusta löytää. Tiia myös kehotti meitä ihan reippaasti purskuttelemaan viiniä suussa, jotta maut pääsevät paremmin esiin, ja siinä sitten rivissä purskuteltiin valkkaria pitkin suuta ja oltiin kovin asiantuntijamaisia koko porukka. Tämä viini on kuulemma kuin tehty suomalaiseen makuun, ja kyllä sitä meidänkin seurueessa ylistettiin. Viini sopii kuulemma vaikkapa rapujen ja savukalan kanssa.
Toisena viininä oli toinen valkkari, puolikuiva Hardys VR oli tämän nimi, ja siinä oli rypäleenä Chardonnayta. Tämä viini oli ensimmäistä hieman halvempi, ja se kirvoittikin sitten kysymyksiä siitä mistä kaikesta viinien hinnat oikein määräytyy. Valtiomme verotuspolitiikka aiheuttaa ravintoloissa ja Alkoissa myytävien viinien hintaan melkoisen siivun, mutta jos ei eri maiden veroja ja rahteja oteta huomioon, niin hinta määräytyy lähinnä käytetyn rypälelajikkeen ja eritoten rypäleet viljelleen tarhan laadusta, sekä siitä, minkälainen kaveri viinin valmistusta on oikein valvonut, ja onko rypäleet poimittu koneilla vai käsityönä. Eri vuosina saatetaan saada joiltain tiloilta parempia rypäleitä, ja tämän johdosta jotkut tietyt vuosikerrat sitten ovat toisia kalliimpia.
Viinien säilymisestäkin kyseltiin, ja kuulemma Alkosta ostetut normiviinit pitäisi juoda vähintään vuoden sisällä ostopäivästä, ja avattu pullo säilyy jääkaapissa semmoset kolme päivää. Viinilaatikot taas säilyvät avaamisen jälkeen paljon pidempään, joku 3-4 viikkoa, koska niissä pakkauksissa on semmoinen mekanismi, ettei ulkopuolinen ilma pääse viinin sekaan asioita sotkemaan. Hardys VR oli minun mielestäni parempi näistä kahdesta valkoviinistä, mutta olin selkeästi vähemmistöä mielipiteeni kanssa, useammat tykkäsivät enemmän siitä ensimmäisestä, kalliimmasta Nottage Hillistä, tätä VR-valkkaria pidettiin vähän pliisumpana ja helpompana.
Valkkareiden jälkeen siirryttiinkin sitten punkkujen pariin, ensimmäisenä avattiin viimeisimmän VR-valkkarin kaveri, VR-punkku nimittäin. VR ei ole lyhennys Valtion Rautateistä tai Virtual Realitystä, vaan sanoista Varietal Range. Hardysin VR-viinit ovat yhden rypäleen viinejä Australian sisämaan lämpimiltä alueilta, suurten jokien lähettyviltä olevista viinitarhoista, ettäs tiedätte. VR-punkussa rypäleet olivat merkkiä Cabernet Sauvignon.
Punaviinien kanssa puhutaan usein sellaisesta asiasta kuin tanniinisuus, joka on luontainen ominaisuus punaviinille, ja seurausta siitä että punaviinien valmistuksessa osa marjojen rangoista lojuu rypäleiden kanssa valmistusprosessissa kauemmin kuin vaikkapa valkoviinien valmistuksessa, ja niistä rangoista ja myös rypäleiden siemenistä ja kypsennyksessä käytettävistä tammitynnyreistä pääsee viiniin tanniinisuutta. Tanniinit mahdollistavat hyvin säilyvien ja ikääntyvien punaviinien valmistamisen, mutta liian tanniininen viini taas maistuu karvaalta ja aiheuttaa helposti päänsärkyä. Olen itse henkilökohtaisesti huomannut, että muissakin alkoholijuomissa on ilmeisesti tätä vaarallista tanniinia, sillä jos alkoholia juo paljon, seuraavana päivänä on useimmiten päänsärkyä ja jopa suoranaista pahoinvointia, ilmiselvästi siksi että elimistöön on kerääntynyt aivan liian paljon tanniineja. En tarkistanut tätä faktaa Tiialta, mutta pakkohan sen on totta olla!
VR-punkkua lipiteltäessämme julistimme viinin melko makeaksi, ja jotkut sieltä osasivat poimia myös marjaisuutta ja hilloisuuttakin, ainakin sitten kun Tiia oli meitä vähän siihen suuntaan johdatellut. Tämä punkku sopii kuulemma erinomaisesti grillaukseen, ja Tiia tiesi kertoa, että punkkujakin kannattaisi ennen tarjoilua pitää joku puolisen tuntia jääkaapissa, ja vastaavasti normaalisti jääkaapissa säilöttävät valkoviinit kannattaisi ottaa sieltä joku puoli tuntia ennen tarjoilua ulos. Viinien jäähdyttämiseen voi kuulemma myös käyttää pakastettuja viinirypäleitä, tummia punkkujen kanssa ja vihreitä valkkareiden kanssa. Jäitä ei välttämättä kannata käyttää koska ne laimentavat viiniä, mutta jos joku tykkää jääpaloja viinilasiin laittaa niin ei sekään väärin ole, makuasioitahan nämä tämmöset ovat. Äitini tästä rohkaistui kertomaan, että hänellä on toisinaan tapana laittaa jääkaapissa ollutta punkkua lasiin ja pistää viinilasi hetkeksi mikroaaltouuniin lämpenemään. Oli kuulemma ensimmäinen kerta kun Tiia tai kukaan muukaan tällaisesta tavasta oli kuullut, ja reaktioista päätellen tämä ei välttämättä ole ihan kärkipäässä viinien kanssa suositeltavien kommervenkkien listalla.
Marjaisan ja hilloisan VR-punkun jälkeen maisteltiin sitten vähän tanniinisemmaksi varoitettua kaveria, eli Hardysin Nottage Hill –sarjan punaviiniä. Tämä viini on Shiraz-rypäleistä tehty, ja oli ensimmäistä täyteläisempi, kirsikkaa ja luumua keksittiin hajuihin ja makuihin ehdotella. Tämän punkun kanssa sopisi kuulemma erityisen hyvin jokin kevyt liharuoka, tai sitten juustot, kuten vaikkapa brie. Tästä punaviinistä keksittiin myös sellaista sanoa, että tätä ei ehkä ihan omana itsenään tulisi juotua, toisin kuin sitä ekaa VR-punkkua, vaan juoma vaatisi nimenomaan jotain liharuokaa kaveriksi. Sattumoisin meillä oli juhlakansalle tarjolla varsin kattava juustopöytä, ja siellä oli sitä brie-juustoakin sitten tarjolla, joten päästiin käytännössä oitis testaamaan että toimiiko nämä kaverukset keskenään. Ei kukaan mitään soraääniä esittänyt, hyvin menivät brie ja Nottage Hill –punaviini alas toistensa kavereina.
Koska oli kyse 60-vuotisjuhlista, oli Tiia tuonut meille vielä ylläriksi yhden erikoisemman viinin maisteltavaksi. Tämä Hardys HRB eli Heritage Reserve Bin –punaviini on varsinainen Hardysin kruununjalokivi ja taidonnäyte, jota tuotetaan pieniä määriä vain hyvinä viinivuosina. Viinin rypäleet valikoidaan tarkkaan kolmelta Hardysin parhaalta alueelta, ja Hardysin pääviiniguru on tarkasti valvonut viinin valmistusprosessia alusta lähtien. Tätä viiniä oli Suomeen saatu tällä kertaa 60 pullon erä, Alkostakin voi tätä olla vajaan kolmenkympin hintaan vielä pullo tai pari saatavilla, mutta nopeasti nämä tämmöiset kuulemma aina osaavien viinimiekkosten ja –naikkosten kyytiin Alkosta lähtevät. Tämä viini olikin yksimielisesti koko seurueen mielestä parasta, se oli täyteläistä ja hiukkasen toffeen makuista, todella hyvää ihan sellaisenaankin eikä oikeastaan edes vaadi mitään syötävää kaveriksi. Kyllä ne gurut jotain siellä sitten palkkansa eteen tekevät, rypälelajikkeena tässä oli käytetty samaa Cabernet Sauvignonia kuin siihen ekaan VR-punkkuunkin, mutta mauissa oli eroa kuin yöllä ja päivällä.
Hardysin kruununjalokiven maisteluun olikin sitten sopiva päättää viininmaistelu-urakkamme. Juhlakansa tuntui kovasti ohjelmanumerosta tykkäävän, ja pitkin iltaa muistettiin kertoa kuinka kiva maistelutilaisuus oli ollut, ja miten mukava ja helppo viininmaisteluemäntä Tiia oli ollut, kukaan ei aristellut kysyä niitä kaikkein tyhmimpiäkään kysymyksiä, ja tulipa luotua sellainenkin uutuuskäsite kuin mikroaaltouuniviini. Jos tästä tulee joskus vielä joku iso juttu, niin muistakaa että minun äiti oli se joka tämän keksi! Hän voi tulla sitten opastamaan millä teholla ja kuinka monella sekunnilla mitäkin viinilajiketta tulee mikrottaa optimaalisen makuelämyksen saavuttamiseksi.
Ravintola Meritorppa on Kalastajatorpan Hilton-hotellin ravintola. Hotelli sijaitsee Munkkiniemessä aivan Suomenlahden rannalla. Meritorpasta avautuu täysin esteetön näkymä merelle. Kesäisin merinäköalasta pääsee nauttimaan vielä astetta enemmän, sillä ravintolan asiakkailla on käytössä terassi, jonne voi istahtaa syömään lempeän merituulen tuivertaessa hiuksissa.
Kalastajatorpan paikalla sijaitsi alun perin ihan oikeasti torppa, jossa toimi kahvila vuodesta 1915 alkaen. Torpan paikalle rakennettiin Fazerin toimesta ravintola vuonna 1936. Tiedä sitten tarjoiltiinko ravintolassa tuohon aikaan vielä brunssia – ei varmaan – mutta nykyäänpä tarjoillaan. Eikä ihan mitä tahansa brunssia.
Meritorpan brunssi on ollut kokeilulistalla jo hurjan monta vuotta. En ymmärrä, miten meillä menikin näin kauan, ennen kuin astuimme sisään valoisaan ja avaraan ruokailusaliin, jossa meitä odotti hymyilevät tarjoilijat, kauniisti katetut pöydät sekä herkulliset brunssiruoat. Niin ja ne merinäköalat!
Ravintola Meritorpan yllättävän runsas ja laadukas brunssi koostuu alkuruokapöydästä, pöytiin tarjoillusta pääruoasta ja jälkiruokapöydästä. Alkuruokapöydässä teimme kyllä herra Longfieldin kanssa jälleen sen virheen, että tankkasimme alkupalaherkkuja aivan liian paljon, ja se kostautui tietenkin pääruokien ja jälkkärien kanssa.
Meritorpan brunssimenu vaihtuu kuuden viikon välein, me söimme viimeisen menun ennen sen vaihtumista, mutta kun katsoin uutta menua Meritorpan nettisivuilta, niin kovin paljon menu ei (onneksi) ole muuttunut. Omia suosikkejani olivat ehdottomasti tryffelillä maustettu varhaisperuna-kukkakaalisalaatti, katkarapu-skagen, pienet club sandwichit sekä tajuttoman hyvä ylikypsä possunkylki. Näiden kaveriksi kun lautaselle latoi vielä kasan tuoretta vihersalaattia, niin johan kelpasi.
Pääruoat tarjoiltiin pöytiin. Minä tilasin nieriää ja herra paahdettua ankanrintaa. Annokset olivat onneksi pienet! Nieriän sentään jaksoin syödä kokonaan, mutta lisukkeita jäi lautasen pohjalle, sillä mahassa velloi sellainen määrä alkuruokia, että heikompia hirvittää. Pääruoissa ei ollut mitään vikaa, mutta kyllä ne alkupalojen varjoon jäivät – kuten taitaa käydä aina brunsseilla, joissa on panostettu alkupaloihin.
Meritorpan brunssiin kuului juomiksi luomu appelsiini- sekä omenamehua, mustikkasmoothieta sekä kahvia ja teetä. Iso plussa näistä! Erityisesti kahvin ja teen kuuluminen brunssin hintaan (36 euroa) oli mukava yllätys, ne kun ei tosiaan aina hintaan kuulu, ainakaan silloin jos kahvi ja tee tuodaan söpöissä hopeisissa kannuissa pöytiin.
Jälkkärien osalta mulla kävi niin nolosti, etten yksinkertaisesti ähkyni takia saanut edes mustikkamuffiniani syötyä kokoaan. Herralla kävi lähes samoin, hän kehui kyllä kaunista mascarponejälkkäriä, jossa oli mukana basilikaa sekä mansikkaa, mutta paljon muuta hän ei sitten jaksanutkaan syödä. Autoon päästyämme mun oli pakko laskea penkki alas ja pötköttää koko kotimatka, sillä maha oli niin täynnä.
Niin hyvä oli Meritorpan brunssi! Brunssia on tarjolla sunnuntaisin kello 11-15, pöytävarausta suositellaan.
Sen verran pitää vielä sanoa, että vaikka brunssi oli astetta hienompi, siellä viihtyi useampi perhe lastensa kanssa. Meritorppa oli selkeästi myös lapsiystävällinen ravintola.
Meanwhile in Longfield.. 