Moottor, Herra Longfield täällä. Joulu on ohi ja nyt olisi aika palata hölisemään blogin puolelle muustakin kuin joulujutuista.
Syksyinen työmatkarupeama jatkui melkeinpä välittömästi Etelä-Carolinan vierailun jälkeen Qatarin reissulla, teknisesti ottaen oikeastaan vieläpä kahdella sellaisella, koska kävin neljän viikon aikana maassa kahdella kahden viikon reissulla. Näiden välissä kävin vain vähän himassa kääntymässä ja sanomassa Hulille ja Horatiolle moi.
Qatarissakin olin käynyt joitain kertoja aiemminkin jo, ja kirjoittelin tänne blogiinkin yhdeltä reissulta jorinaa. Koska tällä kertaa olin kuitenkin maassa pidempään, ja pääsin vähän hölmöilemään uusiin paikkoihin, niin ajattelinpa jorista paikasta vielä lisää, ette te sitten sitä halunneet tai ette tosiaankaan.
Vierailujeni aikana majoituin melkoisen hulppeissa hotelleissa maan pääkaupunki Dohassa. En ehkä osannut matkan aikana näitä majoituskohteitani niin paljon arvostaa kuin olisi pitänyt (varsinkin, koska tämä jorina on kirjoitettu vähän eritasoisessa työmatka-asumuksessa, nimittäin pakistanilaisen tehtaan pihalla lojuvassa työmaakontissa). Pyrin asumaan koko matkan ajan Dohan Hilton –hotellissa, jonne meillä oli joku firma-alennus, ja josta saan aina kivoja HiltonHonors-pisteitä kerättyä. Muutama yö tuli tosin pakkovietettyä muissakin hotelleissa, koska Hilton oli molemmilla visiiteilläni niin tukossa että muutamille päiville sieltä ei löytynyt enää vapaata huonetta. Asuin semmoisessakin hotellissa jonka nimi oli Mövenpick, en minä tiennyt ennen että ne tekee hotellejakin siellä jätskipaikassa, mutta niin näköjään on asian laita.
Hiltonissa koin hetken, jonka aikana sydämeni meinasi pysähtyä. Eräs ilta kävelin tilaamaan hissiä, ja kun hissin ovet sitten piakkoin avautuivat, siellä hissin sisällä seistä toljotti Diego Serrano. Diego Serrano! Kaikkihan tietää tämän Serranon perheen päämiehen, kaljupäisen partasuun, joka sekoili Madridin tavernassaan ja vaikka missä muuallakin velimiehensä Santiagon sekä lapsuudenkaverinsa Fructuoso ”Fiti” Martinezin kanssa. Huli aikoinaan katsoi koko muun Suomen kansan tavoin ihan tohkeissaan Serranon perheitä, minä en aluksi jaksanut sarjaa katsoa yhtään, mutta kerran tai pari jotenkin jumituin Serranon joukon edesottamuksia seuraamaan, ja kohtapa pitikin sitten alkaa katsoa tätä mainiota sarjaa alusta uudestaan Hulin kanssa. Varsinkin juuri tämä Diegon, Fitin ja Santin muodostama ukkokolmikko on ehkä yksi hauskimmista tv-sarjoista löytyvistä toilailijaporukoista, monet kerrat sai naama irveessä nauraa näiden tyyppien urpoiluille. Ja nyt minä menin Qatarissa samaan hissiin itsensä Diego Serranon kanssa!
Hississä en vielä osannut tehdä muuta kuin keskittyä hengittämään ja esittämään mahdollisimman normaalia, jotta Diego Serrano ja hänen seuranaan ollut naishenkilö – ilmeisesti vaimonsa – eivät olisi ihan kovasti häiriintyneet. Mutta kun Diego tuli vielä samaan hotellin ravintolaankin minun kanssani, oli minun pakko nopean Hulin kanssa käydyn WhatsApp-taktiikkapalaverin jälkeen rohkaistua miehen luokse juttelemaan, kun tämä oli noukkimassa katkarapuja buffet-pöydästä. Harpoin mukamas muina miehinä siitä ohitse, ja kuin ohimennen kysäisin sulavalla englanninkielelläni, että hei, anteeksi että häiritsen hyvä herra, mutta ettekös te olekin näyttelijä Antonio Resines (se on siis sen Diego Serranon näyttelijän nimi, olin sen ravintolan pöydässä äkkiä googlettanut – on olemassa joku oikea Diego Serrano –niminenkin näyttelijä, mutta hän on tietysti täysi turhuus tähän oikeaan – tai siis väärään – Diego Serranoon verrattuna). Diego Serrano – eli Antonio Resines – nosti katseensa katkaravuista, ja kysyi että mitä. Toistin kysymykseni, jonka jälkeen Diego Serranon näyttelijä Antonio Resines pyysi vielä uudestaan toistamaan kysymyksen. Kolmannen kerran kysyin, että niin, olettekos te tämä näyttelijä Antonio Resines, jolloin viimein Diego Serranon näyttelijä Antonio Resines vastasi: En ole. Klassista Diego Serranoa! Ei mukamas edes omaa oikeaa nimeään tiedä! Varmaan oli taas menossa joku pitkäsyinen juoni, jossa Fitin ja Santin näyttelijät olivat saaneet Diegon näyttelijän vakuutettua, että jos joku kysyy siellä Qatarissa sun oikeaa nimeä, niin älä myönnä sitä ikinä, ne on terroristeja!
Olin heti juonessa mukana, ja kerroin Diego Serranoa esittävälle Antonio Resinekselle, että ahaa, vai niin, anteeksi että häiritsin, mutta muistutatte hyvin paljon Antonio Resinestä. Diego Serrano sanoi ”No problem”, ja minä jatkoin kulkuani katkarapujen vieressä sijainneelle jälkiruokapöydälle, josta täysin sulavasti ja normaalia tapaa noudattaen noukin ateriani aluksi muutamia jälkiruoka-annoksia pöydästä mukaani ottamalleni keittolautaselle. Hiivin niiden kanssa yhä katkarapuja valikoimaan jääneen Antonio Resineksen eli Diego Serranon ohi pöytäni ääreen, laitoin selfie-tilaan asetetun kamerapuhelimeni vaivihkaa pois päältä, ja aloin syömään keittolusikalla syvälle lautaselle asettamiani keksejä ja melonin palasia. Onnittelin vielä siinä itseäni että hyvin meni hei! Suoritukseni olisi ihan sellaisenaan kelvannut suoraan Serranon perheeseen.
Eräs aamu luin jotain paikallista lehteä, ja sieltä pomppasi silmään mainos illalla pelattavasta jalkapallo-ottelusta Qatar-Kiina. Qatarhan on lahjomalla ja määrätietoisella korruptiolla onnistunut saamaan järjestettäväkseen vuonna 2022 pelattavat jalkapallon MM-kisat, ja rakennuttaa para-aikaa orjatyövoimalla aavikolle useita tuliteriä, täysin ilmastoitavia jalkapallostadioneita, joilla muutaman viikon ajan vuonna 2022 pelataan jalkapalloa, ja sitten ne hyvin todennäköisesti jäävät suurin piirtein tyhjälle käytölle. Ajattelin, että olisipa siis eettisesti hieno valinta mennä katsomaan Qatariin jalkapallo-ottelua, ja sinne myös sitten menin. Hyvä Qatar ja korruptio ja orjatyö!
Otin hotellilta autokyydin, ja pyysin kuskia viemään minut jalkapallostadionille. Yritin myös tiedustella, että kuinkakohan paljon ennakkoon olisi hyvä aika soittaa paluukyydistä, mutta kuski sanoi, että jos herra tahtoo, niin hän voi jäädä sinne parkkipaikalle odottamaan pelin loppumista, jotta voi sitten viedä minut suoraan stadikalta takaisin hotellille. En minä tiennyt mitä siihen olisi pitänyt sanoa, joten sanoin vaan että OK. Stadionin ulkopuolella hulmusi sekavissa muodostelmissa hirveät määrät miehiä valkoisissa arabivaatteissaan, se näytti kauempaa katsottuna ihan siltä kuin lauma hattivatteja yrittäisi vallata stadionia. Minulle muuten selitettiin, että oikeat ja hienot hattivattipuvut, jotka niskassaan arabit käyvät kaikki tärkeimmät bisnes-neuvottelut ja edustustehtävät, itse asiassa maksavat useita tuhansia euroja. Ne teetetään japanilaisesta silkistä, ja hattivattipukuun kuuluu pöytäliinapäähineen lisäksi oleellisesti statuksesta kertovat symbolit, joita ovat kalvosinnapit (mieluusti sellaiset joissa on kultaa ja jalokiviä), hattivattipuvun rintataskusta sopivasti esiin pilkottava huippukallis kynä, ja länsimaiseenkin bisnes-kekosteluun oleellisesti kuuluva ranteessa killittävä ökykello. Aloin suunnittelemaan, että jospa tekisin itse itselleni hotellin lakanasta jonkunnäköisen toogan, lainaisin lähiravintolasta ruudullisen pöytäliinan ja sitoisin sen USB-johdolla pääni ympärille hatuksi, laittaisin kalvosinnappeja mallaamaan nippusiteet, teippaisin rintataskun kohdalle toogaani lyijykynän ja laittaisin ranteeseen muovisen muropaketista saadun digitaalikellon, ja tässä asussa polleana astelisin vaikkapa Lamborghini-kauppaan. Iskisin muutaman viisisenttisen tiskiin ja huutaisin että palvelua palvelua, ettekö te tiedä kuka minä olen? Varmana eivät tietäisi.
No, kävelin kuitenkin sinne stadionin piirittäneiden hattivattien sekaan, ja etsiydyin lippuluukulle. Lippuluukulta minulta kysyttiin että Qatar vai Kiina, johon vastasin ”I dont care”. Lippumyyjä meni vähän hämilleen, mutta ojensi sitten minulle jonkun lipun. Kun kysyin että miten maksu järjestyy, myyjä ihmetteli että mitä, nää on ilmasia. Mene sisään siitä! Hyvä Qatar ja korruptio ja orjatyö!
Lipun saanti sujui siis oikein sutjakkaasti, mutta stadionille meno olikin sitten vaikeampaa, ja se varmaan oli syy kaikkialla vellovaan hattivattimassaankin. Astelin lippuni kanssa lipussa lukeneelle portille, mutta sieltä sanottiin että ei ei, tää on armeijan portti, mene tuonne stadionin toiselle puolelle portille 8. Menin portille 8, ja näytin siellä lippuani, jolloin minulle sanottiin että ei ei, mene tuonne toiselle portille. Menin sinne, ja näytin siellä lippuani, jolloin minulle sanottiin että ei ei, mene tuonne portille mikä lipussasi lukee, eli siis sinne josta ensin olin sisään yrittänyt ja joka kuulemma oli armeijan portti. En minä enää tiennyt mitä tehdä, joten menin sitten mellakka-aitojen takana päivystäneille turvamiehille lippuni kanssa elämöimään ja tunkemaan valkoihoista naamaani sinne ja ihmettelemään että miksi en pääse sisään vaikka olen valkoinen ja on minulla tämmönen lippukin. Siinä kun olin aikani mölöttänyt ja käsiäni levitellyt, ne päästivät minut siitä aitojen läpi sisään. Hattivatit ja muu juhlakansa jäivät ulkopuolelle, niitä otettiin tipoittain vähän kerrallaan sinne sisälle, suuri osa oli vielä ulkopuolella siinäkin vaiheessa kun peli jo alkoi. Vähän on qatarilaisilla vielä tekemistä järjestelyjen kanssa ennen kuin voivat rahalla ja stadiontyöläisten verellä maksettuja kisojaan järjestää, jos näin vaikeaa oli saada n. 10 000 henkeäkin katsomaan yhtä alkusarjapeliä.
Ottelutapahtuma oli kaikkineen melkoinen elämys. Lipuissa ei ollut paikkanumerointia, joten haahuilin vain jonnekin lähimpään katsomoon istuskelemaan. Kaikkialla ympärillä oli niitä valkopukuisia hattivatteja, lukuun ottamatta kiinalaisten puna-asuista faniryhmää, jotka oli kaikki istutettu yhteen ja samaan katsomoon – jos olisin vastannut lippujenojentajan kysymykseen Kiina, olisin varmaan saanut piljetin tuohon osastoon. Valkoasuisten ihmisten katsomonosassa meteliä piti megafonien kanssa joku porukka, ja ne tosiaan pitivät meteliä, koko pelin ajan ne jodlasivat jotain käsittämätöntä jollotustaan niihin megafoneihin, ja toiset hakkasivat rumpuja. Ainoastaan n. 20 peliminuutin kohdalla tuli ihan hiljaista. Hetken ihmettelin että miksi, kentällä ei tapahtunut mitään merkittävää tuolloin, mutta sitten katsoin valotaululle. Sinne oli ilmestynyt teksti ”Praying time” ja kuva jossa megafonin päälle oli vedetty ruksit. Osa ihmisistä siitä poistui sitten kesken pelin käytäville rukoilemaan, näyttipä jotkut ihan siellä katsomossakin kumartelevan länteen eli Mekkaan päin, vaikka peliä pelattiin koillisen suunnassa. Qatarin pelaajat ei sentään valotaulua totelleet, siellä rukousten keskelläkin peli jatkui kentällä ihan normaalisti. Se oli jotenkin hyvin kummallinen hetki elämässä. Sitten kun oli tarpeeksi rukoiltu, megafonit napsautettiin taas takaisin päälle, ja jollotus jatkui.
Stadion tosiaan oli ilmastoitu, sitäkin pelin aikana välillä mainostettiin että ulkona on 33 astetta, mutta sisälläpä on 21 koska air condition. Stadionissa ei ollut kattoa, joten minä en tajua miten ilmastointi voi siellä toimia, mutta rahalla varmaankin. Itse futispeli oli ihan viihdyttävä, Qatarin jengi oli parempi ja voittikin pelin 1-0. Pelin jälkeen astelin ulos stadionilta, ja aloin soittaa kuskilleni, mutta siinä hän sattuikin seisoskelemaan ihan ulostuloporttini edessä. Kaveri oli tosiaan odottanut koko pelin ajan eli parisen tuntia minua siellä parkkipaikalla. Normaalisti en oikein osaa tippejä antaa, mutta tuolle tyypille annoin aika paljon ylimääräistä kun hän minut hotellille takaisin heitti.
Eräänä viikonloppuna käväisin myös Dohan islamilaisen taiteen museossa, vaikka islamilaisuus ja taide ei kummatkaan kuulu ihan kärkiharrastuksiini. Mutta tämä museo jostain syystä aina tuli vastaan kun googlettelin että mitä Dohassa voi tehdä, joten pakko sinne oli painostuksen takia mennä. Rakennuksena museo oli hieno, kuten rakennuksen yhteydessä ollut puistoaluekin, mutta en mä oikein jaksanut siellä museossa mitään katsella. Vanhoja ruukkuja ja sen sellasta siellä oli. Kun lähdin museosta pois, menin odottamaan rantaan pimeän tuloa, jotta saisin kuvia Dohan keskustan pilvenpiirtäjien muodostamasta skylinesta, se kun sijaitsi näppärästi ja komean näköisesti siinä semmosen lahdelman toisella puolella. Ei niistä kuvista mitään tietenkään minun kuvaustaidoillani ja kännykän kameralla tullut, mutta tulipa otettua. Hauska juttu oli, että kun kävelin iltapimeällä puiston läpi autolle, puistoon pakkaantui koko ajan enemmän ja enemmän väkeä. Eritoten lapsiperheitä kokoontui pimeään puistoon piknikkejä viettämään, ja pienessä puiston vieressä olleessa leikkipuistossa oli isien ja äitien valvovien, oletettavasti pimeässä näkevien silmien alla varmaan satoja lapsia keinumassa ja liukumäkeä laskemassa ja muuten vaan juoksentelemassa ja leikkimässä. Päivällä kun aurinko paistaa, on vissiin vielä näin talviaikaankin liian kuuma tehdä mitään, joten vasta illan pimeydessä tullaan puistoon aikaa viettämään. Jännä tapa.
Toisena vapaapäivänä kävin vuokra-autollani ajelemassa aiemmassakin Qatar-postauksessa ihmettelemälläni The Pearl –alueella. Muutama vuosi ja arvatenkin karmea rahakasa oli ehtinyt kulua viime visiitistäni, mutta ei se Pearl vieläkään ollut lähelläkään valmista. Rakennustyömaita oli yhä kaikkialla, toki nyt oli muutama sellainenkin alue jo ihan tiptop-kunnossa, jotka muistin viime visiittini aikana olleen yhä remontissa. Pearlin feikki-Venetsiassa kävin taas pyörimässä, enkä oikein voinut taaskaan käsittää että mitä hemmetin järkeä tässä on. Alue on kieltämättä todella vaikuttava, feikki-Venetsiaa riittää useita kortteleita ja talot ja kanaalit on komeita, mutta kun siellä iltapäivän aikaan kävelin ristiin rastiin, näin yhteensä neljä muuta ihmistä kadulla, näistäkin kaksi oli siivoojia. Miksi tämmönen on tehty, ja vieläpä väkisin ja isolla rahalla keskelle merta? Kai niissä taloissa jotain ihmisiä asuu, oli siellä valoja päällä ja jotain telkkarin mölinää jostain kuului, mutta ketään ei näkynyt missään. Rakennusten kivijaloissa oli jotain liiketiloja, mutta ne oli joko suljettu tai tyhjillään kaikki, yhtäkään kauppaa ei ollut viikonloppuna iltapäiväaikaan auki. En ymmärrä.
Enkä kyllä ymmärrä monia muitakaan asioita Qatarissa. Näiden neljän viikon aikana sain huomata moneen kertaan, että byrokratia on joko vuosien saatossa maassa kasvanut, tai sitten olen vain aiemmilla lyhyillä visiiteilläni ollut onnekas, enkä ole ilmiöön törmännyt. Mutta nyt siitä sai nautiskella oikein kunnolla. Jotta pääsin tekemään töitä, minun piti normaalien viisumijuttujen lisäksi käydä lääkärintarkastuksessa. Tarkastus oli alun perin tarkoitus tehdä Qatarissa, mutta jotenkin vierastin ajatusta ja otin selvää voisiko sen tehdä Suomessa, ja kyllähän se onnistui. Työpaikkalääkärillä sitten katseltiin Qatarista tullutta testilappunivaskaa, ja lääkärin kanssa ihmeteltiin molemmat että mitä tämä on. Kaikki piti tarkistaa. Verenpaine, verensokeri, keuhkot, kurkku, nenä, korvat, kauko- ja lähinäkö, nivelten liikkuvuudet, motoriset kyvyt, painoindeksi, kusitesti, kaikki. Enhän minä edes tee mitään oikeita töitä, istun ja puhun ja näpyttelen vähän tietokonetta. Myös peräsuolen tarkastus kuului listaan, mutta sen armollinen lääkäri jätti väliin, ja kirjoitti vain paperiin että OK. Ja siltikin kun näiden nivaskojeni kanssa sitten paikalliselle lääkärille menin todistamaan, että olen elävien kirjoissa, minulla ei ole ruttoa eikä koleraa, näen oikein hyvin sekä lähelle että kauas, olkapääni liikkuvat normaalisti ja osaan kävellä kantapäilläni, en silti saanut työlupaa, koska minulla ei ollut mukanani keuhkoröntgen-kuvaa ja niiden kusitestien tuloksia. Väliaikaisesti sain sentään töissä olla, mutta kun tulisin takaisin, pitäisi minun tulla esittämään röntgen-kuvat ja muut systeemit tai muuten ei työlupaa enää heru. No, viikonloppuvisiittini aikana Suomessa onnistuimme kuin onnistuimmekin työpaikkalääkärin kanssa hoitamaan minut röntgeniin ja kaikki muutkin jutut saatiin kuntoon, mutta sitten kun menin röntgen-kuvieni ja testituloksieni kanssa takaisin, ne ei enää kiinnostaneetkaan ketään, vaan minulle oli jostain syystä myönnettykin se työlupa tällä kertaa ilman mitään tarkistuksia. En ymmärrä.
Auton vuokraus oli toinen byrokratian ja sekavuuden yhdistelmä: ensimmäisellä kerralla en saanut ajaa autoa kuin 2 päivää, koska minulla ei ollut kansainvälistä ajokorttia tai Qatarissa suoritetun ajotestin tulosta. Navigaattoria en autoon saanut koska en nyt vaan saanut, ja vakuutuksenkin myönsivät vain melko kovalla omavastuulla. Toisella kerralla sain auton navigaattorilla kahdeksi viikoksi ja ihan OK omavastuulla, suomalainen ajokortti körkort kävi ihan hyvin, eikä mitään qatarilaisen autokoulun todistusta kyselty yhtään. En ymmärrä.
Byrokratian ja turhalta tuntuvan rahalla pelleilyn sijaan eniten Qatarissa kuitenkin häiritsee sinne Intiasta, Indonesiasta, Nepalista ja Afrikan maista sun muualta tulleiden työläisten kohtelu. Jalkapallostadionien ja pilvenpiirtäjien rakennustöissä kuolee viikottain väkeä onnettomuuksissa, ja työläiset tekevät maan hintatasoon nähden orjapalkalla töitä huonoissa olosuhteissa ja ovat täysin työnantajansa armoilla. Joiltain jopa kerätään maahantulon yhteydessä passit talteen, jottei niillä ole mitään mahdollisuutta päästä maasta pois ellei työnantaja niin päätä. Jouduin työlupani takia myös käymään jonkun ihme kaasunaamarikoulutuksen paikallisessa koulutuskeskuksessa. Olin siellä ainoa valkoihoinen, muut olivat jostain päin Aasiaa ja Afrikkaa tulleita miesporukoita, joita paimennettiin tiskeiltä toiselle ja luokkahuoneesta seuraavaan ryppäissä joissa ihmiset pitivät edelläkulkevia olkapäistä kiinni ja harppoivat puolijuoksua seuraavaan kohteeseen kärsimättömien ohjaajien käskyttäminä. Ihan vankileirimeininkiä. Työpaikalla, autokuljetuksissa ja tankkaushetkillä juttelin joidenkin näiden ilmeisen huonoissa oloissa töitään tekevien ihmisten kanssa. Yksi nepalilainen kaveri, joka työkseen seisoskeli huoltoasemalla bensan huurussa ja tankkasi autoja, kertoi että hän on nyt seitsemän vuotta ollut huoltoasemalla töissä, parin vuoden jälkeen alkoi keuhkoihin sattumaan ja nykyään yskittää koko ajan, mutta ei töitä voi lopettaa koska perhe Nepalissa elää hänen palkallaan, eikä hän mitään muuta työtäkään mistään saa. Yksi autokuski oli ajanut autoa Qatarissa 15 vuotta, ja hänkin sanoi että ei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ajaa niin kauan kuin pystyy, jotta perhe Intiassa saa rahaa ja ruokaa. Todella paska fiilis tuli näitä tarinoita kuunnellessa. En todellakaan ymmärrä.
Rasismi myös kukoistaa oikein voimakkaana Qatarissa, mutta normaalin ”noi on huonoja kun ne ei oo täältä”-ajattelun sijaan rasismi oli vähän erilaista. Erä sentään oikein hyvään työpaikkaan edennyt indonesialainen kaveri kertoi, että hänelle oli lapsesta asti toitotettu sekä kotona että koulussa, että me olemme indonesialaisia, ei me olla yhtä hyviä ihmisiä kuin nuo eurooppalaiset ja amerikkalaiset, joten käyttäytykää sen mukaan. Katsokaa nyt kuviakin niistä, ne on isoja, voimakkaita ja komeita, me ollaan tämmösiä apinan näköisiä, kitukasvuisia ali-ihmisiä, ei me osata ja ymmärretä sitä mitä nuo kalpeaihoiset puolijumalat. Pari intialaista kaveria taas kertoi, että eniten maailmassa he inhoavat intialaisia. Niiden kanssa ei kuulemma tule työnteosta mitään, intialainen esimies ei muuta tee kun keskittyy mollaamaan ja tönköttämään alaisiaan, ja intialaiset työntekijät ovat laiskoja ja saamattomia ja ne yrittää luistaa hommista kaikella tavalla. Kuuntelin näitä juttuja ihan ihmeissäni, teki mieli kysyä että kai te muuten olette passeistanne huomanneet että tekin olette intialaisia. Sanoin näille ja sille indonesialaiselle sentään että en oo pahempiin rasisteihin törmännyt missään, olkoonkin että olette muualta tulleiden sijaan itseänne ja maanmiehiänne kohtaan rasistisia. En ymmärrä tätäkään.
Reissun loppua kohden aloin olemaan jo niin täynnä koko maata ja sen epäreilua ja käsittämätöntä kulttuuria, että olin oikeastaan mielissäni kun ajattelin että kohta pääsen sentään seuraavaan työmatkarupeamani kohteeseen eli Pakistaniin karkuun tätä hulluutta. Takaisinhan tänne Qatariin on vielä todennäköisesti tultava, melkeinpä tässä toivoo että niissä mun keuhkoröntgen-kuvissa ois joku ebola jemmassa tai muuten vaan joku keksisi jonkun kumman byrokraattisen käänteen jonka takia en maahan enää pääsisikään. En ihan hirveästi olisi sellaisesta käänteestä pahoillani.
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Meanwhile in Longfield.. 