Runsas juustopöytä 20 hengelle

Elokuun alussa järjestimme anopille synttäriyllätyksen. Ystävät sekä perhe oli kutsuttu vihreään Vihervaaraan salaa. Itse juhlakalu saapui paikalle luullen tulleensa meille vain kahville ennen siirtymistä lauantai-illan lavatansseihin. No, tanssit jäivät siltä illalta tanssimatta (muutamaa pyörähdystä olohuoneemme lattialla lukuunottamatta), sillä juhlia juhlittiin pitkälle iltaan asti yhdessä läheisten kanssa.

Illan teemaksi valikoitui lavatanssit, tanssi kun sattuu olemaan anopille hurjan tärkeä juttu. Teemaa oli hieman hankala toteuttaa kotioloissa, sillä jos ihan totta puhutaan, niin meidän juhlien järjestysorganisaatiosta kellään ei tainnut olla sen suurempia tietoja lavatanssien salatusta maailmasta.

Tanssiopettajaa emme paikalle päätyneet tilaamaan, mutta ajattelimme pyrkiä luomaan lavatanssimaisen ilmapiirin hyvän musiikin (iskelmien), värikkäiden pöytäliinojen, itse poimittujen niittykukkien sekä hyvän ruoan ja juoman avulla. Emme tosin yhtään tienneet mitä ruokaa taikka juomaa lavatansseissa tarjotaan – ehkä grillimakkaraa ja siideriä?

Grillimakkaroiden ja siiderien sijaan haluttiin keksiä jotain hieman juhlavampaa. Järjestysorganisaatiomme löi viisaat päät yhteen, ja pian olimme päättäneet järjestää vieraille viinitastingin sekä tarjoilla tastingin jälkeen koko porukalle näyttävän juustolautasen.

Viinitastingin piti ihastuttava ja pirteä Solera Finlandin Tiia Seppälä, joka kertoili sekä maistatti meille vihreän Vihervaaran terassilla liudan Hardysin viinejä. Herra Longfield kertoili teille tarkemmin viinitastingistä jo elokuussa, mutta juustolautasesta ei ole blogin puolella sanottu vielä halaistua sanaa.

Hieman piti etukäteen miettiä, että mistä ihmeestä koostamme näyttävän juustolautasen 20 hengelle. Päädyimme lopulta neljään juustoon (Aura, Parmigiano Reggiano, Brie, Manchego) ja isoon määrään lisukkeita, joista jokainen löytäisi varmasti mieleisensä vaikka ei niin juustojen ystävä olisikaan.

Tässä olisi kootusti vinkkejä juustopöydän kokoamiseen hieman isommalle porukalle. Herahtiko vesi jo kielelle?

Vinkit juustopöytään

• Useimmat juustot tulee ottaa jääkaapista tuntia ennen tarjoilua, näin niiden kaikki aromit pääsevät esille. Jotta juustojen pinta ei ala kuivua, älä revi pakkauksia juustojen päältä pois kuin vasta juuri ennen tarjoilua.
• Pehmeät tuorejuustot nostetaan pöytään suoraan jääkaapista.
• Kovat juustot voi olla hyvä leikata valmiiksi viipaleiksi, kuutioiksi tai tangoiksi. Näin niiden nauttiminen käy helpommin, eikä juustolautasella tarvita niin montaa juustoveistä/-höylää. Lisäksi juustotarjottimesta saa monipuolisemman, kun osa juustoista tarjoillaan valmiiksi paloiteltuna.
• Varaa jokaiselle veistä/höylää tarvitsevalle juustolle oma otin, jotta maut eivät pääsisi sekoittumaan.
• Mikäli juustoja tarjotaan pääruokana, juustoa tulisi varata noin 250 g ruokailijaa kohden. Jälkiruokana yms. tarjoiltuna riittää noin 100 grammaa juustoa henkilöä kohden.
• Sopiva määrä erilaisia juustoja on kolmesta viiteen juustoa, jotta kaikkia ehtii maistelemaan lisukkeiden kanssa rauhassa. Älä liioittele.
• Lisukkeet asetellaan juustojen viereen, ei niiden päälle. Muuten juustot imevät itseensä makua lisukkeista (tästä poikkeuksena kuvissa näkyvä brie, joka on käytetty uunissa lisukkeiden kera).
• Patonki on oivallinen lisuke juustolautaselle, sillä se neutralisoi ja tasoittaa vahvojen juustojen makua sekä rasvaisuutta.
• Juustojen suolaisuus sekä hillon makeus ovat herkullinen vastapari. Hillo tuo makeudellaan juustojen parhaat puolet esiin. Kokeile ihmeessä kirsikkahilloketta ja/tai hunajaa parmesaanin kanssa, nam!
• Tumma suklaa tuo omien happojensa ja makeuden avulla juustoista uusia aromeja esiin. Kokeile rohkeasti.
• Suolaamattomat ja maustamattomat pähkinät ovat perinteinen lisuke juustoille. Ne korostavat hienosti juuston omaa makua.
• Erityisesti tummien viinirypäleiden makeus tasapainoittaa juustojen suolaisuutta.

Kurkkaa samaan hengenvetoon vielä vinkkejä juustojen kanssa sopivista viineistä Viinitasting-postauksesta.

Advertisement

Viinitasting omalla terassilla

Yhteistyössä Solera Finland.

Mordonnay, Herra Longfield tässä.

Viime viikonloppuna vietettiin minun äidin ja Hulin anopin yllätys 60-vuotisjuhlia. Huli oli järkännyt yhtenä ohjelmanumerona juhlapaikalle Solera Finlandin Tiia Seppälän maistattamaan ja kertomaan juhlakansalle Hardysin viineistä. Rento viinitasting pidettiin loppukesän auringon alla vihreän Vihervaaran terassilla, jonne juhlakansa pakkaantui istumaan vieri viereen.

Koska juhlakansa ei ollut mitään viinialan terävintä asiantuntijaryhmää, piti Tiia meille aluksi pienen selostuksen viinimaistelun alkeista. Tärkeää on kaataa lasiin aina riittävästi viiniä, jotta viinin tuoksu pääsee esille. Liikaa ei kantsu laittaa, koska jotta viineistä saa aromit revittyä esiin, lasia täytyy vähän pyöritellä ennen nuuhkimista ja maistelua, ja jos lasi on pyöritysvaiheessa liian täysi, lentää viinit kauluspaidoille ja kesämekoille ja sitten tulee itku. Lasinpyörittelyäkin nopeasti kuivaharjoiteltiin ennen kuin alettiin varsinaisten aineksien kanssa läträämään, pöytää vasten saa amatöörikin hallitusti lasia pyöritettyä siten että viini pääsee molskahtelemaan reunoja vasten ja aromit pääsevät estradille.

Hardysistäkin Tiia nopeaan kertoili, kyseessä on australialainen hyvin tunnettu ja palkittu viinitalo, jolla on 160 vuotta historiaa takanaan. Talon perustaja Thomas Hardy oli sen verran vekkuli kaveri, että se keksi jo vuonna 1853 sekoittaa eri alueiden rypäleitä parhaan lopputuloksen takaamisesta, ja tämän tempun takia miekkosta pidetäänkin rypäleiden sekoittamisen uranuurtajana.

Kun oli perusteet viininmaistelusta ja pullojen sisällön tuottaneesta talosta kunnossa, avattiin ensimmäinen pullo ja alettiin sen sisällä ollutta nestettä pyörittelemään, haistelemaan ja maistelemaan. Ensimmäinen viini oli puolikuiva Hardys Nottage Hill -valkoviini, joka oli Rieslingiä rypälelajikkeeltaan. Tiia kehotti meitä etsiskelemään viinin hajuista ja mauista jotain kuvaavia sanoja, ja siitä sitten alettiinkin ihmettelemään että mistä ne kaikki viinejä kuvaavat ”satulanmakuinen” ja ”sikarilaatikkomainen” sun muut kummat adjektiivit oikein keksitäänkään. Ei kuulemma ole mitään sanakirjaa mistä pitää viinigurujen valita millainen mikäkin viini on, vaan jos jonkun mielestä joku viini maistuu vaikkapa vastaleikatulta ruoholta, niin sitten kirjoitetaan niin. Toki on sitten näitä tämmösiä marjaisia ja puolikuivia ja raikkaita ja muita normaalimpia ja yleisimpiä laatusanoja, joita käytetään yleisemmin kuin vaikkapa auringossa haalistuneen kuparilantin kaltaisen tapaisia.

Me löydettiin Nottage Hillin valkoviinistä vähän makeutta ja sitrusmaisuutta, ja Tiia kehuikin että vähän limeen päin olevaa sitrusta ja eksoottista hedelmää pitäisikin hajusta löytää. Tiia myös kehotti meitä ihan reippaasti purskuttelemaan viiniä suussa, jotta maut pääsevät paremmin esiin, ja siinä sitten rivissä purskuteltiin valkkaria pitkin suuta ja oltiin kovin asiantuntijamaisia koko porukka. Tämä viini on kuulemma kuin tehty suomalaiseen makuun, ja kyllä sitä meidänkin seurueessa ylistettiin. Viini sopii kuulemma vaikkapa rapujen ja savukalan kanssa.

Toisena viininä oli toinen valkkari, puolikuiva Hardys VR oli tämän nimi, ja siinä oli rypäleenä Chardonnayta. Tämä viini oli ensimmäistä hieman halvempi, ja se kirvoittikin sitten kysymyksiä siitä mistä kaikesta viinien hinnat oikein määräytyy. Valtiomme verotuspolitiikka aiheuttaa ravintoloissa ja Alkoissa myytävien viinien hintaan melkoisen siivun, mutta jos ei eri maiden veroja ja rahteja oteta huomioon, niin hinta määräytyy lähinnä käytetyn rypälelajikkeen ja eritoten rypäleet viljelleen tarhan laadusta, sekä siitä, minkälainen kaveri viinin valmistusta on oikein valvonut, ja onko rypäleet poimittu koneilla vai käsityönä. Eri vuosina saatetaan saada joiltain tiloilta parempia rypäleitä, ja tämän johdosta jotkut tietyt vuosikerrat sitten ovat toisia kalliimpia.

Viinien säilymisestäkin kyseltiin, ja kuulemma Alkosta ostetut normiviinit pitäisi juoda vähintään vuoden sisällä ostopäivästä, ja avattu pullo säilyy jääkaapissa semmoset kolme päivää. Viinilaatikot taas säilyvät avaamisen jälkeen paljon pidempään, joku 3-4 viikkoa, koska niissä pakkauksissa on semmoinen mekanismi, ettei ulkopuolinen ilma pääse viinin sekaan asioita sotkemaan. Hardys VR oli minun mielestäni parempi näistä kahdesta valkoviinistä, mutta olin selkeästi vähemmistöä mielipiteeni kanssa, useammat tykkäsivät enemmän siitä ensimmäisestä, kalliimmasta Nottage Hillistä, tätä VR-valkkaria pidettiin vähän pliisumpana ja helpompana.

Valkkareiden jälkeen siirryttiinkin sitten punkkujen pariin, ensimmäisenä avattiin viimeisimmän VR-valkkarin kaveri, VR-punkku nimittäin. VR ei ole lyhennys Valtion Rautateistä tai Virtual Realitystä, vaan sanoista Varietal Range. Hardysin VR-viinit ovat yhden rypäleen viinejä Australian sisämaan lämpimiltä alueilta, suurten jokien lähettyviltä olevista viinitarhoista, ettäs tiedätte. VR-punkussa rypäleet olivat merkkiä Cabernet Sauvignon.

Punaviinien kanssa puhutaan usein sellaisesta asiasta kuin tanniinisuus, joka on luontainen ominaisuus punaviinille, ja seurausta siitä että punaviinien valmistuksessa osa marjojen rangoista lojuu rypäleiden kanssa valmistusprosessissa kauemmin kuin vaikkapa valkoviinien valmistuksessa, ja niistä rangoista ja myös rypäleiden siemenistä ja kypsennyksessä käytettävistä tammitynnyreistä pääsee viiniin tanniinisuutta. Tanniinit mahdollistavat hyvin säilyvien ja ikääntyvien punaviinien valmistamisen, mutta liian tanniininen viini taas maistuu karvaalta ja aiheuttaa helposti päänsärkyä. Olen itse henkilökohtaisesti huomannut, että muissakin alkoholijuomissa on ilmeisesti tätä vaarallista tanniinia, sillä jos alkoholia juo paljon, seuraavana päivänä on useimmiten päänsärkyä ja jopa suoranaista pahoinvointia, ilmiselvästi siksi että elimistöön on kerääntynyt aivan liian paljon tanniineja. En tarkistanut tätä faktaa Tiialta, mutta pakkohan sen on totta olla!

VR-punkkua lipiteltäessämme julistimme viinin melko makeaksi, ja jotkut sieltä osasivat poimia myös marjaisuutta ja hilloisuuttakin, ainakin sitten kun Tiia oli meitä vähän siihen suuntaan johdatellut. Tämä punkku sopii kuulemma erinomaisesti grillaukseen, ja Tiia tiesi kertoa, että punkkujakin kannattaisi ennen tarjoilua pitää joku puolisen tuntia jääkaapissa, ja vastaavasti normaalisti jääkaapissa säilöttävät valkoviinit kannattaisi ottaa sieltä joku puoli tuntia ennen tarjoilua ulos. Viinien jäähdyttämiseen voi kuulemma myös käyttää pakastettuja viinirypäleitä, tummia punkkujen kanssa ja vihreitä valkkareiden kanssa. Jäitä ei välttämättä kannata käyttää koska ne laimentavat viiniä, mutta jos joku tykkää jääpaloja viinilasiin laittaa niin ei sekään väärin ole, makuasioitahan nämä tämmöset ovat. Äitini tästä rohkaistui kertomaan, että hänellä on toisinaan tapana laittaa jääkaapissa ollutta punkkua lasiin ja pistää viinilasi hetkeksi mikroaaltouuniin lämpenemään. Oli kuulemma ensimmäinen kerta kun Tiia tai kukaan muukaan tällaisesta tavasta oli kuullut, ja reaktioista päätellen tämä ei välttämättä ole ihan kärkipäässä viinien kanssa suositeltavien kommervenkkien listalla.

Marjaisan ja hilloisan VR-punkun jälkeen maisteltiin sitten vähän tanniinisemmaksi varoitettua kaveria, eli Hardysin Nottage Hill –sarjan punaviiniä. Tämä viini on Shiraz-rypäleistä tehty, ja oli ensimmäistä täyteläisempi, kirsikkaa ja luumua keksittiin hajuihin ja makuihin ehdotella. Tämän punkun kanssa sopisi kuulemma erityisen hyvin jokin kevyt liharuoka, tai sitten juustot, kuten vaikkapa brie. Tästä punaviinistä keksittiin myös sellaista sanoa, että tätä ei ehkä ihan omana itsenään tulisi juotua, toisin kuin sitä ekaa VR-punkkua, vaan juoma vaatisi nimenomaan jotain liharuokaa kaveriksi. Sattumoisin meillä oli juhlakansalle tarjolla varsin kattava juustopöytä, ja siellä oli sitä brie-juustoakin sitten tarjolla, joten päästiin käytännössä oitis testaamaan että toimiiko nämä kaverukset keskenään. Ei kukaan mitään soraääniä esittänyt, hyvin menivät brie ja Nottage Hill –punaviini alas toistensa kavereina.

Koska oli kyse 60-vuotisjuhlista, oli Tiia tuonut meille vielä ylläriksi yhden erikoisemman viinin maisteltavaksi. Tämä Hardys HRB eli Heritage Reserve Bin –punaviini on varsinainen Hardysin kruununjalokivi ja taidonnäyte, jota tuotetaan pieniä määriä vain hyvinä viinivuosina. Viinin rypäleet valikoidaan tarkkaan kolmelta Hardysin parhaalta alueelta, ja Hardysin pääviiniguru on tarkasti valvonut viinin valmistusprosessia alusta lähtien. Tätä viiniä oli Suomeen saatu tällä kertaa 60 pullon erä, Alkostakin voi tätä olla vajaan kolmenkympin hintaan vielä pullo tai pari saatavilla, mutta nopeasti nämä tämmöiset kuulemma aina osaavien viinimiekkosten ja –naikkosten kyytiin Alkosta lähtevät. Tämä viini olikin yksimielisesti koko seurueen mielestä parasta, se oli täyteläistä ja hiukkasen toffeen makuista, todella hyvää ihan sellaisenaankin eikä oikeastaan edes vaadi mitään syötävää kaveriksi. Kyllä ne gurut jotain siellä sitten palkkansa eteen tekevät, rypälelajikkeena tässä oli käytetty samaa Cabernet Sauvignonia kuin siihen ekaan VR-punkkuunkin, mutta mauissa oli eroa kuin yöllä ja päivällä.

Hardysin kruununjalokiven maisteluun olikin sitten sopiva päättää viininmaistelu-urakkamme. Juhlakansa tuntui kovasti ohjelmanumerosta tykkäävän, ja pitkin iltaa muistettiin kertoa kuinka kiva maistelutilaisuus oli ollut, ja miten mukava ja helppo viininmaisteluemäntä Tiia oli ollut, kukaan ei aristellut kysyä niitä kaikkein tyhmimpiäkään kysymyksiä, ja tulipa luotua sellainenkin uutuuskäsite kuin mikroaaltouuniviini. Jos tästä tulee joskus vielä joku iso juttu, niin muistakaa että minun äiti oli se joka tämän keksi! Hän voi tulla sitten opastamaan millä teholla ja kuinka monella sekunnilla mitäkin viinilajiketta tulee mikrottaa optimaalisen makuelämyksen saavuttamiseksi.

Yhteistyössä Solera Finland.

Parhaat kakut kesän juhliin

Kokosin ihan vain teitä varten aika muhkean ja hitsin herkullisen Parhaat kakut -koosteen kesän juhlia varten! Tai voihan kakkuja toki tehdä ympäri vuoden, mutta koska kesä on nyt just kohta täällä, ja juhlia on varmaan itse kullakin kesän mittaan tiedossa, saa kakkukooste olla tällä kertaa apuna erityisesti kesää ajatellen. Osa näistäkin kakuista on tehty meidän keittiössä talvella, mutta vaihtamalla kakkujen koristeet vaikkapa kesäisiin kukkiin, menevät ne oivallisesti myös tuloillaan olevan suven herkkupöydissä.

Herkullista ja juhlarikasta kesää! Ja muistakaa, ei juhliin sen kummempia syitä tarvitse. Lisäksi niitä voi viettää hyvin myös pikkuisella porukalla, ei aina tarvitse koko kylää kutsua bailuihin mukaan.

---

Juustokakut

Juustokakkujen tekoon ei tarvita uunia, tästä syystä niiden teko onnistuu yleensä kätevästi myös mökkioloissa tai ihan missä vaan jossa ei ole uunia. Jääkaappi tosin pitää löytyä. Kaksikerroksisen marja-juustokakun jäädyttämiseen tarvitaan lisäksi pakastin, se on ehkä erikoisin kakku jota olen leiponut.

Makean väkevä suklaajuustokakku on tuhti. Sitä ei kannata leipoa kahdelle hengelle, tästä riittää syömistä isommallekin porukalle. Samettisen pehmeä suklaajuustokakku keräsi kehuja eräissä leidien pikkujouluissa. Montaa palaa ei tätäkään tukevaa kakkua voi syödä, joten paikalle on syytä pyytää isompi joukko tai sitten pitää omata hyvä itsekuri.

Raparperi-vuohenjuusto-juustokakkua voi leipoa omalla vastuulla. Mausta joko tykkää tai sitten ei. Uskallatko kokeilla?

Marja-juustokakku

Makean väkevä suklaajuustokakku

Suklaajuustokakku

Raperperi-vuohenjuusto-juustokakku

Tässä olisi mun kaksi ehdotonta suosikkia. New Yorkin juustokakku on ehkä parasta mitä olen keittiössä saanut aikaan. Kakun kaveriksi kannattaa tehdä vadelmasurvosta, mun äidiltä saa parasta. Mutta ei se kummia vaadi, survot vaan tuoreita vadelmia ja heität sekaan ihan vähän sokeria jos siltä tuntuu. Toimii myös ilman sokeria ja hätätapauksessa toimii ilman vadelmien survomistakin.

Aurinkoinen aprikoositorttu on meillä usein pöydässä keväisin sekä kesäisin, se on niin iloinen ja värikäs. Meillä sen toinen nimi on myös kananmunakakku, arvaatte varmaan miksi.

New Yorkin juustokakku

Aprikoositorttu

---

Suklaakakut

Kaikkihan sen tietää, että suklaa ja appelsiini passaa hitsin hyvin yhteen. Miltä teistä kuulostaisi ohut appelsiini-suklaakakku taikka hieman paksumpi appelsiinimutakakku?

Vanilja-suklaakuivakakku on ollut ihan heittämällä blogin luetuin resepti jo vuosia. Eikä syyttä, tämä kuivakakku ei ole kuiva, se on ihanan mehevä ja ah niin suklainen. Mudcake maistuu melkein kaikille vaniljajäätelöllä tai ilman, blogiin päässyt Fazerin sivuilta napattu resepti on varma valinta tästä klassikosta.

Appelsiini-suklaakakku

Appelsiinimutakakku

Vanilja-suklaakuivakakku

Mudcake

Seuraavissa neljässä kakussa on suklaata sen verran paljon, että melkein alkaa heikottaa. Suklaisen browniekakun päälle riittää koristeeksi sulan suklaan roiskeet sekä valmis Marianne-rouhe. Kostea persikkasuklaakakku näyttää taasen parhaalta tuoreilla vadelmilla sekä tomusokerihunnulla. Kakku maistuu minusta ihanimmalta kotibrunssilla perheen kesken. Lisukkeeksi voi vaahdottaa kermavaahtoa tai kaivaa pakastimesta vaniljajäätelö. Molempi parempi.

Kardemumma-kahvimutakakun koristeet kannattaa jättää väliin tai vaihtaa hieman kesäisempiin, jos kakkua meinaa leipoa ennen ensi joulua. Suklaa-karamellipiirakan päällä olevat suolarakeet potkaisevat ihanasti suussa. Kyllä te tiedätte – makean ja suolaisen liitto on aika jeees.

Suklainen browniekakku

Kostea persikkasuklaakakku

Kardemumma-kahvimutakakku

Suklaa-karamellipiirakka

Da Capo ei ole kaikkien mieleen. Mutta älkää antako sen häiritä, mäkään en tykkää kyseisestä suklaasta, mutta Da Capo -banaanikakku maistui kyllä. Meillä syötiin tätä pääsiäisen aikoihin, joten koristeet vaihtoot jos leivotte suklaisen pötkylän kesän juhliin. Ranskalainen suklaatorttu on valtavan kaunis ja elegantti. Lisäksi tämä herkku on gluteeniton.

Da Capo -banaanikakku

Ranskalainen suklaatorttu

---

Muut kakut

Suklaaboston oli hyvää. Tein sen isälleni vuonna 2013 ja koko perhe piti kauniista pullakakusta paljon. Tätä pitää tehdä uudestaan. Äidilleni taasen leivoin viime kesänä huisin hyvän Daim-jäätelökakun, joka yllätti koko juhlaporukan. Kahdella sanalla sanottuna kakku oli pirullisen hyvää. Kakun kaveriksi tulee ehdottomasti tehdä myös limemansikat, ne kruunaavat koko jutun!

Mehevä mustikka-jogurttikuivakakku on mukava viedä mukana kesäkyläilyjen yhteydessä. Kakku kulkee kätevästi autossa omassa vuoassaan, josta sen voi  kipata tarjoilulautaselle kylään päästessä (tai siis kahvipöytään päästessä). Tiramisu-rahkakakku vaatii kaverikseen puolukkakastikkeen, joka passaa makean kakun kaveriksi tosi hyvin. Kakun päälle murennettaan mm. keksiä, joka lisää suutuntumaa jälkkäripöydässä.

Suklaaboston

Daim-jäätelökakku ja limettimansikat

Mustikka-jogurttikakku

Tiramisu-rahkakakku

Isäni on hurja shakkihirmu. Tästä syystä leivoin hänelle eräänä syntymäpäivänä shakkikakun, joka oli söpöin kakku koskaan. Katsokaa nyt sitä! Ihan viimeisenä kakkuvinkkinä lähtee resepti kesäiseen mansikka-raparperipiirakkaan.

Ja jos tässä ei ollut teille tarpeeksi kakkuja, niin kurkatkaa lisäksi seuraavat kakkukoosteet:

• Tasty Travelissimo -blogin tekemä kakkukooste
• Hannan soppa -blogin kakkuvinkit kesän juhliin
• Kaikki äitini reseptit -blogin upeat kakut
• Liemessä-blogin kauniit kakut

Luulisi näiden avulla selviävän kesän juhlista, eikö?

Shakkikakku

Mansikka-raparperipiirakka

---

Joulukalenteri 1: Tyttöjen joulu

Christmas is forever, not for just one day, for loving, sharing, giving, are not to put away like bells and lights and tinsel, in some box upon a shelf. The good you do for others is good you do yourself.

Kirjoittaja Norman W. Brooks

Korkataan Meanwhile in Longfield.. -blogin vuoden 2015 joulukalenteri komeasti käyntiin!

Kurkataan tarkemmin miltä marraskuun 15. päivänä vietetty Tyttöjen joulu näytti. Tyttöjen joulun ideanahan oli koota kymmenen ihanaa leidiä saman katon alle, ja viettää yhdessä joulua noin kuukautta ennen oikeaa joulua. Herra Longfield reissasi Tyttöjen joulun aikaan työmatkoilla, joten Horatio oli talon ainoa mies juhlahumun keskellä.

Tyttöjen joulun valmistelut veivät minulta aikaa kokonaisen viikon. Valmistelupuuhat taittuivat kuitenkin mukavasti töiden ja jumppien jälkeen joululaulujen soidessa. Yhtenä iltana paistoin pipareita yli puolen yön, toisena iltana kuurasin taloa ja kävin ruokakaupassa, kolmantena iltana koristelin kotia joulukoristeilla ja kävin ruokakaupassa, neljäntenä iltana harvensin tiluksiamme kaatamalla sieltä kaksi pientä kuusta, viidentenä sekä kuudentena iltana kokkasin (ja kävin vielä kerran ruokakaupassa) ja seitsemäntenä päivänä ahersin keittiössä aamusta siihen asti, kunnes ihanat leidit saapuivat kolmen aikaan iltapäivällä vihreään Vihervaaraan. No okei, ahersin keittiössä vielä vieraiden saapumisenkin jälkeen jokusen tunnin, mutta sitä ei enää lasketa.

Tyttöjen illan teemana oli Wanhan ajan joulu. Halusin koota ruokapöytään perinteisiä jouluherkkuja, jotka ovat minulle kaikista tutuimpia, ja joiden parissa olen viettänyt monet joulut pikkuisesta tytöstä asti.

Wanhan ajan joulu näkyi myös vihreän Vihervaaran koristelussa sekä ruokapöydän kattauksessa. Perinteisiä joulukoristeita- ja valoja, tuoreita havuja, punaisia yksityiskohtia siellä täällä, kynttilöitä ja kodikasta tunnelmaa – siitä on mun lempijoulut tehty.

Vieraiden saapuessa nostin olohuoneen sohvapöydälle suklaisia taateleita sekä itsetehtyä fudgea (reseptit ovat toki tulossa blogiin joulukalenterin aikana). Alkupalojen kanssa kilistelimme yhdessä tämän joulun ehdottomalla suosikilla Glöetillä, eli siis glögiskumpalla, joka nautitaan skumppalaseista kylmänä. Nam nam nam! Puolimakea Glöet ihastutti leidiporukkaamme, ja sitä tullaan varmasti lipittämään vielä lisää tämän joulun aikana.

Alkupalojen jälkeen minä hipsin yhden avustajaleidin kanssa keittiöön hommiin. Muu porukka ei toki jäänyt vain istuskelemaan, vaan he saivat koristella piparkakkutalon. Herra Longfield suunnitteli meille leideille kauniin piparkakkutalon (saatoin ehkä vähän antaa ohjeita), jonka osia paistoin eräänä iltana myöhään yöhön asti. Piparkakkutalo oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus koristella ja koota illan aikana, mutta päätimme jättää kokoamisen tekemättä, ettemme vain parin viinilasin jälkeen riko koko upeaa luomusta. Piparkakkutalo koottiin herra Longfieldin kotiinpalun jälkeen, ja voi että siitä tuli kaunis! Valmis piparkakkutalo paljastuu sekin myöhemmin erään joulukalenterin luukusta.

Kun vihdoin sain keittiössä kaiken valmiiksi, pääsimme viimein syömään. Tässä vaiheessa iltaa kamera unohtui jonnekin sivupöydälle, ja me vain nautimme ruoasta, joululauluista, tyhmistä jutuista ja toistemme seurasta. Siinä sivussa maistelimme jouluruoille valittuja viinejä, joita arvostelimme ammattimaiseen tapaan, heh! Joulukalenterin eräästä luukusta paljastuu muuten myös vinkit perinteiseen joulupöytään sopivista viineistä.

Illan aikana myös joulupukki ja hänen karvainen apuritonttunsa kävivät kylässä! Joulupukille laulettiin kauniisti, ja heltyihän se pukki antamaan myös joululahjoja kaikille kilteille leideille.

Ilta jatkui mukavissa tunnelmissa. Valtasimme sohvan, joimme skumppaa, vaaleaa glögiä ja söimme jälkkäriksi kinuskisia ulkotulia. Puhetta piisasi ja johan siinä taas juteltiin ja räkätettiin ihan kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalle. Kymmenen jälkeen viimeisetkin joululeidit lähtivät kotiin. Yksi tosin jäi yöksikin vierashuoneen sängylle, jossa on tavattoman kova vaahtomuovipatja. Aamulla söimme ruislepää joulukinkkusiivuilla ennen töihin lähtöä. Töissä olinkin sitten aivan töttöröö väsymyksestä. Mutta kyllä oli silti joulumieli saavutettu ja hymy oli herkässä! Ystävät ovat niin pop. ♥

Joulumieltä jokaiseen kotiin! Enää 23 yötä ja se on täällä..

Pitsaa pitsauunissa omalla terassilla

Muistaakohan kukaan enää elokuussa kertomistani valmistujaisjuhlistamme? Horatio oli tuolloin vielä aivan pieni poika, ja painoi vain noin kuusi kiloa. Nyt vihreässä Vihervaarassa häseltää hieman isompi poika, jolle on kertynyt elopainoa jo kunnioitettavat 20 kiloa. Mutta tämän postauksen päätähtenä ei ole Horatio, nyt puhutaan pitsoista – ihanan rasvaisista pitsoista!

Kesän loppusuoralla juhlimme siis herra Longfieldin kanssa yhteisiä valmistujaisjuhliamme. Juhliin olimme saaneet viikonloppulainaan aidon puulämmitteisen pitsauunin, jossa eräs vanha ystäväni kokkasi juhlakansalle pitsoja. Olimme herran kanssa suunnitelleet juhliin kumpikin omat nimikkopitsamme, jotka pitivät sisällään meidän lempitäytteitämme. Vieraat saivat sitten valita halusivatko tilata yhden herra Longfieldin vai yhden Hulin. Kasvisvaihtoehto oli toki myös tarjolla.

Mun pitsaan tuli tomaattikastikkeen lisäksi salamia, aurinkokuivattua tomaattia, fetaa sekä tuoretta rucolaa. Voi nam! Epäilin ensin herran pitsatäytteitä, mutta on kyllä pakko sanoa, että kebab, jalopeno, smetana sekä punasipuli toimivat yhdessä todella hyvin. Varsinkin lämmin ja ihanasti sulanut smetana oli taivaallista pitsan päällä. Kyselin vierailta juhlien aikana kumpaa pitsaa he olivat tilanneet, ja jos en ihan väärin muista, niin aika tasaisesti molempia pitsoja meni. Itse tykkäsin ehkä kuitenkin enemmän herran pitsasta..

Meillä oli käytössä kaupan pakastealtaasta napatut valmiit pitsapohjat, sillä oman taikinan teko olisi ollut 50 hengelle liian iso homma. Kokkina toiminut Mika olisi kyllä mieluusti heitellyt taikinapalloja vieraiden edessä, mutta terassilla, kuuman pitsauunin edessä, se olisi käynyt äkkiä liian tuskaiseksi hommaksi – ihan jo tilanpuutteenkin vuoksi.

Teimme testipitsoja herran kanssa ennen juhlia pari kertaa. Ensimmäiset paistoimme keittiön uunissa, mutta se oli vikatikki.. Pohja jäi löysäksi ja se maistui yksinkertaisesti aika pahalta.. Onneksi päätimme vielä toisena iltana kokeilla miltä pitsat maistuivat pitsauunissa tehtyinä, ja kyllä kannatti kokeilla. Pohjasta tuli rapea ja maku oli ainakin kymmenen kertaa parempi kuin keittiön uunissa tehtynä! Pitsauunissa lämpö kohoaa noin 300 asteeseen, ja pitsat valmistuvat hiilloksella palavien puiden vieressä parissa hassussa minuutissa.

Juhlissa pitsat tekivät oikein hyvin kauppansa! Pitsauuni kävi kuumana aina kello neljästä eteenpäin. Viimeiset pitsat paistettiin puolen yön jälkeen, kokki oli jo siinä vaiheessa vapautettu tehtävistään ja vieraat ihan omatoimisesti sytyttelivät pitsauunia aina kun pieni nälkä pääsi taas yllättämään.

Terassillamme viikonlopun ajan nököttänyt pitsauuni saatiin paikoilleen ihan meidän kahden voimin (meillä käytössä ollut uuni oli merkiltään Forno 5 Minuti). Toki pitsauuni painaa jonkin verran, sillä paistotasona on painava kivi (tai oikeastaan taso koostuu useammasta tiiliskiven mallisesta palasta). Kivi on vähän samanlainen kuin uuniin ostettava pyöreä pitsakivi, mutta pitsauunin sisällä olevat kivet ovat vain paljon paksumpia.

Isäni innostui kätevänkokoisesta pitsauunista sen verran paljon, että uhosi hommaavansa sellaisen vanhempieni terassille ensi keväänä. Pitääkin muistuttaa isää tästä lupauksesta. Jos isäni tosiaan pitsauunin pihalleen hommaa, tiedän kyllä kenen terassilla istun ensi kesänä useana iltana. Heh!

Pitsauunissa voi sen nimestä huolimatta tehdä paljon muutakin ruokaa kuin vain pitsoja. Siellä valmistuu kätevästi niin leivät kuin kaikki pata- sekä uunivuokaruoatkin. Lisäksi pitsauuni toimii terassilla loppukesästä ja alkusyksystä tunnelmallisena ja lämmittävänä takkana. Me polttelimme herran kanssa pitsauunissa juhlien jälkeisenä iltana pelkkiä puita. Uunin avonaisesta suusta puhkui terassille lämpöä ja takkapuiden ritinää ja ratinaa oli mukava katsella yhdessä pimenevässä illassa.

 

Skiffer elokuisena iltana

Viime viikon alussa jännitimme kovasti viiden työkaverin kanssa torstai-illan säätä. Kesä on ollut viimeisiä viikkoja lukuunottamatta hieman epävakainen, ja koska olimme jo ennen kesälomia sopineet erään projektin päättäjäiset Liuskaluodon Skifferiin, oli säiden jännittäminen ihan aiheellista. Kukaan muu porukastamme ei ollut ennen Skifferissä käynyt, joten toivoin kovasti, että pääsisimme istumaan tummenevaa elokuun iltaa juuri Liuskaluodon Skifferiin. Varasuunnitelmana meillä oli huonon sään sattuessa mennä Erottajan Skifferiin sisätiloihin, mutta eihän se nyt ole yhtään sama istua sisällä kuin ulkona keskellä pientä saarta.

Torstai valkeni kuitenkin aurinkoisena, jee! Matkaan lähdimme töistä viiden aikoihin, ja ehdimme juuri sopivasti kello kuuden lauttakyydin mukaan. Skifferin terassilla ei kuuden jälkeen ollut vielä suurempaa ruuhkaa, ja saimme porukallemme kivan pöydän terassilta. Nappasin vilukissana aurinkoisesta säästä huolimatta muutamat fleecet pöytään mukaan, ja ne tulivat kyllä tarpeeseen siinä vaiheessa kun lämpölamput laitettiin päälle ja aurinko laski, tuoden mukanaan tunnelmallisen pimeän illan.

Projektimme vetäjä tilasi pöytään ensi alkuun skumppapullon. Skumppa maistuu aina hyvältä, niin myös tällä kertaa. Ja sitten olikin sen tärkeimmän, eli ruoan vuoro. Porukkamme miesosasto otti itselleen liuskat, samalla kun minä ja porukan toinen nainen tilasimme vuohenjuustosalaatit. Olimme päättäneet jo töissä pysyä tiukkana ja tilata itsellemme illalla salaatit. Vaati aikamoista mielenlujuutta sanoa kassalle ”yksi vuohenjuustosalaatti”, kun oikeasti teki mieli tajuttoman paljon rasvaista pitsaa..

Ruokien saapuessa olimme kuitenkin salaattivalinnasta oikein tyytyväisiä, salaatin mukana tuli nimittäin ISO pala juustoista pitsapohjaa, joka toimi ikään kuin leivän roolissa. Voi nam! Ja jos nyt kehtaan tunnustaa, niin saatoimme syödä porukkamme miesosaston pitsoja ihan vaan vähän. Toinenkin tunnustus on syytä tehdä heti ensimmäisen perään. Tilasin illan päätteeksi herra Longfieldille oman liuskan kiitokseksi siitä, että herra tuli hakemaan mut Skifferin edustalta kotiin. Saatoin vielä kotona maistaa muutaman palan myös herran pitsasta..

Ilta kului Skifferillä odotetun mukavasti. Projektiporukkamme on hyvä ja huumoria löytyy kaikilta. Lisäksi sain oppia kaikenlaista uutta näistä viidestä tyypistä. Yksi oli esimerkiksi ollut töissä Dublinissa kaksi vuotta putkeen, toinen oli ollut Irlannissa kesätöissä pari kesää, yhden tytär tanssi pitkään balettia ihan tosissaan, eräs oli käynyt pari viikkoa sitten ekaa kertaa Tapiolan LN-Sushi Artissa, yksi puhuu täysin sujuvaa puolaa ja eräs omisti kausikortin Oopperaan. Entäs minä ja mun jännittävä elämä? No näytin mä Horatiosta pari kuvaa. Heh!

Pimenevä ilta sai meidät jossain vaiheessa toteamaan, että fiilis Skifferin terassilla oli kuin Välimerellä. Ilta oli tosiaan tumma, ei toki niin lämmin kuin Välimerellä, mutta siedettävä kuitenkin. Paikalla oli kolme DJ:tä, jotka vääntelivät musiikkilaitteiden nuppeja ja jengi jorisi ja nautti silminnähden elokuisesta illasta. Aika jees ilta!

Valmistujaisjuhlat

Tasan viikko sitten niitä vihdoin juhlittiin oikein kunnolla. Herra Longfield sai paperit koulustansa ulos kyllä jo viime syksynä, mutta päätimme jo tuolloin juhlia meidän molempien valmistujaisia yhtä aikaa, ettei vaan tarvitse järkätä kaksia juhlia. No ei, olisin mieluusti pistänyt pystyyn vaikka kolmet juhlat, mutta ajattelimme sitten kuitenkin pitää kerralla koko porukalle kesäjuhlat vihreässä Vihervaarassa, joten niinpä juhlien ajankohdaksi valikoitui kesä 2015. Tämä päätös pakotti mutkin pitämään kiirettä lopputyöni kanssa, jotta sain paperit koulusta ulos kesäkuun 16. päivänä.

Juhlia suunnittelimme yhdessä ja erikseen pitkin kevättä ja kesää. Suomen epävakainen kesä aiheutti kyllä hieman päänvaivaa ihan loppumetreille asti, sillä suunnitellut kesäiset pihajuhlat näyttivät vielä juhlaviikolla aika epävarmoilta mystisesti etenevien saderintamien vuoksi. Mutta sääjumalat olivat puolellamme, ja juhlapäivänä taivaalta ei tullut kuin ihan muutama hassu sadepisara koko päivän aikana.

Säiden salliessa pääsimme nauttimaan ulkoilmasta terassilla sekä pihalla. Olimme virittäneet herran kanssa pihalle aika hankalan krokettiradan, jonka lisäksi pihalla saattoi pelata mölkkyä sekä heittää tikkaa. Alapihalla koko juhlakansa pääsi myös leikkimään illan aikana, sillä eräs työkaverini veti muutaman loistavan leikin vieraille tutustumismielessä. Vieraita saapui juhliin hieman eri suunnilta, ja mukana oli varmasti kaikille uusia kasvoja. Hauskat leikit ovat (ainakin musta) helppo ja mukava tapa tutustua uusiin ihmisiin ilman sen suurempia panikoimisia siitä, mitä fiksua uusille tuttavuuksille pitäisi sanoa. Leikkien ohessa saa sekoilla vapaasti, se on vaan hauskaa. Ja hauskat ihmiset ovat hauskoja.

Myös terassilla oli tunnelmaa! Kesän alussa asennetut markiisit pääsivät vihdon tositoimiin, tarjoten vieraille suojaa auringolta sekä alkuillan tuulelta. Markiisien alla saatiin myös kuunnella kauniita musiikkiesityksiä, jotka olivat mun mielestä yksi juhlien kohokohdista. Hirmuisen ihana ystäväni laulaa lurautti meille herra Longfieldin säestyksellä kauniin Over the rainbow –biisin. Hymyilin koko esityksen ajan. Ja en sitten tietenkään juhlahumussa tajunnut ottaa esitystä videolle, vaikka niin sitä etukäteen suunnittelin.. Toisaalta esitys ei olisi varmasti ollut niin vaikuttava, jos olisin katsonut sitä videokamera kädessä, joten ehkä parempi näin.

Herra Longfield pääsi säestämään myös toista ihanaa lauluesitystä, jonka lauloi koulukaverini. Elina lauloi meille Arja Korisevan Enkelin silmin –biisin, jonka kertosäe on varsin tarttuva ja niin kivan pirteä! Tykkään hymyilevästä Arja Korisevasta paljon, joten kun sain valita parin biisin joukosta mulle mieluisemman laulun, oli päätös aika nopeasti tehty.

Musiikkiesitysten lisäksi terassilla tarjoiltiin vieraille ruokaa ja juomaa. Juhlien ruokapuoli pyrittiin pitämään visusti salassa, sillä halusimme vähän yllättää juhlakansaa heidän saapuessaan paikalle. Olimme hommanneet terassille blogin kautta lainaan aidon puulämmitteisen pitsauunin, jossa eräs vanha ystäväni, joka toimii nykyisin kokkina Kaarnassa, kokkasi vieraille nimikkopitsojamme. Aika hauska, ja ennen kaikkea herkullinen idea, vaikka itse sanonkin!

Pitsat tekivät kauppansa, ja pitsauuni kävi kuumana neljästä eteenpäin. Viimeiset pitsat paistettiin puolen yön jälkeen, ja voi tavaton ne maistuivat hyviltä! Pitsojen kylkeen vieraat saivat vielä kylmää Coronaa, jota olimme lastanneet aikamoisen määrän terassille nostettuihin kottikärryihin. Juustoinen kuuma pitsa ja kylmä Corona limelohkolla antoivat kyllä potkua meidän kesäjuhliin! Kurkataan muuten tarkemmin nimikkopitsoihimme resepteineen omassa postauksessaan hieman myöhemmin. Meidän mielestä pitsaidea oli sen verran hauska, että siitä voisi kertoa hieman enemmänkin.

Illan aikana vihreässä Vihervaarassa piipahti yhteensä viitisenkymmentä vierasta. Paikalla oli perhettä, sukulaisia, ystäviä, koulu- sekä työkavereita, joita toki voi mainiosti kutsua myös ystäviksi. Ehkä voisikin paremmin sanoa, että paikalla oli sekä uusia että vanhoja ystäviä. Juhlien jälkeisenä aamuna olo oli aika outo. Tuntui kuin en olisi jutellut kenenkään kanssa, saati kysynyt keneltäkään kuulumisia tai muutenkaan mitään fiksua. Häsäsin siellä täällä kamera kaulassa, unohtaen välillä syödä ja juoda. Kameraankin oli tarttunut illan aikana ehkä jopa 15 kuvaa. Mutta muistan kyllä halanneeni herra Longfieldin kanssa hurjan montaa ihmistä, kiittäneeni ja toivottanut heitä tervetulleeksi, ja ennen kaikkea olleeni onnellinen niin monesta ihanasta ihmisestä, jotka ovat ihan tässä meidän lähellämme. ♥

Kiitokset kaikille, kaikesta!

Superisot kiitokset vielä Miialle tavattoman kivoista leikeistä. Annalle ja Elinalle kauniista ja herkistä lauluesityksistä. Isoveljelle Remaxin pakettiautosta, jolla saimme pitsauunin pihaan. Pizzauunille mahdollisuudesta tehdä herkullisia pitsoja omalla terassilla. Mikalle pitsojen kokkaamisesta. Sinebrychoffille kylmistä kesäisistä Coronoista. Hannan Sopalle isosta jeesistä ruokaostosten kanssa.

Lonna ja Parés Baltà

Morianteri, Herra Longfield tässä. Pääsin nyt kirjoittamaan sellaisesta asiasta kuin Lonna.

Lonna on saari. Eikä vaan mikä tahansa saari, vaan Helsingin edustalla sijaitseva, puolustusvoimien käytössä aiemmin ollut pikkusaari, jolla jotenkin kummallisesti poistettiin aikoinaan laivoista magneettisuutta, ja jolla huollettiin ja varastoitiin merimiinoja ja kaikkea semmosta jännää armeija-laivasto-touhua tehtiin. Vieläkin siellä on jonkun upseerikerhon saunatilat, mutta kaikenlainen hyödyllinen sotilastouhuilu on saarella nykyisin loppu, ja viime kesänä saari avattiin siviileille.

Lonnan katsotaan kuuluvan osaksi Suomenlinnan linnoituspiiriä, ja koska Suomenlinna on Unescon maailmanperintökohde, ei Lonnalle sovi tehdä ihan mitä tahansa. Sen verran siellä kuitenkin on jo saatu aikaiseksi, että saarella toimii ravintola ja kahvila, jottei saarelle eksyvät siviilit joudu pyörimään hätääntyinenä ympäri pientä saarta, ruokaa ja juomaa etsien. Tulevaisuudessa saarelle ollaan myös avaamassa seminaaritilat, ja yleinen saunakin sinne ollaan johonkin nurkkaan pystyttämässä – kaikki nämä kommervenkit tosin tehdään Unescon valvovan silmän alla siten, että alueen yleisilme pysyy ennallaan.

Me kävimme testaamassa Lonnan saaren kehuja saaneen ravintolan eräs alkukesän ilta. Viikon Viini oli ystävällisesti tarjonnut meille illallisen ravintolassa viineineen kahdelle hengelle, mutta me otimme mukaan myös Hulin vanhemmat, ja suuntasimme saarelle juhlistamaan Hulin valmistumista. Hyvä Huli! Olet nyt valmis!

Ennen varsinaista ruokailua meille kerrottiin vähän saarella olevasta ravintolasta, ja eritoten ravintolan viineistä, jotka on kaikki kotoisin Pares Baltan viinitilalta. Tila on pienehkö mutta pitkään toiminut luomutila Espanjasta, ja tilan pitäjistä toinen, herra nimeltä Josep, on kuulemma saanut alkunsa Suomessa, kun tilan edellinen pitäjä kävi vaimoineen Suomessa matkalla. Josep vetää viinitilaa nykyään veljensä Joanin kanssa. Veljekset tekevät viinit, ja näiden vaimot hienosäätävät niiden maut kohdilleen. Lonna on nyt ottanut koko Pares Baltan katalogin käyttöönsä, ja ruoka ravintolassa tehdään näiden viinien makujen mukaan. Kovasti meille vakuuteltiin, että viinien pitäisi hyvin antaa tilaa ruokien mauille, ja tokihan me se uskottiin.

Koska oli Hulin valmistumisjuhlat, alkuun juotiin lasilliset cavaa tai mustaherukkalehtimehua. Cava oli meidän makuumme kuivahkoa ja helppoa juoda, mustaherukkalehtimehu oli tosi hyvää niiden mielestä jotka moista cavan sijaan joivat.

Piakkoin eteen tuotiinkin sitten jo ensimmäiset ruoka-annokset. Ensimmäinen piti sisällään ainakin spelttiä, parsaa ja 65-asteisen munan (onneksi se ei ollut 66-asteinen, mä en ois voinut muuten syödä sitä). Tämän ruoan kanssa meille tarjottiin sitä samaa cavaa mitä alkumaljatkin olivat olleet, tosin ilman kuplia, elikkä se oli ihan valkoviiniä sitten vain. Blanc de Pacs -valkkari oli tosi hyvää, ilmavaa ja kepeää, ja sopi oikein hyvin ruoan kanssa yhteen. Eivät ne valehdelleet.

Toinen vaihtoehto alkuruoalle oli annos, joka sisälsi lammasta, ruoholaukkaa, creme fraichea, retiisiä ja jotain mantelimöhnää. Koko setti oli maustettu mintulla, kuminalla ja jollain tosi tutulla mausteella jota ei saatu päähämme, semmonen marokkolainen maku siitä tuli miltä esim. sen yhden kätensä musteella sotkeneen hymypojan Boulevard Social -ravintolassa melkein kaikki maistuu. Tämän ruoan kanssa juotiin Mas petit 2012 -punaviiniä. Kyseinen viini maistui vähän tunkkaiselta, enkä sellaisenaan ois kauheasti viinistä välittänyt, mutta jotenkin se toimi todella hyvin sen ruoan kanssa.

Alkuruokien jälkeen saatiin sitten aluksi seuraava viini laseihimme. Tämä viini oli Indigena 2014 -roseviini, ja se oli kuulemma oiva pari seuraavalla herkäksi luonnehditulle pääruoka-annokselle. Viinistä reipas tarjoilijatäti kertoi, että siinä on valmistusvaiheessa lojuteltu hetki punaviinirypäleitä valkoisten kanssa, niinku kuulemma aina roseviinien kanssa tehdään, ja että viini on kuiva, mineraalinen, ja siinä pitäisi maistua maaperä. Näin sanoi ammattilainen, me sanoimme, että viini ei yhtään maistunut mullalta, mutta ehkä se maaperän maku olikin sitten jotain muuta. Tultiin sellaiseen tulokseen, että viini oli vähän vetisen makuinen, ja maistui lähinnä mehulta eikä viiniltä, ja se oli siis ihan positiivinen asia, viini oli nimittäin meistä oikein hyvää.

Viiniä aikamme kummasteltuamme pöytään tuotiin sitten pääruokakin. Valittavana oli kolmea eri lisuketta: yhteen kuului cous cousia, kurkkua, rusinaa ja minttua, toinen piti sisällään mesijuurta ja kaalia, ja kolmas oli vehnänoraita ja salaattia. Varsinainen ruoka oli kuhaa, jonka kanssa oli kukkakaalia, herneenversoja, kalakermaa ja omenaa, ja sitten siihen lautaselle sai viskellä lisukekipoista sitä mitä huvitti. Lisukkeet oli runsaat, ja oli ihan kiva kun ne ei olleet sellaisia tavanomaisia perunajuttuja. Lisukkeista salaattia sisältävän kipon sisälmykset oli tosi maukkaita, vinaigretellä tai jollain oli tehty salaatista hyvän suolaista. Pääruoasta kala oli tosi hyvää, ja sopi eritoten kukkakaalin kanssa hyvin yhteen, maut oli selkeät ja taas tuntui että joku on kyllä kovasti miettinyt että mitä siihen lautaselle oikein laitetaan. Vetiseksi mehuksi julistamamme viini toimi taas erinomaisen hyvin ruokien kanssa, ja Hulin äiti keksikin oikein hienosti kuvailla, että jos ajatellaan taulua, niin roseviini oli kuin taustaväri: yksin tylsä, mutta ruoan kanssa toimiva ja sitoi kaiken yhteen. Tosi hienosti sanottu, ihan kun tajuttaisiinkin jotain näistä asioista kun tämmösiä tänne kirjoitellaan.

Pääruokien jälkeen pöytään hilattiin juustoja, jotka oli kaikki kotimaisia. Siinä oli Klippania, Keisaria ja Peltolan Blue-juustoa. Jouduin kysymään näiden juustojen nimet uudestaan tarjoilijalta, jotta sain ne varmasti oikein, eli niiden on nyt oltava 100 % jämptisti. Juustojen kanssa tuotiin punaviiniä, joka oli tehty niistä samoista rypäleistä, joita oli roseviinin valmistuksen aikana lilluteltu hetki niiden valkoisten rypäleiden seassa. Juustot oli tosi voimakkaita, kova juusto (Keisari) oli hyvää, se oli lämmintä (temperoitu on kuulemma oikea termi) ja vähän jauhomaista. Sinihomejuusto eli Peltolan Blue oli todella tujua, omaan makuuni ehkä vähän turhankin tyräkkää, mutta kun sekaan laittoi juustojen kaverina ollutta marinoitua porkkanaa, maku vähän tasoittui. Löysä Brie-juusto (Klippan) oli juustoista mauttomin ja jäi vähän kahden tujumman kaverin jalkoihin. Viini oli tosi marjaisen makuista, ei liian räväkkä, vaan semmonen sopivan lillu mutta silti täyteläinen. Tää oli meistä parempaa yksinään kun se lampaan kanssa tarjoiltu punaviini, mutta ei taas varmaan ois sopinut oikein hyvin sen lihan kanssa. Hulin isä oli muuten sitä mieltä, että parasta punaviiniä oli nyt jo edesmennyt Sorbus. En oo ihan varma jakaako kovinkaan moni viini-Niilo tämän mielipiteen.

Juustot kun oli syöty ja Sorbuksia kaihoisasti muisteltu, tuli pöytään vielä jälkiruokapläjäys. Siinä oli minttua, valkosuklaa-parfaitia (kai se noin kirjoitetaan) ja siihen päälle oli vielä viskelty valkosuklaarouhetta. Ai hemmetti miten hyvää se oli, varsinkin kun napsi lusikkaan kaikkia ainesosia ja sitten kauhoi koko setin suuhunsa! Vähän jäi lopussa harmittamaan, kun valkosuklaa-parfait pääsi loppumaan ja vikat lusikalliset joutu kokoamaan jäljelle jääneistä sössöistä. Ois pitäny alussa säästellä sitä valkosta mönjää ja laittaa reippaammin muita.

Kaiken kaikkiaan illallinen oli tosi onnistunut. Ruoat oli hyviä, ja tarjolle tuoduista viineistä tämmöset amatööritkin pääsi jyvälle minkälaisista viineistä Jose ja kumppanit tykkäävät. Kaikki oli oikeastaan semmosia ruokaviineiksi sopivia hyviä taustaviinejä, itsessään ei ehkä ois mikään ollut sitä juustojen mukana tuotua punaviiniä lukuunottamatta niin superhyviä, mutta sopivat mahtavan hyvin tarjoiltujen ruoka-annosten kanssa yhteen. Tarjoilijanainen, joka esitelmöi ruoista ja viineistä, oli tosi asiantunteva, välillä joutui kysymään tarkennuksiakin kun ei noviisit ymmärtäneet mitä äsken sanottiin, mutta ei yhtään nainen häiriintynyt kummallisistakaan kysymyksistä.

Menkää siis kaikki Lonnaan, ja kun tulee nälkä eikä lauttaa takaisin mantereelle kuulu, menkää Lonnan ravintolaan syömään!

Brunssia ja taidetta Sipoossa: Gumbostrand Konst & Form

Gumbostrand Konst & Form on uniikki taide- ja tapahtumakokonaisuus Sipoon Gumbostrandissa. Meren äärellä, aidossa vanhassa tehdasmiljöössä on tarjolla ainutlaatuinen kattaus pohjoismaista taidetta ja muotoilua, suussa sulavia makuelämyksiä, sisustus- ja lahjatuotteita sekä inspiroivat puitteet yritystilaisuuksille ja tapahtumille.

Viime sunnuntaina suunnistin tyttöjen synttäribrunssille Sipooseen. Äitini sekä isosiskoni viettävät synttäreitään kesällä, ja päätimme tällä kertaa muiden kesähulinoiden takia viettää synttäreitä ihan vain kolmistaan hyvän ruoan ja lahjojen merkeissä.

Ajelin mystisen ja vaikean kuuloisen Gumbostrand Konst & Formin pihalle hieman ennen kahtatoista. Reitti taidetta ja ruokaa tarjoavalle mestalle oli kaunis. Sain ajella pikkuruisia teitä, joita reunusti aika ajoin kauniit meri- sekä pienvenesatamamaisemat. Ihmisiä oli kauniina ja aurinkoisena sunnuntaina liikkeellä paljon, ja kapealla tiellä joutui jatkuvasti tekemään tiukkoja ohituksia. Mutta eivät nämä sipoolaiset tiet olleet mitään verrattuna juuri päättyneen Italian reissumme sokkeloisiin vuoristoteihin, joilla olimme ajaneet 10 päivän ajan.

Äitini on käynyt Gumbostrandissa aiemminkin, mutta silloin vain taidenäyttelyiden puolella. Päätimme tyttöjen kesken nauttia ensin brunssista, ja siirtyä sen jälkeen katsomaan taidetta, ja tutustua vielä lopuksi houkuttelevan näköisen museokaupan valikoimaan.

Brunssia tarjoillaan Sipoossa sunnuntaisin kello 11-14. Brunssin hinta on 24,90 euroa, ja se tulee maksaa ennen kuin käy käsiksi brunssipöydän antimiin.

Gumbostrandin brunssin valikoima vaihtelee kausittain. Oman paikan voi valita sisä- tai ullkotiloista. Huonolla säällä valoisa ja avara sisätila on paras vaihtoehto. Kesäisin voi sitten mennä istumaan aurinkovarjoilla varustetulle terassille, jossa me herkuttelimme äitini ja siskoni kanssa sunnuntaina.

Brunssin valikoima ei ole järin valtava, mutta kaikki tarjottavat ruoat ovat tuoreita ja ne on asetettu kauniisti esille. Brunssipöydällä olevien ruokien täyttäminen kävi henkilökunnalta välillä melko hitaasti, joka oli vähän ärsyttävää. Minulta jäi esimerkiksi kokonaan väliin jälkiruoaksi tarkoitetut hedelmät ja marjarahka.

Syömisen ohessa juttelimme tuttuun tapaan ihan kaikesta. Jossain välissä oli myös lahjojen avaamisen hetki, ja oikein mieluisia lahjoja taisi molempien ihanien naisten lahjapaketeista löytyä. Minäkin sain siskoltani matkamuiston Pariisista, ja äidiltäni kasan taimia ja muutamia kesäkukkia (ne tosin odottivat auton takakontissa).

Brunssittelun jälkeen lähdimme tutustumaan vielä taidegallerian antimiin. Elokuun loppuun asti Gumbostrandissa voi ihailla esim. yhden maamme menestyneimmän nykytaiteilijan, Nanna Suden, kauniita tauluja. Tietoa muista tällä hetkellä käynnissä olevista, sekä tulevista näyttelyistä voi kurkistaa Gumbostrandin nettisivuilta. Gumbostrandin museokaupan kassalta voi ottaa näyttelyiden kiertämisen ajaksi mukaansa esitteen, jossa on tietoja taiteilijoista, heidän töistään, sekä myös taideteosten hinnat, jos kukkaron pohjalla sattuu vielä maleksimaan kesälomarahoja.

Näyttelyihin tutustumisen jälkeen kolusimme vielä tarkasti museokaupan laajan valikoiman. Löysin kaupasta vaikka mitä ihanaa, mutta koska tässä nyt on ollut ja tulee olemaan kaikenmoisia rahamenoja, oli tällä kertaa pysyttävä tiukkana ostosten kanssa. Ensi kerralla sitten! Gumbostrandissa on nimittäin pakko päästä käymään myös toiste, eikä toki vain museokaupan takia, vaan myös herkullisen ja maittavan brunssin vuoksi. Suosittelen piipahtamaan kauniissa Sipoossa kesän aikana!

Italia @Instagram

Me ollaan kotona, ja kuinka ihanaa olikaan tulla takaisin kesäiseen Suomeen!

Ennen varsinaisia matkapostauksia, voitaisiin kurkistaa, miltä meidän kaksiviikkoinen reissu näytti Instagramin puolella. Meidäthän löytää Instagramista @meanwhileinlongfield, joten jos et vielä seuraile meitä siellä, niin tervetuloa mukaan. Jos taas seurailet meitä jo, voivat tämän postauksen kuvat olla sinulle jo tuttua kauraa. Mutta ehkä jutuissa on jotain uutta..?

Mutta nyt matkaan.

Juuri ennen reissulle lähtöä kävin hemmottelemassa itseäni ystäviltäni synttärilahjaksi saamallani lahjakortilla Helsinki Day Spassa. Pedikyyrin ja kulmien muotoilun jälkeen olin valmis reissuun. Maa oli märkä, jalassa sandaalit ja varpaankynsissä ihana punainen lakka. Loma saattoi alkaa.

Ensimmäisenä kohteena oli Firenze, jossa vietimme perjantain sekä osan lauantaista. Perjantaina lähetimme teille videoterveiset Santa Maria del Fiore -kirkon kellotornista. Kellotornissa käynnin lisäksi kävelimme kauniissa Firenzessä päättömästi ympäriinsä. Illalla todistimme reissun kauneinta auringonlaskua Ponte Vecchiolla. Se oli nätti! Auringonlaskun jälkeen päätön kävely jatkui vielä hyvän tovin. Firenzestä taisin napata koko reissun upeimmat yökuvat.

Lauantaina kipusimme heti aamusta Santa Maria del Fiore -kirkon kupoliin, jonka rakentamista pidetään ihmeenä. Jos aikaa ja kiinnostusta riittää, kannattaa ehdottomasti kurkata Yle Areenalta Firenzen katedraali -dokkari (on nähtävissä vielä 9 päivää). Kahdentoista aikaan päivällä otimme vuokra-auton allemme, ja lähdimme kohti pientä Bucinen kylää Toscanassa, jossa meitä odotti kaunis Villa Catola kuudentoista kaverin voimin. Huvilalla söimme lounaan nurmikolla, ja kyllä muuten tuntui lomalta! Illalla osa huvilan porukasta suunnisti yhdessä syömään Bucinen kylässä olevaan Ristorante Il Paguro -ravintolaan. Söimme herra Longfieldin kanssa maittavan kalalautasen puoliksi naurun merkeissä. Aamulla kipitimme herran kanssa sitten ihan kahdestaan huvilan näköalapaikalle mussuttamaan aamupalaa kaikessa rauhassa. Tässä vaiheessa reissua olimme jo aivan myytyjä italialaisille leikkeleille, voi nam!

Sunnuntaina hurautimme herra Longfieldin kanssa San Marinoon, jossa saimme nauttia hurjan kauniista maisemista ja korkeista pudotuksista. Kuva, jossa nostelen käsiäni, on oikeasti vähän pelottava – istun kuvassa kielekkeellä, jonka alla oli järkyttävän iso pudotus suoraan alas. Emme ihan voineet ymmärtää, miten tätä, ja useita muita pelottavia pudotuksien vieressä sijainneita paikkoja ei oltu aidattu kovinkaan hyvin. San Marinosta lähettämämme videoterveiset kuvasimme esimerkiksi turistipolun vierestä (istumalla pienellä tasanteella), josta oli myös todella pitkä pudotus kalliokielekkeeltä alas.

San Marinosta ehdimme vielä huvilalle niin aikaisin, etteivät kaikki olleet ehtineet käydä illallisella. Iso osa porukastamme haki pitsat, osa grillasi ja minä tein itselleni salaatin. Ilta oli ihan pimeä, ja haimme huvilalta kynttilöitä pihalle, jotta näimme syödä ja juoda. Tosi nasta ilta, jälleen kerran!

Maanantaina lähdimme ensimmäiselle varsinaiselle vaellukselle. Mukaan saimme kolme kaveria, ja meidän viisihenkinen porukkamme ahtautui ensin neljän hengen Smartiin, ja lähti sen jälkeen kohti Monteriggionea, joka on kauniisti säilynyt muurien sisällä oleva kylä pienellä kukkulalla. Monteriggionen lähimaastossa piti olla komeita maisemia sisältävä 9,5 kilometrin trekki. En vieläkään tiedä mitä tapahtui, mutta me eksyimme trekillä tosi pahasti. Löysimme itsemme villisikojen muussaamilta poluilta, joilla lojui paljon haulikon hylsyjä. Jossain vaiheessa eksyimme myös kiellettyyn sienimetsään, ja tupsahdimme lopulta joidenkin ihmisten pihallekin, ei auttanut muu kuin pokkana morjenstaa lounashetkeä viettävää talon väkeä ja jatkaa matkaa.. Palataan trekkiin tarkemmin jossain välissä oman postauksen kera.

Tiistaina päätimme ottaa ihan iisisti. Aamupalaa kokkasimme kauniissa toscanalaisessa huvilassa, jonka jälkeen lähdimme kahdella autolla kohti Valdichianan outlet -kylää. Neljän ihmisen ostokset mahtuivat kuin ihmeen kaupalla miniautomme takakonttiin (minä ostin vain yhden Gantin paidan ja Asicsin lenkkarit). Illalla huvilan omistaja Fabio kokkasi meille perheineen ihastuttavan ja tunnelmallisen kolmen ruokalajin illallisen huvilan pihalle pystytetylle pöydälle. Olimme koko kööri kasassa, ja nauru raikui pikkuisessa Bucinen kylän yössä. Ihan mahtava ilta!

Keskiviikkona ei edellisillan juhlimisesta huolimatta jääty uima-altaalle notkumaan. Urhea ja reipas viiden hengen trekkiporukkamme lähti tällä kertaa kohti Monte Faetaa (toivoen, että tällä kertaa emme eksyisi).

Keskiviikon trekki menikin onneksi täydellisesti! Monte Faetan huipulta ihailimme maisemia mm. Pisaan, jossa piipahdimme reilun 12 kilometrin trekin jälkeen vielä syömään, hämmästelemään vinossa olevaa tornia ja ajelemaan ympäri kaupunkia viiden hengen polkupyörähässäkällä. Pisasta tulee kuvia ja juttua blogiin myöhemmin, Instagramiin en ollutkaan laittanut vinosta tornista yhtään kuvaa. Monte Faetan päältä lähetimme teille myös videoterkut.

Torstaina päiväretkikohteeksi otettiin hurjan kaunis Siena, jonne matkasimme Sohvi travelsin kanssa. Kipitimme Sienassa päättömän harhailun lisäksi kellotornin huipulle, josta saimme ihailla punatiilisiä taloja. Hurmaava paikka. Sienassa ehdimme hortoilla viiden tunnin ajan, ennen kuin pikkuinen Smarttimme piti ohjeistaa kohti majapaikkaamme Villa Catolaa.

Viimeisen illan kunniaksi olimme varanneet hirmuisten säätöjen saattelemana pöydän Castel Monasteron viinikellarista (La Cantina) seitsemälle hengelle. Illallismenu – jonka takana oli sellainen kaveri kuin Gordon Ramsay – oli aivan huikea, siitä(kin) blogissa myöhemmin lisää. Meidän viimeinen aamumme huvilalla alkoi aamupalalla sekä -uinnilla. Sen jälkeen pakkasimme kamamme kasaan, hyvästelimme upean Bucine-poppoomme, ja suuntasimme vuokra-Smartimme kohti..

Cinque Terreä!

Majoituimme Cinque Terren eteläisimpään kylään, jonka nimi on Riomaggiore. Perjantaina tutustuimme pieneen kylään, todeten sen olevan jotain todella söpöä. Satuimme törmäämään illansuussa myös yhteen tosi mukavaan työkaveriini, jonka kanssa vaihdoimme rannalla tunnelmia ja lomafiiliksiä, tosi hauska sattuma! Ilta-auringon aikaan otimme vielä aurinkoa isoilla rantakivillä, keräten voimia seuraavaan päivään. Lauantaina oli edessä 17 kilometrin tiukka trekki läpi neljän Cinque Terren kylän. Ja ei, trekkiä ei tehty ns. maatasossa, vaan me patikoimme kylien läpi vuorten yli. Tekemästämme videoterkuista voi ihailla maisemia parin minuutin ajan. Aivan upea trekki!

Trekin jälkeen menimme hetkeksi rannalle makoilemaan ja uimaan Välimereen, ennen kuin palasimme Riomaggioreen illalla laivalla, josta näimme kauniit kylät vielä myös mereltä päin. Päivä oli ollut sen verran hikinen ja rankka, että päätimme hakea kotimatkalla lähikaupasta sapuskoja, ja syödä ne kaikessa rauhassa pitkän suihkun jälkeen hotellihuoneemme terassilta, jolta aukeni mukavat maisemat yli Riomaggioren pienen ja värikkään kylän.

Sunnuntaina matkamme jatkui joskus aamupäivällä kohti Gardajärveä. Gardalla majoituimme Malcesinessa, jonne saavuimme kolmen aikaan iltapäivällä. Matkapäivä sujui tuttuun tapaan kaupunkiin tutustuessa. Illalla ihailimme uikkarit päällä auringonlaskua sen jälkeen, kun olimme heränneet päikkäreiltä rannalta.

Seuraava aamu (maanantai) alkoi jännittävissä tunnelmissa.. Kävelimme Malcesinen rantaviivaa pitkin, ja yritimme saada ajatukset pois tulevasta..

Jännityksen syy oli liitovarjoilu, joka oli kyllä kreiseintä mitä olemme koskaan ennen tehneet. Erityisesti herra Longfield oli aika paniikissa, sillä korkeat paikat eivät ole hänen lempimestojaan. Mutta niin vain hänkin uskalsi lopulta tulla mukaan – ja onneksi uskalsi, juoksu alas 1700-metriseltä Monte Baldo-vuorelta, ja liitovarjoilu Gardajärven päällä oli huikaiseva kokemus! Liitovarjon kyydistä lähetettiin myös terkut teille videon merkeissä.

Maanantaina loppupäivä meni liitovarjokokemusta sulatellessa. Söimme hyvin ja otimme kaikessa rauhassa aurinkoa rannalla. Uimassakin kävimme (minä tosin vain melkein) jäätävän kylmässä Gardajärvessä.

Tiistaina matka jatkui jälleen. Tällä kertaa kohti Veronaa, joka ei ollut alun perin matkasuunnitelmissa ollenkaan. Herra Longfield oli kuitenkin järjestänyt meille vierailun tiistaiksi Veronan lähettyvillä sijaitsevalle Pasqua-viinitilalle, jonka takia olimme varanneet hotellin vain yhdeksi yöksi Veronasta. Viinitilalla vierailu peruttiin kuitenkin viinitilan toimesta vierailua edeltävänä päivänä (melkoisen Pasqua temppu..), mutta koska Veronan hotellimme oli jo varattu, menimme sitten vain Veronaan. Meillä ei siis ollut Veronan osalta oikein mitään suunnitelmia, joten niinpä pörräsimme kaupungissa opaskirjan kanssa, kaikki kohteet kun olivat meille ihan tuntemattomia. Hotellihuoneemme ikkunasta näki Julian parvekkeen, joka oli selkeästi kova turistirysäkohde. Onneksi Veronassa kuitenkin piipahdimme, sillä sekin oli kaunis, tunnelmallinen ja värikäs pieni kaupunki, jossa nähtävää riitti.

Veronassa oli reissumme aikana käynnissä vuotuisat Veronan oopperajuhlat, jonne yritin hommata meille lippuja jo Suomesta. Meidän harmiksemme yhtään esityspäivää ei osunut niille päiville, kun me olisimme olleet edes säädyllisen matkan päässä Veronasta. Niinpä mahtava kulttuurikokemus jäi tällä erää kokematta.. On todella hienoa, että Veronan keskustassa sijaitsevaa vanhaa ja hienoa amfiteatteria käytetään yhä mm. oopperaesitysten ja ihan kaiken maailman poppareiden ja rokkareidenkin esiintymisten näyttämönä.

Veronasta matkamme jatkui vielä viimeiseen kohteeseemme. Vuokra-autolle sanoimme Veronassa heipat, joten sieltä siirryimme junalla Venetsiaan.

En osannut etukäteen oikein kuvitella, minkälaista Venetsiassa voisi olla. Pelkäsin isoja turistimassoja, haisevaa vettä, taskuvarkaita sekä ylihintaista turistisafkaa. Mutta turhaan pelkäsin – Venetsia oli huikaisevan upea ja se lumosi meidät molemmat parissa tunnissa. Eksyimme pienille kaduille lukemattomia kertoja, söimme todella hyvää ja edullista ruokaa, teimme hieman ostoksia, pohdimme oudon kaupungin historiaa sekä tulevaisuutta, ja tutustuimme upeisiin palatseihin sekä kirkkoihin. Niin ja teimme teille kellotornista reissun viimeiset videoterveiset.

Torstaina nautimme täysin rinnoin upeasta Venetsiasta. Kävelimme päivän aikana 15 kilometria reippaasti yli 30 asteessa, huh. Illalla palkitsimme itsemme viimeisen illan kunniaksi ylihintaisilla Spritz Veneziano -drinkeillä, jotka nautimme ilta-auringon aikaan San Marco -aukiolla. Terassilla soi live-musiikki viiden hengen orkesterin johdolla, jotka sähkökitaroiden sun muiden sijaan soittelivat viululla, huiluilla, haitarilla ja pianolla kaikenlaisia hienoja covereita tutuista biiseistä, joten mikäs siinä oli aperitiiveja hotkia. Illalliseksi söimme vielä pastaa pienen pienessä ravintolassa, joiden ainoat asiakkaat olimme loppuillasta. Perjantaina ehdimme vielä kiertää kaksi museota sekä Dogen palatsin ennen myöhäisen iltapäivän lentoa kotiin.

Olipahan reissu! Ihania muistoja sekä kokemuksia saatiin kasaan taas paljon! Kiitos todella paljon kaikille kavereille, jotka olivat mukana reissun ensimmäisellä viikolla Villa Catolassa! After partyt sitten syksyllä kuten puhuttiin. Lupaan tehdä ison kasan tiramisua, nam.