Monk as mock, Herra Longfield tässä.
Apulanta, onko tuttu asia? Minulle on. Bändihän on ollut tässä viime aikoina melko urakalla tapetilla. On tullut elokuvaa, on avattu museota, on julkaistu uusi tuplajäähallikeikka ensi tammikuulle. Vähän joka tuutista on saanut lukea Apulannasta erinäisiä juttuja: Tuukka Temosta on kyrsinyt, kun joku kriitikko on mölissyt ilkeyksiä tai pääsyliput on laskettu väärin tai joku on sanonut hampurilainen. Sipe Santapukki taas on ollut mehuissaan kun on saatu vihdoin vanhat bändiaarteet lasivitriineihin kaiken kansan töllisteltäviksi ihkaomaan Apulanta-museoon, ja Toni Wirtanen on ollut sitä mieltä että sekä leffa että museo on järjettömiä ajatuksia, mutta silti molemmat tuumat on pantu toimeen. Lisäksi tuossa äsken tuli julki myös Apulannan uudet jäähallikeikat, vissiin viime tammikuun vastaavilla oli sen verran mukavaa, että kannattaa järjestää uudet, ja ehkä niiltä ekoilta jäi sitten kaikkien trapetsitaiteilijoiden, kauko-ohjattavien lennokkien ja zombie-laumojen jälkeenkin vielä jotain muita järjettömiä spinal tap –henkisiä ideoita, jotka on vielä saatava toteutukseen.
Olen havainnut jo kansassa pientä ärsyyntymistäkin että mitä noi vanhat sedät nyt koko ajan on jossain itsestään kertomassa, mutta minuapa tämä viimeaikainen hässäkkä ei ole millään määrin haitannut, oikeastaan päinvastoin. On ollut oikein hauska huomata, että jostain 16-vuotiaasta asti fanittamani bändi on yhtäkkiä saanut taas mediahässäkkää osakseen – Tuukka Temosen kohdalla on päästy jopa siihen, että miekkosen yksittäiset Facebook-lauseetkin kelpaavat uutisiksi. Itse jotenkin miellän Apulannaksi nimenomaan kolmikon Toni, Sipe ja Tuukka, vaikka alkuaikoina bändin kanssa häsäsikin Anttia ja Mandyä, eikä Tuukka ole enää pitkään aikaan bändissä soittanut – muutamia satunnaisia encoreita lukuun ottamatta. Aikoinaan Tuukan bändin basistina korvannut Parta-Samikin on jo ehtinyt vaihtua vanhaan Bomfunk MC-käkkäräpää Villeen.
On toki myönnettävä, että enää en ihan niin kiukulla bändin tekemisiä seuraa kuin junnumpana, jolloin joka päivä hain Altavistasta uusia uutisia Apulannasta, luin teorioita että mistä se Ilona-biisi oikein kertoo, hölisin loputtomat määrät sekavia horinoitani anonyymin nimimerkkini takaa Apulannan keskusteluboardilla, ja joka hemmetin kouluaineeseenkin oli tungettava Apulanta kun se nyt vaan oli maailman kiinnostavin asia. Ruotsin tehtävissä yritin aina saada ujutettua lauseen ”Jag såg en flicka som är vacker som en blomma” jonnekin väliin ainetta, koska Apulanta oli jossain ruotsinkielisessä ohjelmassa laulanut Mato-biisin ruotsiksi, ja tuo lause oli jäänyt siitä biisistä takaraivoon. Se oli myös siitä hyvä lause, että siinä ei koskaan ollut mitään punaisia merkintöjä kielioppivirheiden tai muiden takia, joten sain aina ainakin yhden täysin oikein kirjoitetun lauseen aineeseen. Usein se oli ainoa, muissa meni aina vähintään joku från väärään paikkaan.
Vaikka kerkkopäisin into bändiä kohtaan onkin tässä vuosien varrella laantunut, on bändin tekemisiä tullut silti melko tarkasti seurattua yhä tähän päivään asti. Teit meistä kauniin, eli Apulannan alkuajoista 90-luvun lama-Suomessa kertova leffakin mentiin Hulin kanssa katsomaan heti ensi-iltana. Oikeastaan siitä asti, kun ekan kerran kuulin että Temonen on tämmöstä projektia kaavailemassa, olin odottanut että kunpa homma onnistuisi ja pääsisi leffateatteriin tekelettä katsomaan. Projektin edetessä kävin aina uudet trailerit ja haastattelut bongaamassa – jaksoinpa seurata Youtubestakin lähetystä, jossa Tuukka yhdessä Sipen ja leffan näyttelijöiden kanssa pisteytti leffaa varten pystyyn pistetyn katsojakilpailun satoa, jossa oli pyydetty ihmisiä tekemään cover-versioita bändin Teit meistä kauniin –biisistä, ja joista paras lopulta valittiin leffan tunnusbiisiksi.
Hyvissä ajoin varasin itselleni ja Hulille sitten leffan ensi-illaksi liput, ja hämmästelin paikan päällä että miksi täällä on näin vähän väkeä – teatterissa oli vain joku 30 tyyppiä. Muistin jostain lukeneeni, että leffan ohjaaja Tuukka Olga-vaimoineen – jotka myös yhdessä elokuvan tuottajina toimivat – olivat peräti pankista ottaneet lainaa asuntoaan vastaan, ja jopa toisen anopinkin kämppä oli siinä hötäkässä kiinnitetty, koska sponsori- ja tukirahoja ei projektille ollut jossain vaiheessa vielä riittävästi kertynyt – ja ilman lainoja olisi homma jäänyt kesken. Espoolaiseen ensi-iltaan vaivaantuneiden ihmisten lukumäärää laskiessani pohdin, että näinköhän joutuu Temosten perhe anoppeineen kadulle asumaan. Sittemmin on käynyt ilmi, että alussa nihkeästi projektiin suhtautunut Suomen Elokuvasäätiö lopulta lupautuikin elokuvaa tukemaan, ja sen verran paljon ihmisiä on käynyt leffaa katsomassa, että nätisti ilman konkurssia Temoset hommasta sittenkin näyttävät selviävän. Kyllähän sitä on arvostettava tommosta rohkeutta, että tosissaan ja vähän riskilläkin panostetaan hommaan täysillä, ja hulluna luotetaan että kyllä tästä hyvä tulee.
Elokuvasta oli kasvanut itselleni projektin etenemistä seuratessa melko suuret odotukset, mutta ne kyllä täyttyivät, tykkäsin leffasta tosi paljon. Apulannan tarina on melko erikoinen ja mielestäni kertomisen ja kuulemisen arvoinen, vaikkei bändi itsessään niin kiinnostaisikaan. Tarina oli saatu minusta hienosti kerrottua, ja kokonaisuutena leffa oli pieniä lapsuksia lukuun ottamatta laadukkaasti tehty. Näyttelijöistä eritoten Tonin ja Tuukan hahmoja näytelleet Tatu Sinisalo ja Iiro Panula vetäisivät ihan huikeat roolisuoritukset. Leffassa oli hölmöilykohtauksia, jotka oikeasti nauratti eikä ollut sellaista vaivaannuttavaa fiilistä että nytkö tässä pitäisi nauraa. Oli myös koskettavia juttuja, joiden aikana tuntui että olin vissiin vahingossa nielaissut omenankodan kokonaisena ja silmässä oli puolikas joulukuusi. Ja vaikka bändin tarina olikin minulle entuudestaan jo hyvin tuttu, oli sinne sekaan ripoteltu myös tämmöselle niilollekin uusia juttuja – muun muassa se Ilona-biisin alkuperä tuli leffassa esille, se oli huikea ahaa-elämys ja päätti vuosikymmeniä sitten velloneen arvailun siitä että kertooko biisi hamsterista vai tyttöystävästä vai onko kyseessä vain hassu kilpailu Apulannan ja Tehosekoittimen kesken. Kaikki nuo meni väärin, jos Tuukkaan on luottaminen.
Niistä lapsuksista täytyy mainita, että muutamissa kohdissa tökki, kun leffan muutoin erinomainen musiikki oli niin kovalla, ettei näyttelijän repliikeistä saanut selvää. Ne piti lukea ruotsinkielisestä tekstityksestä. Pari kertaa huomasin myös, että ääni ja kuva ei ollut ihan synkassa muutamissa soittokohtauksissa, laulu meni eri tahtiin kun laulajan huulet liikkui. Hulia taas alkoi leffan edetessä ärsyttää kun koko ajan tuli ilmakuvaa teistä ja rautateistä ja ties mistä, olisi kuulemma voinut vähän rajoittaa sitä helikopterin käyttöä tai millä niitä hienoja kuvia olikaan saatu aikaiseksi – itse en tosin tuota asiaa edes huomannut.
Lapsuksien olemassaolokin on kuitenkin pakko antaa anteeksi, kun tietää että leffa oli monelle sen tekijälle ihan ensimmäinen kerta näin ison projektin kimpussa painiessa. Tuntui, että töitä on kokemuksen ja rutiinin sijaan tehty suurella innolla, sydämellä ja lämmöllä – tästä kertoo mielestäni sekin, että sinne oli leffan työryhmän jäsenten ja muiden tuttujen lisäksi pestattu niin bändin henkilöt kuin näiden paremmat puoliskotkin jotain pikkurooleja vetämään. Kaikesta välittyi semmonen lämmin ja sopivan kotikutoinen meininki, mutta silti työn laatu ei ollut muutamia pikkufiboja lukuun ottamatta kärsinyt. Jos olisin asemassa, jossa voisin uskottavasti jakaa elokuville tähtiä, antaisin tälle 18/5. Heti leffan jälkeen teki mieli nähdä se uudestaan. Leffasta pitäisi myös melkein tehdä jatko-osa ihan vaan sen takia, että näkisi kuka tulisi esittämään pelkkiin sinisiin housuihin ja aurinkolaseihin pukeutunutta keikkakitaristi Sami Ylä-Pihlajaa, joka hokisi Tommi Mäkistä ja saisi välillä sydänkohtauksen.
Kauan odotetun ja suunnitellun leffaensi-illan lisäksi samalle viikolle sattui osumaan vielä ihan vahingossa toinenkin hauska Apulantaan liittynyt juttu. Meidät oli nimittäin kutsuttu viikonlopuksi Lahteen kavereiden häitä juhlistamaan, ja sattumalta samalla viikolla oli avattu Lahteen upouusi Apulandia-museo. Jo aikaisemmin olin uutisista huomannut, että Sipe ja Toni ovat avanneet uuden Lahdessa sijaitsevan treenikämppänsä yhteyteen jostain helvetin syystä oman kahvilan, missä myydään Apulanta-kahvia ja kassakoneiden kuiteissa lukee ”Mikhon hyväksymä” niinku kaikessa Apulannan julkaisemassa kamassa tapana on. Olin jo maanitellut Hulia tekemään hääreissun aikana käännöksen kahvilassa, mutta sattumalta pääsin siellä vastikään avatussa Apulanta-museossakin sitten samalla reissulla piipahtamaan. Tuosta museostakin on kaikenlaista nillitystä saanut lukea, että mitä järkeä ja onpa turhaa ja pojat tykkää itsestään. Itse en ihan pääse sisälle että mikä tämmösessä on harmin aihe. Suomesta löytyy kuitenkin museot vaikkapa sellaisistakin aiheista kuin perämoottorit, tapetti ja silli, eikä ketään kai harmita niidenkään olemassaolo. Miksi siis täytyisi harmistua Apulanta-museostakaan? Jos ei aihealue kiinnosta niin sittenhän voi museossa käynnin jättää väliin ja jatkaa elämää onnellisena, ei kannata turhaan asiasta murjottaa. En minäkään nyt vaikkapa sitten tapettimuseoon ihan riemusta kiljuen menisi, mutta varmana sinnekin on menijöitä ja hyvä että on.
Minähän toki syynäsin koko Apulandian hyvinkin tiheällä kammalla läpi, kattelin festaripasseja ja Toni Wirtasen ruutupaperille väännettyjä luonnoksia tutuksi tulleista biiseistä, lueskelin juttuja musiikkivideoiden teosta ja muita pitkin museota ripoteltuja jänniä anekdootteja bändin uran vaiheilta, kattelin vitriiniin laitettua reppua jossa luki Misfits ja jonka avulla bändiin saatiin aikoinaan Mandy basistiksi, ja kävin kurkkimassa Heinolasta Lahteen väkisinmuutetun treenikämpän seiniä. Absurdi fiilishän siellä toki oli, viimeistään siinä vaiheessa kun museokierroksen jälkeen oli rustattu nimi ja vanha boardi-nimimerkki tiiliseinään, ja join sitä Apulanta-kahvia ja mietin että pitäiskö ostaa pala Sipen leipomaa sienipiirakkaa samalla kun mies itse pelmahti kahvilaan sisälle myhäilemään. Minusta on jotenkin mahtavaa, että ne vuosikymmenten nettistalkkauksen ja nykyään Teit meistä kauniin -leffan myötä taas etäältä tutuksi tulleet pojankoltiaiset, jotka ovat aikoinaan matkanneet pitkin Suomea paskalla Datsunilla bassorummut ja vahvistimet sylissä ja kiukutelleet kun ei isot levy-yhtiöt noteeraa kaverin perustaman firman kautta ennätyshalvalla myytyjen levyn myyntilukemia, tekevät nykyään itsestään elokuvia ja museoita jonne voi sitten leipoa ihmisille sienipiirakkaa. Mikho hyväksyy, niin minäkin.
Meanwhile in Longfield.. 