Gorner Gorge -rotko, Zermatt Sveitsi

Samalla kun Suomessa valmistauduttiin keskikesän juhlaan grillaamalla mökeillä koko suvun voimin, lämmittämällä pihasaunoja ja virittämällä kokkoja tulevaa yötöntä yötä varten, kävelimme me Sveitsin Zermatissa Gorner Gorge -trekin. Trekki vei massiivisen Gorner Gorge -rotkon lävitse, ja tupsahti lopulta upeille kukkiville alppikedoille, joilta keräsimme äitini kanssa seitsemän erilaista (no okei, oli niitä lopulta vähän enemmän) niittykukkaa seuraavaa yötä varten tyynyn alle (no okei, unohdettiin kauniit kimput yöksi maljakkoon ruokapöydälle).

Gorner Gorge -rotko on muovaantunut viimeisimmän jääkauden seurauksena, voimakasvirtaisen Gornervispen vesimassojen ansiosta. Kolmen herran joukkio päätti vuosina 1886-1887 rakentaa rotkoon turisteille sopivan polun, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä ihastelemaan tätä luonnon ihmettä.

Gorner Gorge sijaitsee noin 20 minuutin kävelymatkan päästä Zermatin kylän eteläkärjestä. Opastukset perille olivat suoraan sanottuna aivan törkeän huonot. Harhailimme huonojen ohjeiden ja olemattoman kartan kanssa rotkon ympäristössä jokusen tovin, ennen kuin ymmärsimme minne sinne-tänne sojottavat opaskyltit halusivat meidän tallustavan. Sekoilu kuitenkin kannatti, pienen sisäänpääsymaksun jälkeen astelimme ensimmäiset kapeat portaat alas rotkoon.

Gorner Grogen läpi kulkeva polku on rakennettu isoilta osin kiinni rotkon reunaan, alla vilisevän veden yläpuolelle. Paikka ei sovellu kaikista pienimmille lapsille taikka hurjan iäkkäille ja tosi huonojalkaisille vanhuksille. Puinen polku on osittain kapea, ja portaiden avulla tehtävät nousut sekä laskut ovat lisäksi todella korkeita ja askelmat ovat kapeat. Kävellessä pitää yrittää muistaa kurkkia mihin tassuansa on laittamassa, samalla kun silmät haluavat kuitenkin imeä itseensä sitä kaikkea upeaa luontoa mitä ympärille avautuu.

Gorner Gorgen kävelee läpi noin puolessa tunnissa. Siinä ajassa ehtii hyvin pysähtyä ottamaan kuvia ja katsella komeita vesiputouksia sekä alla olevia vesipyörteitä kaikessa rauhassa. Paikka on rauhallinen, enkä usko siellä olevan kovin suurta yleisöryntäystä oikeastaan koskaan. Kuumilla kesäpäivillä se tarjoaa varjoa ja mukavaa viilennystä.

Gorner Gorgen voi yhdistää kätevästi muutamiinkin pidempiin trekkeihin. Trekkimerkit, vaativuustasot sekä pituudet löytyvät joko suoraan maastosta, tai niihin voi tutustua etukäteen info-pisteiltä löytyvien trekkioppaiden avulla. Me jätimme juhannusaattona pidemmät vaellukset väliin, ja kävelimme rotkon näkemisen jälkeen kukkivien alppiketojen läpi takaisin Zermatin viehättävään kylään. Seuraavana päivänä alkoi nimittäin kotimatka, ja halusimme käydä vielä herra Longfieldin kanssa lepuuttamassa väsyneitä kroppiamme yhdessä Zermatin kylpylässä. Se oli aika jees päivä – kuten kaikki päivät Zermatissa!

Advertisement

Botanischer Lehrpfad -trekki, Zermatt Sveitsi

Heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä Zermatissa suuntasimme harmaasta säästä huolimatta patikoimaan Alpeille. Valitsimme opaskirjasta Botanischer Lehrpfad -nimisen trekin ihan vain siitä syystä, että sille pääsi kätevästi suoraan Zermatin kylästä – hissilippuja ei tarvittu, trekin alkuun pääsi ihan kävelemällä. Ennen patikointia kävimme vuokraamassa äidilleni koko viikoksi vaellussauvat. Minäkin mietin pitkään, olisinko ostanut itselleni yhden hienon kokoontaitettavan sauvan, jonka olisin voinut tuoda kotiin asti, mutta otin lopulta järjen käteen ja jätin sauvan hankkimatta. Normaalisti kotona metsässä kulkee aina mukana Horatio sekä kamera, joten yritä siinä sitten coolisti kävellä sauvan kanssa, kun koira sinkoilee sinne tänne ja kuviakin pitäisi pystyä ottamaan.

Sää oli tosiaan harmaa ja osittain jopa sateinen. Lähdimme kuitenkin reippaasti kapealle niittypolulle, joka johdatti meidät ensi kertaa konkreettisesti kauniisiin alppimaisemiin. Trekin alkuosuus oli helppoa ja kevyttä nousua niityllä. Tätä onnea ei kovin kauaa kestänyt. Polku muuttui pikkuhiljaa aina vain jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi. Jokaista askelta piti miettiä märillä kivillä, ja taukoja pidettiin sitä mukaan kun siltä tuntui.

Vastaan tuli paljon lampaita, jotka söivät onnellisina niityiltä tuoretta heinää kuin viimeistä päivää. Törmäsimme myös suomalaiseen alppioppaaseen, joka oli trekkaamassa vanhan ulkomaalaisen naisen kanssa. Kyllä siinä kunnioitus kasvoi, kun varmasti yli kasikymppinen mummeli pisti reippaasti tassua toisen eteen tuosta noin vaan, samalla kun itse puuskutti  kolmekymppisenä hiki hatussa rinnettä ylöspäin. Alppiopas kertoi meille hyviä vinkkejä lopputrekille – vanhempani passitettaisiin alas toista reittiä hieman ylempää, sillä trekki kävisi pian todella rankaksi ja ylämäkivoittoiseksi. Me päätimme herra Longfieldin kanssa jatkaa kuitenkin vielä kahdestaan matkaa ylös, aina Edelweiss Alterhaupt -hotellille asti, jossa tankkaisimme paluumatkaa varten.

Kyseinen hotelli/ravintola näkyi Zermatin kylään monesta eri paikasta. Se näytti nököttävän aivan korkean ja jyrkän vuoren rinteellä, ja halusimme ehdottomasti käydä siellä herran kanssa.

Trekin upeimman osuuden sanottiin alkavan itse asiassa vasta Edelweiss Alterhaupt -hotellin jälkeen, mutta me olimme päättäneet, että kipuaminen 1961 metriin riittäisi meille ensimmäisenä päivänä. Tai no, jos ilma olisi ollut parempi, niin ehkä me olisimme vielä jatkaneet matkaamme eteenpäin hotellin ravintolassa vietetyn varikkopysähdyksen jälkeen. Vettä tuli kuitenkin hotellilla olomme aikana niin rankasti, että päätimme lähteä takaisin alas taukomme jälkeen. Saimme jopa todistaa ihan kunnon raekuuroakin, onneksi tosin sieltä hotellin sisätiloista käsin.

Ennen kuin passitimme vanhempani paluumatkalle, ihastelimme yhdessä suurta vesiputousta, jonka mukana suuret sulamisvesimassat vuorten huipuilta valuivat alaspäin. Vesiputouksia saimme päivitellä useaan otteeseen reissumme aikana. Elettiin aivan kesäkuun loppua, ja ylärinteillä pystyi vielä laskettelemaan, mutta siitäkin huolimatta lunta oli jo sulanut paljon, ja loputkin jatkoivat sulamistaan hurjaa vauhtia mitä pidemmälle kesää päästiin.

Vesiputoukselta alkoikin sitten trekin kovin osuus. Kiemurteleva polku oli jyrkkä ja sitä noustiin askel askeleelta metsässä. Puurajaa ei oltu vielä ylitetty, joten sadekaan ei nousun aikana suuremmin haitannut, sillä suuret puut toimivat toisinaan hyvinä sateensuojina. Puuskutus kävi kovana, ja olihan se upeaa rankan ja pitkän nousun jälkeen astua sisään lämpimään Edelweiss Alterhaupt -hotellin ravintolaan, jossa saimme otettua pahimmin kastuneet vaatteet pois päältä ja kiedottua ympärillemme viltit.

Ruokalistat tuotiin nälkäisille eräjormille pian. Minä päädyin tilaamaan kuumaa minestronekeittoa, sillä vilu oli päässyt yllättämään. Herra Longfield otti röstin paksulla juustokerroksella. Rösti osoittautui todella herkulliseksi, ja niitä popsittiin pitkin lomaa siellä ja täällä erilaisilla täytteillä (makkaroilla, juustoilla, kananmunilla, kinkuilla yms.). Valmiita röstipaketteja ostettiin iso kasa myös kotiin ja tuliaisiksi. Vielä ei olla ehditty kotosalla röstejä maistella, mutta kun kesäloma pian vihdoin alkaa, niin varmasti järkkäämme rösti-illan jonain sateisena iltana kotona.

Söimme kaikessa rauhassa, ja ihmettelimme ulkona pauhaavia ajoittaisia raekuuroja. Paluumatkan aloitimme vasta sitten, kun suurimmat sateet olivat ohitse. Paluumatkalla palasimme vesiputoukselle samaa reittiä mitä olimme ylös kavunneet, ja siitä eteenpäin lähdimme alppioppaan mainitsemaa toista reittiä alas Zermatin kylään. Sateet olivat siinä vaiheessa ohi, ja viimeiset kilometrit saimme kävellä aivan kahdestaan kukkivilla alppiniityillä vain lampaat seuranamme. Oli aika jees.

Gornergrat-Winkelmatten patikoiden, Zermatt Sveitsi

Zermatt tarjoaa kaikentasoisille eräjormille henkeäsalpaavia maisemia, treeniä alavartalon lihaksille sekä unohtumattomia hetkiä luonnon helmassa.

Aloitetaan meidän Zermatin trekkien läpikäynti patikoinnilla Gornergratista Winkelmatteniin. Matkaa kertyi reipas 10 kilometriä, ja se taitettiin 95 % alamäkeen, ajoittain hyvin jyrkkää ja kivikkoista alamäkeä.

Jotta pääsimme laskeutumaan vuorelta alas, piti ensin päästä ylös. Ylös Gornergratin asemalle matkasimme ratasjunalla. Matka kesti reippaat puoli tuntia, ja junamatkan jälkeen olimme päätepysäkillä 3089 metrin korkeudessa pilvien yläpuolella. Junan ikkunoista avautui jo hulppeat maisemat. Jos joskus eksytte Gornergratiin vievään junaan, kannattaa napata paikat menomatkalla junan oikealta puolelta, niin pääsette ihailemaan Matterhornia useaan kertaan matkan aikana.

Ylhäällä Gornergratissa kannattaa ihan ensin ihailla maisemia näköalatasanteella ja napsia hitosti kuvia. Ylhäältä näkee kirkkaalla säällä 29 kappaletta yli 4000-metristä vuorenhuippua. En tiedä mihin asti Gornergratissa on lunta, mutta vielä kesäkuun 22. päivä siellä pääsi viskelemään lumipalloja, maistamaan alppilunta (kyllä, maistoimme sitä koko poppoo) ja kävelemään hangilla. Kesäkuun lopussa sää oli kuitenkin aurinkoinen ja niin lämmin, että t-paita ja shortsit olisivat riittäneet vaatetukseksi.

Maisemien ihailun sekä Euroopan korkeimmalla sijaitsevassa ostoskeskuksessa suoritetun pienen shoppailukierroksen jälkeen oli aika aloittaa patikointi alaspäin. Olimme tosiaan noin 3100 metrissä, ja maali siinsi 1620 metrissä. Taivallettavaa riitti, mutta jestas me nautimme jokaisesta askeleesta, sillä näistä maisemista ei pääse nauttimaan muualla.

Aloitetaanpa matka alaspäin..

Gornergrat – Riffelberg

Gornergratista lähtee useampikin eritasoinen reitti kohti Riffelbergin kaunista vuoristojärveä. Me valitsimme kaikista helppokulkuisimman (taso 1), sillä tälle trekkiosuudelle lähti mukaan myös vanhempani.

Sitten kävi vain niin ikävästi, että trekin ensimmäinen osa oli vielä suljettu. Tämän osuuden polut olivat vielä täysin lumen peitossa, vaikka elettiin kesäkuun loppua. Äääh! No hätä ei ollut kovin iso, saimme ohjeeksi ajaa junalla yhden pysäkin alemmas Rotenbodeniin, josta pääsisimme jatkamaan matkaa jalan. No ei siinä sitten muu auttanut kuin nousta takaisin junaan, ajaa Rotenbodenin pysäkille ja aloittaa patikointi sieltä. Trekin pituus lyheni junaosuuden vuoksi noin 1,5 kilometrillä.

Ensimmäisen osuuden reitiksi valitsimme numeron 21. Tämä reitin nimi on Riffelseeweg. Reitti oli merkitty luontoon yllättävän huonosti. Saimme olla koko porukka tarkkana, että pysyimme valitsemallamme tason 1 reitillä, emmekä harhautuneet tason 3 reitille. Ei sillä olisi ollut niin paljon väliä jos olisimme olleet trekillä kahdestaan, mutta nyt mukana oli tosiaan vanhempani, joiden kanssa emme halunneet turhaan eksyä tasolle kolme.

Maisemat olivat trekkimme ensimmäisellä osuudella unohtumattoman upeat. Henkeäsalpaavat jopa. Polku oli pääosin helppokulkuista, joskin jokunen lumikinos häiritsi menoa ja jouduimmekin kiertämään lumiset kinokset, sillä märkää lunta oli paikoittain jopa polveen asti ja jalassa allekirjoittaneella oli vain kesäisille vaelluksille sopivat kengät.

Reitin kuvatuin paikka on ehdottomasti Riffelsee-järven alue. Tältä kohdin pystyy näkemään myös ne aiemmin mainitsemani 29 yli 4000-metristä vuoren huippua päätään kääntämällä. Aika upeaa. Lisäksi tyynellä säällä järven pintaan piirtyy horisontissa kohoavan Matterhornin peilikuva.

Reitti päättyy kätevästi Riffelbergin juna-asemalle, josta voi jatkaa matkaa alas junalla, mikäli jalat sanovat tässä vaiheessa itsensä irti. Reitti jatkuu tästä alaspäinkin ykköstasoisena, mutta meidän on kyllä sanottava, ettei seuraava etappi ollut ihan iisein.

Riffelberg – Riffelalp

Riffelbergistä (2582 m.) Riffelalpiin (2211 m.) johtaa kaksi eritasoista etappia. Me valitsimme reitin numero 18, joka kulkee nimellä Mark Twain Weg. Vanhempani hyppäsivät tässä kohden junaan, ja jatkoimme herra Longfieldin kanssa matkaa kahden. Mietimme pitkään, valitsemmeko rankemman ja lyhyemmän vai iisimmän ja pidemmän reitin, ja päädyimme lopulta iisimpään ja pidempään. Tämä ihan siitä syystä, että halusimme saada kilometrejä alle ja nauttia reissusta ja maisemista mahdollisimman paljon.

Maisemista saimme totisesti tällä etapilla nauttia. Matterhorn oli mukana koko ajan, mutta sen lisäksi reitin varrelta avautui mahtavat maisemat alas Zermatin kylään. Kesäkuun lopussa lumet sulivat vuorien yläosista kovaa vauhtia ja tämä johti siihen, että saimme ihailla pitkin matkaa useista pienemmistä ja isommista vesiputouksista. Osa putouksista oli niin korkealla, ettei katse edes erottanut putouksen alkua. Veden solina oli isojen putousten lähettyvillä kova, ja pienempien putousten ääni solahteli vain kauniisti taustalla. Kun putouksia ei ollut näköetäisyydellä, ympäröi meidät täysi hiljaisuus. Ketään ei ollut missään – vain me ja Sveitsin alpit. Niin täydellistä.

Mark Twain Weg oli vuoristovaellustasoinen trekki, ja vaikka sen taso oli 1, oli reitti ajoittain vaativa. Vaikka patikoimme reitin ylhäältä alas, oli kivikkoinen, jyrkkä ja kapea polku vaikeakulkuinen. Hiki nousi pintaan, mutta hymy oli herkässä kaikkien niiden ympärillä olevien maisemien takia.

Juuri ennen kuin saavuimme Riffelalpiin, törmäsimme mieheen, joka oli kävellyt trekkiä meidän edellä. Hänkin oli hiestä märkänä ja naureskeli meille, että ei ollut ihan sunnuntaikävely. No ei ollut, mutta ehdottomasti jokaisen hikipisaran arvoinen.

Riffelalp – Winkelmatten

Riffelalpista matkamme jatkui tämän trekin tylsimmän osuuden merkeissä. Saavuimme puurajaan, joka tarkoitti sitä, että loppumatka kierrettiin mutkaista polkua syvällä metsässä. Näkymät rajoittuivat puihin, joita oli sen verran paljon, ettei maisemista päässyt enää nauttimaan. Tai no olihan ne männyt ja lehtikuusetkin komeita, mutta ei ne trekin alkuosan maisemille vertoja vetäneet.

Reitiksi Winkelmatteniin valitsimme Arvenwegin (numero 14), joka tupsahti kätevästi lähes meidän majoituspaikkamme pihaan. Kämpillä meitä odottivat vanhempani, jotka halusivat kovasti kuulla loppumatkastamme. Kerroimme trekin kohokohdat, näytimme valokuvia ja sen jälkeen kipitimme vuoronperään tutisivien jalkojemme kanssa lämpimään suihkuun. Sen jälkeen maistui ruoka, sitten EM-futispeli ja sitten uni, jota ei tarvinnut touhurikkaan päivän jälkeen kovin kauaa odotella.

Orinoron rotko, Leppävirta Savo

Ilma on kostea. Hyttysiä vilisee siellä täällä. Kaikkialla on hurjan vihreää. Taustalla solisee niin kauniisti, että voisi luulla olevansa kaukana ulkomailla – vaikkapa aidossa japanilaisessa puutarhassa. Mutta ei. Nyt ollaan Pohjois-Savossa upean Orinoron rotkon pohjalla Leppävirralla.

Olemme köpötelleet kumisaappaat jalassa herra Longfieldin sekä Horation kanssa reilun kilometrin, pienen hiekkaisen Hanhiahontien vieressä olevalta parkkipaikalta hyvin merkittyä luontopolkua pitkin. Olemme juuri saapuneet noin 200 metriä pitkän Orinoron rotkon pohjalle. Rotkon pohja on ajoittain vain 5 metriä leveä, ja pystyseinäinen kallio kohoaa ympärillämme lähes 20 metriin. Näky on hyvin vaikuttava.

Rotkon pohjalla pulppuaa lähde, jalkojemme alla on liukkaat ja märät pitkospuut sekä osittain hyvin kivikkoista maastoa. Horatio hakee tassuilleen sopivia askelmia ja me tasapainoilemme koiran perässä. Minä yritän vielä siinä sivussa napsia rotkosta kuvia. Ihme, että pysymme pystyssä.

Soisalon saaressa Mustinmäessä Leppävirralla sijaitseva Orinoron rotko on suosittu luontoretkikohde, jonka sanotaan olevan yksi Savon seitsemästä ihmeestä. Kukaan ei tunnu tietävän niitä kuutta muuta ihmettä, mutta samapa tuo. Orinoro on ihmeellinen.

Orinoron rotko on vanha, hyvin vanha. Sen alkuperäistä ikää on vaikea määrittää, mutta nykyisen muotonsa rotko on saanut viimeisen jääkauden sulamisvesien virtaamisen myötä. Luoteesta kaakkoon virrannut sulamisvesivirta on mannerjään vetäytyessä huuhtonut Orinoron puhtaaksi irtaimesta maa-aineksesta noin 10 000 vuotta sitten.

Satumainen valo, rauhallinen soliseva vesi ja metsän upea vihreä väri sekä ympäröivä rauhallisuus ovat totisesti kokemisen arvoiset.

Pohjois-Savoon voisi tulla hyvin visiitille ihan vain Orinoron takia (ja sammen ja kaviaarin, mutta siitä lisää myöhemmin). Mukaan kannattaa ehdottomasti pakata kumisaappaat, monessa paikassa on nimittäin pitkospuiden ympärillä suota, jonne ei ole kiva pludata lenkkareilla. Koirakin on syytä pitää remmissä jos sillä on tapana poukkoilla pitkospuilta sinne tänne.

Lisätietoja Orinorosta sekä selkeän vaelluskartan löydtä tämän linkin takaa.

Aurinkoinen talvipäivä Pirttimäellä

Kevät kävi viime viikolla näyttäytymässä täällä Pohjolassa ensimmäisen kerran pitkän tauon jälkeen. Aurinko paistoi monta päivää putkeen pilvettömältä taivaalta, ja sen seurauksena työhuoneen sälekaihtimia piti alkaa kääntää keskipäivällä tiukemmalle.

Päivä pitenee silmissä, ja olemme saaneet Horation kanssa nauttia metsässä upeista pinkeistä taivaista auringonlaskujen aikaan. Historiaa ovat ne päivät, kun pimeää oli jo ennen neljää.

Erityisesti viime viikonloppuna lenkkipolut vilisivät talviunilta heränneitä ulkoilijoita, jotka halusivat jokainen saada palansa ihanasta aurinkoenergiasta! Me emme olleet poikkeus, ulos oli päästävä.

Lauantaina päätimme levittää isot kartat olohuoneen lattialle ja alkaa suunnitella päivän retkikohdetta. Päädyimme pienen pohdinnan jälkeen lähteä Pirttimäen ulkoilualueelle, joka on herra Longfieldille sekä minulle kovin tuttu paikka. Siispä grillimakkarat, kuksat, termarit sekä muut kamat reppuun, koko porukka autoon ja nokka kohti Pirttimäkeä. Ja täytyy muistaa myös mainita, että aurinkolasit kaivettiin tuona päivänä ensimmäistä kertaa tänä keväänä (voihan niin jo sanoa?) kaapin perukoilta ja laitettiin lepäämään nenän päälle.

Pirttimäellä meitä odotti aivan odotetusti jokunen muukin reippailija. Autopaikkaa sai etsiä hetken ennen kuin pääsimme nostamaan Horation auton takakontista. Horatio ei ollut Pirttimäellä ennen käynytkään, joten paikka kuhisi uusia mielenkiintoisia tuoksuja, joita piti välittömästi alkaa nuuskia kovasti.

Suurin osa meidän tietämistä reiteistä oli varattu hiihtäjille, ja vaikka latujen välissä saakin Pirttimäellä kävellä, ei sinne ole koiran kanssa asiaa. Löysimme onneksi kivan metsäpolkureitin, jota pitkin pääsimme köpöttelemään aivan rauhassa grillikatokselle. Siellä pidimme ansaitun tauon 1,5 tunnin metsäsamoilun jälkeen.

Grillimakkara maistui jälleen taivaallisen hyvältä kuuman teen kanssa. Voi nam! Horatio herätti tietenkin huomiota, ja sai muilta grillikatoksen ihmisiltä neljä kalkkunanakkia. Aika kivasti tehty!

Tauon jälkeen läksimme tallustamaan samaa reittiä takaisin. Eväspaussi teki tehtävänsä, ja energiaa riitti koko loppumatkalle. Horatiolla ei kunto lopu millään, poika juoksi keppejä kantaen vielä kolmen tunnin samoilunkin jälkeenkin. Pidimme kuitenkin sunnuntaina hieman malttia lenkkien kanssa. Tulee nimittäin muistaa, että Horatio on vielä pentu, vaikka kokoa löytyy jo aikuisen chowin verran. Kasvuvaihe on vielä menossa ja lepoakin tarvitaan.

Ehdimme lenkin päätteeksi vielä juuri ja juuri Pirttimäen kahvilaan. Joimme kahvit ja teet pullien kera ulkona terassilla. Horatio keskittyi kahvipaussin aikana vartioimaan viereisessä pöydässä istuvaa pientä narttukoiraa, jolla oli omistajiensa mukaan juoksut. Horatio ei tyttöjen perään vielä ihan täysin tajua – kaikki karvaiset kaverit ovat onneksi vielä pelkkiä hyviä leikkikavereita sukupuolesta piittaamatta. Pitää toivoa, ettei Horatio liiemmin alkaisi isonakaan poikana räyhäämään muille uroksille.. Mutta se jää nähtäväksi!

Postauksen myötä haluan toivottaa kaikille reipasta viikonvaihdetta! Vaikka säät eivät ihan niin upeita ole kuin viime viikonloppuna, niin sehän ei toki ulkoilua estä millään tavalla.

pssst. Ollaan menossa sunnuntaina Horation kanssa mätsäreihin vähän treenaamaan kevään näyttelyitä varten. Pitäkää peukut pystyssä, että poika antaa tutkia hampaat nätisti! Se on meidän isoin kompastuskivi.. Täytyykin hakea lihapullapaketti kaupasta takataskuun mukaan.. Heh!

Chow chow -treffit Nuuksiossa

Horatiolla oli varsin villi viikonloppu. Lauantaina vietimme koko illan herra Longfieldin sukulaisilla, jossa säheltää hieman Horatiota nuorempi berninpaimenkoira. Kuvan näistä kahdesta söpöläisestä voi kurkata blogin Instagramista.

Sunnuntaina suuntasimme heti aamupäivästä toisille koiratreffeille. Tällä kertaa otimme suunnaksi Nuuksion Haukkalammen, jossa järjestettiin sunnuntaina Etelän Chow Clubin talvitapaaminen. Paikalle saapui lopulta neljä chow chowia, jotka uhmasivat omistajineen rohkeasti sunnuntain lumimyräkkää!

Kävelimme ensin koiraporukalla Haukkalammen grillikatokselle, jossa olemme herra Longfieldin sekä Kodan kanssa useat makkarat paistaneet viime vuosien aikana. Nyt mukana oli ensimmäistä kertaa meidän tulikettu, eli siis Horatio.

Yhdessä hujauksessa grillikatoksessa rätisi notski ja kun sopiva hiillos oli saatu aikaan, revittiin makkarapaketit auki. Koirat peuhasivat omia juttujaan grillikatoksen edessä, ja leikkivät vuorotellen toistensa kanssa sulassa sovussa. Samalla me ihmiset avasimme termarit, kaadoimme kahvia sekä kaakaota kuksiin ja aloimme herkutella tämän vuoden ekoilla grillimakkaroilla. Voi jestas miten hyviltä ne maistuivatkaan!

Koirat saivat toki myös makkaroista maistiaisia.

Ilma oli aamuisesta lumimyräkästä huolimatta todella kaunis ja sopivan lämmin. Nuuksiossa tuli vastaan paljon muitakin reippailijoita, eikä meidän karvainen porukka jäänyt ilman huomioita. Vietimme grillikatoksen alla pari tuntia höpötellän kaikkea mahdollista. Kun hiillos saatiin sammumaan, pakkasimme kimpsut ja kampsut kokoon ja lähdimme kotia kohti.

Horatio oli illalla aivan tööt. Meille tuli vielä ystäviä syömään illallista ja pelailemaan lautapelejä, ja saimme olla aivan rauhassa, sillä tulikettu kuorsasi koko illan pöydän vieressä kaikessa rauhassa.

Kiitos kaikille treffiseuralaisille – karvaisille ja karvattomille! Otetaanhan pian uudestaan!

Porkkalanniemen kalliot

Monelle pääkaupunkiseutulaiselle Porkkalanniemi on varmasti tuttu retkikohde. Alue on suhteellisen pieni, joten siellä voi vaivattomasti patikoida myös perheen pienimpien kanssa. Alueella sijaitsee kauniiden maisemien lisäksi mm. uimaranta, grillikatos, puusee sekä erillinen telttailualue, joiden ansiosta Porkkalanniemessä on erittäin helppo viettää aikaa luonnon helmassa, vaikkei mikään kovin eräjorma olisikaan.

Kirkkonumella sijaitsevalla alueella on värikäs historia, onhan alue ollut toisen maailmansodan jälkeen vuokralla Neuvostoliitolla, joka vaati Porkkalanniemen lisäksi muutamia muita lähialueita itselleen Moskovan välirauhan aikaan vuonna 1944. Neuvostoliitto oli kovin kiinnostunut Porkkalanniemestä mm. sen sijainnin vuoksi – Porkkalanniemi kun sattuu sijaitsemaan lähellä Helsinkiä Suomenlahden kapeimmassa kohdassa: Viron pohjoisrannikolle sieltä on matkaa vain 36 kilometriä.

Neuvostoliiton hallinnon aikaan alue kuului siis käytännöllisesti katsoen Neuvostoliitolle. Alueen läpi kulkevista junista esimerkiksi suljettiin aina ikkunat teräsluukuilla kun saavuttiin Porkkalanniemen maille, tai Porkkalan ”tunneliin”, kuten sitä silloin kutsuttiin. Lisäksi alueelta heivattiin ja pakkomuutettiin kaikki suomalaiset pois, jottei heille vaan selviäisi mitä jänniä juttuja neuvostoliittolaiset alueella tekivät. Varmaan suurimmaksi osaksi ne vaan patikoivat komeilla Porkkalanniemen kallioilla ja pulahtivat välistä uimaskelemaan Suomenlahteen.

Me olemme herra Longfieldin kanssa samoilleet alueella kahdesti, ensimmäisen kerran joskus tosi kauan sitten, ja toisen kerran viime viikonloppuna Suomen luonnon päivänä. Ensimmäisellä kerralla retkellä oli mukana Koda, toisella kerralla uusi karvainen kaveri (Horatio) sai jäädä vielä kotiin, sillä pieni pentu ei vielä jaksa samoilla ihan sellaisia matkoja, joita me haluamme rauhassa metsässä köpötellä.

Porkkalanniemen valokuvatuimpia alueita on varmasti alueen jylhät kalliot, joita pitkin voi kävellä aivan meren tuntumassa tai sitten ihailla merimaisemia korkeammalta, vaikkapa Pamskatanin niemenkärjestä, jonka parhaalle näköalapaikalle on sijoitettu pöytä ja tuolit, jotta maisemia tutkaillessa voi samalla syödä vähän eväitä.

Suomen luonnon päivänä ilma oli aurinkoinen ja lähes pilvetön. Kauniin ja selkeän sään lisäksi Porkkalanniemessä tuuli hurjasti. Kallioilla kävellessä sai vetää paidan vetoketjun ylös asti kiinni, ja myötätuulessa oli pakko alkaa ottaa muutamia hölkkäaskeleita, sillä tuuli puhalsi niin kovin. Hymy oli molempien huulilla, keuhkot saivat raikasta meri-ilmaa ja kuten luonnossa ollessa aina, pääkoppa tyhjeni ja mieli virkeni.  Luonnossa on niin hitsin hyvä olla.