Orinoron rotko, Leppävirta Savo

Ilma on kostea. Hyttysiä vilisee siellä täällä. Kaikkialla on hurjan vihreää. Taustalla solisee niin kauniisti, että voisi luulla olevansa kaukana ulkomailla – vaikkapa aidossa japanilaisessa puutarhassa. Mutta ei. Nyt ollaan Pohjois-Savossa upean Orinoron rotkon pohjalla Leppävirralla.

Olemme köpötelleet kumisaappaat jalassa herra Longfieldin sekä Horation kanssa reilun kilometrin, pienen hiekkaisen Hanhiahontien vieressä olevalta parkkipaikalta hyvin merkittyä luontopolkua pitkin. Olemme juuri saapuneet noin 200 metriä pitkän Orinoron rotkon pohjalle. Rotkon pohja on ajoittain vain 5 metriä leveä, ja pystyseinäinen kallio kohoaa ympärillämme lähes 20 metriin. Näky on hyvin vaikuttava.

Rotkon pohjalla pulppuaa lähde, jalkojemme alla on liukkaat ja märät pitkospuut sekä osittain hyvin kivikkoista maastoa. Horatio hakee tassuilleen sopivia askelmia ja me tasapainoilemme koiran perässä. Minä yritän vielä siinä sivussa napsia rotkosta kuvia. Ihme, että pysymme pystyssä.

Soisalon saaressa Mustinmäessä Leppävirralla sijaitseva Orinoron rotko on suosittu luontoretkikohde, jonka sanotaan olevan yksi Savon seitsemästä ihmeestä. Kukaan ei tunnu tietävän niitä kuutta muuta ihmettä, mutta samapa tuo. Orinoro on ihmeellinen.

Orinoron rotko on vanha, hyvin vanha. Sen alkuperäistä ikää on vaikea määrittää, mutta nykyisen muotonsa rotko on saanut viimeisen jääkauden sulamisvesien virtaamisen myötä. Luoteesta kaakkoon virrannut sulamisvesivirta on mannerjään vetäytyessä huuhtonut Orinoron puhtaaksi irtaimesta maa-aineksesta noin 10 000 vuotta sitten.

Satumainen valo, rauhallinen soliseva vesi ja metsän upea vihreä väri sekä ympäröivä rauhallisuus ovat totisesti kokemisen arvoiset.

Pohjois-Savoon voisi tulla hyvin visiitille ihan vain Orinoron takia (ja sammen ja kaviaarin, mutta siitä lisää myöhemmin). Mukaan kannattaa ehdottomasti pakata kumisaappaat, monessa paikassa on nimittäin pitkospuiden ympärillä suota, jonne ei ole kiva pludata lenkkareilla. Koirakin on syytä pitää remmissä jos sillä on tapana poukkoilla pitkospuilta sinne tänne.

Lisätietoja Orinorosta sekä selkeän vaelluskartan löydtä tämän linkin takaa.

Advertisement

Porkkalanniemen kalliot

Monelle pääkaupunkiseutulaiselle Porkkalanniemi on varmasti tuttu retkikohde. Alue on suhteellisen pieni, joten siellä voi vaivattomasti patikoida myös perheen pienimpien kanssa. Alueella sijaitsee kauniiden maisemien lisäksi mm. uimaranta, grillikatos, puusee sekä erillinen telttailualue, joiden ansiosta Porkkalanniemessä on erittäin helppo viettää aikaa luonnon helmassa, vaikkei mikään kovin eräjorma olisikaan.

Kirkkonumella sijaitsevalla alueella on värikäs historia, onhan alue ollut toisen maailmansodan jälkeen vuokralla Neuvostoliitolla, joka vaati Porkkalanniemen lisäksi muutamia muita lähialueita itselleen Moskovan välirauhan aikaan vuonna 1944. Neuvostoliitto oli kovin kiinnostunut Porkkalanniemestä mm. sen sijainnin vuoksi – Porkkalanniemi kun sattuu sijaitsemaan lähellä Helsinkiä Suomenlahden kapeimmassa kohdassa: Viron pohjoisrannikolle sieltä on matkaa vain 36 kilometriä.

Neuvostoliiton hallinnon aikaan alue kuului siis käytännöllisesti katsoen Neuvostoliitolle. Alueen läpi kulkevista junista esimerkiksi suljettiin aina ikkunat teräsluukuilla kun saavuttiin Porkkalanniemen maille, tai Porkkalan ”tunneliin”, kuten sitä silloin kutsuttiin. Lisäksi alueelta heivattiin ja pakkomuutettiin kaikki suomalaiset pois, jottei heille vaan selviäisi mitä jänniä juttuja neuvostoliittolaiset alueella tekivät. Varmaan suurimmaksi osaksi ne vaan patikoivat komeilla Porkkalanniemen kallioilla ja pulahtivat välistä uimaskelemaan Suomenlahteen.

Me olemme herra Longfieldin kanssa samoilleet alueella kahdesti, ensimmäisen kerran joskus tosi kauan sitten, ja toisen kerran viime viikonloppuna Suomen luonnon päivänä. Ensimmäisellä kerralla retkellä oli mukana Koda, toisella kerralla uusi karvainen kaveri (Horatio) sai jäädä vielä kotiin, sillä pieni pentu ei vielä jaksa samoilla ihan sellaisia matkoja, joita me haluamme rauhassa metsässä köpötellä.

Porkkalanniemen valokuvatuimpia alueita on varmasti alueen jylhät kalliot, joita pitkin voi kävellä aivan meren tuntumassa tai sitten ihailla merimaisemia korkeammalta, vaikkapa Pamskatanin niemenkärjestä, jonka parhaalle näköalapaikalle on sijoitettu pöytä ja tuolit, jotta maisemia tutkaillessa voi samalla syödä vähän eväitä.

Suomen luonnon päivänä ilma oli aurinkoinen ja lähes pilvetön. Kauniin ja selkeän sään lisäksi Porkkalanniemessä tuuli hurjasti. Kallioilla kävellessä sai vetää paidan vetoketjun ylös asti kiinni, ja myötätuulessa oli pakko alkaa ottaa muutamia hölkkäaskeleita, sillä tuuli puhalsi niin kovin. Hymy oli molempien huulilla, keuhkot saivat raikasta meri-ilmaa ja kuten luonnossa ollessa aina, pääkoppa tyhjeni ja mieli virkeni.  Luonnossa on niin hitsin hyvä olla.

Monte Pisano Loop ja upeat maisemat Pisaan

Elokuun alussa kirjoittelin teille vaellusretkestämme Monteriggioni-kylän ympäristössä Toscanassa. Tuo vaellushan ei mennyt ihan nappiin. Eksyimme totaalisesti, jonka seurauksena kilometrejä kertyi paljon suunniteltua enemmän ja maisemat olivat suurimmaksi osaksi mitäänsanomattomia. Uskalsimme kuitenkin lähteä viisihenkisen trekkiporukamme kanssa uudestaan matkaan päivän tauon jälkeen. Tällä kertaa onnistuimme täydellisesti. Herra Longfield piti meidät visusti reitillä koko matkan ajan, ja tällä vaelluksella saimme totisesti nauttia upeista maisemista! Kurkataanko hieman tarkemmin?

Monte Pisano Loop on noin 12 kilometrin mittainen vaellusreitti, joka nimensä mukaisesti mukailee Pisano-vuoren rinnettä ympyränomaisesti, päätyen reitin puolessa välissä Faeta-vuoren huipulle, jolta voi tirkistellä maisemia alla möllöttävään Pisan kaupunkiin. Paluumatkaa Faeta-vuoren huipulta ei taiteta samaa reittiä takaisin, vaan reitti tosiaan kulkee ympyränmuotoisen kierroksen Pisano-vuoren rinteillä.

Matkaan emme sentään lähteneet 900-metrisen Pisano-vuoren juurelta, vaan ajoimme auton parkkiin reittioppaan mukaisesti jonnekin Pisano-vuoren rinteille suunnilleen 600 metrin korkeuteen, josta jatkoimme matkaa jalan. Meillä oli oppaana 50 Hikes In and Around Tuscany -kirja, josta nappasimme ohjeet ja vinkit suurimpaan osaan reissumme aikana tekemiimme patikointiretkiin.

Reitin alkuosa taitettiin vanhaa kivistä tietä pitkin, jonka varrella kasvoi vaahtera- sekä kastanjapuita. Pisano-vuori tarjoaakin kauniiden maisemien lisäksi mielenkiintoisia metsä- sekä kukkivia kasvialueita, jotka tuovat erityisesti kesäaikaan kaivattua varjoa patikkaretkeläisille. Oppaamme mukaan talvisin, kun puissa ei ole enää lehtiä, voi jo heti reitin alkuosassa ihailla upeita panoraamaisia näkymiä Pisan lähialueille. Näin kesäisin, puiden väleistä saattoi alas avautuvia näkymiä kurkkia vain ajoittain.

Noin parinkymmenen minuutin tarpomisen jälkeen saavuimme kiviselle kielekkeelle, joka tarjosi erinomaiset näkymät viereiselle Serra-vuorelle, joka on tämän alueen korkein vuori. Serra-vuoren huipulla nököttää paljon tv- sekä radiomastoja, jotka voi erottaa usein esim. auton kyydissä läntisessä Toscanassa ajellessa. Postauksen kuvissa ei tv- tai radiomastoja näy, mutta postauksessa hieman myöhemmin olevassa videossa ne näkyvät kyllä ihan hyvin.

Matkamme jatkui rupatellen niitä näitä suhteellisen kivistä polkua pitkin. Eteemme tuli risteyskohtia, mutta tällä kertaa osasimme aina valita oikean suunnan. Hyvä me! Tai oikeastaan hyvä muut, itse pyrin olemaan tällä reissulla neuvomatta kartta-asioissa sen suuremmin.

Reitin vaikein ja ehdottomasti rankin osuus oli edessä puolessa välissä matkaa. Nousimme ensin jyrkkää serpentiinitietä PITKÄN matkan ylöspäin, ja kun mutkitteleva polku vihdoin päättyi, olimme aivan varmoja, että olimme juuri valloittaneet Faeta-vuoren huipun. Mutta ehei! Tästä kohdin se nousu vasta alkoikin. Päästäksemme Faeta-vuoren huipulle, piti meidän vielä kavuta reilut 80 metriä oikeasti lähes täysin äkkijyrkkää kivipolkua pitkin. Siinä koeteltiin reisi- ja pakaralihaksia.

Mutta kyllä muuten kannatti kavuta! Faeta-vuoren huipulta avautui näyttävät näkymät Pisan yli aina Välimerelle asti. Wau! Me emme pystyneet löytämään kovasta etsinnästä huolimatta Pisan kaltevaa tornia vuoren huipulta, mutta kotona kuvia zoomatessa löysimme kuin löysimmekin lopulta tornin. Kovin pienihän se on, joten aika tarkkasilmäinen saa olla, että sen voi paljain silmin Faetan huipulta bongata.

Vuoren huipulla pidimme ansaitun tauon, kuvasimme teille alla olevan videotervehdyksen ja yksinkertaisesti vain nautimme näkymistä. Kävelimme vuoren huipulla ristiin rastiin, ennen kuin päätimme aloittaa paluumatkan, joka oli onneksi tästä lähtien hyvin alamäkivoittoinen!

Paluumatka oli leppoista köpöttelyä ja jutustelua. Saavuimme jossain välissä kesäleirialueelle, josta ostimme jätskiä ja pojat olutta. Pienen paussin jälkeen herra Longfield näytti meille oikean suunnan ja niin jatkoimme matkaa Pisano-vuoren toiselle puolelle, kunnes tupsahdimme takaisin autollemme. Fiilis oli trekin jälkeen tosi hyvä! Emme eksyneet kertaakaan, ja saimme nauttia upeasta luonnosta, joka saa minut aina kovin onnelliseksi.

Auto startattiin ja sen nokka suunnattiin kohti Pisaa, jossa kävimme vielä ilta-auringon aikaan ihmettelemässä kaltevaa tornia, syömässä hyvin sekä ajelemassa oudolla viisipaikkaisella pyörällä. Mutta Pisan seikkailusta lisää sitten seuraavassa reissupostauksessa!

Ratia Ranchin upeat karvalehmät

Ratia Ranch on maatila Askolassa, ja siellä Asmo ja Johanna Ratia pitävät karvalehmiään, eli oikealta nimeltään ylämaankarjaa. Nämä otukset ovat veikeän näköisiä pitkän karvansa ja otsatukkiensa takia, ja me ollaankin seurattu Ratian lehmien eloa jo pitkän aikaa mm. Instagramin kautta. Tänä kesänä meille avautui mahdollisuus käydä ihan livenä tutustumassa näihin karvapalloihin, ja tokihan se mahdollisuus käytettiin hyväksi!

Askolaan ei ole kauhean pitkä ajomatka meiltä, joten ripeähkön ajomatkan sekä pienen eksyilyn jälkeen löydettiin maatilan pihalle, missä Johanna jo olikin meitä vastassa. Pienten esittelyiden jälkeen lähdettiin kävelemään kohti lehmien aitausta. Kävelyreitti kulki maatilan luomukanalan ohi, missä kukko, kasa kanoja ja tipuja elelivät mukavan näköisissä tiloissa. Myös pari koiraa maatilalta löytyy, vielä näistä ei kuulemma ihan merkittävää hyötyä ole ollut lehmien paimentamiseen, mutta ehkä joskus vielä on.

Kun sitten päästiin lehmien aitauksille, oli koko lehmäkonkkaronkka aitauksen toisessa päässä, mutta huomattuaan että Johanna tulee, koko lauma lähti juosta tömistelemään meitä kohti. Se oli melko upea näky! Isojen lehmien seassa juoksentelivat myös hellyyttävän näköiset vasikat, joita oli tänä vuonna syntynyt useita. Saatiin pian huomata, että lehmät olivat hyvin kesyjä ja uteliaita, ne tulivat meitäkin kahta kummajaista oikein rohkeasti tutkimaan. Toki eläimissä oli eroja, toiset tunki mitään miettimättä ihan lähelle rapsutuksien toivossa, toiset vähän varautuneemmin katselivat ensin kauempaa ennen kuin tulivat nuuhkimaan, ja toisia ei kiinnostanut meidän olemassaolo ollenkaan. Oli kiva huomata, että lehmät olivat niin ihmisrakkaita, varsinkin vasikkojen joukkoihmettelyn kohteena oleminen oli hauskaa – pieniä vasikannaamoja tunki joka puolelta meitä ihmettelemään.

Asmo ja Johanna aloittivat tilanpidon vuonna 2012, aluksi 9 hieholla. Sittemmin lauman koko on tasaisesti kasvanut, nyt eläimiä on ja vajaa 50 kun kaikki uudet vasikat lasketaan mukaan. Sonneja laumassa on vain yksi, muitakin poikalehmiä Ratian jengiin toki kuuluu, mutta ne olivat ainakin kesäksi viety viettämään aikaa jonnekin Porvoon saaristossa sijaitseville laitumille, jottei lauman siitossonni Falconin ja näiden nuorempien jätkien kanssa tule mitään sarvienkalistelua. Falcon erottuikin laumasta kokonsa ja alaspäin kaarevien sarviensa takia, ja Johannan mukaan Falcon on ollut mahtava siitossonni, lehmät tulevat tiineiksi ja Falcon tuo leppoisalla olemuksellaan rauhaa koko laumaan. Johanna kertoi, että aina jos lehmiä hoitaessa jollain lehmällä alkaa vähän kierrokset nousemaan, hänkin hakeutuu aina Falconin luokse, koska Falcon on aina rauhallinen. Hieno sonniherra!

Karvalehmillä on Ratia Ranchilla ihan mahtavat tilat. Laitumia on useita, kuten saimme oppia että lehmillä aina pitää olla; kun yksi laidun on nyherretty lyhyeksi, lehmät päästetään seuraavalle, ja sitten lehmät kiertävät laitumia sen mukaan kun ruoho on taas päässyt edellisillä kasvamaan. Jokaisella Ratian laitumella on myös metsää, minne lehmät pääsevät halutessaan suojaan. Talvellakin lehmät ovat ulkona, niiden pitkä karva pitää ne lämpiminä eikä ne ole lumesta moksiskaan. Talvea varten lehmillä on toki silti myös katos, jota pitäisi kuulemma vielä ennen talvea laajentaa, koska niitä vasikoita putkahteli tänä vuonna niin paljon.

Ratiat ovat opettaneet ja totuttaneet omat lehmänsä kesyiksi: ylämaankarja on yksi maailman vanhimmista lehmäroduista, ja vaikka ne ovatkin perusluonteeltaan säyseitä, on ne silti totutettava ihmisiin jo pelkästään sen takia, että niiden käsittely on jatkossa helppoa. Osa Ratian tilan elukoista on niinkin kesyjä, että niiden kanssa meinaa mennä välillä hermot kun ne eivät millään lopeta rapsutuksien ruinaamista. Meidänkin visiittimme aikana pari lehmää seurasi Johannaa hyvinkin tiiviisti, ja myös Falcon-sonni piti jatkuvasti seuraa. Lehmät myös ovat kuulemma oppineet seuraamaan semmosta muovikippoa, missä Johanna pitää herkkuja, ne tulevat mistä tahansa aina sen kipon luokse jos sitä alkaa heiluttelemaan. Aika hauskoja otuksia!

Tila on vielä melko nuori, ja alkuvuodet on keskitytty lauman kasvattamiseen, mutta tulevaisuudessa on tarkoitus aloittaa myös lihan myynti. Jos kaikki sujuu hyvin, ensimmäiset lihat tulevat myyntiin vielä tämän vuoden lopulla. Ratiat ovat tehneet ison työn muuttaessaan vanhan viljelytilan luomutilaksi. Prosessi on työläs ja kestää aina jonkin aikaa ennen kuin mitään uuden luomutilan tuottamaa voidaan myydä luomuna. Luomuun siirtyminen (ja siinä pysyminen) vaatii paljon tarkastuksia, joiden takia tilan kirjanpidon on oltava tarkkaa ja huolellista. Lisäksi esimerkiksi peltojen osalta luomutuotantoon siirtymisessä on 3 vuoden siirtymäaika, jonka aikana peltoja on viljeltävä luomuehtojen mukaan, mutta niiden tuotteita ei voida vielä virallisena luomutuotteina markkinoida. Tuo siirtymäaika alkaa Ratialla olla täynnä, joten tulevaisuudessa Ratia Ranchilta saadaan virallistenkin leimojen mukaista luomukamaa. Meitä ainakin alkoi kiinnostaa myös tilalla aloitettava lihanmyynti, olisi kiva ostaa täyttä luomulihaa eläimistä, jotka ovat taatusti saaneet elää hyvän elämän. Toivottavasti kaikki sujuu Ratia Ranchilla yhtä hyvin kuin tähänkin asti, ja kova ja tinkimätön työ alkaa tuottaa hedelmää!

Kullaanpolku ja Turun korkein vuori

Teimme herra Longfieldin kanssa kesäkuun toisella viikolla viikonloppureissun Turkuun. Olimme molemmat perjantaina vapaalla, ja saavuimme Turkuun lounasaikaan. Söimme salaattilounaan ulkona Aboa Vetus & Ars Nova -museon terassilla (silloin oli kesä!), jonka jälkeen suunnistimme ylisöpöön Park Hotel Turkuun, jonka respassa majaili hotellivieraita lirkutteleva Jaakko-niminen papukaija. Hauska otus!

Perjantaina lähdimme lounaan ja hotelliin sisäänkirjoittautumisen jälkeen patikoimaan. Olimme etsineet netistä etukäteen sopivan reitin Turun läheltä, sillä aivan Turun keskustan vierestä emme onnistuneet löytämään sopivia patikointikohteita. Ajoimme siis auton kohtia Raisiota, jonne on Turusta vain noin 20 minuutin ajomatka. Parkkeerasimme auton Kerttulan liikuntakeskuksen pihalle, josta lähdimme kohti Kullaanpolku-nimistä retkeilyreittiä.

Kullaanpolku on pituudeltaan 11,5 kilometriä, ja se kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön. Reitti on yksi Raision lähialueen pisimmistä patikointireiteistä. Suhteellisen helppokulkuinen Kullaanpolku sopii hyvin päiväretkikohteeksi vuodenajasta riippumatta. Ympyräreitin kiertämiseen kannattaa varata 4-6 tuntia aikaa, ellei sitten eksy, kuten meille kävi..

Kullaanpolulta löytyy myös laavu nuotiopaikkoineen sekä puusee. Laavu ja vessa sijaitsevat reitin alkupäässä, jos reitin kiertää ns. oikein päin. Me lähdimme kuitenkin kiertämään Kullaanpolkua tietoisesti väärästä suunnasta, sillä halusimme paistaa notskimakkarat vasta reitin loppuosuudella. Laavu ei kylläkään tule vastaan ihan itsestään (kiertää reitin sitten miten päin tahansa), sillä sen sijainti poikkeaa hieman reitiltä, ja suhteellisen tiheän metsän takia mekin ”vanhat eräjormat” jouduimme tosissaan etsimään laavua ennen kuin löysimme sen. Mutta palataan nyt kuitenkin takaisin reitin alkuosuuteen.

Reitin alussa kävelimme hyvin merkityllä reitillä läpi kauniin omakotitaloalueen sekä lehmien laiduntamaiden läpi, ennen kuin saavuimme metsän reunaan. Peltojen vieressä makoilevia lehmiä oli tietenkin pakko mennä morjestamaan. Nämä kaverit olivat hyvin kesyjä, ja tulivat mieluusti syömään ruohoa kädestä. Lehmät näyttävät vähän hassuilta, heh!

Matka jatkui hyvällä polulla metsän reunassa. Matkantekoon tuli vähän jännitystä, kun törmäsimme hiekkapolulla kyykäärmeeseen, ja hieman myöhemmin näimme metsässä ketun, joka jäi oikein tuijottamaan kahta eräjormaa. Lähdimme jolkottamaan ketun perään, mutta ihan turhaan. Viekas kettu katosi hetkessä silmistämme, vaikka kuinka rämmimme umpimetsässä sen perässä. Onneksi sentään löysimme takaisin polulle!

Metsässä Kullaanpolun reittimerkit vähenivät huomattavasti, ja jossakin välissä tajusimme tehneemme oman pienen rengasreitin ympyräreitin sisällä. Nauruhan siinä pääsi, kun löysimme itsemme tasan samasta paikasta missä olimme jo olleet noin puoli tuntia sitten, vaikka niin muka oltiin menossa oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa jouduin perumaan Tintå-ravintolaan tekemäni varauksen, sillä kello kävi, ja matkaa oli vielä taitettavana aika paljon.

Löysimme huonoista reittimerkinnöistä huolimatta komean Kullaanvuoren. Sen korkeimmalle kohdalle on rakennettu puinen näköalatorni, josta voi huhujen mukaan hyvällä ilmalla nähdä jopa Turun tuomiokirkon. Kullaanvuoren huippu kohoaa 71 metrin korkeuteen, ja sieltä avautui komeat maisemat metsän yli (Turun tuomiokirkkoa emme paljain silmin pystyneet näkemään).

Meillä oli omat eväät mukanamme, ja söimme Kullaanvuoren näköalatornissa mansikoita kaikessa rauhassa maisemien ihailun ohessa, ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa (ja eksymään totaalisesti).

Emme tienneet yhtään minne suuntaan näköalatornilta olisi pitänyt lähteä. Tutkimme maastoa, ja löysin lopulta reittimerkin, jota kohti lähdimme kävelemään. Myöhemmin kävi sitten selväksi, että löytämäni reittimerkki oli aivan toisen reitin merkki, joten niinpä talsimme kolme kilometriä täysin väärään suuntaan, ennen kuin tajusimme kääntyä ja kulkea samaa reittiä takaisin näköalatornille. Tässä vaiheessa ei enää naurattanut, nälkä oli alkanut jo kurnia, ja kiukku oli herkässä.

Löysimme takaisin näköalatornille, jonka läheisyydestä yritimme tosissaan etsiä Kullaanpolun reittimerkkiä. En edes enää muista löysimmekö merkin lopulta, vai johdattiko herra Longfield meidät puhelimensa navigaattorin avulla oikeaan suuntaan, mutta oikea polku löytyi kuin löytyikin noin kuuden kilometrin sekoilun jälkeen.

Tämän sekoilun jälkeen etsimme vielä laavua hyvän tovin. Maastossa oli kyllä kyltti missä luki ”laavu”, mutta kyltin osoittamasta suunnasta ei laavua ihan hevillä löytänyt. Tiedä sitten onko joku reipas eräjorma käynyt kääntämässä kylttiä hieman väärään suuntaan.. Lopulta notsipaikka kuitenkin löytyi ja kyllä maistui notsimakkara ihanalta 15 kilometrin tarpomisen jälkeen!

Laavulta oli matkaa vielä autolle jokunen kilometri. Reittimerkit olivat miten sattui, ja loppumatka mentiin vähän mututuntumalla. Oikeaa polkua me kyllä onneksemme seurasimme, sillä tupsahdimme ohjeiden mukaisesti jossain välissä lemmikkieläinten hautausmaalle, jossa kymmenet ja taas kymmenet muistolaatat saivat tunteet pintaan edesmenneen Kodan vuoksi.. Hautausmaalta matka jatkui vielä pari kilometriä, josta osa tarvottiin tylsästi autotien vieressä, ennen kuin saavuimme takaisin Kerttulan liikuntakeskuksen parkkipaikalle, jossa auto meitä jo odottelikin.

Jos reitti alkoi sekavista merkinnöistä huolimatta kiinnostaa, kurkkaa Kullaanpolun kartta Raision kaupungin nettisivuilta. Me voimme reittiä kyllä suositella! Varaat vaan tarpeeksi aikaa ja evästä mukaan, niin pari eksymistä ei haittaa yhtään. Heh!