Pyhän Markuksen aukio, Venetsia

Pyhän Markuksen aukiota on ylistetty yhdeksi maailman kauneimmista julkisista aukioista. Ja sitä se totisesti on. Enhän toki ole nähnyt kovin montaa maailman kaikista julkisista aukioista, mutta Pyhän Markuksen aukio veti kyllä hiljaiseksi kaikessa komeudessaan.

Suuri osa turisteita lähtee tutustumaan tarunhohtoiseen Venetsiaan Pyhän Markuksen aukiolta. Aukiota ympäröi toinen toistaan hulppeammat historialliset rakennukset. Aukion kulmalta löytyy mm. valtava Dogen palatsi, massiivinen Pyhän Markuksen viiden kupolin kirkko, korkea kellotorni, Huokausten silta, kasa upeita museoita sekä päheitä kahviloita, joissa hinnat ovat kovat, mutta kyllä niistä maisemista sekä viiden tähden palvelusta voi jokusen lantin ylimääräistä maksaakin. Niin ja tietysti aukiolla parveilee sadoittain pulskia puluja, jotka nauttivat turistien ruokajämistä ihan kympillä.

Pyhän Markuksen kirkko nököttää aukion itäisessä päässä. Kirkko on jo kolmas tällä paikalla oleva kirkko, ja se on venetsialaiseen tapaan koristeltu taitavasti ja hyvällä, runsaalla maulla. Kirkon edessä kököttää pystyssä kolme pronssista lipputankoa, jotka ovat peräisin 1500-luvulta.

Kirkon kellotorni ei ole yhteydessä itse kirkkoon. Campanile-kellotorni kohoaa 96 metriin (jostain luin myös 99 metriä) ja sen huipulta aukeaa odotetusti satumaiset maisemet Venetsian ylle. Kellotornin huipulta ei tosin erota lainkaan Venetsian 118 erillisen saaren välissä kulkevia kanavia. Ylhäältä katsottuna Venetsia näyttää yhtenäiseltä merenrantakaupungilta, tämä tosiseikka yllätti meidät molemmat kun maisemia kellotornin huipulta ihailimme viime kesänä.

Kuvasimme herra Longfieldin kanssa teille Campanilen huipulta pienen videonkin matkamuistoksi. Kellotorni on Venetsian korkein rakennus ja sen huipulle pääsee iisisti ilman hikipisaroita hissillä.

Ehkä ihastuttavin aika aukiolla hengailulle oli hieman viileämmän auringonlaskun aikaan. Eräänä iltana istahdimme Caffe Quadrin terassille ja tilasimme koko reissun kalleimmat drinksut. Orkesteri soitteli sivulla omalla lavallaan mukavia klassisia biisejä, ja minä aloin hytkyä rennosti mukana. Loma oli lopuillaan, mutta silti hyvä olo kulki koko kropan läpi ja päätin nauttia viimeisistä lomahetkistä täysillä.

Caffe Quadri ei ole muuten ihan tavallinen kahvila-ravintola. Se oli itävaltalaisten kantapaikka 1800-luvulla, jolloin maa hallitsi Venetsiaa. Tuona aikana paikalliset joivat ja söivät yksinomaan aukion toisella puolella olevassa Caffe Florianissa. Varmaan on pahaa silmää lähetetty puolin ja toisin kahviloiden omilta terasseilta muinaisina aikoina. Ensi kerralla meidän täytyy käydä sitten testaamassa Caffe Florianin kalliit drinkit.

Aivan veden tuntumassa aukion reunalla kohoaa kaksi graniittista pylvästä, joita koristaa Venetsian alkuperäinen suojeluspyhimys Pyhä Theodorus ja kaupungin suojeluspyhimystä Markusta symboloiva siivekäs leijona. Näiden pylväiden välissä on ammoisina aikoina hirtetty rikollisia. Vankityrmät sattuivat sijaitsemaan kätevästi aivan pylväiden läheisyydessä olevissa vankityrmissä, joten sieltä tuhmat lainrikkojat oli helppo ja nopea kuskata viimeiselle matkalleen.

Nykyisin tällä paikalla parveilee enää tuhatmäärin turisteja ihastelemassa aukion krumeluurisia rakennuksia sekä aistimassa historian havinaa tässä valloittavan kauniissa kaupungissa, jonka luulisi vievän jalat alta kyynisiltäkin vierailijoita. Vastaavaan paikkaan ei varmasti törmää missään muualla maailmassa.

Advertisement

Illallinen Gordon Ramsayn La Cantinassa Toscanassa

Mon appetiitto, Herra Longfield tässä.

Viime kesänä oltiin Italiassa hölmöilemässä, ja sieltä on jäänyt vaikka mitä kaikkea jännää vielä kirjoittamatta tänne blogiin. Yksi jänskä juttu oli vierailu itsensä Gordon Ramsayn omistamassa ravintolassa, La Cantinassa, siitä mun on jo pitkään pitänyt vähän kirjoitella, ja nytpä se sitten tapahtuu viimein.

Tänne ravintolaan alettiin varausta häsäämään heti kun oli tiedossa, että Toscanassa meinataan jonkun verran aikaa viettää. Ravintola sijaitsee melko lähellä majapaikkaamme, ja aiemmin paikassa vierailleet olivat aiemmilla kerroilla miettineet, että joskus pitäisi tuolla Gordoninkin paikassa käydä kattomassa meininkiä, ja nyt sitten sai luvan olla se joskus. En tiedä mitä tapahtui, mutta pöytävarauksen aikaansaaminen lankesi mun harteilleni, ja jotenkin sain varauksen teosta aikaan melkoisen härdellin. Onnistuin tekemään yhden pöydän varaamisesta ihan hemmetin vaikeata, mutta täytyy tosin kyllä antaa kunniamaininta myös ravintolan henkilökunnalle ja niiden varaussysteemille ja säännöille, kyllä ne siinä varauksen hankaloittamisessa ihan hienosti minua auttoivat.

Meidän matkaryhmän kesken piti toki ensin selvittää, että kuinka moni olisi ravintolaan menosta kiinnostunut. Ravintolasta kertoivat heti kättelyssä, että päivä ja aika pitää varata nyt, koska ravintolassa järjestetään kesäisin kaikenlaista juhlaa ja tapahtumaa, eikä sieltä välttämättä löydy meidän ryhmälle tilaa ellei päivämäärää ja aikaa lyödä heti lukkoon. Sitten, kun osallistujia oli joku tietty määrä, ja oltiin saatu joku sopiva päivä haarukoitua, pyysi ravintola meitä kertomaan minkä menun haluamme noin 4 kuukautta etukäteen. Lisäksi, koska osallistujia oli yli 8, ravintola käsitteli pöytävaraustamme vähän niinku tilavarauksena, ja ilmoitti että meidän on maksettava etukäteen koko roska jotta varaus varmistetaan.

Minä vähän tätä tämmöstä järjestelyä ihmettelin, ja sain matkaryhmältäkin sen verran tukea ihmetykseeni, että rohkaistuin kirjoittamaan ravintolaan että mitäs tää nyt on, me oltais tulossa sinne vaan syömään, ei olla varaamassa koko mestaa vaan vain yksi iso pöytä. Ei me olla mikään hiton matkanjärjestäjätoimisto, vaan joukko suomalaisia ihmisiä jotka ei ees tunne kaikki toisiaan, kommunikointi ja rahojen siirto ja kaikki tämmönen on siksi hieman haastavaa, joten tarviiko tämmösestä ihan normaalista pöytävarauksesta nyt tehdä näin hemmetin hankalaa. Keulimiseni jälkeen ravintola suostui lieventämään varausehtojaan siten, että vain 50 % hinnasta pitää maksaa 30 päivää etukäteen, ja 30 päivää ennen varausta voidaan myös osallistujien määrää vielä muuttaa jos tarvitsee – sen jälkeen hinta on se mitä on maksettu, vaikka sitten kävisi niin että kaikki kuoltaisiin ebolaan eikä päästäisi paikalle.

No, se ei vielä ollut mielestäni mikään kovin iso lievennys, ja ilmoitettuani matkaseurueelleme näistä uusista ehdoista, muutama kokikin homman vielä niin hankalaksi että päättivät jättää ravintolassa käynnin väliin. Nytpä olikin sitten tilanne, että osallistujamäärä oli tippunut alle tuon maagisen 8 henkilön rajan, joten koko varausrumba ja ehdot ja kaikki vääntö alkoi alusta. Nyt ei 50 % etukäteismaksua enää tarvittukaan – toki tässä vaiheessa minulla jo oli tililläni ravintolaan vielä tulevilta ihmisiltä karhuttu 50 % menun hinnasta, mutta turhaksi osoittautui sitten se työ. Pienemmän varauksen kanssa ravintolaan piti antaa luottokorttitiedot, ja jos ei 7 päivää ennen varausta peruttaisi koko hommaa eikä tultaisi paikalle, luottokortilta velotettaisiin se 50 % menujen hinnasta. Sovittiin ravintolaseurueemme kanssa, että pidän ne jo maksetut 50 % itselläni, ja niillä maksetaan sitten puolet koko roskasta siellä ravintolassa. Ravintolaan taas annoin luottokorttini tiedot, mutta sitten sekään ei vielä riittänyt, vaan mun piti vielä joku ihme lomake täyttää ja lähettää kopio passistani. Ei oo helppoa mennä Gordon Ramsayn ravintolaan syömään! Jossain välissä kun olin vihdoin onnistunut ottamaan passistani kopion ja täyttämään ja lähettämään sen hiton lomakkeen, oli varaus lopulta valmis. Jee!

No, paikan päällä Italiassa oli koko varausrumba jo onnellisesti unohtunut, ja hyvin tyylikkäinä herrasnaisina ja rouvasmiehinä sitten ajeltiin majapaikastamme kahden vuokra-auton armadallamme kohti melko lähellä sijainnutta Castel Monasteroa, jossa Gordonin La Cantina -ravintola pyöritti touhuaan. Castel Monastero itsessään on entinen nunnaluostari, joka nykyisin toimii hotellina. Hotelli on siitä vähän epätavanomainen, että siellä on majoitusalueiden lisäksi ei yhtä vaan peräti kaksikin Gordon Ramsayn ravintolaa: luostarin viinikellariin kyhätty La Cantina, johon meillä siis oli varaus, ja sitten vielä astetta fiinimpi Contrada. La Cantina kun on kuulemma sellainen vähän rennompi ravintola, niin sinne ei ole pukukoodia, Contradassa varmaan sitten on – enkä halua ees ajatella että kuinka hemmetin hankalaa sinne olisi varata pöytää, jos tänne rentoon viinikellariinkin piti jo lomakkeet ja passikopiot toimittaa. Sinne jos oltaisiin yli 8 hengen seurueella yritetty niin olis varmaan pitänyt maksaa etukäteen 400-kertainen hinta siltä varalta että poltamme koko ravintolan, ja toimittaa elinluovutustestamentti, 6000 euron shekki ja Facebookin salasana vain jotta saadaan oikeus keskustella varausjärjestelmää ylläpitävän henkilön avustajan kanssa oikeudesta katsella ravintolan Internet-sivuja.

Sen verran toki osasin La Cantinan varauksemme kanssa vielä itsekin sössiä, että muistin varauksen alkamisajan väärin, ja oltiin sitten tuntia aikaisemmin siellä Castel Monasterossa ihmettelemässä että jaa, ravintola on vielä kiinni. Mutta siinä kävi oikeastaan onni onnettomuudessa, meillä oli sitten nimittäin ravintolan aukeamista odottaessamme tunti aikaa istuskella Monasteron idyllisellä sisäpihalla drinkkejä hörpsien ja sekavia hölöttäen, ei siinä yhtään harmittanut että hemmetti kun tässä nyt joudutaan olemaan, päinvastoin.

Kun ravintola sitten aukaisi ovensa, meidät johdatettiin hyvin ystävällisesti kellariin, ja saimme käydä sitä Contradaakin katselemassa. Hulppeat tilathan sielläkin oli, mutta kyllä minä itse tykkäsin enemmän siitä La Cantinasta. Viimeisen päälle sisustettu, tiiliseinäinen vanha nunnien viinikellari oli tosi makea paikka ravintolalle. Pöytään päästyämmekin meitä yhä kohdeltiin ylitsevuotavan ystävällisesti, ehkä Gordon on käynyt siellä aika ajoin huutamassa ja haukkumassa kaikki idiooteiksi, sen verran säyseitä ja mukavia kaikki henkilökunnan edustajat olivat. Tarjoilijat toi kaikki lautaset ja pelit ja pensselit hanskat kädessä, ja yksi kaveri kävi aina siinä pöydässä vähän mukavia juttelemassa, kertomassa paikasta ja selostamassa että mitä ollaan milloinkin syömässä.

Ensimmäinen ruokalaji oli siitä jännä, että se piti sisällään monta eri ruokalajia. Pöytään tuotiin koko seurueellemme yhteiseksi lautasia ja vateja, joissa oli munakoisoa ja kesäkurpitsaa hunajan kanssa, panzanellaa muussatun leivän kanssa, mustekalaspelttiä, erilaisia leikkeleitä sekä juustoja. Ruokaa oli ihan järjetön määrä, oltiin vähän kuviteltu että onkohan ruoka semmosta gourmet-piperrystä, mutta eipä siltä näyttänyt. Oli todella hankala olla syömättä itseään jo alkuruoista ihan tukkoon, sen verran hyviä juttuja sieltä pöydästä löytyi. Leikkeleistä, juustoista ja hunajasta sai sairaan hyviä kokonaisuuksia aikaan, ja panzanella oli myös erinomaista. Laseihin kaadettiin viinejä, ne kuuluivat myös menun hintaan, ja oikein mielellään niitä siinä syömisen ohella ryypiskeli.

Taktisen pohdinnan jälkeen jätettiin hirveää itsehillintää osoittaen hyväksi katsomamme määrä alkuruokia syömättä, jotta jaksettaisiin vielä seuraaviakin ruokalajeja naamaamme tunkea. Alkuruokien jälkeen oli pastan vuoro. Pasta oli tietty paikan päällä käsin tehtyä, ja annos näytti sen verran simppeliltä, että varsinkin alkuruokakasan jälkeen vähän ihmeteltiin että tuleeko tähän vielä jotain vai onko tämä tässä. Pastassa oli tosi kiva purutuntuma, se ei ollut yhtään semmosta vetistä mähnää. Pastaa kun oli aikamme mussutettu, tuotiin pöytään sitten seuraava annos, joka olikin ehkä koko menun paras. Se oli nimeltään pappa pomodoro, ja se oli käytännössä paksua tomaattikeittoa, jonka sekaan on mussutettu leipää. Ei kuulosta oikein miltään, mutta voi elämä miten hyvää se oli! Sen kanssa ei itsehillintä pitänyt, vaan kattilat oli pakko vetää tyhjäksi. Sovellettiin sen verran että kokeiltiin syödä pappa pomodoroa vähän sen pöytään jätetyn pastankin kanssa, eikä se huonoa senkään kanssa ollut, mutta ihan omana itsenään se oli kyllä parasta. Tätä ruokaahan me yritettiin Hulin kanssa tehdä himassakin, siitä on täällä blogissa resepti tässä.

Järkyttävän hyvän tomaattileipäkeittomössön jälkeen tuli sitten varsinainen pääruoka, joka oli tilalla kasvatettu kukonpoika perunoiden, sitruunan ja ruohosipulin kanssa. Ähky alkoi tässä vaiheessa jo tehdä tuloaan, ja vähän siinä meinasi alahuuli alkaa väpättämään kun katsottiin jokaisen lautasella nököttävää omaa kokonaista kukonpoikaa, vähempikin kun olisi tässä vaiheessa iltaa jo riittänyt. Mutta jokaiselle oli nyt kuitenkin sitten erikseen käyty tilan kanalasta väkivalloin iloinen ja elämästään nauttiva kukonpoika saalistamassa ja tappamassa, ja sitten niistä oli Gordonin haukkumat kokit valmistaneet meille parhaan taitonsa mukaan pääruoka-annoksen. Pakkohan moista uhrausta oli kunnioittaa, ja vimmalla yritimme kaikki oman kukkomme lautaselta pois syödä. Ei se kyllä mitenkään vastenmielistä ollut, kukonpoika oli nimittäin ihan sairaan hyvää, ja toimi todella kivasti sitruunan ja ruohosipulin kanssa.

Kukkojen koluamisen jälkeen olikin sitten vielä jälkiruoan vuoro. Jälkiruokiakin tuotiin pöytään muutamaa erilaista, tiedä sitten oliko siinä vaiheessa jo syöty ihan riittävästi liikaa, vai oliko rima noussut aiempien lajien parissa jo sen verran korkealle, mutta jälkiruoista ei mitään ihan ihmeellisiä makuelämyksiä saatu revittyä. Hedelmiä siinä taidettiin enimmäkseen syödä, ja sitten oli kiva doppailla semmosia keksejä jälkiruokaviiniin, jotkut pöytäseurueemme kylttyrellimmistä jäsenistä tämän tempun tiesivät tehdä, ja innolla me muutkin sitten viinilaseihin keksejä tungettiin kun ei kukaan niistä hanskakäsistä tullut nyrpistelemään. Jälkiruokien jälkeen yksi seurueemme varsin ansiokkaasti ruokaa syöneistä jäsenistä näytti olevan kuolemaisillaan ähkyyn, ja hän joutuikin hetkeksi poistumaan pöydästä ja meni ulos hoipertelemaan, hengittämään ja kävelemään jotta sai olonsa tokenemaan. Se on tietty ravintolalle merkki onnistuneesta ruoasta, kun ihminen syö niin paljon että meinaa kuukahtaa!

Semmonen oli Gordon Ramsayn ravintola, ei harmittanut yhtään että oli vähän joutunut varauksen kanssa aluksi taistelemaan. Ruoka oli sairaan hyvää, sitä oli enemmän kuin riittävästi ja miljöö ja henkilökunta olivat aivan erinomaisia. Ilta oli kaikkineen aika hemmetin kiva, olkoonkin että tultiin liian ajoissa ja lopuksi oli ähkykuolema lähellä. Jos nyt jostain jaksaa valittaa, niin Gordon vois kokkien sijaan mennä vähän niille varaustyypeille raivoamaan, jotta saisivat vielä senkin puolen vähän parempaan kuosiin! Kuulitko Gordon, senkin idiootti!

Gardajärvi: Malcesine

Gardajärvelle suuntasimme kesälomareissun toisella viikolla kahdeksi yöksi. Reissua suunnitellessa olisin halunnut olla Gardalla pidemmänkin aikaa, mutta erilaisten säätöjen jälkeen Gardajärvelle ei saatu mahdutettua enempää kuin kaksi yötä. Parissa päivässä ei Italian suurinta järveä (52 km pitkä) ja sen useita pieniä kyliä ehdi mitenkään ottaa haltuun, joten niinpä päätimme jo ennen reissua, että emme lähde Malcesine-kylästä vierailun aikana mihinkään. Gardalle voi aina palata, ja loman toisella viikolla arvelimme tarvitsevamme hetken hengähdystauon kaiken suhaamisen keskellä. Eli rantaa, aurinkoa, ruokaa ja mahdollisesti oman jaksamisen rajoissa joku pieni kiva vaellus Baldo-vuorella.

Malcesinessa asuu paikallisia noin 3 500. Se oli aikoinaan pieni kalastajakylä, aivan kuten monet muutkin Gardajärven kylistä. Nykyään toimeentulo saadaan pääosin turismista, jota on edesauttanut kaunis sijainti Monte Baldon juurella sekä omaleimainen keskiaikainen tunnelma. Kaupunki viettää hyvin jyrkästi järvelle, ja kylässä saakin tarpoa jatkuvasti ylös ja alas pieniä kapeita mukulakivikatuja. Kovien sateiden jälkeen sadevedet valuvat vuolaina pitkin kapeita kujia.

Kaupunkikuvaa hallitsee ainakin rannalta käsin komea linna, jonka tornit kohoavat 33 metrin korkeuteen. Linnan rakennustyöt ovat joidenkin tietojen mukaan alkaneet jo vuonna 568 langobardien toimesta. Tunnetumpia linnan asukeita ovat kuitenkin varmasti Scala-suvun jäsenet, jotka pitivät linnaa hallussaan vuodesta 1227 lähtien aina venetsialaisten tuloon asti.

Linnaan pääsee tutustumaan muutaman euron sisäänpääsymaksulla. Sisällä linnassa on kauniita sisäpihoja, upeat maisemat Gardajärvelle sekä muutamia museoita. Me kävimme tutustumassa pieneen ja näppärään Museo del Garda e del Baldoon, joka esitteli Gardajärven kasvistoa sekä eläimistöä. Hieman ylempää löytyi myös Goethe-museo, jossa emme jaksaneet käydä. Jotenkin Goethe oli Malcesinelle ”tärkeä” jamppa, mutta en nyt jaksa muistaa miksi. Linnan aivan ylimmällä tasolla olisi ollut vielä yksi museo, jossa olisi esitelty mm. sitä, miten venetsialaiset kuljettivat sotalaivansa maata pitkin Gardajärvelle. Tämäkin museo jäi meiltä väliin. En oikeastaan edes muista miksi, herra Longfield olisi museossa kuulemma halunnut käydä, mutta homma meni multa kyllä jotenkin ihan ohi..

Malcesinessa on pieni uimaranta, mutta auringonottopaikkoja löytyy kyllä kaikille, vaikka ranta olisikin täynnä. Saapuessamme Gardajärvelle sunnuntaina oli järveä kiertävän tien varteen parkkeerattu ihan tajuttomat määrät italialaisten autoja. Auringonottajia lojui joka paikassa, ja uimaan hypättiin ihan mistä vain. Mekin lojuimme sunnuntaina muutaman tunnin ajan pienellä betonisella venesatamalla, jossa saimme katsella kirkkaan järviveden lisäksi joutsenperhettä sekä hauskoja sorsia.

Vesi on erityisesti Gardajärven pohjoisosassa puhdasta ja kirkasta. Herra Longfield totesikin reissulla uintihetken jälkeen, että ihan kuin olisi uinut vesijohtovedessä. Järvi on syvä, sen pohjoisosassa oleva syvin kohta on 346 metriä. Tästä, ja vuorilta valuvan veden ansiota, Gardajärven vesi on ainakin alkukesästä kylmää. Minä en esimerkiksi kyennyt uimaan järvessä, kastelin itseni kyllä mahaan asti, mutta iltauinnille vesi oli minulle liian viluista. Ei se kyllä muita rannalla olijoita näyttänyt haittaavan yhtään, mulla nyt vaan on aina kylmempi kuin muilla.

Malcesinen takana nousee 2218 metrinen jylhä Monte Baldo. Baldo-vuoren rinteet tarjoavat patikoijille sekä pyöräilijöille erinomaiset retkimaastot. Me jätimme Baldolle vaellukset väliin, sillä kroppa tahtoi loman toisella viikolla möllöttää mieluummin auringossa. Trekkikarttoja löysimme hotellimmekin aulasta, jonka lisäksi reittejä voi tutkailla hyvin etukäteen netin ihmeellisestä maailmasta. Baldo-vuorelle pääsee kätevästi (mutta ei kovin edukkaasti) köysiradan kyydillä (edestakainen matka oli 20 euroa), joka mahdollistaa hieman kevyemmätkin trekit todella komeissa maisemissa.

Jääkauden aikana etelään päin työntyvät jäämassat ja vesivirrat kulkivat mm. Baldon läpi ja hioivat Monte Baldon seinämät äkkijyrkiksi. Äkkijyrkkiin seinämiin pääsimme tutustumaan herra Longfieldin kanssa tarkemmin liitovarjon kyydistä. Me tosiaan keräsimme kaiken rohkeutemme ja teimme tandemtekniikalla liitovarjolennon Monte Baldolta. Tästä upeasta kokemuksesta tulee jossakin välissä ihan oma postaus, mutta pakko kertoa jo tässä vaiheessa, että jos suuntaatte Gardajärvelle, niin menkää ihmeessä liitovarjoilemaan! Se on aluksi aika jännittävää, mutta lähdön jälkeen voi kaikessa rauhassa vain ihailla huikeita maisemia ja nauttia osaavien pilottien kyydistä.

Ravintoloihin emme ihan hirveästi reissulla etukäteen tutustuneet. Söimme kuitenkin oikein hyviä pastoja sekä kala-annoksia kahden yön visiittimme aikana. Yksi ravintola täytyy erikseen mainita. Aivan Malcesinen pääaukion vieressä sijaitsee tasokas ja kohtuuhintainen ravintola nimeltään Al Gondoliere. Ravintola on saanut aika mahtavia arvosteluja myös TripAdvisorissa, joten pelkästään meidän sanaan ei tarvitse tässä tapauksessa luottaa.

Al Gondolieren ilmapiiri oli hurmaava. Ruoka oli todella hyvää ja palvelu pelasi. Pääsimme istumaan kuin onnen kaupalla ravintolan kattoterassille ilman pöytävarausta, ja saimme nauttia kolmen ruokalajin illallisen ihanan lämpimässä ja pimeässä illassa. Terassille kaikui mukavasti kaupungin äänet, ja pehmeä puheensorina sekä aterimien kiva kilinä täytti terassin. Kyllä kelpasi. Seuraavana aamuna meidän matka jatkui kohti Veronaa. Oli mukavaa saada huikealle Malcesinen pikavisiitille onnistunut ja ennen kaikkea herkullinen loppu. Malcesine jäi ikuisesti mieleemme!

Patikointia Cinque Terressä: Riomaggioresta Vernazzaan ja takaisin

Koimme herra Longfieldin kanssa kesän kaksi viikkoa kestäneellä Italian reissulla paljon ikimuistoisia hetkiä. Näimme kauniita pieniä kyliä sekä suuria kaupunkeja, söimme herkullisia pastoja, nautimme auringon lämmöstä, ystävien sekä toistemme seurasta, hengähdimme välissä uimarannoilla, jonka jälkeen oli taas aika lähteä seikkailemaan – välillä jalan ja välillä liitovarjon kyytiin. Nyt olisi aika kurkistaa tarkemmin yhteen lomamme kohokohtaan, patikointiin Cinque Terressä. Liitovarjoiluun palataan hieman myöhemmin.

Useat retkeilyoppaat kehottavat patikoimaan kaikkien viiden Cinque Terren kylien läpi yhtenä päivänä. Oppaissa tosin neuvotaan kulkemaan suhteellisten helppojen reittien kautta, jotka tuppaavat valitettavasti olemaan hyvin usein suljettuna luonnon aihettamien maavyöryjen vuoksi. Tästä syystä helpot ja lyhyet reitit pitää usein kiertää vaikeasti ja pitkästi, jonka seurauksena yhdelle päivällä saattaa tulla liian pitkä trekki. Luin trekkioppaita ennen reissua, ja ostin itselleni lopulta kirjan, jossa esitellään 50 Toscanan alueella olevaa vaellusreittiä (kirjan nimi on 50 Hikes In and Around Tuscany). Kirjassa kehotettiin jättämään viimeinen kylä (Monterosso al Mare) väliin, sillä maisemat eivät enää Vernazzan (toiseksi viimeisen kylän) jälkeen kuulemma hätkähdytä niin paljon, ja sen lisäksi Monterosso al Maren sanottiin kirjassa olevan jo liian turistimainen. Uskoimme kirjaan, ja päätimme tehdä herra Longfieldin kanssa Cinque Terressä neljän kylän välisen vaelluksen.

Patikkaretkeen on syytä varata aikaa koko päivä. Liikkeelle kannattaa lähteä ajoissa heti aamupalan jälkeen, sillä aamupäivällä on vielä mukavan viileää kavuta ensimmäiselle vuorelle. Lisäksi aikaa kuluu idyllisiin kyliin tutustumisiin, vesitankkauksiin sekä ruoka- ja muihin lepotaukoihin. Kilometrejä myös kertyy auttamattomasti enemmän kuin mitä vaellusretken varsinainen pituus on, sillä niissä Cinque Terren kylissä on ihan pakko talsia ristiin rastiin paikkoja katsellen, sen sijaan että kävelisi vain kylän läpi aina seuraavaan.

Let’s start the hike!

Riomaggiore – Manarola

Aika: 55 minuuttia
Pituus: noin 2,7 kilometriä

Via dell’Amore -reitti Riomaggioren ja Manaralon kylien välillä on kaiketi koko Cinque Terren kuuluisin patikointireitti. Reitissä on vain sellainen huono ominaisuus, että se on suljettuna melkein aina. Hotellimme pitäjä jopa sanoi, että hän haluaisi, että kyseinen reitti suljettaisiin lopullisesti, sillä sen jatkuva kunnostaminen vie valtavasti rahaa. Via dell’Amore kulkee aivan vuorenrinteen alaosassa, ja on siitä syystä hyvin haavoittuvainen esim. maavyöryille, jotka katkovat reitille rakennettuja puisia kävelyteitä. Maavyöryistä kärsii myös jatkuvasti reitti Manarolasta Cornigliaan, joka kulkee Via dell’Amoren tapaan aivan vuorenrinteen alaosassa lähellä merenpintaa. Meidän reissumme aikaan nämä molemmat reitit olivat taas (odotetusti) suljettuina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kylien välillä pääsisi patikoimaan. Ehei, se tarkoittaa vaan sitä, että patikointi pitää tehdä hieman ylempänä vuorenrinteellä, joissa maavyöryjä ei tule (ainakaan niin usein kuin aivan alhaalla).

Vaelluksen ensimmäinen osuus oli tiukka. Lähdimme matkaan kello 10 aikaan aamulla majapaikastamme Riomaggioresta, ja vaikka ilma oli vielä aamulla suhteellisen viileä, oli nousu ensimmäiselle vuorenhuipulle raskas. Reitti sisälsi todella jyrkkiä nousuja kivisessä maastossa auringon porottaessa niskaan. Nousut olivat pitkiä, ja niiden välissä oli usein vain pieni pätkä tasamaata, ennen kuin taas lähdettiin kapuamaan ylöspäin. Maisemat saivat kuitenkin mielen pois raskaasta aloituksesta, ja kuvia napsittiin reitin varrella paljon. Vettäkin tuli juotua suhteellisen reilusti, mukana meillä oli 3 litraa vettä, ja ostimme jokaisesta kylästä aina yhden litran lisää. Olimme pakanneet mukaan myös jokusen proteiinipatukan, joita mussutimme vaelluksen myöhemmissä vaiheissa.

Kaunis Riomaggiore jäi koko ajan kauemmaksi, ja kun pääsimme vihdoin vuorenhuipulle, alkoi ihana matka ALASpäin kohti Manarolan värikästä ja söpöä kylää, joka lähestyi jatkuvasti matkan edetessä.

Manarola – Volastra – Corniglia

Aika: 3 h 10 min (sis. jätskitauko)
Pituus: noin 7 kilometriä

Manarola on toiseksi pienin kylä Cinque Terressä. Riomaggioren tapaan kylä päättyy mereen, jonka kivisille rannoille ihmiset pakkaantuvat ottamaan aurinkoa ja vilvoittelemaan kauniin sinisessä meressä. Manarolasta lähtee vuorenrinteen alaosassa kulkeva kävelyreitti kohti Cornigliaa, mutta kuten jo aiemmin totesin, sekin on hyvin usein suljettuna. Meidän reissun aikana tätä aivan rannan tuntumasta lähtevää reittiä pitkin pääsi kävelemään jonkin matkaa, ennen kuin eteen tuli suljettu portti. Jos Manarolaan joskus eksyy, kannattaa tämä lyhytkin pätkä käydä kävelemässä muiden turistien tapaan, sillä reitin varrelta saa kauniita kuvia Manarolan kaupungista mereltä päin.

Manarolasta meidän trekkimme jatkui ensin kohta Volastraa, joka ei varsinaisesti kuulu Cinque Terren kyliin, vaan on pienempi vuoristokylä Manarolan ja Corniglian välissä. Tämä osuus oli koko vaelluksen rankin. Manarolasta noustiin käytännöllisesti katsoen koko matka suoraan ylöspäin ilman ainuttakaan tasaista kohtaa. Hiki valui ihan hulluna, mutta silti fiilis oli tosi siisti – tätähän tänne tultiin hakemaan! Nousua tuli yhteensä noin 300 metriä, joka on kyllä ihan riittävästi. Volastraan päästessämme puuskutimme hurjasti, mutta johan helpotti kun ostimme pikkuisesta kylästä jätskit, jotka söimme kaikessa rauhassa varjoisalla penkillä. Hengähdystauon jälkeen olimme taas täynnä energiaa!

Volastrasta alkoi oikein mukava trekkiosuus. Maasto oli suhteellisen tasaista, maisemat aivan älyttömän upeita ja osa poluista kulki kokonaan varjossa. Teimme trekin tässä osassa teille myös videotervehdyksen, jonka postasimme blogiin jo reissun päältä kesäkuun lopussa.

Matkalla kuljimme ison osan ajasta viiniviljelmien keskellä. Viinipensaita varten vuorenrinteitä on Cinque Terressä pengerretty niin paljon, että jos pengerrykset laittaisi peräkkäin yhteen nättiin jonoon, tulisi jonolle pituutta enemmän kuin Kiinan muurille. Kesäkuun lopussa viinipuskissa oli vasta aivan pieniä viinirypäleitä. Bucinessa huvilamme omistaja (Fabio) kertoi, että kesän alku oli ollut liian sateinen ja viileä. Viinipuskat kuulemma tykkäisivät tosi kuumasta ilmastosta. Kai se sade sitten vaikuttaa myös viinin makuun.. Ehkä, en minä viineistä mitään tiedä, mutta jotain sellaista Fabio meille kertoi kun ihastelimme hänelle miten vehreää Bucinessa oli. Fabio totesi tähän, että liian vihreää, pitäisi olla kuivempaa.

Corniglia on viidestä Cinque Terren kylästä ainoa, johon ei pääse laivalla. On kylässä toki pieni satama, mutta turisteja sieltä ei kyyditetä. Corniglia sijaitsee korkean kallion laella, jonka näkee parhaiten mereltä päin veneen kyydistä. Me söimme Cornigliassa lounasta. Mun pestopasta oli taivaallista ja herran merenherkkuja sisältänyt pasta myös oiken kelvollinen (mun pestopasta kuitenkin voitti). Lounaan jälkeen matkamme jatkui kohti Vernazzaa.

Corniglia – Vernazza

Aika: 1 h 10 min
Pituus: noin 4,5 kilometriä

Trekin viimeiseltä osuudelta avautui ensin kauniit maisemat Cornigliaan. Matkan alkuosassa piti taas kävellä aika paljon rikkinäisiä portaita ylöspäin, mutta aika pian reitti muuttui mukavan tasaiseksi. Aurinko porotti jo tosi kuumasti, mutta hyvin me herran kanssa jaksettiin pitää vauhtia yllä! Askel tuntui kevyeltä ja hymy oli suupielellä, vaikka hiki lensi ja vettä kului (ja yksi ruotsalainen porukka yritti ottaa meitä koko ajan kiinni).

Lähes koko matkan ajan aina Riomaggioresta asti saimme nauttia hurjan upeista rantaviivamaisemista ylhäältä käsin. Meri näytti käsittämättömän kutsuvalta, ja päätimmekin herran kanssa suunnistaa Vernazzassa heti rannalle uimaan. Ennen uimaskeluhetkeä piti kuitenkin köpötellä reipas tunti.

Lopulta upea Vernazza näkyi edessämme! Ei siinä voinut kuin ihailla kaunista maisemaa ja olla itsestään enemmän kuin tyytyväinen. Kun pääsimme alas Vernazzan kapeille kujille, oli yläfemmojen aika. Huikea reissu!

Suunnistimme heti kiviselle rannalle, vaihdoimme uikkarit päälle ja pulahdimme ihanan raikkaaseen veteen. Jalat olivat patikoinnin takia polviin asti aivan hiekassa, ja kaikki tomu sekä lika saatiin huuhdottua meressä pois. Ranta sijaitsi suoraan äkkijyrkän kallion alaosassa, ja meressä polskuttaessa saatoimme vain ihmetellä kuinka ylhäällä olimme juuri äsken olleet.

Polskuttelimme ja makasimme rannalla kaksi tuntia kaikessa rauhassa. Suljimme silmät ja ainakin minä otin auringon alla tunnin torkut. Hieman ennen kuutta pakkasimme kamamme ja suunnistimme Vernazzan venerantaan, josta palasimme Riomaggioreen veneen kyydillä.

Vernazza – Riomaggiore

Riomaggioren kotisatamaan saavuimme laivan kyydillä. Laivamatka maksoi 9 euroa per nassu. Viimeinen laiva lähti kello 18.00. Mutta ei hätää, jos viimeinen laiva lähtee liian aikaisin, kylien välillä pääsee kulkemaan myös junilla, jotka kulkevat suunnilleen keskiyöhän asti. Laivan kannelta näimme hienosti missä kaikkialla olimme päivän aikana kävelleet – voin kertoa, että pienen pienet polut näyttivät laivan kannelta katsottuna olevan todella korkealla!

Laivalta näki myös Cinque Terren kylät mereltä päin. Näkymät olivat odotetusti kauniit, erityisen ihanilta värikkäät kylät näyttivät ilta-auringossa, joka tuo värit ja fiiliksen aivan eri tavalla esiin kuin polttava keskipäivän aurinko.

Upea reissu! En voi kuin suositella samaa trekkiä kaikille luontoa rakastaville. Kuntoa se kyllä vaatii, mutta ei me herran kanssa mitään maratonisteja olla, ihan tavallisia tallaajia.

Cinque Terre: Riomaggiore

Pienessä Bucinen kylässä viikon kestäneen huvilaelämän jälkeen suuntasimme vuokra-auton nokan kohti Ligurian maakuntaa Luoteis-Italiaan. Samalla oli aika sanoa hyvästit kavereille, ja jatkaa reissua kahden herra Longfieldin kanssa vielä toisen viikon verran.

Ligurian maakunta on kapea, merellinen kaistale Luoteis-Italiassa. Alue on täynnä hienoja rantoja, jotka nousevat usein jylhästi vuoristoksi sisämaahan päin mentäessä. Ligurian Rivieran aivan eteläpäässä on jylhäkallioisten pienten lahdenpoukamien kätkössä Cinque Terre (suomeksi viisi maata), jonka viisi kylää on vasta äskettäin yhdistetty muuhun Italiaan ajoteillä. Nykyisin kylien välillä kulkee junakin, jonka avulla siirtyminen pienten kylien välissä on helppoa ja nopeaa. Meriteitse voi kylissä myös vierailla, veneet puskuttavat kylien välejä tiheästi vieden mukanaan sekä paikallisia että turisteja.

Cinque Terren on kerrottu monen suusta olevan upein paikka, jossa he ovat käyneet. Yhdyn tähän mielipiteeseen, Cinque Terre oli valtavan kaunis.

Majoituimme herra Longfieldin kanssa Riomaggioreen, joka on Cinque Terren viidestä kylästä eteläisin. Valitsimme tämän pienen kylän majapaikaksemme siitä syystä, että halusimme patikoida kaikkien viiden kylän läpi pysähdyksemme aikana, ja se onnistuisi helpoiten, jos olisimme jo valmiiksi reitin alkupäässä. Olimme varanneet retkeen yhden kokonaisen päivän, mutta ennen kuin pääsemme ihailemaan dramaattisen upeita maisemia vuorien rinteiltä, kurkataan miltä Riomaggiore näytti tulopäivänämme.

Pienen ja kotoisan hotellimme nimi oli Hotel Del Sole. Paikkaa pyörittävä pariskunta asui hotellissa lapsineen päivineen. Vastassa meitä oli isäntä, joka oli kyllä huikea tapaus. Hän kertoi meille kylän parhaat ravintolat (ja myös ne, joita kannattaa välttää), selitti miten juna- ja veneliikenne toimii, kertoi miten meidän kannattaa seuraavalle päivälle suunnittelemamme patikointiretki aloittaa, ja esitteli ihanan ylpeästi omaa pientä hotelliaan. Meidän huone sijaitsi pitkien ja jyrkkien portaiden yläpäässä, mutta tarpominen painavien rinkkojen ja kassien kanssa oli jokaisen hikipisaran arvoinen. Huoneen ulkoterassilta avautui kauniit maisemat Riomaggioren yli. Tosin harva paikka kyseisessä kylässä oli sellainen, josta upeita näkymiä ei olisi avautunut.

Heitettyämme kamat hotelliin, lähdimme tutustumaan Riomaggioreen hotellista saamamme käsinpiirretyn kartan avulla. Otimme ensimmäiseksi suunnaksi rannan, jonka postikorttimaisia maisemia olimme katselleet jo kotisohvalla ennen reissulle lähtöä. Ja siellä ne meitä odottivat – ne maisemat. Ja sattumalta myös eräs työkaverini, jonka äänen kuulin jo kaukaa. Halit siinä vaihdettiin ja naurettiin yhteen ääneen sitä miten maailma on pieni paikka, kun työkavereihin pitää törmätä kesälomallakin keskellä Italiaa!

Lounastimme eräässä pääkadun hotellin ravintolassa, sillä respasedän vinkkaamat paikalliset ravintolat olivat tietenkin siihen aikaan päivästä kiinni. Lounaan jälkeen lähdimme suunnistamaan Riomaggioren pääkatua ylöspäin. Löysimme kirkon, jonka pihamaalta avautui jälleen huikaisevat maisemat. Kameran muistikortille taltioitiin maisemia viimeistä päivää, mutta pysähdyimme myös kunnolla ihailemaan näkemäämme ilman kameroita. Ei kuvissa kuitenkaan koskaan mikään näytä niin hienolta, miltä se omin silmin näytti ja ennen kaikkea tuntui. Lomafiilis pureutui kropan läpi ja oli mukavaa olla kaveriviikon jälkeen reissussa ihan vain kahdestaan.

Viimeisistä auringonsäteistä nautimme uikkarit päällä suurilla kivillä aivan rannan tuntumassa. Levitimme pyyhkeet muutaman tasaisimman kiven päälle, ja samalla kun herra lähti hyppimään isoille kiville kuin pieni poika, jäin minä ottamaan tirsat lämpimän ilta-auringon alle. Ennen nukahtamista kirjoitin muutaman lauseen matkapäiväkirjaan ja sitten ne simmut vain yksinkertaisesti painuivat kiinni.

Etsi kuvasta nukkuva Huli

Etsi kuvasta kättä heiluttava herra Longfield

Tirsojen jälkeen kävelimme takaisin hotellille viehättävien näköisten ravintoloiden ohi. Me kuitenkin poikkesimme pienen ruokakaupan kautta ja söimme illallista kahdestaan hotellimme ulkoterassilla, jossa saimme olla kaikessa rauhassa Riomaggioren maisemien kanssa. Se oli hyvä ilta.

p.s. Lupasin kyllä, että seuraava Italia-postaus kertoisi Gordon Ramsayn ravintolasta, mutta kun herra Longfield on nyt työmatkoilla ja kaikki ravintolassa ylöskirjatut jutut ovat hänen puhelimessaan, niin ei sitä postausta nyt voi tehdä. Eli malttakaa sen kanssa, Gordonia tulossa kunhan herra joskus kolmen viikon päästä kotiutuu.

Pala kauneinta Toscanaa: Siena

Teimme kesäkuisella Italian matkallamme Bucinessa sijaitsevasta huvilasta päiväretken myös Sienaan, joka oli minun mielestäni ehkä koko reissumme aikana näkemistämme kaupungeista se kaunein. Tai no, Venetsia kyllä menee Sienan ohi, mutta Toscanan alueella vierailemistamme kaupungeista Siena vei voiton kauneuskisassa.

Vuokra-automme starttasi pitkien yöunien jälkeen Villa Catolan pihasta yhdentoista aikaan aamupäivällä. Mukaan saimme tällä kertaa yhden kaverin, sillä moni muu huvilassa oleilevista kavereistamme oli jo ehtinyt käydä tutustumassa Sienaan aikaisemmin samalla viikolla.

Ajomatka huvilalta Sienaan kesti vain noin 40 minuuttia. Auton parkkeerasimme San Francescon parkkialueelle, joka sijaitsee aivan Sienan vanhan kaupungin muurien ulkopuolella. Parkkeeraus maksoi meidän reissumme aikaan 2 euroa tunnilta, ja parkkialueelta pääsi nousemaan tosi kätevästi pitkillä liukuportailla suoraan Sienan vanhan kaupungin sydämeen.

Sienan päänäyttämönä toimii Piazza del Campo, joka on rakennettu Sienan kolmen kukkulan kohtaamispaikkaan. Aukion kiveyksessä on marmorista tehdyt raidat, jotka jakavat Il Campo -aukion sädemäisesti yhdeksään osaan. Yhdeksän osan sanotaan kuvaavan Neitsyt Marian puvun laskoksia, ja sen lisäksi ne edustavat kaupunginhallinnon muinaisia yhdeksää neuvostoa.

Piazza del Campo on kuuluisa kahdesti vuodessa järjestettävistä Palio-laukkakisoista, joissa Sienan 17:sta kaupunginosasta 10 kilpailee silkkisestä viiristä. Eikö kuulosta aika oudolta? Meidän reissumme aikaan Palio-kisojen tämän vuoden ensimmäistä mittelöä jo valmisteltiin täyttä vauhtia. Aukion laidoille oli rakennettu puisia penkkikatsomoja, joista hirmuista vauhtia laukkaavia hevosia voisi katsella. Isoin massa katsojia katselee kisoja aina laukkaradan keskelle jäävältä Il Campo –aukiolta, jossa on varmasti aika tiivis tunnelma. Itse laukkakisa kestää kuuleman mukaan vain pari hassua minuuttia, mutta kisojen aikaan tarjolla on toki muutakin ohjelmaa. Keltaisen keittiön Martina kirjoitteli omaan blogiinsa Paliosta jutun, se kannattaa käydä lukemassa, jos outo laukkakisa kiinnostaa enemmän.

Il Campon reunalla nököttää 102-metrinen (joidenkin tietojen mukaan 97,5 metriä korkea) Torre del Mangia, jonka huipulle johtaa 500 porrasta (joidenkin tietojen mukaan 505 porrasta; kuin vaikea niitä nyt on mennä tarkasti laskemaan?). Kyseinen kellotorni on osa Palazzo Comunalea, joka rakennettiin aukion keskipisteeksi joskus 1200-luvulla. Kellotorni on Italian toiseksi korkein. Me olimme päättäneet jo etukäteen, että kipuamme yhdessä kellotorniin pitkistä jonoista taikka tukahduttavan kuumasta ilmasta huolimatta.

Kellotorniin tulee ostaa lippu etukäteen tornin alaosan sisäpihalta. Lippuun merkitään aika, jolloin kipuaminen on aloitettava. Ylös lähdetään yhtä aikaa kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden lipussa on sama kellonaika. Aikaa koko matkaan ylös ja taas alas on varattu noin 30 minuuttia. Jos matkaan käyttää sen suunnitellun 30 minuuttia, välttyy alas mennessä kokonaan vastaantulevilta ihmisiltä, joka on oikein mukavaa, sillä torniin johtavat portaat ovat ahtaat sekä ajoittain myös pimeät. Meillä meni hommaan kolmeen pekkaan tasan 28 minuuttia, ja ehdimme ihailla ylhäältä maisemia kaikessa rauhassa, ja napata kasan kuvia maisemien lisäksi myös itsestämme, ja muutamista muista turisteista.

Kellotornin laelta avautuva näköala levittyy Firenzeen päin idyllisen Chiantin alueen yli. Muutama korkeampi rakennus erottuu muuten hyvin tasaisesta maisemasta. Talojen ja kaupungin jälkeen näkökentän valtaa vehreys. Hurjan kaunista!

Porrastreenin jälkeen mahamme alkoivat murista. Suunnistimme herra Longfieldin ohjeiden mukaisesti lounaalle Morbidi-nimiseen deliin, jonka yläkerrasta paikalliset ostivat valmiita ruoka-annoksia mukaansa (vähän niin kuin Citymarketin tai Stockan herkun ruokatiskiltä). Morbidin alakerrassa tarjoiltiin 12 euron hintaista lounasta, jossa pääsimme herkuttelemaan buffetpöydän herkuista (hintaan kuului ruoat, vesi sekä jälkiruoka). Hinta-laatusuhde oli Morbidissa eriomainen!

Lounaan jälkeen erosimme matkaseuralaisestamme. Häntä ei nimittäin kiinnostanut tulla tutustumaan tarkemmin Sienan Duomoon, jonka oikea nimi on Opera della Metropolitana di Siena. Yhden Italian hienoimman goottisen kirkon ympärillä on lisäksi lukuisia muita upeita ja tärkeitä rakennuksia. On museoita, kastekirkko ja krypta. Kaikkia aukion rakennuksia yhdistää upean ulkomuodon lisäksi myös taide. Rakennusten sisällä on lukuisten kuuluisien taidemaalarien töitä, jotka ovat aikanaan olleet osallisina oman kaupunginsa sekä Jumalan ylistämisessä.

Me ostimme herra Longfieldin kanssa liput ainoastaan Duomoon, sillä aikaa oli rajoitetusti. En osaa kertoa teille kirkon arkkitehtuurista, mutta sen verran osaan sanoa, että kirkko oli häikäisevän upea. Niin ulkoa kuin sisältä. Sisäpuolen kattorajassa oli lukematon määrä entisten pappien tai piispojen veistettyjä päitä (joka tapauksessa joidenkin kirkon tärkeiden jamppojen), ja lisäksi kirkkosalin korkeat musta-valkoiset marmoripilarit saivat meidät lähes sanattomiksi. Suurimman kirkkosalin vieressä olevan huoneen katto sekä seinät taasen kiilsivät niin monissa väreissä, että silmiä alkoi ihan oikeasti särkeä.

Tupsahdettuamme ulos hulppeasta kirkosta kiertelimme herran kanssa Sienan kapeita katuja vielä ristiin rastiin, ennen kuin tapasimme kaverimme parkkipaikan läheisyydessä. Meille ei ollut aikaa olla Sienassa kuin viisi tuntia, sillä illalla oli vielä ohjelmassa illallinen vähän isommalla porukalla Gordon Ramsayn ravintolassa keskellä Toscanaa. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa Italia-postauksessa.

Pisan kalteva torni

Pisan kalteva torni nököttää vinossa Pisan kaupungissa Toscanassa. Kalteva torni on osa Pisan Ihmeiden aukiota, jolla sijaitsee kaunis tuomiokirkko, kastekappeli sekä tämä hyvin kuuluisa vinossa oleva kellotorni.

Marmorisen kellotornin rakentaminen aloitettiin vuonna 1173, sen jälkeen kun leski nimeltään Berta Bernardo testamenttasi 60 kultarahaa tornin rakennuskivien ostamiseen sekä työmiesten palkkaamiseen. Rakennustöiden aluksi pehmeään maahan kaivettiin tornin paikalle kolme metriä syvä kuoppa perustuksia varten. Olisi ehkä kannattanut kaivaa hieman syvempi kuoppa, sillä rakennelma alkoi kallistua jo siinä vaiheessa, kun kellotornista oli saatu vasta kolme kerrosta valmiiksi vuoteen 1178 mennessä. Hommat piti kallistumisen vuoksi keskeyttää seuraaviksi 98 vuodeksi. Varmaan leskirouva Berta Bernardo katseli hommaa innoissaan pilvenhattaralta. Kultarahat olisi varmaan voinut jälkiviisaana testamentata johonkin vähän järkevämpään.

Vuonna 1276 rakennustyöt saatiin vihdoin aloitettua uudestaan. Vajaan sadan vuoden aikana perustukset olivat asettuneet pehmeään maahan paremmin, ja sen ajateltiin estävän tornin totaalisen kaatumisen. Kellotornin seuraavat kolme kerrosta valmistuivatkin ripeään tahtiin seuraavien kahden vuoden aikana.

Tornin kaltevuutta yritettiin korjata rakennustöiden edetessä rakentamalla kallistuneen puolen kerroksista korkeampia, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Torni alkoi lopulta taas upota, koska sen paino kasvoi alunperin suunnitellusta. Viimeiset kerrokset saatiin kuitenkin valmiiksi vihdoin 1300-luvulla. Tarkasta valmistumisvuodesta ei ole tietoa, mutta kellotorni näkyy ensimmäisen kerran freskossa, joka on peräisin vuodelta 1384. Kellotornista tuli 55,86 metriä korkea, se on itseasiassa sen matalamman puolen korkeus. Korkeammalta puolelta torni on 56,70 metriä korkea.

Kellotornin historia ei pääty sen valmistumiseen. Tornin kaltevuuden kanssa on taisteltu aina näihin päiviin asti. Vuodesta 1550 vuoteen 2000 tornin kaltevuus oli lisääntynyt 3,8 metristä aina 4,4 metriin. Asialle oli pakko tehdä jotain.

2000-luvun alussa kerättiin rahaa ja uutta työvoimaa, joiden avulla vuoden 2009 tienolla tornin kallistuksen vastaiselta puolelta poistettiin 60 tonnia maata, jonka lisäksi erilaisten jättiläismäisten teräsvaijerien avulla Pisan kaltevaa tornia saatiin ensimmäisen kerran suoristettua. Kaltevuus saatiin laskemaan 3,9 metriin ja insinöörit ovat luvanneet, että torni pysyy pystyssä ainakin seuraavat 200 vuotta.

Halpaa huvia tornin suoristaminen ei ole ollut. Siihen saatiin nykytekniikallakin kulumaan yli 10 vuotta, ja se maksoi noin 26 miljoonaa euroa. Siinä summassa ei varmaan Berta Bernardon 60 kultarahaa olisi paljon auttaneet.

Me kävimme ihmettelemässä Pisan kaltevaa tornia Faeta-vuorelle tekemämme patikointiretken jälkeen. Köröttelimme kauniita mutkikkaita vuoristoteitä alas suoraan Pisan kaupungin muurien ulkopuolelle, jonne saimme auton helposti parkkiin. Pisan kaupunki ei ole kovin iso, mutta eihän sitä toki yhdessä iltapäivässä ehdi kunnolla koluta. Meillä oli kuitenkin ihan tarkoituksena käydä Pisassa vain nopeasti patikkaretken jälkeen syömässä ja nappaamassa samalla kuvat vinosta tornista.

Eksyimme syömään aivan sattumalta hurjan hyvään pieneen kahvilaan, jonka listalla oli mm. herkullisia täytettyjä leipiä sekä erilaisia maistelulautasia. Kaikki tilaamamme annokset tehtiin käsin tilauksen tekemisen jälkeen pienen kahvilan kassapisteen vieressä. Kinkut leikattiin isoista lihaklönteistä, ja juustot viipaloitiin taidokkaasti käsin. Nälkä oli patikkaretkemme jälkeen valtava, joten onneksemme satuimme astumaan juuri tähän pienen Ristoro Pecorino -nimisen kahvilan terassille. Se oli nappivalinta!

Ruoan jälkeen meillä riitti sitten kuitenkin energiaa vielä sen verran, että vuokrasimme allemme hassun viiden hengen polkupyörän, jolla köröttelimme läpi pyörävuokrausfirmalta saamamme reitin, joka ohitti kätevästi kaupungin kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Nauroimme jättimäisen pyörähökötyksen selässä hervottomasti, ja ne nähtävyydet jäivät kyllä tällä reissulla toissijaiseen asemaan. Mutta se tärkein nähtävyys ehdittiin kyllä ihmetellä kaikessa rauhassa.

Ja pakko sanoa, että Pisan kalteva torni oli totta tosissaan ihan kunnolla vinossa! Paljon enemmän vinossa kuin olin osannut odottaa.