Pisan kalteva torni

Pisan kalteva torni nököttää vinossa Pisan kaupungissa Toscanassa. Kalteva torni on osa Pisan Ihmeiden aukiota, jolla sijaitsee kaunis tuomiokirkko, kastekappeli sekä tämä hyvin kuuluisa vinossa oleva kellotorni.

Marmorisen kellotornin rakentaminen aloitettiin vuonna 1173, sen jälkeen kun leski nimeltään Berta Bernardo testamenttasi 60 kultarahaa tornin rakennuskivien ostamiseen sekä työmiesten palkkaamiseen. Rakennustöiden aluksi pehmeään maahan kaivettiin tornin paikalle kolme metriä syvä kuoppa perustuksia varten. Olisi ehkä kannattanut kaivaa hieman syvempi kuoppa, sillä rakennelma alkoi kallistua jo siinä vaiheessa, kun kellotornista oli saatu vasta kolme kerrosta valmiiksi vuoteen 1178 mennessä. Hommat piti kallistumisen vuoksi keskeyttää seuraaviksi 98 vuodeksi. Varmaan leskirouva Berta Bernardo katseli hommaa innoissaan pilvenhattaralta. Kultarahat olisi varmaan voinut jälkiviisaana testamentata johonkin vähän järkevämpään.

Vuonna 1276 rakennustyöt saatiin vihdoin aloitettua uudestaan. Vajaan sadan vuoden aikana perustukset olivat asettuneet pehmeään maahan paremmin, ja sen ajateltiin estävän tornin totaalisen kaatumisen. Kellotornin seuraavat kolme kerrosta valmistuivatkin ripeään tahtiin seuraavien kahden vuoden aikana.

Tornin kaltevuutta yritettiin korjata rakennustöiden edetessä rakentamalla kallistuneen puolen kerroksista korkeampia, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Torni alkoi lopulta taas upota, koska sen paino kasvoi alunperin suunnitellusta. Viimeiset kerrokset saatiin kuitenkin valmiiksi vihdoin 1300-luvulla. Tarkasta valmistumisvuodesta ei ole tietoa, mutta kellotorni näkyy ensimmäisen kerran freskossa, joka on peräisin vuodelta 1384. Kellotornista tuli 55,86 metriä korkea, se on itseasiassa sen matalamman puolen korkeus. Korkeammalta puolelta torni on 56,70 metriä korkea.

Kellotornin historia ei pääty sen valmistumiseen. Tornin kaltevuuden kanssa on taisteltu aina näihin päiviin asti. Vuodesta 1550 vuoteen 2000 tornin kaltevuus oli lisääntynyt 3,8 metristä aina 4,4 metriin. Asialle oli pakko tehdä jotain.

2000-luvun alussa kerättiin rahaa ja uutta työvoimaa, joiden avulla vuoden 2009 tienolla tornin kallistuksen vastaiselta puolelta poistettiin 60 tonnia maata, jonka lisäksi erilaisten jättiläismäisten teräsvaijerien avulla Pisan kaltevaa tornia saatiin ensimmäisen kerran suoristettua. Kaltevuus saatiin laskemaan 3,9 metriin ja insinöörit ovat luvanneet, että torni pysyy pystyssä ainakin seuraavat 200 vuotta.

Halpaa huvia tornin suoristaminen ei ole ollut. Siihen saatiin nykytekniikallakin kulumaan yli 10 vuotta, ja se maksoi noin 26 miljoonaa euroa. Siinä summassa ei varmaan Berta Bernardon 60 kultarahaa olisi paljon auttaneet.

Me kävimme ihmettelemässä Pisan kaltevaa tornia Faeta-vuorelle tekemämme patikointiretken jälkeen. Köröttelimme kauniita mutkikkaita vuoristoteitä alas suoraan Pisan kaupungin muurien ulkopuolelle, jonne saimme auton helposti parkkiin. Pisan kaupunki ei ole kovin iso, mutta eihän sitä toki yhdessä iltapäivässä ehdi kunnolla koluta. Meillä oli kuitenkin ihan tarkoituksena käydä Pisassa vain nopeasti patikkaretken jälkeen syömässä ja nappaamassa samalla kuvat vinosta tornista.

Eksyimme syömään aivan sattumalta hurjan hyvään pieneen kahvilaan, jonka listalla oli mm. herkullisia täytettyjä leipiä sekä erilaisia maistelulautasia. Kaikki tilaamamme annokset tehtiin käsin tilauksen tekemisen jälkeen pienen kahvilan kassapisteen vieressä. Kinkut leikattiin isoista lihaklönteistä, ja juustot viipaloitiin taidokkaasti käsin. Nälkä oli patikkaretkemme jälkeen valtava, joten onneksemme satuimme astumaan juuri tähän pienen Ristoro Pecorino -nimisen kahvilan terassille. Se oli nappivalinta!

Ruoan jälkeen meillä riitti sitten kuitenkin energiaa vielä sen verran, että vuokrasimme allemme hassun viiden hengen polkupyörän, jolla köröttelimme läpi pyörävuokrausfirmalta saamamme reitin, joka ohitti kätevästi kaupungin kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Nauroimme jättimäisen pyörähökötyksen selässä hervottomasti, ja ne nähtävyydet jäivät kyllä tällä reissulla toissijaiseen asemaan. Mutta se tärkein nähtävyys ehdittiin kyllä ihmetellä kaikessa rauhassa.

Ja pakko sanoa, että Pisan kalteva torni oli totta tosissaan ihan kunnolla vinossa! Paljon enemmän vinossa kuin olin osannut odottaa.

Advertisement

Monte Pisano Loop ja upeat maisemat Pisaan

Elokuun alussa kirjoittelin teille vaellusretkestämme Monteriggioni-kylän ympäristössä Toscanassa. Tuo vaellushan ei mennyt ihan nappiin. Eksyimme totaalisesti, jonka seurauksena kilometrejä kertyi paljon suunniteltua enemmän ja maisemat olivat suurimmaksi osaksi mitäänsanomattomia. Uskalsimme kuitenkin lähteä viisihenkisen trekkiporukamme kanssa uudestaan matkaan päivän tauon jälkeen. Tällä kertaa onnistuimme täydellisesti. Herra Longfield piti meidät visusti reitillä koko matkan ajan, ja tällä vaelluksella saimme totisesti nauttia upeista maisemista! Kurkataanko hieman tarkemmin?

Monte Pisano Loop on noin 12 kilometrin mittainen vaellusreitti, joka nimensä mukaisesti mukailee Pisano-vuoren rinnettä ympyränomaisesti, päätyen reitin puolessa välissä Faeta-vuoren huipulle, jolta voi tirkistellä maisemia alla möllöttävään Pisan kaupunkiin. Paluumatkaa Faeta-vuoren huipulta ei taiteta samaa reittiä takaisin, vaan reitti tosiaan kulkee ympyränmuotoisen kierroksen Pisano-vuoren rinteillä.

Matkaan emme sentään lähteneet 900-metrisen Pisano-vuoren juurelta, vaan ajoimme auton parkkiin reittioppaan mukaisesti jonnekin Pisano-vuoren rinteille suunnilleen 600 metrin korkeuteen, josta jatkoimme matkaa jalan. Meillä oli oppaana 50 Hikes In and Around Tuscany -kirja, josta nappasimme ohjeet ja vinkit suurimpaan osaan reissumme aikana tekemiimme patikointiretkiin.

Reitin alkuosa taitettiin vanhaa kivistä tietä pitkin, jonka varrella kasvoi vaahtera- sekä kastanjapuita. Pisano-vuori tarjoaakin kauniiden maisemien lisäksi mielenkiintoisia metsä- sekä kukkivia kasvialueita, jotka tuovat erityisesti kesäaikaan kaivattua varjoa patikkaretkeläisille. Oppaamme mukaan talvisin, kun puissa ei ole enää lehtiä, voi jo heti reitin alkuosassa ihailla upeita panoraamaisia näkymiä Pisan lähialueille. Näin kesäisin, puiden väleistä saattoi alas avautuvia näkymiä kurkkia vain ajoittain.

Noin parinkymmenen minuutin tarpomisen jälkeen saavuimme kiviselle kielekkeelle, joka tarjosi erinomaiset näkymät viereiselle Serra-vuorelle, joka on tämän alueen korkein vuori. Serra-vuoren huipulla nököttää paljon tv- sekä radiomastoja, jotka voi erottaa usein esim. auton kyydissä läntisessä Toscanassa ajellessa. Postauksen kuvissa ei tv- tai radiomastoja näy, mutta postauksessa hieman myöhemmin olevassa videossa ne näkyvät kyllä ihan hyvin.

Matkamme jatkui rupatellen niitä näitä suhteellisen kivistä polkua pitkin. Eteemme tuli risteyskohtia, mutta tällä kertaa osasimme aina valita oikean suunnan. Hyvä me! Tai oikeastaan hyvä muut, itse pyrin olemaan tällä reissulla neuvomatta kartta-asioissa sen suuremmin.

Reitin vaikein ja ehdottomasti rankin osuus oli edessä puolessa välissä matkaa. Nousimme ensin jyrkkää serpentiinitietä PITKÄN matkan ylöspäin, ja kun mutkitteleva polku vihdoin päättyi, olimme aivan varmoja, että olimme juuri valloittaneet Faeta-vuoren huipun. Mutta ehei! Tästä kohdin se nousu vasta alkoikin. Päästäksemme Faeta-vuoren huipulle, piti meidän vielä kavuta reilut 80 metriä oikeasti lähes täysin äkkijyrkkää kivipolkua pitkin. Siinä koeteltiin reisi- ja pakaralihaksia.

Mutta kyllä muuten kannatti kavuta! Faeta-vuoren huipulta avautui näyttävät näkymät Pisan yli aina Välimerelle asti. Wau! Me emme pystyneet löytämään kovasta etsinnästä huolimatta Pisan kaltevaa tornia vuoren huipulta, mutta kotona kuvia zoomatessa löysimme kuin löysimmekin lopulta tornin. Kovin pienihän se on, joten aika tarkkasilmäinen saa olla, että sen voi paljain silmin Faetan huipulta bongata.

Vuoren huipulla pidimme ansaitun tauon, kuvasimme teille alla olevan videotervehdyksen ja yksinkertaisesti vain nautimme näkymistä. Kävelimme vuoren huipulla ristiin rastiin, ennen kuin päätimme aloittaa paluumatkan, joka oli onneksi tästä lähtien hyvin alamäkivoittoinen!

Paluumatka oli leppoista köpöttelyä ja jutustelua. Saavuimme jossain välissä kesäleirialueelle, josta ostimme jätskiä ja pojat olutta. Pienen paussin jälkeen herra Longfield näytti meille oikean suunnan ja niin jatkoimme matkaa Pisano-vuoren toiselle puolelle, kunnes tupsahdimme takaisin autollemme. Fiilis oli trekin jälkeen tosi hyvä! Emme eksyneet kertaakaan, ja saimme nauttia upeasta luonnosta, joka saa minut aina kovin onnelliseksi.

Auto startattiin ja sen nokka suunnattiin kohti Pisaa, jossa kävimme vielä ilta-auringon aikaan ihmettelemässä kaltevaa tornia, syömässä hyvin sekä ajelemassa oudolla viisipaikkaisella pyörällä. Mutta Pisan seikkailusta lisää sitten seuraavassa reissupostauksessa!

Italia @Instagram

Me ollaan kotona, ja kuinka ihanaa olikaan tulla takaisin kesäiseen Suomeen!

Ennen varsinaisia matkapostauksia, voitaisiin kurkistaa, miltä meidän kaksiviikkoinen reissu näytti Instagramin puolella. Meidäthän löytää Instagramista @meanwhileinlongfield, joten jos et vielä seuraile meitä siellä, niin tervetuloa mukaan. Jos taas seurailet meitä jo, voivat tämän postauksen kuvat olla sinulle jo tuttua kauraa. Mutta ehkä jutuissa on jotain uutta..?

Mutta nyt matkaan.

Juuri ennen reissulle lähtöä kävin hemmottelemassa itseäni ystäviltäni synttärilahjaksi saamallani lahjakortilla Helsinki Day Spassa. Pedikyyrin ja kulmien muotoilun jälkeen olin valmis reissuun. Maa oli märkä, jalassa sandaalit ja varpaankynsissä ihana punainen lakka. Loma saattoi alkaa.

Ensimmäisenä kohteena oli Firenze, jossa vietimme perjantain sekä osan lauantaista. Perjantaina lähetimme teille videoterveiset Santa Maria del Fiore -kirkon kellotornista. Kellotornissa käynnin lisäksi kävelimme kauniissa Firenzessä päättömästi ympäriinsä. Illalla todistimme reissun kauneinta auringonlaskua Ponte Vecchiolla. Se oli nätti! Auringonlaskun jälkeen päätön kävely jatkui vielä hyvän tovin. Firenzestä taisin napata koko reissun upeimmat yökuvat.

Lauantaina kipusimme heti aamusta Santa Maria del Fiore -kirkon kupoliin, jonka rakentamista pidetään ihmeenä. Jos aikaa ja kiinnostusta riittää, kannattaa ehdottomasti kurkata Yle Areenalta Firenzen katedraali -dokkari (on nähtävissä vielä 9 päivää). Kahdentoista aikaan päivällä otimme vuokra-auton allemme, ja lähdimme kohti pientä Bucinen kylää Toscanassa, jossa meitä odotti kaunis Villa Catola kuudentoista kaverin voimin. Huvilalla söimme lounaan nurmikolla, ja kyllä muuten tuntui lomalta! Illalla osa huvilan porukasta suunnisti yhdessä syömään Bucinen kylässä olevaan Ristorante Il Paguro -ravintolaan. Söimme herra Longfieldin kanssa maittavan kalalautasen puoliksi naurun merkeissä. Aamulla kipitimme herran kanssa sitten ihan kahdestaan huvilan näköalapaikalle mussuttamaan aamupalaa kaikessa rauhassa. Tässä vaiheessa reissua olimme jo aivan myytyjä italialaisille leikkeleille, voi nam!

Sunnuntaina hurautimme herra Longfieldin kanssa San Marinoon, jossa saimme nauttia hurjan kauniista maisemista ja korkeista pudotuksista. Kuva, jossa nostelen käsiäni, on oikeasti vähän pelottava – istun kuvassa kielekkeellä, jonka alla oli järkyttävän iso pudotus suoraan alas. Emme ihan voineet ymmärtää, miten tätä, ja useita muita pelottavia pudotuksien vieressä sijainneita paikkoja ei oltu aidattu kovinkaan hyvin. San Marinosta lähettämämme videoterveiset kuvasimme esimerkiksi turistipolun vierestä (istumalla pienellä tasanteella), josta oli myös todella pitkä pudotus kalliokielekkeeltä alas.

San Marinosta ehdimme vielä huvilalle niin aikaisin, etteivät kaikki olleet ehtineet käydä illallisella. Iso osa porukastamme haki pitsat, osa grillasi ja minä tein itselleni salaatin. Ilta oli ihan pimeä, ja haimme huvilalta kynttilöitä pihalle, jotta näimme syödä ja juoda. Tosi nasta ilta, jälleen kerran!

Maanantaina lähdimme ensimmäiselle varsinaiselle vaellukselle. Mukaan saimme kolme kaveria, ja meidän viisihenkinen porukkamme ahtautui ensin neljän hengen Smartiin, ja lähti sen jälkeen kohti Monteriggionea, joka on kauniisti säilynyt muurien sisällä oleva kylä pienellä kukkulalla. Monteriggionen lähimaastossa piti olla komeita maisemia sisältävä 9,5 kilometrin trekki. En vieläkään tiedä mitä tapahtui, mutta me eksyimme trekillä tosi pahasti. Löysimme itsemme villisikojen muussaamilta poluilta, joilla lojui paljon haulikon hylsyjä. Jossain vaiheessa eksyimme myös kiellettyyn sienimetsään, ja tupsahdimme lopulta joidenkin ihmisten pihallekin, ei auttanut muu kuin pokkana morjenstaa lounashetkeä viettävää talon väkeä ja jatkaa matkaa.. Palataan trekkiin tarkemmin jossain välissä oman postauksen kera.

Tiistaina päätimme ottaa ihan iisisti. Aamupalaa kokkasimme kauniissa toscanalaisessa huvilassa, jonka jälkeen lähdimme kahdella autolla kohti Valdichianan outlet -kylää. Neljän ihmisen ostokset mahtuivat kuin ihmeen kaupalla miniautomme takakonttiin (minä ostin vain yhden Gantin paidan ja Asicsin lenkkarit). Illalla huvilan omistaja Fabio kokkasi meille perheineen ihastuttavan ja tunnelmallisen kolmen ruokalajin illallisen huvilan pihalle pystytetylle pöydälle. Olimme koko kööri kasassa, ja nauru raikui pikkuisessa Bucinen kylän yössä. Ihan mahtava ilta!

Keskiviikkona ei edellisillan juhlimisesta huolimatta jääty uima-altaalle notkumaan. Urhea ja reipas viiden hengen trekkiporukkamme lähti tällä kertaa kohti Monte Faetaa (toivoen, että tällä kertaa emme eksyisi).

Keskiviikon trekki menikin onneksi täydellisesti! Monte Faetan huipulta ihailimme maisemia mm. Pisaan, jossa piipahdimme reilun 12 kilometrin trekin jälkeen vielä syömään, hämmästelemään vinossa olevaa tornia ja ajelemaan ympäri kaupunkia viiden hengen polkupyörähässäkällä. Pisasta tulee kuvia ja juttua blogiin myöhemmin, Instagramiin en ollutkaan laittanut vinosta tornista yhtään kuvaa. Monte Faetan päältä lähetimme teille myös videoterkut.

Torstaina päiväretkikohteeksi otettiin hurjan kaunis Siena, jonne matkasimme Sohvi travelsin kanssa. Kipitimme Sienassa päättömän harhailun lisäksi kellotornin huipulle, josta saimme ihailla punatiilisiä taloja. Hurmaava paikka. Sienassa ehdimme hortoilla viiden tunnin ajan, ennen kuin pikkuinen Smarttimme piti ohjeistaa kohti majapaikkaamme Villa Catolaa.

Viimeisen illan kunniaksi olimme varanneet hirmuisten säätöjen saattelemana pöydän Castel Monasteron viinikellarista (La Cantina) seitsemälle hengelle. Illallismenu – jonka takana oli sellainen kaveri kuin Gordon Ramsay – oli aivan huikea, siitä(kin) blogissa myöhemmin lisää. Meidän viimeinen aamumme huvilalla alkoi aamupalalla sekä -uinnilla. Sen jälkeen pakkasimme kamamme kasaan, hyvästelimme upean Bucine-poppoomme, ja suuntasimme vuokra-Smartimme kohti..

Cinque Terreä!

Majoituimme Cinque Terren eteläisimpään kylään, jonka nimi on Riomaggiore. Perjantaina tutustuimme pieneen kylään, todeten sen olevan jotain todella söpöä. Satuimme törmäämään illansuussa myös yhteen tosi mukavaan työkaveriini, jonka kanssa vaihdoimme rannalla tunnelmia ja lomafiiliksiä, tosi hauska sattuma! Ilta-auringon aikaan otimme vielä aurinkoa isoilla rantakivillä, keräten voimia seuraavaan päivään. Lauantaina oli edessä 17 kilometrin tiukka trekki läpi neljän Cinque Terren kylän. Ja ei, trekkiä ei tehty ns. maatasossa, vaan me patikoimme kylien läpi vuorten yli. Tekemästämme videoterkuista voi ihailla maisemia parin minuutin ajan. Aivan upea trekki!

Trekin jälkeen menimme hetkeksi rannalle makoilemaan ja uimaan Välimereen, ennen kuin palasimme Riomaggioreen illalla laivalla, josta näimme kauniit kylät vielä myös mereltä päin. Päivä oli ollut sen verran hikinen ja rankka, että päätimme hakea kotimatkalla lähikaupasta sapuskoja, ja syödä ne kaikessa rauhassa pitkän suihkun jälkeen hotellihuoneemme terassilta, jolta aukeni mukavat maisemat yli Riomaggioren pienen ja värikkään kylän.

Sunnuntaina matkamme jatkui joskus aamupäivällä kohti Gardajärveä. Gardalla majoituimme Malcesinessa, jonne saavuimme kolmen aikaan iltapäivällä. Matkapäivä sujui tuttuun tapaan kaupunkiin tutustuessa. Illalla ihailimme uikkarit päällä auringonlaskua sen jälkeen, kun olimme heränneet päikkäreiltä rannalta.

Seuraava aamu (maanantai) alkoi jännittävissä tunnelmissa.. Kävelimme Malcesinen rantaviivaa pitkin, ja yritimme saada ajatukset pois tulevasta..

Jännityksen syy oli liitovarjoilu, joka oli kyllä kreiseintä mitä olemme koskaan ennen tehneet. Erityisesti herra Longfield oli aika paniikissa, sillä korkeat paikat eivät ole hänen lempimestojaan. Mutta niin vain hänkin uskalsi lopulta tulla mukaan – ja onneksi uskalsi, juoksu alas 1700-metriseltä Monte Baldo-vuorelta, ja liitovarjoilu Gardajärven päällä oli huikaiseva kokemus! Liitovarjon kyydistä lähetettiin myös terkut teille videon merkeissä.

Maanantaina loppupäivä meni liitovarjokokemusta sulatellessa. Söimme hyvin ja otimme kaikessa rauhassa aurinkoa rannalla. Uimassakin kävimme (minä tosin vain melkein) jäätävän kylmässä Gardajärvessä.

Tiistaina matka jatkui jälleen. Tällä kertaa kohti Veronaa, joka ei ollut alun perin matkasuunnitelmissa ollenkaan. Herra Longfield oli kuitenkin järjestänyt meille vierailun tiistaiksi Veronan lähettyvillä sijaitsevalle Pasqua-viinitilalle, jonka takia olimme varanneet hotellin vain yhdeksi yöksi Veronasta. Viinitilalla vierailu peruttiin kuitenkin viinitilan toimesta vierailua edeltävänä päivänä (melkoisen Pasqua temppu..), mutta koska Veronan hotellimme oli jo varattu, menimme sitten vain Veronaan. Meillä ei siis ollut Veronan osalta oikein mitään suunnitelmia, joten niinpä pörräsimme kaupungissa opaskirjan kanssa, kaikki kohteet kun olivat meille ihan tuntemattomia. Hotellihuoneemme ikkunasta näki Julian parvekkeen, joka oli selkeästi kova turistirysäkohde. Onneksi Veronassa kuitenkin piipahdimme, sillä sekin oli kaunis, tunnelmallinen ja värikäs pieni kaupunki, jossa nähtävää riitti.

Veronassa oli reissumme aikana käynnissä vuotuisat Veronan oopperajuhlat, jonne yritin hommata meille lippuja jo Suomesta. Meidän harmiksemme yhtään esityspäivää ei osunut niille päiville, kun me olisimme olleet edes säädyllisen matkan päässä Veronasta. Niinpä mahtava kulttuurikokemus jäi tällä erää kokematta.. On todella hienoa, että Veronan keskustassa sijaitsevaa vanhaa ja hienoa amfiteatteria käytetään yhä mm. oopperaesitysten ja ihan kaiken maailman poppareiden ja rokkareidenkin esiintymisten näyttämönä.

Veronasta matkamme jatkui vielä viimeiseen kohteeseemme. Vuokra-autolle sanoimme Veronassa heipat, joten sieltä siirryimme junalla Venetsiaan.

En osannut etukäteen oikein kuvitella, minkälaista Venetsiassa voisi olla. Pelkäsin isoja turistimassoja, haisevaa vettä, taskuvarkaita sekä ylihintaista turistisafkaa. Mutta turhaan pelkäsin – Venetsia oli huikaisevan upea ja se lumosi meidät molemmat parissa tunnissa. Eksyimme pienille kaduille lukemattomia kertoja, söimme todella hyvää ja edullista ruokaa, teimme hieman ostoksia, pohdimme oudon kaupungin historiaa sekä tulevaisuutta, ja tutustuimme upeisiin palatseihin sekä kirkkoihin. Niin ja teimme teille kellotornista reissun viimeiset videoterveiset.

Torstaina nautimme täysin rinnoin upeasta Venetsiasta. Kävelimme päivän aikana 15 kilometria reippaasti yli 30 asteessa, huh. Illalla palkitsimme itsemme viimeisen illan kunniaksi ylihintaisilla Spritz Veneziano -drinkeillä, jotka nautimme ilta-auringon aikaan San Marco -aukiolla. Terassilla soi live-musiikki viiden hengen orkesterin johdolla, jotka sähkökitaroiden sun muiden sijaan soittelivat viululla, huiluilla, haitarilla ja pianolla kaikenlaisia hienoja covereita tutuista biiseistä, joten mikäs siinä oli aperitiiveja hotkia. Illalliseksi söimme vielä pastaa pienen pienessä ravintolassa, joiden ainoat asiakkaat olimme loppuillasta. Perjantaina ehdimme vielä kiertää kaksi museota sekä Dogen palatsin ennen myöhäisen iltapäivän lentoa kotiin.

Olipahan reissu! Ihania muistoja sekä kokemuksia saatiin kasaan taas paljon! Kiitos todella paljon kaikille kavereille, jotka olivat mukana reissun ensimmäisellä viikolla Villa Catolassa! After partyt sitten syksyllä kuten puhuttiin. Lupaan tehdä ison kasan tiramisua, nam.

Videopäiväkirja Faeta-vuoren huipulta

Eilisen päivän retkikohteena oli Monte Pisano Loop -niminen patikointireitti sekä Pisan kaupunki. Lähdimme matkaan yhdentoista aikaan viiden hengen voimin. Ajomatka kesti trekin alkupisteeseen pari tuntia, joista viimeiset reippaat puoli tuntia saimme ihailla huikeita maisemia vuoren rinteen serpentiiniteitä ylöspäin ajaessamme. Wau!

Itse trekin piti olla pituudeltaan 8,2 kilometriä, mutta vaikka emme ihan totta eksyneet tällä kertaa ollenkaan (edellisen trekin piti olla 9 kilsaa, mutta eksyttiin totaalisesti metsään, ja lopulta patikoimme 14 kilsaa), venyi trekki 12 kilometrin mittaiseksi. No eihän se mikään paha ollut nytkään. Vuorella ilma on hurjan paljon viileämpää keskipäivällä, joten vaeltaminen käy oikein hyvin myös päivän kuumimpana ajankohtana.

Trekin upein ja haastavin vaihe koettiin reissun puolivälissä, kun nousimme melkein pystysuoraa kivistä polkua yli 60-70 metriä ylös Faeta-vuoren huipulle. Siinä koeteltiin persus- ja reisilihaksia. Mutta upeasti me kaikki viisi hurjapäätä hommasta selvittiin. Jokainen askel tuntui kuitenkin vaivan arvoisilta siinä vaiheessa, kun pääsimme näkemään kuinka upeat maisemat meitä odotti Faeta-vuoren huipulla! Pidimme pitkän, ja ansaitun breikin vuoren huipulla, josta kuvasimme teille pienet videoterveiset.

Breikin jälkeen jatkoimme trekkiä kunnes saavuimme lopulta takaisin autolle. Trekistä, sekä päivän toisesta retkikohteesta, Pisasta, tulee tarkempaa raporttia reissun jälkeen. Nyt pitää kiiruhtaa uusiin seikkailuihin – saa nähdä mistä saatte seuraavat videoterkut. Heh!