Kesän reissumme ainoana kokonaisena päivänä Gardalla varasimme heti aamusta aamupäivälle liitovarjoilun Monte Baldolta. Tästä uskaliaasta varauksesta kerroinkin teille jo reissun päältä aivan kesäkuun lopussa.
Olin katsellut, ja salaa haaveillut liitovarjolennosta jo kotona, mutta koska herra Longfield kieltäytyi hommasta heti alkuun, olin aika varma, etten minäkään sinne uskalla yksin lähteä. Mutta nähtyäni ensimmäisenä päivänä Baldo-vuoren huipulta liiteleviä tandem-hyppääjiä, oli päätös tehty. Menisin sinne vaikka yksin. En tiedä mitä suostuttelusanoja käytin, mutta niin siinä vain kävi, että korkeapaikankammoinen herra Longfield sanoi edeltävänä iltana, että hän lähtee sittenkin mukaani liitelemään! Jes, jaettu kokemus on aina aina astetta parempi juttu.
Malcesinassa liitovarjolentoja tarjoaa Fly 2 Fun -niminen firma, jonka kautta saimme soitettua aamupalalta paikat kello 12 liitelyyn. Aamupäivä meni hermostuneissa merkeissä. Jolkotimme Malcesinen rantaviivaa aamupalan jälkeen edestakaisin aikaa kuluttaen. Yritimme puhua jostain muusta, mutta katseet kääntyivät jatkuvasti yläilmoihin ja siellä venkoileviin liitovarjoihin. Onkohan toi vaarallista? Miten se lähtö tehdään? Mitä jos me kuollaan? Mitä jos tuulet vaan loppuu kesken ja me paiskaudutaan päin Baldo-vuorta?
Kello 12.00 tapasimme vihdoin Fabion ja Stefanon Malcesinen köysiradalla. Herroilla oli selässään kevyet 33 kiloa painavat reput, jotka pitivät sisällään kaikki liitovarjoiluun tarvittavat välineet. Seurasimme herroja kiltisti naamat valkoisina. Sekä Fabio että Stefano yrittävät rauhoitella meitä, ja sanoivat, että ei paniikkia, se tuntuu samalta kuin istuisitte sohvalla. Niin vissiin!
Köysiratakyyti kesti noin 20 minuuttia, ja se vei meidät 1700 metriin. Ilma oli tuona aamuna pilvinen, ja ylhäällä vuorella oli hieman viluista, onneksi olimme ottaneet pitkähihaiset mukaan. Siinä me sitten kävelimme jonossa viitisen minuuttia liitovarjoille tarkoitettuun lähtöpisteeseen, joka oli valtavan iso vihreä nurmialue. Mä menin Fabion pariksi ja herra Longfield nuoremman Stefanon kyytiin. Puimme takit päällemme, ja sitten meidän mukavat pilotit alkoivat vetää meille erilaisia liivejä ja mystisiä reppuja ja muita juttuja niskaamme. Fabio kertoi lentäneensä 27 vuotta, eikä ihan hirveästi kertonut mulle mitään ohjeita. Tärkeimmät ohjeet olivat hyvin yksinkertaiset: juostaan yhdessä niin pirusti ekat 5-10 metriä ja sitten vaan istut alas. OK! Vähän siinä ihmeissäni katselin kun samalla aikaa Stefano kertoi herra Longfieldille vaikka mitä ohjeita. Siellä ne jutteli ja kävi lentoa läpi, samalla kun mä seisoin paniikissa kypärä päässä ja oudot narut ja muut jutut selässäni Fabion testaillessa kaikessa rauhassa varjoa.
Sitten Fabio sanoi ystävällisesti, että nyt on hyvät tuulet, eiköhän lähdetä, oletko valmis? Huusin vaan JOOOO (tai siis YEEEESSS), ja sitten Fabio kiinnitti mut itseensä ja sanoi NOW RUN. Ja sitten me juostiin.
Parin ekan askeleen jälkeen tuli täysi stoppi sillä varjo lähti ilmaan ja veti meitä taaksepäin. Parin naisellisen rääkäisyn jälkeen jalat kuitenkin jatkoivat juoksua ja sitten ne vain irtosivat maasta. Taisin siinä vielä jotain kirkua (lähinnä onnesta), sillä fiilis oli aivan tajuton. Fabio tiedusteli heti lähdön jälkeen onko mulla kaikki okei, ja käski mut istumaan taaksepäin ja nojaamaan rohkeasti häneen (olin edessä ja komea italialainen herrasmies takana). Tein työtä käskettyä ja sainkin todella mukavan asennon oudosta repputuolista. Ja sitten vain haukoin henkeä!
Fiiliksiä on tosi vaikea kuvailla (vaikka kirjoitan tätä lennon jälkeisenä päivänä, ja kokemus on vielä tuoreessa muistissa). Maisemat olivat henkeäsalpaavat ja se tunne kun varjo liiteli kallionkielekkeiden yli kohti kaunista Gardajärveä, oli jotain aivan käsittämätöntä. Olimme 1700 metrissä ja kuulin vain tuulenvireen korvissani (niin ja Fabion jatkuvat tiedustelut onko kaikki ok). Fabio puhui mulle aika paljon ensimmäisten 10 minuutin aikana. Luulen, että sen avulla mies varmisti, että en saa sydäriä tai ole pyörtymisen partaalla. Herra Longfield sanoi, että samoin kävi hänen ja Stefanon kanssa – ensimmäiset hetket lennolla juteltiin ahkerasti ja koko ajan tiedusteltiin fiiliksiä.
Fabio oli tosi kokenut liitovarjoilija, ja me menimme hänen kanssaan hurjan lähelle kallioseinämiä, puiden latvoja sekä jopa herra Longfieldin varjoa. Saatoimme jutella herran kanssa muutaman minuutin ajan lennon aikana. Se oli hauskaa – taisimme vain huutaa, että Eikö oo siistiä? Johon toinen vastasi Aivan tajuttoman siistiä!
Fabio alkoi myös huudella kesken lennon Pedroa, ja kun hetken aikaa liitelimme pienen maatalon yllä, tuli talosta ulos tosi vanha valkotukkainen mies. Huutelin papalle innoissani CIAO ja heiluttelin kaikkia mahdollisia ruumin osiani. Fabio jutteli vanhuksen kanssa pari lausetta ja kertoi minulle, että pappa on hänen hyvä ystävänsä.
Liitovarjoilu ei ole vain hetken huumaa, sillä lento kestää tuuliolosuhteista riippuen 20-40 minuuttia ja sen aikana lennetään noin 45 kilometriä. Hintaan kuului ainakin Malcesinessa GoProlla kuvattu video, jonka sai mukaansa SD-kortilla. Herra Longfieldillä oli kädessään tikku ja mun GoPro oli kiinnitetty pääni yläpuolelle varjoon. Videoiden avulla saimme tosi mahtavat muistot lennosta! Teen teillekkin lennosta jossain välissä koosteen saamistamme videoista. Ihan koko lentoa ette varmasti jaksaisi katsoa. Esimakua voi kurkata jo reissun päällä postaamastani videosta, johon jouduin juttelemaan puheet uusiksi hotellihuoneesta käsin videolla pauhaavaan järisyttävän kovan tuulen takia. Videon äänet ovat siis aika hassut, mutta ihan samat jutut pölötin videolle lennon aikana.
Liitovarjon kyydissä oli mahdollista kuvailla myös omalla kameralla, järkkäri voi olla hieman liian hankala ja iso kyytiin, mutta mun pikkuinen Sony DSC-RX100 II kulki mukana tosi kätevästi.
Lennon loppupuolella saavuimme liitelemään Gadajärven päälle. Jossain välissä Fabio tiedusteli minulta haluanko jatkaa matkaa rauhallisesti alas asti, vai haluaisinko laskeutua alaspäin hieman hurjemmin spiraalin avulla. En tiennyt yhtään mitä spiraali tarkoittaa, mutta huusin kuin viimeistä päivää ”Let’s do the spiral!”.
Sitten mentiin! Fabio käänsi varjoa ja yhtäkkiä vauhti kasvoi hurjasti ja huomasin huutavani vaakatasossa. Pyörimme monen monta kierrosta spiraalin muodossa alaspäin, ja voi vitsit se oli siistiä! Herra Longfield katseli menoamme ja sanoi laskeutumisen jälkeen, että miten sä uskalsit! Stefano oli sanonut herralle, ettei hän osaa tehdä spiraalia, joten he laskeutuivat rauhallisempaan tahtiin. Herra kyllä sanoi myös, että spiraali näytti todella hienolta ja hurjalta. Siltä se kyllä tuntuikin!
Moni on kysynyt meiltä reissun jälkeen miten liitovarjon kanssa laskeuduttiin. Laskeutuminen tapahtui paljon helpommin kuin olimme kummatkaan osanneet odottaa. Liitovarjoille oli varattu rannasta oma laskeutumisviheriö, jonne taitavat kuskit ohjasivat varjot. Kun maa alkoi lähestyä, käski Fabio minua nousemaan ylös penkistä jolla istuin. Piti siis vain törkätä peppu ylös ja seistä ikään kuin suorana. Fabio teki takanani temppujaan ja pian jalat koskivat nurmikkoon. Laskeutuminen oli meillä molemmilla todella pehmeä. Kun jalat ottivat maahan, piti alkaa köpötellä rauhassa ja sitten vauhti vain pysähtyi.
Juttelimme vielä tovin Fabion ja Stefanon kanssa liitovarjoilun jälkeen. Meidän molempien naamat paistoivat onnea kuin Naantalin aurinko. Ehkä herra Longfieldin astetta enemmän, sillä hän totisesti voitti pelkonsa kun lähti hurjaan seikkailuun mukaan! Oli upeaa kokea tämä yhdessä. Kiitos herra Longfield, oot aika jeees!
p.s. Muistathan käydä peukuttamassa Pakkasukkoani Lux Helsingin -facebook-sivuilla! Kiitos! Peukuttaminen onnistuu suoraan tästä linkistä. Voit käydä myös lukemassa Pakkasukon tarinan tämän viikon postauksesta. Kiitos kaikille peukuttajille, nyt on käynnissä kova kisa!
Meanwhile in Longfield.. 