Broileria, avokadorisottoa sekä rucola-parmesaanisalaattia

Moikka taas pienen tauon jälkeen! Kesäloma on kyllä outo. Ajattelin, että ehdin tehdä lomalla postauksia pitkälle syksyyn asti valmiiksi ennen kuin kiireinen työrupeama taas syyskuussa alkaa. No, en mä nyt sitten olekaan ehtinyt tehdä postauksen postausta! Tai siis varmasti olisin ehtinyt, mutta lomamoodi on iskenyt sen verran ihanasti päälle, ettei koneelle ole yksinkertaisesti tehnyt mieli mennä. Sen sijaan ollaan valvottu myöhään, nukuttu vielä myöhempään, syöty aamupalaa 12.00 aikoihin, ulkoiltu, käyty tekemässä lomajuttuja, pelattu lautapelejä, testattu syksyn uusia jumppia, tehty uusia ruokia (joita ei ole kyllä jaksettu kuvata blogiin..), syöty ulkona luvattoman paljon (ilman kameraa!), nähty ystäviä ja sukulaisia, nukuttu päiväunia ja yksinkertaisesti vain oltu. Hyvin poikkeuksellinen kesäloma siis, mutta hyvää se on tehnyt. Reissussahan oltiin Sveitsissä jo kesäkuussa ja lisää on tulossa syksyllä, joten kyllä tässä matkustuksenkin makuun on päästy, ja päästään vielä syksymmällä lisää.

Matkoista puheenollen, nyt hypätään viimeisen kerran huhtikuun Lapin reissulle. Päivään, jolloin tämä leidi ajoi luvattoman kovaa moottorikelkalla! Siis oikesti kovaa – jossain tunturien välissä kaahasimme herra Longfieldin sekä meidän oppaan kanssa, maksimivauhti yhdellä suoralla oli melkein 100 kilsaa tunnissa! Huusin onnesta, niin mahtavalta vauhti tuntui! Metsän siimeksessä vauhti oli hillitympää, vaikka tulomatkalla innostuinkin hommasta sen verran paljon, että oppaan piti pysäyttää meidät ja sanoa mulle, että jospa mentäisiin mutkikkailla metsäpoluilla vähän hiljempaa ja pidettäisiin pidempää turvaväliä. Heh.

Moottorikelkkasafari kesti kolme tuntia, ja sen jälkeen kädet olivat kyllä kipeät. Ilmeisesti emme osanneet olla ensikertalaisina vielä rennosti kelkan kyydissä, vaan puristimme ohjaustankoa kuin hullut. Vaikka kävimme safarin välissä syömässä porokeittoa eräällä porotilalla, piti illalla kelomökin siimeksessä kokkailla vielä päivällistä.

Aloimme tehdä broileria, rucola-parmesaanisalaattia sekä tosi herkullista avokadorisottoa. Mulla tuli joskus 10 vuotta sitten avokadosta tosi pahat vatsaoireet, mutta ajattelin niiden olevan jo mennyttä. Niinpä söin maittavaa risottoa hymyssä suin mehevän broilerin sekä raikkaan salaatin kera. Nam! Vartin päästä syömisestä mahassa alkoikin sitten kiertää.. Toisen vartin päästä halasin vessanpönttöä ensimmäisen kerran ja saman illan aikana vielä usean kerran uudestaan. Ei kiva.

En ymmärrä, miten joku voi olla allerginen niinkin terveelliselle jutulle kuin avokado.. Mulle se ei kuitenkaan tosiaankaan sovi, ja enää en kokeile onneani tämän superfoodin kanssa. Onneksi en omien outojen ärsytysteni takia ole koskaan avokadopastaa tehnyt.

Mutta jos sulla ei ole avokadon kanssa ongelmia, kannattaa tätä Glorian Ruoka & Viini -lehden 100 parasta-keittokirjasta nappaamaani reseptiä kokeilla. Hyvää on!

4 annosta

Broileri

• 4 kpl broilerin rintafileetä
• öljyä
• suolaa
• rouhittua mustapippuria

1. Nuiji rintafileet ohuiksi pihveiksi. Sipaise pintaan öljyä ja mausta suolalla ja pippurilla.

2. Paista broilerin ”lehtipihvejä” kuumassa paistinpannussa öljytilkassa 3-4 minuuttia per puoli.

3. Tarjoile pihvien kanssa rucola-parmesaanisalaattia sekä avokadorisottoa (ks. ohjeet alla).

Rucola-parmesaanisalaatti

• 100 g rucolaa
• 400 g kirsikkatomaatteja
• 4 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl (punaviini)etikkaa
• suolaa
• rouhittua mustapippuria
• 2 dl parmesaania lastuina

1. Riivi, huuhtaise ja kuivaa rucola. Puolita kirsikkatomaatit ja yhdistä ne rucolan kanssa.

2. Tee salaatinkastike valmiiksi sekoittamalla öljy, punaviinietikka, suola ja pippuri.

3. Yhdistä rucola-tomaattisalaatti ja kastike. Lisää parmesaanilastut.

Avokadorisotto

• 5 dl kasvislientä tai vettä
• 1 kpl salottisipuli
• 1 kpl valkosipulinkynsi
• ½ dl oliiviöljyä
• 1½ dl risottoriisiä
• 1 dl valkoviiniä
• 1-2 tl suolaa
• 1 limetin raastettu kuori
• 1 avokado
• 1 limetin mehu
• 3-4 tippaa Tabascoa
• 2 rkl ranskankermaa

1. Kuumenna kasvisliemi tai vesi valmiiksi pienessä kattilassa.

2. Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuullota sipuleita öljyssä laakeassa kattilassa 2-3 minuuttia. Lisää riisi ja kuullota 2 minuuttia, kunnes riisin pinta muuttuu lasimaiseksi.

3. Lisää risottoon valkoviini ja suola. Raasta myös limetin kuori joukkoon. Anna kiehua, kunnes valkoviini on lähes kokonaan haihtunut.

4. Lisää kauhallinen kasvislientä ja anna kiehua, kunnes neste on lähes kokonaan haihtunut. Lisää sitten lientä kauhallinen kerrallaan, kunnes riisi on kypsää. Riisin lajikkeesta ja laadusta rippuen tähän menee 13-17 minuuttia. Riisi saa olla pehmeää, mutta kuitenkin al dente eli hampaissa tuntuvaa.

5. Levitä risotto vadille hetkeksi jäähtymään. Kuori ja halkaise avokado. Poista kivi. Soseuta avokado ja limetin mehu sauvasekoittimella (tai haarukalla). Kun risotto on hieman jäähtynyt, sekoita siihen avokadosose, Tabasco sekä ranskankerma.

Advertisement

Vuohenjuusto-pinjansiemenpasta iisisti Luostolla

Jäljellä olisi vielä kaksi reseptiä Luoston keväiseltä matkaltamme. Tällä kertaa vuorossa on iisi vuohenjuusto-pinjansiemenpasta, joka taltutti meiltä nälän varsin aktiivisena ulkoilupäivänä.

Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme valloittamaan Ukko-Luostoa. Ukko-Luoston näköalapaikalta kuulemma piti avautua lumisen kauniit maisemat Luoston alueelle, ja lisäksi siellä piti olla valkoinen, isohko sääpallo. Maarit, Pää Pilvissä -blogista, on valloittanut miehensä kanssa Ukko-Luoston kesäaikaan, ja voi taivas miten erilaiselta paikka Maaritin blogissa näyttää – käy vaikka kurkkaamassa. Piiitkistä puisista portaista ei meidän alkukeväisellä reissulla ollut tietoakaan, saati että olisimme onnistuneet kammeta itsemme nelinkontin lumituiskussa aina sinne sääpallon luokse asti. Homma tyssähti hieman ennen tunturin lakea yksinkertaisesti siihen, että jalat upposivat jatkuvasti lähes reiteen asti, joka teki konttaamisesta aika raskasta. Raskasta saa toki olla, mutta kun lumen alla oli jemmassa Maaritin kuvissa näkyvät kivilohkareet, päätimme pysähtyä, hörpätä eväskahvit melkein tunturin laella ja lähteä sen jälkeen alaspäin. Nilkka olisi ollut ikävä taittaa keskellä lumipyryistä tunturia.

Koska lumi tosiaan upotti ylempänä niin paljon, keksin fiksumman tavan alastuloon kuin kävelyn. Ensin liu’uimme pyllymäkeä ja sen jälkeen pyörimme peräkkäin tunturia alas niin kovasti, että pää meni sekaisin. Olimme alhaalla tuota pikaa.

Hikisen kiipeilyn ja patikoinnin aikana nälkä oli päässyt yllättämään. Kipitimme kelomökkimme lämpöön, jossa valmistui muutamassa silmänräpäyksessä herkullinen vuohenjuusto-pinjansiemenpasta.

Lounaan jälkeen makoilimme hetken sängyllä, ennen kuin päivän toinen reippailuhetki pääsi alkamaan. Kävimme vuokraamassa meille loppupäiväksi lumikengät! Emme olleet kumpikaan kokeilleet lumikenkiä aiemmin, vaikka olen niiden ostosta jopa haavaillut useamman vuoden. Karautimme autolla semmoisen metsän viereen, jossa emme olleet reissun aikana vielä käyneet. Kiskoimme lumikengät jalkaan ja lähdimme umpimetsään.

Lumikenkäily oli mahtavaa hommaa metsässä, jossa ei ollut meidän lisäksi ketään muita. Olimme melko väsyneitä ja juttujen taso oli normaaliakin huonompaa. Nauroimme ratketaksemme tyhmille jutuillemme tyhjässä metsässä. Lisäksi meidän piti tietenkin kokeilla lumikengillä juoksemista sekä sitä kuinka hyvin kengät kannattelevat koskemattomalla hangella – hyvin ja hyvin huonosti. Itse onnistuin myös kaatumaan lumikengillä aivan suorilta jaloilta kahdesti, ja se sitten olikin hauskaa.

Kun vihdoin pääsimme illansuussa mökin ja saunan lämpöön, oli olo just niin ihanan vetämätön kun vaan voi olla. Uni tuli sekunnissa, ja reisilihakset kertoivat olemassa olostaan seuraavana aamuna.

Mutta nyt sen reseptin pariin. Tässä olisi tosi iisin, nopean ja lihattoman pinjansiemen-vuohenjuustopastan resepti. Nam!

Vuohenjuusto-pinjansiemenpasta

2 reilua annosta

• spaghettia kahdelle
• ¾ dl pinjansiemeniä
• 1 ruukku tuoretta basilikaa
• 1 kpl sitruuna
• 2-3 kpl valkosipulinkynttä
• 2 rkl oliiviöljyä
• 2 dl ruoka- tai kuohukermaa
• rouhittua mustapippuria
• 200 g vuohenjuustoa (paksusta tangosta)

1. Keitä spaghetti paketin ohjeiden mukaisesti. Tee kastike spaghettin kiehuessa.

2. Paahda pinjansiemenet kuumalla pannulla kullanruskeiksi. Siirrä ne lautaselle jäähtymään.

3. Hienonna basilika, raasta sitruunan kuori ja purista mehu lasiin. Kuori ja hienonna valkosipuli.

4. Kuullota valkosipulia pannulla öljyssä keskilämmöllä kypsäksi. Lisää kerma ja anna sen lämmetä. Lisää sen jälkeen mukaan basilika, sitruunan mehu ja kuoriraaste. Mausta mustapippurilla maun mukaan.

5. Valuta pasta ja sekoita se kastikkeeseen. Murustele juusto pastan joukkoon ja ripottele päälle pinjansiemeniä. Tarjoa ja nauti heti.

Jaakkolan porotila Luostolla

Moro, Herra Longfield täällä.

Lapin lomareissumme aikana hortoilimme eräs päivä Luoston lähellä sijaitsevalla Jaakkolan porotilalle tutustumaan porotilan toimintaan, ja tietty toiveissa oli myös päästä ihmettelemään niitä poroja ihan näppituntumalta. Porotilalle täytyi soittaa ja sopia vierailuajasta, sinne ei ihan ex tempore sovi paukahtaa pihalle, koska porotila on paitsi Jaakkolan perheen työpaikka, myös koti, ja vierailuja varten täytyy aina tilalla tehdä pieniä valmisteluja.

Meidät otti tilalla vastaan reipas kesä- tai siis talvityöläinen, ja ensi töiksemme kävelimme oppaamme ja isojen jäkäläpussien kanssa sisään poroaitaukseen. Porot tulivat tottuneesti meidän pussit kädessä tönöttävien turistien luokse, ja rauhallisesti odottelivat että saivat meiltä jäkälänpalasia narskuteltavakseen. Opastyttö samalla kertoili meille porojen hoidosta ja esitteli muutamia tilan poroja nimeltä. Laumassa on selvä hierarkia, ja kovimmat sarvipäät tulivat nytkin ensimmäisinä hakemaan turisteilta jäkälät, ja hierarkiassa alempana olevat joutuivat katselemaan sivusta – jos joku vähän alempitasoinen yritti vaivihkaa hiipiä jäkälöitä hakemaan, pomoporot ajoivat ne heti tiehensä. Me kyllä yritettiin vähän pomoporoja huijata, ja teimme yksittäisiä pistohyökkäyksiä niiden alempiarvoistenkin porojen luokse jotta nekin saivat vähän jäkälää syödäkseen. Poronhoitajat toki pitävät tarkasti huolen siitä, että kaikki pahnanpohjimmaisetkin saavat päivittäiset ruoka-annoksensa syödäkseen, turistien jakama jäkälä on sitten vähän niinku ekstraa.

Kun jäkäläpussit oli tyhjät, vietiin meidät hienoon vieraskotaan, jossa tarjolla oli pannukahvia ja kampanisut. Eväitä särpiessämme katselimme kotaan viritetyllä videotykillä pientä esitelmää ja kuvakoostetta Jaakkolan porotilan historiasta ja nykyhetkestä, sekä yleisemminkin porojen hoitoon liittyvistä kommervenkeistä.

Minulla oli mielikuva, että porot ovat Lapissa vähän samanlaisessa asemassa kuin pyhät lehmät Intiassa, ja että niitä vaeltaa pitkin poikin Lappia valtoimenaan ihan hirveitä määriä. Liikenne ei välillä kulje kun porotokka on päättänyt pysähtyä ottamaan tirsat keskelle moottoritietä, ja lähes jokaisella aukealla pitäisi pystyä bongaamaan muutamia kymmeniä poroja jäkälää syömässä. Todellisuus ei ihan tätä mielikuvaa vastannut, mutta ei se kaikilta osin ihan täysin metsässäkään ollut.

Poro-powerpointin aikana kävi selväksi, että Lapissa ei itse asiassa ole lainkaan villejä poroja, joka ikinen poro mikä jossain päin lakeuksia vaeltaa, on jonkun omaisuutta. Kesäisin porot päästetään vapaaksi vaeltelemaan pitkin Lappia, mutta talveksi ne haetaan takaisin aitauksiinsa, ja se ei olekaan mikään ihan sormien napsautuksella tapahtuva juttu. Poronhoitajat yhteistuumin ajavat porot jollain ilveellä isoihin aitauksiin, ja sieltä sitten katsotaan että kuka poro on kenenkin, ja ne kuljetetaan talveksi omiin aitauksiinsa hengailemaan.

Se kuka poro kuuluu kenellekin, tarkistetaan porojen korvissa olevista merkeistä. Jokaisella poronomistajalla on oma yksilöllinen korvamerkkinsä, tyyliin että Seppo Kekkosen (nimi muutettu) poroilla on kolme viiltoa alakorvassa ja puoliympyrän muotoinen merkki korvan päässä, ja Kaarlo Kakkosen (nimi myöskin muutettu) poroilla taas on kaksi kolmion mallista merkkiä yläkorvassa ja yksi viilto alhaalla, ja niin edespäin. Porotilallisilla oli ennen pienet kirjaset mukanaan, joihin oli merkattu jokaisen poro-omistajan korvamerkit, ja sen avulla sitten katseltiin elikoiden korvista että onkos tää nyt Sepon vai Kaarlon poro, vaiko peräti Arto Länsmanin (nimeä ei muutettu, mutta en tiedä omistaako herra poroja) tai itsensä Joulupukin (nimeä ei muutettu, varmana omistaa poroja!) joka on tänne väärälle alueelle jotenkin onnistunut eksymään. Nykyisin pienet vihkot alkavat olla historiaa, ja korvamerkit löytyvät tietokannoista interwebistä. Koskakohan muuten joku tekee jonkun Korvamerkki-appsin, jonka avulla voi ottaa poron korvasta kuvan, ja laite sitten kertoo että tämä on Arton poro, ei sun.

Syksyisin tapahtuvan poroerotuksen lisäksi toinen iso hässäkkä on alkukesästä, kun uudet poronvasat otetaan kiinni ja niiden korvat merkitään, siinäkin saa käyttää luovuutta kun liukkaasti liikkuvia poronvasoja yritetään saada kiinni ja pidetyksi aloillaan sen aikaa että saavat jengimerkit korviinsa. Poronvasoja pitää myös tarkkailla että kenen poron vasa kukin on, ettei vaan käy niin että mennään merkitsemään Sepon poroksi Kaarlon poron vasa.

Porojen omistamisessa on hyvin tarkat säännöt ja määräykset, että kuinka monta poroa saa missäkin poroalueella – paliskunta taitaa olla semmosen alueen oikea nimi – olla, ja kuinka monta poroa kunkin paliskunnan poro-omistajilla saa omassa tokassaan olla. Määriä vahditaan tarkasti, ja voisi kuvitella että laskentojen aikana ja sen jälkeen käydään melko vakavahenkistäkin keskustelua poro-omistajien kesken että kuinka monta uutta elikkoa minulla saa olla ja miksen minä saa pitää neljää uutta kun Kaarlokin sai, ja on se tuolla naapuripaliskunnassa helppoa kun siellä ei ole tota tommosta Kekkosen Seppoa aina kiukuttelemassa, viime vuonna sait seitsemän uutta ja nyt siinä kehtaat kiukutella, mulla sitä paitsi kuoli viime kesänä kaksi poroa liikenneonnettomuuksissa niin voisit vähän miettiä hei.

Pohjois-Lapin saamelaisilla on kuulemma vähän eri säännöt ja löyhemmät kiintiöt porojensa kanssa. Siellä päin saamelaisilla oli vielä jokin aika sitten tapana matkustaa kesäisin porojen kanssa pitkin pientareita ja majoittua kotateltoissa siellä mihin porot kulloinkin pysähtyvät – nykyisin kun on moottorikelkkoja sun muuta apuvälineistöä, on tällainen täysipäiväinen poropaimentolaisuus päässyt saamelaistenkin parissa vähenemään. Ruotsin ja Norjan puolella saamelaisilla on jopa laissa määritetty yksinoikeus poronhoitoon, Suomessa ei tämmöstä lakia ole vaan poroja saa hoitaa vaikka ei olisikaan sellaista hienoa saamelaispukua, minkä väreistä ja raidoista näkee kaikki kantajansa perhesuhteet ja sukupuut ja lempiruoat ja Wifin salasanat, ja jollaisten omistajana on aina hermostuttava jos jossain päin maailmaa joku missi tai Lordi keikaroi ihan väärän värisessä saamelaispuvussa tai typerää informaatiota antavassa neljäntuulenhatussa. Lordiko muka olisi sukua Inarin Kekkosille sekä Nuorgamin Kakkosille, ja lohenmäti kaurapuurossa on miehen lempiruokaa, tämä on väärin ja kaikki on kiellettävä heti!

Esitelmässä kävi myös ilmi, että työläiden poroerottelujen lisäksi ainakin Jaakkolan porotilan väki käy kesäisin Keski-Suomessa asti keräämässä poroille jäkälää. Jäkälä on porojen suurta herkkua ja talviaikana myös tärkein ravinnon lähde, ja sen avulla saadaan myös porot ja turistit tutustumaan toisiinsa lähemmin. Ei ole siis mitään ruusuilla tanssimista porojen hoito, vaan kovaa ympärivuotista työtä.

Muiden paikallisten kanssa poroista juteltaessa pystyi rivien välistä lukemaan, että poroista on ainakin tietyille elinkeinoharjoittajille riesaakin, muutama ihan suoraan sanoi senkin että kesäisin on todella ärsyttävää kun ne porot tosiaan joskus jumittavat autoteillä. Moottorikelkka-ajelullamme opas kertoi, että vaikka porot teoriassa kerätään aina talveksi aitauksiin, ei niitä kaikkia aina saada kuitenkaan kiinni, tai joku saattaa aitauksista päästä karkuun. Ja koska ne on niin tottuneita kuulemaan moottorikelkan ääniä ennen kuin saavat ruokaa, karanneet porot hakeutuvat usein hengailemaan moottorikelkkareittien varrelle. Muutamia kertoja on kuulemma tullut vastaan tilanteita, jolloin kelkkareitin keskellä on maata nököttänyt karkuriporo, eikä sitä sitten saa siitä hevillä siirrettyä, porot kun eivät ole moksiskaan jos moottorikelkkaa revittämällä yrittää ne saada liikkelle.

Tottahan se varmaan on, että poroista on pientä riesaakin, mutta kyllähän porot ja poronhoito kuuluvat ainakin minusta melko keskeisenä osana koko Suomen meininkiin, joten porot laiduntakoot normaaliin tapaan kesäisin pitkin Lappia. Paikalliset ei varmaan viidenkymmenen kerran jälkeen enää kauheasti jaksa tien vallannutta porotokkaa ihastella, mutta turisteja ei varmana haittaa, jos matka tyssää siihen kun porohuligaanit ovat tien vallanneet. Mekin Hulin kanssa välillä autolla ajaessa oikein toivottiin että tulisipa nyt jostain vastaan porojengi, jonka seassa voisi tietä pitkin madella ja ottaa jonnekin Snapgrammiin kuvia ja videoita tapahtumasta. Koska oli talvi, ei loppupeleissä nähty poroja kuin vain porotilojen aitauksien sisällä, täytyy siis varmaan tulla joskus kesäaikaan takaisin!

Savulohichowder iisisti

Kevätloman vietimme Lapissa, tarkemmin sanottuna Luostolla. Meillä oli käytössä kuuden hengen täysin varusteltu kelomökki ihan vain meille kahdelle. Mökin saimme käyttöömme työpaikan kautta. Tiesimme, että mökistä löytyy keittiö kaikkine vimpaimineen, joten päätimme säästää lomalla hieman rahaa ja tehdä ruokaa mahdollisimman paljon itse. Tai säästää ja säästää. Miltä teistä kuulostaisi reilun 2 tunnin huskyvaljakkoajelu hintaan 184 euroa per naama? Aivan törkeetä! Huskyajelu jäi kokematta, sillä rahat laitettiin mieluummin hurjaan reilun kolmen tunnin moottorikelkkasafariin, joka ei sekään ihan ilmainen kyllä ollut.

Postimies Pate toi juuri ennen reissulle lähtöä postiluukkuun Glorian Ruoka & Viini -lehden 100 parasta reseptiä -kirjan. Selasin kirjaa hurjana, merkkasin parhaat reseptit ylös, näytin ne herra Longfieldille ja sen jälkeen piti enää tehdä piiitkä ostoslista ja käydä menomatkalla Rovaniemellä kaupassa ostamassa viikon ruoat loman ajaksi.

Ihan ensimmäiseksi lounaaksi teimme kelomökin keittiössä todella maittavaa savulohikeittoa, eiku anteeksi savulohichowderia. Ennen myöhäistä lounasta olimme sivakoineet murtsikkaa 27 kilometria aurinkoisessa säässä Luoston alueella. Vastaan tuli hiihtolenkin aikana ehkä 10 hiihtäjää, joista 8 taisi mennä meistä ohi ja 2 tulla vastaan. Heh.

Hiihtolenkin aikana paistettiin notskimakkarat, ja ihan vikojen kilometrien aikana söimme vielä taivaalliset munkit. Mutta kyllä nälkä siitäkin huolimatta kurisi mahassa, kun lenkin jälkeen avasimme ihan naatteina kelomökin oven. Savulohichowder valmistui kuitenkin nopeasti, ja jestas se maistui hyvältä Hardys Stamp Chardonnay Semillon -valkoviinin kera (viini saatu testiin Solera Finlandilta). Viinistä Viiniin 2016 -kirja on muuten tokaissut, että kyseinen viini on edullinen ostos ja enemmän kuin hintansa arvoinen. Vajaalla 10 eurolla lähteekin kotiin valkoviini, joka passaa juhlapöytäänkin erinomaisesti. Luoston kelomökissä ei ollut isot bileet käynnissä, mutta viini maistui silti oikein passelilta pitkän hiihtolenkin päätteeksi.

Savulohichowder

4 annosta

• 350 g lämminsavulohta
• 1 iso purjo
• 2 valkosipulinkynttä
• 1 lehtisellerin varsi
• 1 pieni fenkoli
• 6 kpl perunaa
• 3 rkl oliiviöljyä
• 2 rkl tomaattipyreetä
• 8 dl kasvislientä
• 2 dl ruokakermaa
• ripaus suolaa
• 1/4 tl mustapippuria
• 3–4 tillinoksaa

1. Huuhtele ja viipaloi purjo. Kuori ja viipaloi valkosipulit. Viipaloi selleri ja fenkoli. Kuori ja kuutioi perunat pienehköiksi paloiksi.

2. Kuullota purjoa, fenkoliviipaleita ja valkosipulia kattilassa öljyssä keskilämmöllä noin 3-4 minuuttia. Lisää selleri, perunat ja tomaattipyree. Jatka paistamista hetki. Kaada kasvisliemi joukkoon ja anna keiton porista noin 15 minuuttia tai kunnes perunat ovat kypsiä.

3. Lisää ruokakerma. Anna keiton kiehahtaa. Rouhi mustapippuria joukkoon. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa.

4. Leikkaa savukala 4 annospalaksi ja poista nahka. Annostele lautaselle ensiksi keittoa ja nosta päälle kalapalat. Koristele tuoreella tillillä.

Lordin kebab Rovaniemellä

Mord, mock, mollelujah, täällä Herra Longfield.

Me ollaan just nyt hiihto- tai kevät- tai jollain lomalla Hulin kanssa, jolloin lähdimme rohkeasti kohti Lappia seikkailemaan. Matkan ensimmäisen yön vietimme Oulussa, ja sieltä piti seuraavana päivänä jatkaa kohti Luostoa. Kartasta katsottiin, että siinähän osuu semmonen paikka kuin Rovaniemi sopivasti väliin, siellä voisi pitää pienen varikkopysäyksen.

Kun Rovaniemi alkoi lähestyä, tajuttiin yhtäkkiä laittaa viestiä Oxygenol-pariskunnan naispuoliselle edustajalle. Hän on nimittäin joskus muinaishistoriassa asunut Rovaniemessä lapsuutensa ja muutenkin vieraillut seudulla harvakseltaan, joten kysyttiin häneltä että missä siellä oikein kannattaisi käydä syömässä. Sieltä tulikin huonoja ja hyviä vinkkejä, ensimmäinen vinkki nimittäin oli joku nais-Oxygenolin sukulainen jonka luona he usein käyvät syömässä ja jonne meitä ei varmana huolittaisi sisään. Se oli melko huono vinkki. Mutta toinen vinkki olikin sitten niin hyvä, että sitä lähdettiin noudattamaan: Oxygenol-nainen nimittäin muistutti että Rovaniemeltä saa Lordi-kebabia!

Muistan itsekin jonkun tämmösen Lordi-kebab-jutun lukeneeni jostain silloin kun Lordi voitti Euroviisut ja bändin naamionaamaiset jäsenet saivat ties mitä huomionosoituksia asuinpaikkakunniltaan. Palkinnoissa kukoisti railakas käänteissovinismi, sillä bändin laulaja, keulahahmo ja koko systeemin luonut Mr. Lordi siis tosiaan sai oman kebab-annoksensa eikä edes päässyt Linnan juhliin naamarissaan pelleilemään. Bändin eturivissä esiintynyt, tärkeä kitaristi-muumio taas sai omalta synnyinpaikkakunnaltaan jonkun kivenmurikan. Ei näissä mitään vikaa muuten olisi, mutta jumalauta, se yksi takarivissä jotain sähköurkua vähän pimputtanut ihan turha haamunainen sai toisten kebab-annosten ja kivenmurikan vastineeksi itselleen oman tontin, ihan ilmaiseksi! Vain koska se oli nainen! Tämä on väärin, kuuletko Alexander Stubb, tämä on sinun vikasi!

No, se miesten alistamisesta, nyt oltiin etsimässä Lordin kebab-ravintolaa. Ajattelimme että se löytynee täältä Rovaniemeltä helposti, koska se on varmaan jotenkin lordimainen ja massiivinen ja kaikella tavalla överi kauhujen linna. Siinä pitkin Rovaniemeä ajellessamme etsimme katseellamme jostain kohoavaa, jylhää ja pelottavaa linnaa, jonka ikkunoista roiskuaa veri ja zombiet nousee hautausmaalta ja Hjallis Harkimo kurkkii savupiipusta. Mutta ei semmosta löytynyt mistään, ainoa mitä löydettiin, oli kuoppainen hiekkatie keskellä Rovaniemen keskustaa. Ilmeisesti asfaltti oli vastikään saapunut kaupunkiin, ja ihan kaikkia kärrypolkuja ei vielä ilmeisesti oltu ehditty päällystämään. Ei auttanut muu kuin parkkeerata auto hiekkatielle yhteen vesilammikkoon, ja googlettaa että mikäs se paikka nyt olikaan mistä sitä Lordi-kebabia sai, ja miten sinne pääsee.

Pikaisen googletuksen jälkeen laitettiin sitten navigaattoriin osoitteeksi Lapinkävijäntie 3, ja ajettiin sinne. Siinä oli semmonen ostoskeskus ja pieni tori, jonka reunalle parkkeerasimme automme ja sitten lähdimme etsimään sellaista paikkaa kuin Torikeidas. Äkkiähän se siitä torin laidalta löytyikin, mutta ei se ollut mikään kauhujen kartano, vaan ihan normaali lähiöostoskeskusliiketilan näköinen mesta. Missään ei ollut kummituksia eikä mörköjä, eikä edes yhtä pientä Hjalliksen kuvaa ollut missään. Vähän jo epäiltiin että oliko tämä nyt sittenkään oikea paikka, mutta kun mentiin paikan ruokalistaa tavaamaan, niin tottapa tosiaan, Lordi Special kebabia sieltä sai!

Sehän oli sitten heti tilattava, olkoonkin että lihaa oli annoksessa tuplamäärä paikan isoon kebab-annokseen verrattuna. Huli tilasi jonkun juustohampurilaisen, ja sitten mentiin paikan ruokailutilaan sisään odottelemaan ruokien valmistumista. Torikeitaan tilaukset tosiaan vähän jännästi piti tehdä ulkotilassa sijaitsevan grillitiskin kautta, ruokailutilassa ei tilauksia kukaan ollut ottamassa vastaan, sinne vain sai mennä syömään jos siltä tuntui. Grillitiskiltä tehdyn tilauksen jälkeen grillin myyjätäti tosin kertoi, että toisi ne ruoat suoraan sinne ruokailutilaan, ja kehotti meitä menemään sinne häntä odottamaan. Vähän erikoinen systeemi, mutta ei kai se mitään.

Kauaa ei kestänyt, kun meille kiikutettiinkin iso laatikko täynnä ranskalaisia, kaalisalaattia, jalapenoja, tomaattia ja kurkkua, ja tietty kebabia jonka päälle oli vielä truutattu reippaalla kädellä jotain kastiketta. Niin ja Hulikin sai juustohampurilaisensa. Hyväähän se Lordin kebab oli, tosi hyvää oikeastaan, sekä kebabliha että se kastikekin oli ehkä parhaita mitä minä olen mistään saanut. Jopa Huli, joka ei normaalisti kebabista välitä, tykkäsi siitä sen verran että pölli koko ajan mun laatikosta uusia kebabsuikaleita ja ranskalaisia itselleen. Ranskalaisten pölliminen olisi ollut ihan normaalia, mutta että sitä kebabiakin, sitä ei normaalisti tapahtuisi.

Annos oli melkoisen iso, mutta kyllä sen ilman pakotusta pystyi loppuun asti syömään, varsinkin kun oli apuri pöydän toisessa päässä. Hintaahan annoksella oli aika paljon, 12 euroa, mutta kerrankos sitä nyt Lordin kebabia syö, ja toisaalta annos oli hemmetin hyvä, ja se kyllä piti ihan kunnon jöötin kaikkea sisällään joten vastinetta rahalle kyllä sai. Menisin uudestaankin syömään jos joskus vielä Rovaniemelle joudun.

Lappineitsyt

Liemessä-blogissa mietittiin tovi sitten mistä tunnistaa Business class –neitsyeen. Jennin hauskan postauksen innoittamana syntyi tämä postaus, jossa kerron mistä tunnistaa lappineitsyeen.

.. Lappineitsyt kaivaa autossa kameran esille heti kun tienvarressa oleva kyltti kertoo auton ohittaneen Lapin rajan siinä uskossa, että nyt niitä poroja alkaa köpötellä tien yli jatkuvasti.

.. Lappineitsyt pysähtyy syömään myöhäistä lounasta Rovaniemen torille (Lordin kebabia tietenkin) ja kuvittelee, että torilla tulee vastaan neljäntuulenhattuja pitäviä lappalaisia.

.. Lappineitsyt kuvittelee, että Lapissa osa ihmisistä liikkuu paikasta toiseen porojen vetämillä kärryillä tai koiravaljakoilla.

.. Lappineitsyt luuli vielä joskus yläasteella, että ihmiset asuvat Lapissa kodissa (siis niissä kota-teltoissa). Tästä harhaluulosta lappineitsyt on sentään päässyt vuosien saatossa eroon.

.. Lappineitsyt nappaa onnellisena kuvan Napapiiri-kyltistä Joulupukin kylässä ja somettaa sen heti jokaiseen mahdolliseen some-kanavaan.

.. Lappineitsyt ei tiedä mikä on tunturin ja vuoren ero.

.. Lappineitsyt yllättyy, kun lapissa puhutaan täysin sujuvaa suomea, eikä sen suurempaa murretta ole havaittavissa.

.. Lappineitsyt on haltioissaan nähdessään ensimmäiset tunturit auton ikkunasta.

.. Lappineitsyt hiihtää tunturilla ja silmäilee jatkuvasti ympärilleen etsien metsästä susia, kettuja, metsoja, poroja ja muita metsäneläimiä, joita on pakko tulla vastaan, Lapissa kun ollaan.

.. Lappineitsyt hihittelee söpöille kitukasvuisille puille tuntureilla reissatessaan, tietämättä puiden nimiä. Ne vaan näyttävät lappineitsyestä valtavan hassuilta.

.. Lappineitsyt hiihtelee ensimmäistä kertaa tunturilla ja näkee naavaa tietämättä mitä se on. Ensimmäinen ajatus mikä lappineitsyeelle tulee mieleen on se, että naava varmaan lämmittää puita kylmän talven aikana.

.. Lappineitsyt lumoutuu kauniista luonnosta ikihyvikseen.

Lopuksi lappineitsyt on onnellinen, ettei ole enää lappineitsyt. Lappi on valloittavan kaunis ja tänne on päästävä uudestaan! Miten lappineitsyeellä menikin yli 30 vuotta, että hän näki ja koki Lapin?

Pssst.. Lappineitsyt luuli itseään myös hieman liian kovaksi eräjormaksi ja yritti kavuta Pyhä-Luoston kansallispuiston korkeimman tunturin eli Noitatunturin huipulle tuosta noin vaan patikkaretken päätteeksi. Luonto voitti lappineitsyeen, jolle tuli pupu pöksyyn. Tarkemmat jorinat videolta.

Joulukalenteri 15: Saagan Lappilainen joulupöytä

Viime viikolla suuntasin noin 20 hengen porukassa ravintola Saagaan. Iltapäivä alkoi eräällä työpalaverilla, jonka jälkeen lähdimme koko palaverissa olleen köörin kanssa herkuttelemaan Saagan joulupöydän ääreen.

Saaga on lappilaisravintola keskellä Bulevardia. Kaikki ravintolassa – sisustuksesta ruokaan – ilmentää Lappia. Seinillä roikkuu poronsarvia, taljoja sekä Lappi-aiheisia koruja. Seinää vasten nojaa rivi heinäseipäitä ja vanhoja puusuksia. Valaistus on himmeä (valokuvaajan painajainen) ja silmät löytävät joka paikasta jotain uutta katseltavaa ja ihmeteltävää.

Ruoka on Saagassa peräisin Suomesta. Ravintola tekee paljon yhteistyötä useiden kotimaisten pientuottajien kanssa, mikä mahdollistaa puhtaiden ja kotimaisten luonnontuotteiden käytön. Tästä iso plussa!

Joulukuun 21. päivään asti Saagassa on tarjolla Lappilainen joulupöytä (54 eur henkilö), jota me pääsimme maistelemaan viime viikolla. Olen halunnut käydä Saagassa jo useamman vuoden ajan. Eräänä isänpäivänä pääsin jo sisälle asti ravintolaan vanhempieni ja herra Longfieldin kanssa, mutta käännyimme melkein heti ovelta pois, sillä isänpäivän menun hinta oli vanhemmistani hieman liian korkea. Viime viikon visiitillä hinnalla ei ollut väliä, sillä en ollut itse maksumiehenä. Jei!

Saagan joulupöydästä ei löytynyt perinteistä joulukinkkua tai laatikoita. Alkupalapöytä koostui pitkälti useista erilaisista kalaruoista, joiden lisäksi tarjolla oli poroa, hirveä ja karhua erilaisissa yhdistelmissä. Kala- ja lihavaihtoehtojen lisäksi alkupalapöydässä oli hyvä salaatti- ja leipävalikoima. Harvoin sitä buffassa saa tuoretta rieskaa tai löökileipää (jonkin sortin sipulileipää). Tutuin jouluinen juttu Saagan joulupöydässä oli rosolli, tosin sekin oli toteutettu Lappi-twistillä – mausteena oli tervasiirappia.

Pääruokina oli alkupalojen tapaan Lappi-aiheisia ruokia. Oli perinteistä hirvikäristystä, pottuvoita, riistamakkaroita sekä paahdettua nieriää. Hirvikäristystä en maistanut, sillä en pidä siitä. Pottuvoita, joulusinappia sekä riistamakkaroita vedin sitten hirvikäristyksenkin edestä. Niin ja palan nieriää. Hyvää oli!

Sokerihiirenä ja kovana jälkkärien ystävänä on pakko sanoa, että Saagan joulupöydän heikoin lenkki oli minusta jälkiruokapöytä. Leipäjuusto maistuu minulle lämmitettynä, kylmänä en siitä erityisemmin välitä. Maustekakku oli kuivaa, ja glögillä maustettu joulusuklaa oli jopa minunkaltaiselleni suklaafriikille liian tummaa ja vähän kitkerää. Uuniomenapaistosta en voinut allergian takia maistaa, mutta onneksi karpalovanuks oli hyvää. Jälkkärin kanssa tilasin vielä kuuman glögin, joka tuotiin pöytään suloisessa mukissa.

Masut saatiin joulupöydässä mukavan täyteen, ja sain illan aikana työkaverilta mm. hirmuisen monta kivaa lautapelivinkkiä! Harmi vain, että olen niin tavattoman huono häviämään.. Herran kanssa ei lautapelejä voida tästä syystä oikein pelata, porukassa homma sentään toimii paremmin!

Saagalle lähtee ehdottomasti plussaa viehättävästä ilmapiiristä ja hyvistä alku- ja pääruoista! Saagan yläkerrassa pääsi karkaamaan tuulta ja viimaa ihanasti pakoon. Joulumieli nousi entisestään, ja oli mukavaa unohtaa työkiireet ja ulkona vaakatasossa hakkaava sade hetkeksi.