Sampea ja kaviaaria Varkaudessa

Moluga, Herra Longfield tässä.

Tuossa kesälomia ennen minulla oli työjuttuja suuressa ja mahtavassa Varkauden kaupungissa. Se sijaitsee maassa nimeltä Savo, joka joidenkin maantieteilijöiden mukaan on osa Suomea. Varkaudessa olen tässä viime aikoina viettänut melkoisen montakin yötä, kun noita matkaöitäni yhteen ynnäilin niin kesälomia edeltäneiden 12 kuukauden ajalta olin laskujeni mukaan herännyt täältä yhteensä 17 kertaa.

Mutta tämä kesälomia edeltänyt työreissu oli siitä erikoinen, että sain jollain ilveellä houkuteltua Hulinkin matkaan, ja otimmepa vielä Horationkin reissulle mukaan. Huli on joskus muinaishistoriassa ollut kerran Belgiaan suuntautuneella työmatkallani mukana, ja nyt sitten siis jo toisen kerran sain Hulista seuraa, ja ihan Varkauteen asti jopa tällä kertaa mentiin.

Huli ei tosin ihan vain lomailumielessä mukaan tullut, vaan sen aikaa kun minä porhalsin pitkin pientareita talonmiesvaatteissani, Huli majaili Horation kanssa hotellihuoneessa ja teki jotain mystisiä työjuttujaan sieltä käsin. Iltapäivisin toki sitten oli aikaa tehdä jotain järkevääkin, lähinnä käytiin Horation kanssa lähiseuduilla hortoilemassa. Kerran löydettiin jännä rotko läheisestä metsästä ja toisen kerran taas törmättiin paikalliseen chow chow –laumaan.

Rotkojen, satunnaisten kiinalaiskoirajengien ja Esa Pakarisen puiston lisäksi Varkaudessa on myös semmosia jänniä otuksia kuin sampia. Sampi on kala, joka voi kasvaa hillittömän suureksi, jopa 400-kiloiseksi jötkäleeksi. Niitä oli ennen siellä sun täällä pitkin Euroopan vesiä, mutta nykyään se on valitettavasti hyvin uhanalainen otus. Uhanalaisuus ja sammen tunnettavuus johtuu sampien mädistä, eli kaviaarista, tuosta mustasta töhnästä jota kaikissa leffoissa ja sarjakuvissa kaikki karikatyyrisen rikkaat hahmot horii hanhenmaksapallojen ja shampanjan kanssa. Kaviaarinkalastuksen myötä ihminen onnistui lähestulkoon hävittämään sammet koko maapallolta, ja nykyään kaviaarin keräilyyn ja myyntiin on tiukat maailmanlaajuiset kiintiöt, joiden avulla pyritään estämään liikakalastus ja koko lajin kuoleminen sukupuuttoon.

Sampia eleli joskus Suomenkin vesillä, muistan mökillä pienenä lukeneeni jostain luontokirjasta sammista ja sen jälkeen haaveilin aina saavani mökkirannasta mato-ongella monisatakiloisen sammen, mutta ei niitä koskaan tullut mun matoja syömään, pelkkiä ahvenia ja särkiä sieltä vain nousi. Luonnonvaraisena sampea ei Suomesta ole saatu pitkään aikaan, mutta Varkauteen joku vekkuli on keksinyt perustaa kalankasvattamon, missä näitä otuksia polskii, ja mistä saadaan hallitusti kerättyä sopiva määrä kaviaaria. Kalankasvattamo käyttää hyödyksi läheisen tehtaan lämpöenergiaa, ja Varkaus taitaakin olla ainoa paikka Suomessa, missä kaviaari voidaan luokitella lähiruoaksi.

Suurin osa Varkauden kaviaarista menee vientiin, mutta kyllä sitä saa Varkaudesta ostettua mukaansakin erinäisistä paikoista. Kaupungissa sijaitsevasta Scandic Oscarista saa lähikaviaaria ostettua ihan ravintolastakin. Me majoituimme Scandiciin, ja tokihan sitä kaviaaria piti sitten yksi ilta mennä ravintolasta tilaamaan. Hintaa annoksella on sen verran, että ihan joka ilta ei tätä herkkua tohdi naamaansa tunkea, mutta kyllä sitä kertaalleen piti kokeilla. Annoksessa tuli mukana kaviaarin kaverina kasa paahtoleipää, sekä smetanaa ja sipulisilppua, ja voi hyvänen aika että kaviaarileivät oli hyviä! En yhtään ihmettele että joku Englannin kuningaskin oli joskus julistanut sammen kuninkaalliseksi kalaksi, ja määräsi kaikki Englannin vesiltä löytyvät sammet kuninkaan omaisuudeksi. Maistoimme kaviaaria myös ihan sellaisenaan, sillä tavalla se ei mielestämme oikein hyvää ollut, lähinnä semmoista karmean suolaista mähnää, mutta paahtoleivän kanssa, smetanalla ja sipulisilpulla höystettynä toimi erittäin hyvin.

Kaviaarin lisäksi Oscarista saa myös sitä sampea lautaselleen jos niin tahtoo. Huli tykästyi tähän annokseen sen verran, että taisi vetää niitä useammankin kappaleen matkamme aikana. Oscarin väki selvästi tiesi mitä sammelle piti tehdä, kala oli hyvin maustettu ja lisukkeet mietitty viimeisen päälle. Sampiannos ei myöskään ollut ihan niin tyyris kuin kaviaari, tosin ei sekään sieltä listan halvimmasta päästä ollut.

Suomalainen lähikaviaari ja –sampi on ihan kokeilemisen arvoinen makuelämys, jos joskus satutte Varkauteen eksymään niin käykääpä testaamassa. Eräs ilta ravintolaan tuppautui iso kasa saksalaisia turisteja, jotka olivat tulleet paikalle isolla bussilla. Sen verran joukkiota vakoiltiin, että kaviaaria ja sampea siinäkin porukassa hyvin ahkerasti syötiin, liekö sitten ihan vain sen takia koko kööri ollut Varkauteen matkustanut. Ei ne varmaan ainakaan Esa Pakarisen puiston takia olleet paikalle tulleet.

Advertisement

Broileria, avokadorisottoa sekä rucola-parmesaanisalaattia

Moikka taas pienen tauon jälkeen! Kesäloma on kyllä outo. Ajattelin, että ehdin tehdä lomalla postauksia pitkälle syksyyn asti valmiiksi ennen kuin kiireinen työrupeama taas syyskuussa alkaa. No, en mä nyt sitten olekaan ehtinyt tehdä postauksen postausta! Tai siis varmasti olisin ehtinyt, mutta lomamoodi on iskenyt sen verran ihanasti päälle, ettei koneelle ole yksinkertaisesti tehnyt mieli mennä. Sen sijaan ollaan valvottu myöhään, nukuttu vielä myöhempään, syöty aamupalaa 12.00 aikoihin, ulkoiltu, käyty tekemässä lomajuttuja, pelattu lautapelejä, testattu syksyn uusia jumppia, tehty uusia ruokia (joita ei ole kyllä jaksettu kuvata blogiin..), syöty ulkona luvattoman paljon (ilman kameraa!), nähty ystäviä ja sukulaisia, nukuttu päiväunia ja yksinkertaisesti vain oltu. Hyvin poikkeuksellinen kesäloma siis, mutta hyvää se on tehnyt. Reissussahan oltiin Sveitsissä jo kesäkuussa ja lisää on tulossa syksyllä, joten kyllä tässä matkustuksenkin makuun on päästy, ja päästään vielä syksymmällä lisää.

Matkoista puheenollen, nyt hypätään viimeisen kerran huhtikuun Lapin reissulle. Päivään, jolloin tämä leidi ajoi luvattoman kovaa moottorikelkalla! Siis oikesti kovaa – jossain tunturien välissä kaahasimme herra Longfieldin sekä meidän oppaan kanssa, maksimivauhti yhdellä suoralla oli melkein 100 kilsaa tunnissa! Huusin onnesta, niin mahtavalta vauhti tuntui! Metsän siimeksessä vauhti oli hillitympää, vaikka tulomatkalla innostuinkin hommasta sen verran paljon, että oppaan piti pysäyttää meidät ja sanoa mulle, että jospa mentäisiin mutkikkailla metsäpoluilla vähän hiljempaa ja pidettäisiin pidempää turvaväliä. Heh.

Moottorikelkkasafari kesti kolme tuntia, ja sen jälkeen kädet olivat kyllä kipeät. Ilmeisesti emme osanneet olla ensikertalaisina vielä rennosti kelkan kyydissä, vaan puristimme ohjaustankoa kuin hullut. Vaikka kävimme safarin välissä syömässä porokeittoa eräällä porotilalla, piti illalla kelomökin siimeksessä kokkailla vielä päivällistä.

Aloimme tehdä broileria, rucola-parmesaanisalaattia sekä tosi herkullista avokadorisottoa. Mulla tuli joskus 10 vuotta sitten avokadosta tosi pahat vatsaoireet, mutta ajattelin niiden olevan jo mennyttä. Niinpä söin maittavaa risottoa hymyssä suin mehevän broilerin sekä raikkaan salaatin kera. Nam! Vartin päästä syömisestä mahassa alkoikin sitten kiertää.. Toisen vartin päästä halasin vessanpönttöä ensimmäisen kerran ja saman illan aikana vielä usean kerran uudestaan. Ei kiva.

En ymmärrä, miten joku voi olla allerginen niinkin terveelliselle jutulle kuin avokado.. Mulle se ei kuitenkaan tosiaankaan sovi, ja enää en kokeile onneani tämän superfoodin kanssa. Onneksi en omien outojen ärsytysteni takia ole koskaan avokadopastaa tehnyt.

Mutta jos sulla ei ole avokadon kanssa ongelmia, kannattaa tätä Glorian Ruoka & Viini -lehden 100 parasta-keittokirjasta nappaamaani reseptiä kokeilla. Hyvää on!

4 annosta

Broileri

• 4 kpl broilerin rintafileetä
• öljyä
• suolaa
• rouhittua mustapippuria

1. Nuiji rintafileet ohuiksi pihveiksi. Sipaise pintaan öljyä ja mausta suolalla ja pippurilla.

2. Paista broilerin ”lehtipihvejä” kuumassa paistinpannussa öljytilkassa 3-4 minuuttia per puoli.

3. Tarjoile pihvien kanssa rucola-parmesaanisalaattia sekä avokadorisottoa (ks. ohjeet alla).

Rucola-parmesaanisalaatti

• 100 g rucolaa
• 400 g kirsikkatomaatteja
• 4 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl (punaviini)etikkaa
• suolaa
• rouhittua mustapippuria
• 2 dl parmesaania lastuina

1. Riivi, huuhtaise ja kuivaa rucola. Puolita kirsikkatomaatit ja yhdistä ne rucolan kanssa.

2. Tee salaatinkastike valmiiksi sekoittamalla öljy, punaviinietikka, suola ja pippuri.

3. Yhdistä rucola-tomaattisalaatti ja kastike. Lisää parmesaanilastut.

Avokadorisotto

• 5 dl kasvislientä tai vettä
• 1 kpl salottisipuli
• 1 kpl valkosipulinkynsi
• ½ dl oliiviöljyä
• 1½ dl risottoriisiä
• 1 dl valkoviiniä
• 1-2 tl suolaa
• 1 limetin raastettu kuori
• 1 avokado
• 1 limetin mehu
• 3-4 tippaa Tabascoa
• 2 rkl ranskankermaa

1. Kuumenna kasvisliemi tai vesi valmiiksi pienessä kattilassa.

2. Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuullota sipuleita öljyssä laakeassa kattilassa 2-3 minuuttia. Lisää riisi ja kuullota 2 minuuttia, kunnes riisin pinta muuttuu lasimaiseksi.

3. Lisää risottoon valkoviini ja suola. Raasta myös limetin kuori joukkoon. Anna kiehua, kunnes valkoviini on lähes kokonaan haihtunut.

4. Lisää kauhallinen kasvislientä ja anna kiehua, kunnes neste on lähes kokonaan haihtunut. Lisää sitten lientä kauhallinen kerrallaan, kunnes riisi on kypsää. Riisin lajikkeesta ja laadusta rippuen tähän menee 13-17 minuuttia. Riisi saa olla pehmeää, mutta kuitenkin al dente eli hampaissa tuntuvaa.

5. Levitä risotto vadille hetkeksi jäähtymään. Kuori ja halkaise avokado. Poista kivi. Soseuta avokado ja limetin mehu sauvasekoittimella (tai haarukalla). Kun risotto on hieman jäähtynyt, sekoita siihen avokadosose, Tabasco sekä ranskankerma.

Orinoron rotko, Leppävirta Savo

Ilma on kostea. Hyttysiä vilisee siellä täällä. Kaikkialla on hurjan vihreää. Taustalla solisee niin kauniisti, että voisi luulla olevansa kaukana ulkomailla – vaikkapa aidossa japanilaisessa puutarhassa. Mutta ei. Nyt ollaan Pohjois-Savossa upean Orinoron rotkon pohjalla Leppävirralla.

Olemme köpötelleet kumisaappaat jalassa herra Longfieldin sekä Horation kanssa reilun kilometrin, pienen hiekkaisen Hanhiahontien vieressä olevalta parkkipaikalta hyvin merkittyä luontopolkua pitkin. Olemme juuri saapuneet noin 200 metriä pitkän Orinoron rotkon pohjalle. Rotkon pohja on ajoittain vain 5 metriä leveä, ja pystyseinäinen kallio kohoaa ympärillämme lähes 20 metriin. Näky on hyvin vaikuttava.

Rotkon pohjalla pulppuaa lähde, jalkojemme alla on liukkaat ja märät pitkospuut sekä osittain hyvin kivikkoista maastoa. Horatio hakee tassuilleen sopivia askelmia ja me tasapainoilemme koiran perässä. Minä yritän vielä siinä sivussa napsia rotkosta kuvia. Ihme, että pysymme pystyssä.

Soisalon saaressa Mustinmäessä Leppävirralla sijaitseva Orinoron rotko on suosittu luontoretkikohde, jonka sanotaan olevan yksi Savon seitsemästä ihmeestä. Kukaan ei tunnu tietävän niitä kuutta muuta ihmettä, mutta samapa tuo. Orinoro on ihmeellinen.

Orinoron rotko on vanha, hyvin vanha. Sen alkuperäistä ikää on vaikea määrittää, mutta nykyisen muotonsa rotko on saanut viimeisen jääkauden sulamisvesien virtaamisen myötä. Luoteesta kaakkoon virrannut sulamisvesivirta on mannerjään vetäytyessä huuhtonut Orinoron puhtaaksi irtaimesta maa-aineksesta noin 10 000 vuotta sitten.

Satumainen valo, rauhallinen soliseva vesi ja metsän upea vihreä väri sekä ympäröivä rauhallisuus ovat totisesti kokemisen arvoiset.

Pohjois-Savoon voisi tulla hyvin visiitille ihan vain Orinoron takia (ja sammen ja kaviaarin, mutta siitä lisää myöhemmin). Mukaan kannattaa ehdottomasti pakata kumisaappaat, monessa paikassa on nimittäin pitkospuiden ympärillä suota, jonne ei ole kiva pludata lenkkareilla. Koirakin on syytä pitää remmissä jos sillä on tapana poukkoilla pitkospuilta sinne tänne.

Lisätietoja Orinorosta sekä selkeän vaelluskartan löydtä tämän linkin takaa.

Jaakkolan porotila Luostolla

Moro, Herra Longfield täällä.

Lapin lomareissumme aikana hortoilimme eräs päivä Luoston lähellä sijaitsevalla Jaakkolan porotilalle tutustumaan porotilan toimintaan, ja tietty toiveissa oli myös päästä ihmettelemään niitä poroja ihan näppituntumalta. Porotilalle täytyi soittaa ja sopia vierailuajasta, sinne ei ihan ex tempore sovi paukahtaa pihalle, koska porotila on paitsi Jaakkolan perheen työpaikka, myös koti, ja vierailuja varten täytyy aina tilalla tehdä pieniä valmisteluja.

Meidät otti tilalla vastaan reipas kesä- tai siis talvityöläinen, ja ensi töiksemme kävelimme oppaamme ja isojen jäkäläpussien kanssa sisään poroaitaukseen. Porot tulivat tottuneesti meidän pussit kädessä tönöttävien turistien luokse, ja rauhallisesti odottelivat että saivat meiltä jäkälänpalasia narskuteltavakseen. Opastyttö samalla kertoili meille porojen hoidosta ja esitteli muutamia tilan poroja nimeltä. Laumassa on selvä hierarkia, ja kovimmat sarvipäät tulivat nytkin ensimmäisinä hakemaan turisteilta jäkälät, ja hierarkiassa alempana olevat joutuivat katselemaan sivusta – jos joku vähän alempitasoinen yritti vaivihkaa hiipiä jäkälöitä hakemaan, pomoporot ajoivat ne heti tiehensä. Me kyllä yritettiin vähän pomoporoja huijata, ja teimme yksittäisiä pistohyökkäyksiä niiden alempiarvoistenkin porojen luokse jotta nekin saivat vähän jäkälää syödäkseen. Poronhoitajat toki pitävät tarkasti huolen siitä, että kaikki pahnanpohjimmaisetkin saavat päivittäiset ruoka-annoksensa syödäkseen, turistien jakama jäkälä on sitten vähän niinku ekstraa.

Kun jäkäläpussit oli tyhjät, vietiin meidät hienoon vieraskotaan, jossa tarjolla oli pannukahvia ja kampanisut. Eväitä särpiessämme katselimme kotaan viritetyllä videotykillä pientä esitelmää ja kuvakoostetta Jaakkolan porotilan historiasta ja nykyhetkestä, sekä yleisemminkin porojen hoitoon liittyvistä kommervenkeistä.

Minulla oli mielikuva, että porot ovat Lapissa vähän samanlaisessa asemassa kuin pyhät lehmät Intiassa, ja että niitä vaeltaa pitkin poikin Lappia valtoimenaan ihan hirveitä määriä. Liikenne ei välillä kulje kun porotokka on päättänyt pysähtyä ottamaan tirsat keskelle moottoritietä, ja lähes jokaisella aukealla pitäisi pystyä bongaamaan muutamia kymmeniä poroja jäkälää syömässä. Todellisuus ei ihan tätä mielikuvaa vastannut, mutta ei se kaikilta osin ihan täysin metsässäkään ollut.

Poro-powerpointin aikana kävi selväksi, että Lapissa ei itse asiassa ole lainkaan villejä poroja, joka ikinen poro mikä jossain päin lakeuksia vaeltaa, on jonkun omaisuutta. Kesäisin porot päästetään vapaaksi vaeltelemaan pitkin Lappia, mutta talveksi ne haetaan takaisin aitauksiinsa, ja se ei olekaan mikään ihan sormien napsautuksella tapahtuva juttu. Poronhoitajat yhteistuumin ajavat porot jollain ilveellä isoihin aitauksiin, ja sieltä sitten katsotaan että kuka poro on kenenkin, ja ne kuljetetaan talveksi omiin aitauksiinsa hengailemaan.

Se kuka poro kuuluu kenellekin, tarkistetaan porojen korvissa olevista merkeistä. Jokaisella poronomistajalla on oma yksilöllinen korvamerkkinsä, tyyliin että Seppo Kekkosen (nimi muutettu) poroilla on kolme viiltoa alakorvassa ja puoliympyrän muotoinen merkki korvan päässä, ja Kaarlo Kakkosen (nimi myöskin muutettu) poroilla taas on kaksi kolmion mallista merkkiä yläkorvassa ja yksi viilto alhaalla, ja niin edespäin. Porotilallisilla oli ennen pienet kirjaset mukanaan, joihin oli merkattu jokaisen poro-omistajan korvamerkit, ja sen avulla sitten katseltiin elikoiden korvista että onkos tää nyt Sepon vai Kaarlon poro, vaiko peräti Arto Länsmanin (nimeä ei muutettu, mutta en tiedä omistaako herra poroja) tai itsensä Joulupukin (nimeä ei muutettu, varmana omistaa poroja!) joka on tänne väärälle alueelle jotenkin onnistunut eksymään. Nykyisin pienet vihkot alkavat olla historiaa, ja korvamerkit löytyvät tietokannoista interwebistä. Koskakohan muuten joku tekee jonkun Korvamerkki-appsin, jonka avulla voi ottaa poron korvasta kuvan, ja laite sitten kertoo että tämä on Arton poro, ei sun.

Syksyisin tapahtuvan poroerotuksen lisäksi toinen iso hässäkkä on alkukesästä, kun uudet poronvasat otetaan kiinni ja niiden korvat merkitään, siinäkin saa käyttää luovuutta kun liukkaasti liikkuvia poronvasoja yritetään saada kiinni ja pidetyksi aloillaan sen aikaa että saavat jengimerkit korviinsa. Poronvasoja pitää myös tarkkailla että kenen poron vasa kukin on, ettei vaan käy niin että mennään merkitsemään Sepon poroksi Kaarlon poron vasa.

Porojen omistamisessa on hyvin tarkat säännöt ja määräykset, että kuinka monta poroa saa missäkin poroalueella – paliskunta taitaa olla semmosen alueen oikea nimi – olla, ja kuinka monta poroa kunkin paliskunnan poro-omistajilla saa omassa tokassaan olla. Määriä vahditaan tarkasti, ja voisi kuvitella että laskentojen aikana ja sen jälkeen käydään melko vakavahenkistäkin keskustelua poro-omistajien kesken että kuinka monta uutta elikkoa minulla saa olla ja miksen minä saa pitää neljää uutta kun Kaarlokin sai, ja on se tuolla naapuripaliskunnassa helppoa kun siellä ei ole tota tommosta Kekkosen Seppoa aina kiukuttelemassa, viime vuonna sait seitsemän uutta ja nyt siinä kehtaat kiukutella, mulla sitä paitsi kuoli viime kesänä kaksi poroa liikenneonnettomuuksissa niin voisit vähän miettiä hei.

Pohjois-Lapin saamelaisilla on kuulemma vähän eri säännöt ja löyhemmät kiintiöt porojensa kanssa. Siellä päin saamelaisilla oli vielä jokin aika sitten tapana matkustaa kesäisin porojen kanssa pitkin pientareita ja majoittua kotateltoissa siellä mihin porot kulloinkin pysähtyvät – nykyisin kun on moottorikelkkoja sun muuta apuvälineistöä, on tällainen täysipäiväinen poropaimentolaisuus päässyt saamelaistenkin parissa vähenemään. Ruotsin ja Norjan puolella saamelaisilla on jopa laissa määritetty yksinoikeus poronhoitoon, Suomessa ei tämmöstä lakia ole vaan poroja saa hoitaa vaikka ei olisikaan sellaista hienoa saamelaispukua, minkä väreistä ja raidoista näkee kaikki kantajansa perhesuhteet ja sukupuut ja lempiruoat ja Wifin salasanat, ja jollaisten omistajana on aina hermostuttava jos jossain päin maailmaa joku missi tai Lordi keikaroi ihan väärän värisessä saamelaispuvussa tai typerää informaatiota antavassa neljäntuulenhatussa. Lordiko muka olisi sukua Inarin Kekkosille sekä Nuorgamin Kakkosille, ja lohenmäti kaurapuurossa on miehen lempiruokaa, tämä on väärin ja kaikki on kiellettävä heti!

Esitelmässä kävi myös ilmi, että työläiden poroerottelujen lisäksi ainakin Jaakkolan porotilan väki käy kesäisin Keski-Suomessa asti keräämässä poroille jäkälää. Jäkälä on porojen suurta herkkua ja talviaikana myös tärkein ravinnon lähde, ja sen avulla saadaan myös porot ja turistit tutustumaan toisiinsa lähemmin. Ei ole siis mitään ruusuilla tanssimista porojen hoito, vaan kovaa ympärivuotista työtä.

Muiden paikallisten kanssa poroista juteltaessa pystyi rivien välistä lukemaan, että poroista on ainakin tietyille elinkeinoharjoittajille riesaakin, muutama ihan suoraan sanoi senkin että kesäisin on todella ärsyttävää kun ne porot tosiaan joskus jumittavat autoteillä. Moottorikelkka-ajelullamme opas kertoi, että vaikka porot teoriassa kerätään aina talveksi aitauksiin, ei niitä kaikkia aina saada kuitenkaan kiinni, tai joku saattaa aitauksista päästä karkuun. Ja koska ne on niin tottuneita kuulemaan moottorikelkan ääniä ennen kuin saavat ruokaa, karanneet porot hakeutuvat usein hengailemaan moottorikelkkareittien varrelle. Muutamia kertoja on kuulemma tullut vastaan tilanteita, jolloin kelkkareitin keskellä on maata nököttänyt karkuriporo, eikä sitä sitten saa siitä hevillä siirrettyä, porot kun eivät ole moksiskaan jos moottorikelkkaa revittämällä yrittää ne saada liikkelle.

Tottahan se varmaan on, että poroista on pientä riesaakin, mutta kyllähän porot ja poronhoito kuuluvat ainakin minusta melko keskeisenä osana koko Suomen meininkiin, joten porot laiduntakoot normaaliin tapaan kesäisin pitkin Lappia. Paikalliset ei varmaan viidenkymmenen kerran jälkeen enää kauheasti jaksa tien vallannutta porotokkaa ihastella, mutta turisteja ei varmana haittaa, jos matka tyssää siihen kun porohuligaanit ovat tien vallanneet. Mekin Hulin kanssa välillä autolla ajaessa oikein toivottiin että tulisipa nyt jostain vastaan porojengi, jonka seassa voisi tietä pitkin madella ja ottaa jonnekin Snapgrammiin kuvia ja videoita tapahtumasta. Koska oli talvi, ei loppupeleissä nähty poroja kuin vain porotilojen aitauksien sisällä, täytyy siis varmaan tulla joskus kesäaikaan takaisin!

Lappineitsyt

Liemessä-blogissa mietittiin tovi sitten mistä tunnistaa Business class –neitsyeen. Jennin hauskan postauksen innoittamana syntyi tämä postaus, jossa kerron mistä tunnistaa lappineitsyeen.

.. Lappineitsyt kaivaa autossa kameran esille heti kun tienvarressa oleva kyltti kertoo auton ohittaneen Lapin rajan siinä uskossa, että nyt niitä poroja alkaa köpötellä tien yli jatkuvasti.

.. Lappineitsyt pysähtyy syömään myöhäistä lounasta Rovaniemen torille (Lordin kebabia tietenkin) ja kuvittelee, että torilla tulee vastaan neljäntuulenhattuja pitäviä lappalaisia.

.. Lappineitsyt kuvittelee, että Lapissa osa ihmisistä liikkuu paikasta toiseen porojen vetämillä kärryillä tai koiravaljakoilla.

.. Lappineitsyt luuli vielä joskus yläasteella, että ihmiset asuvat Lapissa kodissa (siis niissä kota-teltoissa). Tästä harhaluulosta lappineitsyt on sentään päässyt vuosien saatossa eroon.

.. Lappineitsyt nappaa onnellisena kuvan Napapiiri-kyltistä Joulupukin kylässä ja somettaa sen heti jokaiseen mahdolliseen some-kanavaan.

.. Lappineitsyt ei tiedä mikä on tunturin ja vuoren ero.

.. Lappineitsyt yllättyy, kun lapissa puhutaan täysin sujuvaa suomea, eikä sen suurempaa murretta ole havaittavissa.

.. Lappineitsyt on haltioissaan nähdessään ensimmäiset tunturit auton ikkunasta.

.. Lappineitsyt hiihtää tunturilla ja silmäilee jatkuvasti ympärilleen etsien metsästä susia, kettuja, metsoja, poroja ja muita metsäneläimiä, joita on pakko tulla vastaan, Lapissa kun ollaan.

.. Lappineitsyt hihittelee söpöille kitukasvuisille puille tuntureilla reissatessaan, tietämättä puiden nimiä. Ne vaan näyttävät lappineitsyestä valtavan hassuilta.

.. Lappineitsyt hiihtelee ensimmäistä kertaa tunturilla ja näkee naavaa tietämättä mitä se on. Ensimmäinen ajatus mikä lappineitsyeelle tulee mieleen on se, että naava varmaan lämmittää puita kylmän talven aikana.

.. Lappineitsyt lumoutuu kauniista luonnosta ikihyvikseen.

Lopuksi lappineitsyt on onnellinen, ettei ole enää lappineitsyt. Lappi on valloittavan kaunis ja tänne on päästävä uudestaan! Miten lappineitsyeellä menikin yli 30 vuotta, että hän näki ja koki Lapin?

Pssst.. Lappineitsyt luuli itseään myös hieman liian kovaksi eräjormaksi ja yritti kavuta Pyhä-Luoston kansallispuiston korkeimman tunturin eli Noitatunturin huipulle tuosta noin vaan patikkaretken päätteeksi. Luonto voitti lappineitsyeen, jolle tuli pupu pöksyyn. Tarkemmat jorinat videolta.

Joulukalenteri 6: Itsenäinen Suomi

Itsenäinen Suomi

Suomi itsenäinen maa on,
vapaa verraton.
On turvallinen olo täällä,
toisin kuin Pohjoisnavan jäällä.
Olemme rakkaita toisillemme.
Perheen ja kodin omistamme.
Jos sairastuu tai itsensä satuttaa,
voi lääkärille juosta laputtaa.
Suomi kaunis maa tää.
Sä kukat kukkivat nää.
Meillä ruokaa ja vettä riittää.
Siitä voit Suomea kiittää.

Kirjoittaja: Peppi Posio, Ruukin koulun 4B

Suomen ihanin hotelli? Pariisin Ville Porvoossa

Muistatteko vielä postauksen hotelli Onnista, josta kirjoittelin blogiin viime vuonna? Hotelli Onni hurmasi meidät täydellisesti omaleimaisuudellaan sekä huikean hyvällä asiakaspalvelullaan vuosipäivänämme heinäkuun lopussa. Tituleerasin tuolloin Onnia Suomen ihanimmaksi hotelliksi, ja sitä hotelli eittämättä onkin. Mutta aivan hotelli Onnin rinnalle nousee myös Pariisin Ville, joka sattuu olemaan Onnin sisarhotelli Porvoossa.

Pariisin Villessä yövyimme tämän vuoden vappuna. Ennen hotelliin saapumistamme kävimme herkuttelemassa Bistro Sinnen vappubrunssilla, josta jatkoimme matkaa suoraan ihastuttavan Pariisin Villen parkkipaikoille hotellin sisäpihalle. Olin varannut meille aika päheän saunallisen huoneen, jonka makuuhuoneesta avautui näkymät suoraan Vanhaan Porvooseen.

Hotelli on suhteellisen pieni ja valtavan elegantti. Hotellin kaikki 10 huonetta on sisustettu yksilöllisesti, aivan kuten hotelli Onnissakin. Huoneita on kahdessa kerroksessa, ja niissä jokaisessa on erillinen makuu- ja olohuone. Huoneissa huokuu lämmin tunnelma, ja ainakin meidän huoneemme maalaisromanttinen sisustus ihanine Laura Ashleyn koristetyynyin ja lampuin, sai tämän leidin parkumaan onnesta. Niin kaunista ja kodikasta!

Illan suussa suuntasimme herra Longfieldin kanssa Porvoon kaunisiin maisemiin myös juoksulenkille, koska keväällä päällä olleen juoksukoulun vetäjä oli laatinut meille tiukat juoksutreenit jokaiselle viikolle. Hemmottelulomallekin napattiin siis juoksukamat mukaan, ja kun muut kiskoivat skumppaa puistoissa, juoksimme me lenkkiä tummenevassa illassa. Ennen lenkille lähtöä olimme laittaneet huoneemme saunan päälle, ja kyllä oli aika ihanaa istua napakan lenkin jälkeen saunan lämpöön. Saunan jälkeen pötkähdimme sänkyyn, avasimme herkkupussit ja aloimme katsoa leffaa. Niin villi vappu meillä tänä vuonna. Hah!

Aamua odotimme innoissamme, sillä hotellin toisessa kerroksessa oleva aamupalatila näytti melkein liian södeltä. Mietinkin reissumme aikana, että miten saisin omaan kotiimme samaa fiilistä kuin hotellin tiloissa. En ymmärrä, miten jotkut osaavat luoda niin kauniin ja viehättävän sisustuskokonaisuuden.

Pariisin Villen aamiainen koostuu pitkälti lähituottajien raaka-aineista. Hotelli voi järjestää samppanja-aamiaisen myös huoneeseen (65 eur/2 hlö), mutta aamiaistila on niin kaunis, että sinne kannattaa ennemmin mennä viettämään täydellistä aamupalahetkeä!

Pariisin Ville kertoo nettisivuillaan, että aamupalalle toimittaa tuotteitaan mm. Huovilan leipomo, Malmgårdin Kartano, Hommanäsin Kartano, Veckoski-Andersböle Kvarn, Lihapuoti HEREK, Porvoon Paahtimo, Porvoon Peruna sekä Viinitie. Arvostan!

Me tilasimme herran kanssa lisämaksusta aamupalan seuraksi Mimosat. Mimosat on meidän oma tyhmä läppä, jonka juuret juontavat Parks and Recreation -sarjaan. Vitsiä ei voi mitenkään kertoa sanoin, se pitäisi esittää käsielein ja omituisilla äänillä, joten ei siitä tässä sen enempää.

Aamupala oli yhdellä sanalla sanottuna täydellinen. Kaikki maistui hyvältä, palvelu pelasi ja tunnelma oli vain jotenkin niin ihana. Kevät oli jo pitkällä, kesä aivan oven takana ja edessä hyvää ruokaa ja varsin mukava aviomies. Ei sitä paljon muuta ihminen kaipaa. Ainoa miinus tuli vieressä istuvasta pariskunnasta, joka ei tajunnut, etteivät he olleet paikan ainoat ihmiset. Omaa äänitasoa voisi vähän laskea kun juttelee omista jutuistaan yhteisessä aamupalatilassa.

Sekä Pariisin Ville että Hotelli Onni tarjoavat Porvooseen majoittuville rauhallisen ja hurmaavan majoituspaikan. Me emme voi kuin suositella näitä kahta palvelualtista hotellia kaikille romantikoille ja viikonloppulomaa viettäville pariskunnille. Todella herttaisia paikkoja. ♥

Ratia Ranchin upeat karvalehmät

Ratia Ranch on maatila Askolassa, ja siellä Asmo ja Johanna Ratia pitävät karvalehmiään, eli oikealta nimeltään ylämaankarjaa. Nämä otukset ovat veikeän näköisiä pitkän karvansa ja otsatukkiensa takia, ja me ollaankin seurattu Ratian lehmien eloa jo pitkän aikaa mm. Instagramin kautta. Tänä kesänä meille avautui mahdollisuus käydä ihan livenä tutustumassa näihin karvapalloihin, ja tokihan se mahdollisuus käytettiin hyväksi!

Askolaan ei ole kauhean pitkä ajomatka meiltä, joten ripeähkön ajomatkan sekä pienen eksyilyn jälkeen löydettiin maatilan pihalle, missä Johanna jo olikin meitä vastassa. Pienten esittelyiden jälkeen lähdettiin kävelemään kohti lehmien aitausta. Kävelyreitti kulki maatilan luomukanalan ohi, missä kukko, kasa kanoja ja tipuja elelivät mukavan näköisissä tiloissa. Myös pari koiraa maatilalta löytyy, vielä näistä ei kuulemma ihan merkittävää hyötyä ole ollut lehmien paimentamiseen, mutta ehkä joskus vielä on.

Kun sitten päästiin lehmien aitauksille, oli koko lehmäkonkkaronkka aitauksen toisessa päässä, mutta huomattuaan että Johanna tulee, koko lauma lähti juosta tömistelemään meitä kohti. Se oli melko upea näky! Isojen lehmien seassa juoksentelivat myös hellyyttävän näköiset vasikat, joita oli tänä vuonna syntynyt useita. Saatiin pian huomata, että lehmät olivat hyvin kesyjä ja uteliaita, ne tulivat meitäkin kahta kummajaista oikein rohkeasti tutkimaan. Toki eläimissä oli eroja, toiset tunki mitään miettimättä ihan lähelle rapsutuksien toivossa, toiset vähän varautuneemmin katselivat ensin kauempaa ennen kuin tulivat nuuhkimaan, ja toisia ei kiinnostanut meidän olemassaolo ollenkaan. Oli kiva huomata, että lehmät olivat niin ihmisrakkaita, varsinkin vasikkojen joukkoihmettelyn kohteena oleminen oli hauskaa – pieniä vasikannaamoja tunki joka puolelta meitä ihmettelemään.

Asmo ja Johanna aloittivat tilanpidon vuonna 2012, aluksi 9 hieholla. Sittemmin lauman koko on tasaisesti kasvanut, nyt eläimiä on ja vajaa 50 kun kaikki uudet vasikat lasketaan mukaan. Sonneja laumassa on vain yksi, muitakin poikalehmiä Ratian jengiin toki kuuluu, mutta ne olivat ainakin kesäksi viety viettämään aikaa jonnekin Porvoon saaristossa sijaitseville laitumille, jottei lauman siitossonni Falconin ja näiden nuorempien jätkien kanssa tule mitään sarvienkalistelua. Falcon erottuikin laumasta kokonsa ja alaspäin kaarevien sarviensa takia, ja Johannan mukaan Falcon on ollut mahtava siitossonni, lehmät tulevat tiineiksi ja Falcon tuo leppoisalla olemuksellaan rauhaa koko laumaan. Johanna kertoi, että aina jos lehmiä hoitaessa jollain lehmällä alkaa vähän kierrokset nousemaan, hänkin hakeutuu aina Falconin luokse, koska Falcon on aina rauhallinen. Hieno sonniherra!

Karvalehmillä on Ratia Ranchilla ihan mahtavat tilat. Laitumia on useita, kuten saimme oppia että lehmillä aina pitää olla; kun yksi laidun on nyherretty lyhyeksi, lehmät päästetään seuraavalle, ja sitten lehmät kiertävät laitumia sen mukaan kun ruoho on taas päässyt edellisillä kasvamaan. Jokaisella Ratian laitumella on myös metsää, minne lehmät pääsevät halutessaan suojaan. Talvellakin lehmät ovat ulkona, niiden pitkä karva pitää ne lämpiminä eikä ne ole lumesta moksiskaan. Talvea varten lehmillä on toki silti myös katos, jota pitäisi kuulemma vielä ennen talvea laajentaa, koska niitä vasikoita putkahteli tänä vuonna niin paljon.

Ratiat ovat opettaneet ja totuttaneet omat lehmänsä kesyiksi: ylämaankarja on yksi maailman vanhimmista lehmäroduista, ja vaikka ne ovatkin perusluonteeltaan säyseitä, on ne silti totutettava ihmisiin jo pelkästään sen takia, että niiden käsittely on jatkossa helppoa. Osa Ratian tilan elukoista on niinkin kesyjä, että niiden kanssa meinaa mennä välillä hermot kun ne eivät millään lopeta rapsutuksien ruinaamista. Meidänkin visiittimme aikana pari lehmää seurasi Johannaa hyvinkin tiiviisti, ja myös Falcon-sonni piti jatkuvasti seuraa. Lehmät myös ovat kuulemma oppineet seuraamaan semmosta muovikippoa, missä Johanna pitää herkkuja, ne tulevat mistä tahansa aina sen kipon luokse jos sitä alkaa heiluttelemaan. Aika hauskoja otuksia!

Tila on vielä melko nuori, ja alkuvuodet on keskitytty lauman kasvattamiseen, mutta tulevaisuudessa on tarkoitus aloittaa myös lihan myynti. Jos kaikki sujuu hyvin, ensimmäiset lihat tulevat myyntiin vielä tämän vuoden lopulla. Ratiat ovat tehneet ison työn muuttaessaan vanhan viljelytilan luomutilaksi. Prosessi on työläs ja kestää aina jonkin aikaa ennen kuin mitään uuden luomutilan tuottamaa voidaan myydä luomuna. Luomuun siirtyminen (ja siinä pysyminen) vaatii paljon tarkastuksia, joiden takia tilan kirjanpidon on oltava tarkkaa ja huolellista. Lisäksi esimerkiksi peltojen osalta luomutuotantoon siirtymisessä on 3 vuoden siirtymäaika, jonka aikana peltoja on viljeltävä luomuehtojen mukaan, mutta niiden tuotteita ei voida vielä virallisena luomutuotteina markkinoida. Tuo siirtymäaika alkaa Ratialla olla täynnä, joten tulevaisuudessa Ratia Ranchilta saadaan virallistenkin leimojen mukaista luomukamaa. Meitä ainakin alkoi kiinnostaa myös tilalla aloitettava lihanmyynti, olisi kiva ostaa täyttä luomulihaa eläimistä, jotka ovat taatusti saaneet elää hyvän elämän. Toivottavasti kaikki sujuu Ratia Ranchilla yhtä hyvin kuin tähänkin asti, ja kova ja tinkimätön työ alkaa tuottaa hedelmää!