Sampea ja kaviaaria Varkaudessa

Moluga, Herra Longfield tässä.

Tuossa kesälomia ennen minulla oli työjuttuja suuressa ja mahtavassa Varkauden kaupungissa. Se sijaitsee maassa nimeltä Savo, joka joidenkin maantieteilijöiden mukaan on osa Suomea. Varkaudessa olen tässä viime aikoina viettänut melkoisen montakin yötä, kun noita matkaöitäni yhteen ynnäilin niin kesälomia edeltäneiden 12 kuukauden ajalta olin laskujeni mukaan herännyt täältä yhteensä 17 kertaa.

Mutta tämä kesälomia edeltänyt työreissu oli siitä erikoinen, että sain jollain ilveellä houkuteltua Hulinkin matkaan, ja otimmepa vielä Horationkin reissulle mukaan. Huli on joskus muinaishistoriassa ollut kerran Belgiaan suuntautuneella työmatkallani mukana, ja nyt sitten siis jo toisen kerran sain Hulista seuraa, ja ihan Varkauteen asti jopa tällä kertaa mentiin.

Huli ei tosin ihan vain lomailumielessä mukaan tullut, vaan sen aikaa kun minä porhalsin pitkin pientareita talonmiesvaatteissani, Huli majaili Horation kanssa hotellihuoneessa ja teki jotain mystisiä työjuttujaan sieltä käsin. Iltapäivisin toki sitten oli aikaa tehdä jotain järkevääkin, lähinnä käytiin Horation kanssa lähiseuduilla hortoilemassa. Kerran löydettiin jännä rotko läheisestä metsästä ja toisen kerran taas törmättiin paikalliseen chow chow –laumaan.

Rotkojen, satunnaisten kiinalaiskoirajengien ja Esa Pakarisen puiston lisäksi Varkaudessa on myös semmosia jänniä otuksia kuin sampia. Sampi on kala, joka voi kasvaa hillittömän suureksi, jopa 400-kiloiseksi jötkäleeksi. Niitä oli ennen siellä sun täällä pitkin Euroopan vesiä, mutta nykyään se on valitettavasti hyvin uhanalainen otus. Uhanalaisuus ja sammen tunnettavuus johtuu sampien mädistä, eli kaviaarista, tuosta mustasta töhnästä jota kaikissa leffoissa ja sarjakuvissa kaikki karikatyyrisen rikkaat hahmot horii hanhenmaksapallojen ja shampanjan kanssa. Kaviaarinkalastuksen myötä ihminen onnistui lähestulkoon hävittämään sammet koko maapallolta, ja nykyään kaviaarin keräilyyn ja myyntiin on tiukat maailmanlaajuiset kiintiöt, joiden avulla pyritään estämään liikakalastus ja koko lajin kuoleminen sukupuuttoon.

Sampia eleli joskus Suomenkin vesillä, muistan mökillä pienenä lukeneeni jostain luontokirjasta sammista ja sen jälkeen haaveilin aina saavani mökkirannasta mato-ongella monisatakiloisen sammen, mutta ei niitä koskaan tullut mun matoja syömään, pelkkiä ahvenia ja särkiä sieltä vain nousi. Luonnonvaraisena sampea ei Suomesta ole saatu pitkään aikaan, mutta Varkauteen joku vekkuli on keksinyt perustaa kalankasvattamon, missä näitä otuksia polskii, ja mistä saadaan hallitusti kerättyä sopiva määrä kaviaaria. Kalankasvattamo käyttää hyödyksi läheisen tehtaan lämpöenergiaa, ja Varkaus taitaakin olla ainoa paikka Suomessa, missä kaviaari voidaan luokitella lähiruoaksi.

Suurin osa Varkauden kaviaarista menee vientiin, mutta kyllä sitä saa Varkaudesta ostettua mukaansakin erinäisistä paikoista. Kaupungissa sijaitsevasta Scandic Oscarista saa lähikaviaaria ostettua ihan ravintolastakin. Me majoituimme Scandiciin, ja tokihan sitä kaviaaria piti sitten yksi ilta mennä ravintolasta tilaamaan. Hintaa annoksella on sen verran, että ihan joka ilta ei tätä herkkua tohdi naamaansa tunkea, mutta kyllä sitä kertaalleen piti kokeilla. Annoksessa tuli mukana kaviaarin kaverina kasa paahtoleipää, sekä smetanaa ja sipulisilppua, ja voi hyvänen aika että kaviaarileivät oli hyviä! En yhtään ihmettele että joku Englannin kuningaskin oli joskus julistanut sammen kuninkaalliseksi kalaksi, ja määräsi kaikki Englannin vesiltä löytyvät sammet kuninkaan omaisuudeksi. Maistoimme kaviaaria myös ihan sellaisenaan, sillä tavalla se ei mielestämme oikein hyvää ollut, lähinnä semmoista karmean suolaista mähnää, mutta paahtoleivän kanssa, smetanalla ja sipulisilpulla höystettynä toimi erittäin hyvin.

Kaviaarin lisäksi Oscarista saa myös sitä sampea lautaselleen jos niin tahtoo. Huli tykästyi tähän annokseen sen verran, että taisi vetää niitä useammankin kappaleen matkamme aikana. Oscarin väki selvästi tiesi mitä sammelle piti tehdä, kala oli hyvin maustettu ja lisukkeet mietitty viimeisen päälle. Sampiannos ei myöskään ollut ihan niin tyyris kuin kaviaari, tosin ei sekään sieltä listan halvimmasta päästä ollut.

Suomalainen lähikaviaari ja –sampi on ihan kokeilemisen arvoinen makuelämys, jos joskus satutte Varkauteen eksymään niin käykääpä testaamassa. Eräs ilta ravintolaan tuppautui iso kasa saksalaisia turisteja, jotka olivat tulleet paikalle isolla bussilla. Sen verran joukkiota vakoiltiin, että kaviaaria ja sampea siinäkin porukassa hyvin ahkerasti syötiin, liekö sitten ihan vain sen takia koko kööri ollut Varkauteen matkustanut. Ei ne varmaan ainakaan Esa Pakarisen puiston takia olleet paikalle tulleet.

Advertisement

Juustofondue, Whymper Stube, Zermatt Sveitsi

Muistatteko vielä kun herra Longfield kertoi teille Matterhornin ensimmäisestä valloituksesta? Mukana tällä kohtalokkaalla retkellä oli myös herra nimeltään Edward Whymper, joka raskaan kiipeilyn päätteeksi irrotti itsensä muusta joukosta ja juoksi viimeiset metrit, jotta hän sai olla ensimmäinen ihminen Toblerone-vuoren huipulla.

Whymper kävi useana kesänä Zermatissa harjoittelemassa vaarallista vuorikiipeily-yritystään. Näillä matkoillaan hän yöpyi aina Monte Rosa -hotellissa, joka sijaitsi nykyisellä Zermatin pääkadulla, aivan pienen alppikylän keskustassa.

Monte Rosa -hotelli nököttää ylväästi edelleen paikallaan. Hotellirakennuksen kulmassa on ravintola, joka kantaa osuvasti nimeä Whymper Stube. Ravintolasta saa kuuluisia sveitsiläisiä herkkuja – juustofondueta sekä raclettea. Me kävimme ravintolassa maistamassa kesäkuussa juustofondueta, jota en ollut koskaan ennen syönyt.

Paikalliset saattoivat meille (ja muille turisteille) kuitenkin nauraa, Sveitsissä juustofondueta pidetään nimittäin sydäntalven ruokana, eikä sitä keskikesällä syödä.

Sveitsiläisten mukaan sulatettu juusto oli alun perin köyhien talonpoikien ruokaa. Kaapin perukoille säästetyt juustonkannikat sulatettiin padassa valkoviinin kanssa, ja lopuksi koko komeus suurustettiin kananmunalla. Fonduen kupliessa kutsuvasti, ruokakomerosta kaivettiin esiin vielä kuivuneet leivät, ja sitten alettiin herkutella.

Whymper Stubessa fondueta saattoi tilata vaikka minkälaisilla lisukkeilla. Perusversioon kuului fonduen lisäksi vaaleita leipäkuutioita sekä keitettyjä perunoita. Me otimme lisäksi vielä setin erilaisia lisukkeita, jotta saimme varmasti sulasta juustosta kaiken irti.

Lisukekipoissa meillä oli ilmakuivattua lihaa, kirsikkatomaatteja, päärynöitä, sieniä, maissia, pikkelöityä sipulia sekä suolakurkkua.

Kokonaisuus toimi hurjan hyvin. Aika kauan fondueta jaksoi syödä, ennen kuin vahva kuuma juusto alkoi tökkiä. Sen kanssa kävi vähän niin kuin sushin – jossain välissä siitä vain saa tarpeekseen ja sen jälkeen suuhun ei voi laittaa yhtään palaa lisää.

Vaikka sydäntalvesta ei ollut kesäkuussa Zermatissa tietoakaan, oli juustofondueta mukava syödä terassilla shortseissa ja t-paidassa. Takana oli pitkä trekki vuorilla, joten juuston kalorit tulivat tarpeeseen, heh!

Matterhorn, Zermatt Sveitsi

Modleridoo, Herra Longfield täällä.

Alkukesästä kävimme Sveitsin Zermatissa viikon verran lomailemassa. Tämän alppikylän tunnusmerkki on lähes joka kylän kolkasta näkyvä, jylhä ja hieno, 4478-metrinen Matterhorn-vuori. Puoliksi Sveitsin ja puoliksi Italian puolella lojuva Matterhorn on yksi Euroopan ja koko maailmankin tunnetuimmista vuorista. Se on muodoltaan juuri sellainen kuin vuoren pitää ollakin, ja millaiseksi ihmiset vuoren paperille piirtävät, eli sellainen kartiomainen, teräväkärkinen mötkö jonka päällä on aina lumihuippu. Toblerone-suklaakin on ottanut mallinsa tästä vuoresta, niissä pötköissähän on jokaisessa tyylitelty Matterhornin kuva, ja sitten sinne vuoren kuvioihin on vielä piilotettu takatassuillaan seisoskeleva karhu sillee jännästi sekaan.

Matterhorn on ollut jylhyytensä takia suosittu turistikohde jo vaikka kuinka kauan. 1800-luvun lopulla Zermattiin vedettiin isolla vaivalla rautatie, jotta turistimassat pääsivät helposti kylään vuorea ihailemaan. Tuohon aikaan nuorten eurooppalaisten, hyvävaraisten herrojen keskuudessa oli herännyt tarve kiivetä kaikille mahdollisille mäennyppylöille joita maapallolta löytyy, ja läpi Euroopan nämä esi-duudsonit sitten matkailivat ja pyrkivät löytämään aina jonkun vuoren jonka huipulla kukaan ei vielä ollut onnistunut käymään, ja kipuamaan sinne itse ensimmäistä kertaa. On se helppoa kun nykyään voi vuorenhuippujen sijasta keräillä vaikkapa Pokemoneja. Millähän ne silloin on pystyneet edes saavutuksistaan ilmoittamaan, kun ei ole ollut Instagramia minne voisi pistää yhden selfien hashtageilla followyourdreams, justdoit ja yolo? Jonnekin sanomalehteenkö ne on sähköttäneet että kävin tossa eilen ensimmäisenä ihmisenä Mont Monterstornilla, viittitkö ottaa lipastosta sulkakynän ja mustepullon ja kirjottaa tapauksesta artikkelin, tuun kahden viikon päästä höyrylaivalla sinne otatuttamaan itsestäni valokuvan sillä semmosella pölähtävällä kameralla ellen kuole matkalla keripukkiin.

Jylheä ja kuuluisa Matterhorn oli toki myös näiden vuorenvalloittajien listoilla melko korkealla. Ehkä eniten sekaisin koko vuoresta oli kaveri nimeltä Edward Whymper, parikymppinen englesmanni, joka oli italialaisen Carrel-nimisen herrasmiehen kanssa päättänyt valloittaa vuoren ensimmäisenä. Carrel oli jo vuodesta 1857 yrittänyt päästä Matterhornin huipulle siinä onnistumatta, ja vuosina 1861-1865 Whymper-Carrel -kaksikko teki useita nousuyrityksiä Italian puolelta, mutta joutuivat kerta toisensa jättämään leikin kesken. Kaksikon välille syntyi lopulta skismaa, ja lopulta Carrel oli sitä mieltä että Matterhornin valloituksen kunnia kuuluu italialaiselle eikä jollekin brittiturhakkeelle. Yhdeksännelle vuorellenousuyritykselle valmistautunut Whymper saikin yhtäkkiä kuulla Carrelilta, että tämä onkin tällä kertaa menossa toisen, pelkistä italialaisista koostuvan porukan kanssa, ja Whymper ei tähän seurueeseen mahdu.

Kiukustunut Whymper löysi vuorilta sattumalta toisen Matterhornin valloitusta tavoittelevan brittiherrasmiehen, ja he päättivät lähteä kiiruusti Sveitsin puolelle tavoittelemaan nousua sieltä puolelta. He hankkiutuivat Zermattiin, ja hommasivat sieltä sveitsiläisen Taugwalder-nimisen eräjorman reissuoppaakseen. Sveitsiläinen otti vielä poikansakin matkalle mukaan, ja matkavalmisteluja tehdessään tämä nelikko sattumalta törmäsi vielä toiseen brittikaksikkoon, jotka olivat värvänneet erittäin kokeneen ranskalaisen Crozin omaksi oppaakseen. Seurueet päättivät lyödä hynttyyt yhteen, ja yhdessä tämä seitsemänhenkinen ryhmä lähti sitten Matterhornin huippua valloittamaan, tietoisena siitä että samaan aikaan Italian puolelta oli Whymperin pettäneen Carrelin italialaisista koostuva ryhmä yrittämässä samaa.

Niinhän siinä sitten kävi, että aikaisemmin mahdottomaksi luultu Sveitsin puolen rinne osoittautuikin sitä Italian puolen nousua helpommaksi, ja Whymperin ryhmä saavutti kuin saavuttikin huipun ensimmäisenä 14. heinäkuuta vuonna 1865. Kun huipulle oli matkaa enää parisataa metriä, Whymper irrotti itsensä muusta seurueesta ja lähti into piukeana juoksemaan huipulle, koska halusi saavuttaa sen ensimmäisenä. Ranskalainen Croz huomasi tämän, ja myös irrotti itsensä ja pinkaisi juoksuun, mutta liian myöhään, ja Whymper sinne huipulle sitten ihan ensimmäisenä ehti. Ja jotta Whymperin riemu olisi ollut täydellinen, huipulla ilkamoidessaan hän vielä pääsi näkemään vuoren toisella puolella, muutama sata metriä alempana nousua tekevän Carrelin ryhmän. Carrel kuuli, kuinka jostain päin kantautui sekapäistä kiljuntaa, ja huipulle katsoessaan Carrel pystyi suunnattomaksi harmikseen erottamaan siellä seisovan miehen, jonka tunnisti tämän housuista Whymperiksi. Carrelin ryhmä lannistui tästä niin paljon, että he lähtivät takaisin alas – tosin Carrel ilmeisesti tuli matkalla vielä toisiin aatoksiin, koska hän lopulta vielä kääntyi takaisin, ja valloitti huipun kolme päivää Whymperin seurueen jälkeen. Mahtoi Carrelia kismittää, 8 vuotta hän oli yrittänyt päästä ekana Matterhornin huipulle Italian lippua heiluttamaan, ja lopulta sitten kolmella päivällä hävisi juuri sille brittikaverille jonka kanssa oli vuosikaudet turhaan yrittänyt huipulle päästä, ja jonka oli lopulta ryhmästään ulos heittänyt.

Kun koko Whymperin joukkio oli päässyt Matterhornin huipulla käymään ja siellä oli tarpeeksi kauan aikaa saavutusta fiilistelty, lähti ryhmä laskeutumaan alaspäin. Jo nousun aikana oli huomattu, että yksi seurueen briteistä, kokematon, nuori kaveri nimeltään Douglas Hadow, ei oikein pysynyt muiden mukana, ja joutui koko ajan turvautumaan muiden apuun. Sama meno jatkui vuorelta alaspäin tultaessa, ja lopulta Hadow kompastui ja lensi päin jonon ensimmäisenä kulkenutta Crozia. Kaksikko syöksyi alas vuorenrinteeltä, ja veti ryhmän yhdistäneen köyden takia mukaansa kaksi muutakin brittiä. Seitsikon yhdistänyt köysi sattui menemään katki vanhemman, kokeneen vuorikiipeilijä Taugwalderin kohdalta, ja näin Taugwalderin isä ja poika sekä Edward Whymper säästyivät, mutta kaikki muut heidän seurueensa jäsenet liukuivat alas Matterhornilta ja kuolivat.

Myöhemmin on paljon spekuloitu siitä, vetäisikö kokenut herra Taugwalder tilanteen tajutessaan köyden itse veitsellä katki pelastaakseen itsensä ja poikansa, ja sattumalta Whymperinkin siinä samalla. Tuo katkennut köydenpätkä on tänäkin päivänä nähtävillä Zermatin Matterhorn-museossa, ja mekin sitä tietenkin mentiin ihmettelemään – sellainen rimpulahan se naru oli, kuulemma joku oli erehdyksessä ottanut ihan väärän köyden vuorelta alas tultaessa, ja ainakin se museossa näytillä ollut naru oli kyllä napsahtanut poikki, ei sitä oltu millään puukolla leikattu. Mutta koska vuorelta alas valuneesta nelikosta löydettiin lopulta kaikkien muiden ruumiit, paitsi juuri neljäntenä alas valuneen lordi Francis Douglasin, ei katkenneen köyden toista päätä koskaan löydetty, ja siitä heräsi epäilys että Taugwalder oli jonkun ihan muun köyden antanut turmaa selvittäneille tahoille, ja ehkäpä se puukolla poikki leikattu naru oli siinä vaiheessa jo syötetty vuohille.

Whymperistä tuli tapahtuneen myötä maailmankuulu, ja hän valloitti vielä monia muitakin vuoria sekä kirjoitti useita menestyneitä vuorikiipeilykirjoja ja matkusteli pitkin maailmaa kertomassa kaikille ilman hashtageja että followyourdreams, justdoit ja yolo. Jostain syystä Whymperin kirjoissa syytettiin rivien välissä Matterhornin onnettomuudesta ennen kaikkea kompastunutta Hadowia, mutta myös sitä vanhempaa Taugwalderia, josta Whymper antoi hyvin epäpätevän kuvan. Taugwalderit olivat molemmat onnettomuudesta järkyttyneitä, ja he eivät mielipiteitään sen aikaiselle lehdistölle juurikaan antaneet, joten julkisuuden valokeilasta kaiken irti repineen, itsekkään Whymperin selostukset ovat ainoita todisteita tapahtuneesta. Minä olen sitä mieltä, että selkeästi inhottava, kusipäinen Whymper oli itse töninyt kaikki muut sieltä vuorelta alas, Taugwalderit se oli säästänyt koska vanha isäukko oli niin koskettavasti  vedonnut oman ja poikansa hengen puolesta, ja oli vannonut kautta Alppien ja kannon ettei koskaan sano mitään todellisista tapahtumista jos Whymper vain heidät vuorelta elävänä alas päästää. Näin siinä varmasti kävi, perustan tämän väitteen vahvaan mutuun ja mielikuvitukseen ja siihen että Edward Whymper näyttää julmalta kaverilta.

Matterhorn on vaatinut ensimmäisestä valloituksestaan asti monia kuolonuhreja aina näihin päiviin asti, arviolta 500 vuorikiipeilijää on Matterhornin jylhille rinteille kuollut vuodesta 1865 alkaen. Matterhornia pidetäänkin yhtenä maailman vaarallisimmista vuorista. Tästä on joku tilastokin tehty, jonka mukaan maailman vaarallisin vuori on Himalajalla sijaitseva Annapurna. Matterhorn on tässä tilastossa kuudentena.

Me emme viitsineet lähteä Matterhornin huippua tavoittelemaan koska tahdoimme kaikki vielä elää, joten tyydyttiin ihailemaan tätä Toblerone-vuorta kauempaa. Parhaiten vuoren näki Zermatista lähtevän köysiradan päätepysäkkinä toimivalta Klein Matterhornilta. Meidän siellä vieraillessamme sattui olemaan täysin pilvetön sää, ja pääsimme sen takia ihailemaan auringonpaisteista Matterhornia vähän eri vinkkelistä ja korkeammalta kuin Zermatin kylän tasolta. Klein Matterhornilta näki myös muita Alppien korkeimpia huippuja, mm. Euroopan korkein vuori, Ranskan puolella sijaitseva Mont Blanc, erottui siellä horisontissa. Klein Matterhornilla kannattaa ehdottomasti käydä, jos joskus Zermattiin eksyy, ja itse ainakin viihdyin myös Matterhorn-museossa, jossa oli kunnon CSI-tasoiset tutkimukset tästä Whymperin jengin noususta ja onnettomuudesta tehty. Jossain luki, että vasta kun on omin silmin käynyt katsomassa Whymperin seurueen katkennutta köydenpäätä, voi sanoa käyneensä Alpeilla. Niin! Me ollaan käyty Alpeilla!

Botanischer Lehrpfad -trekki, Zermatt Sveitsi

Heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä Zermatissa suuntasimme harmaasta säästä huolimatta patikoimaan Alpeille. Valitsimme opaskirjasta Botanischer Lehrpfad -nimisen trekin ihan vain siitä syystä, että sille pääsi kätevästi suoraan Zermatin kylästä – hissilippuja ei tarvittu, trekin alkuun pääsi ihan kävelemällä. Ennen patikointia kävimme vuokraamassa äidilleni koko viikoksi vaellussauvat. Minäkin mietin pitkään, olisinko ostanut itselleni yhden hienon kokoontaitettavan sauvan, jonka olisin voinut tuoda kotiin asti, mutta otin lopulta järjen käteen ja jätin sauvan hankkimatta. Normaalisti kotona metsässä kulkee aina mukana Horatio sekä kamera, joten yritä siinä sitten coolisti kävellä sauvan kanssa, kun koira sinkoilee sinne tänne ja kuviakin pitäisi pystyä ottamaan.

Sää oli tosiaan harmaa ja osittain jopa sateinen. Lähdimme kuitenkin reippaasti kapealle niittypolulle, joka johdatti meidät ensi kertaa konkreettisesti kauniisiin alppimaisemiin. Trekin alkuosuus oli helppoa ja kevyttä nousua niityllä. Tätä onnea ei kovin kauaa kestänyt. Polku muuttui pikkuhiljaa aina vain jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi. Jokaista askelta piti miettiä märillä kivillä, ja taukoja pidettiin sitä mukaan kun siltä tuntui.

Vastaan tuli paljon lampaita, jotka söivät onnellisina niityiltä tuoretta heinää kuin viimeistä päivää. Törmäsimme myös suomalaiseen alppioppaaseen, joka oli trekkaamassa vanhan ulkomaalaisen naisen kanssa. Kyllä siinä kunnioitus kasvoi, kun varmasti yli kasikymppinen mummeli pisti reippaasti tassua toisen eteen tuosta noin vaan, samalla kun itse puuskutti  kolmekymppisenä hiki hatussa rinnettä ylöspäin. Alppiopas kertoi meille hyviä vinkkejä lopputrekille – vanhempani passitettaisiin alas toista reittiä hieman ylempää, sillä trekki kävisi pian todella rankaksi ja ylämäkivoittoiseksi. Me päätimme herra Longfieldin kanssa jatkaa kuitenkin vielä kahdestaan matkaa ylös, aina Edelweiss Alterhaupt -hotellille asti, jossa tankkaisimme paluumatkaa varten.

Kyseinen hotelli/ravintola näkyi Zermatin kylään monesta eri paikasta. Se näytti nököttävän aivan korkean ja jyrkän vuoren rinteellä, ja halusimme ehdottomasti käydä siellä herran kanssa.

Trekin upeimman osuuden sanottiin alkavan itse asiassa vasta Edelweiss Alterhaupt -hotellin jälkeen, mutta me olimme päättäneet, että kipuaminen 1961 metriin riittäisi meille ensimmäisenä päivänä. Tai no, jos ilma olisi ollut parempi, niin ehkä me olisimme vielä jatkaneet matkaamme eteenpäin hotellin ravintolassa vietetyn varikkopysähdyksen jälkeen. Vettä tuli kuitenkin hotellilla olomme aikana niin rankasti, että päätimme lähteä takaisin alas taukomme jälkeen. Saimme jopa todistaa ihan kunnon raekuuroakin, onneksi tosin sieltä hotellin sisätiloista käsin.

Ennen kuin passitimme vanhempani paluumatkalle, ihastelimme yhdessä suurta vesiputousta, jonka mukana suuret sulamisvesimassat vuorten huipuilta valuivat alaspäin. Vesiputouksia saimme päivitellä useaan otteeseen reissumme aikana. Elettiin aivan kesäkuun loppua, ja ylärinteillä pystyi vielä laskettelemaan, mutta siitäkin huolimatta lunta oli jo sulanut paljon, ja loputkin jatkoivat sulamistaan hurjaa vauhtia mitä pidemmälle kesää päästiin.

Vesiputoukselta alkoikin sitten trekin kovin osuus. Kiemurteleva polku oli jyrkkä ja sitä noustiin askel askeleelta metsässä. Puurajaa ei oltu vielä ylitetty, joten sadekaan ei nousun aikana suuremmin haitannut, sillä suuret puut toimivat toisinaan hyvinä sateensuojina. Puuskutus kävi kovana, ja olihan se upeaa rankan ja pitkän nousun jälkeen astua sisään lämpimään Edelweiss Alterhaupt -hotellin ravintolaan, jossa saimme otettua pahimmin kastuneet vaatteet pois päältä ja kiedottua ympärillemme viltit.

Ruokalistat tuotiin nälkäisille eräjormille pian. Minä päädyin tilaamaan kuumaa minestronekeittoa, sillä vilu oli päässyt yllättämään. Herra Longfield otti röstin paksulla juustokerroksella. Rösti osoittautui todella herkulliseksi, ja niitä popsittiin pitkin lomaa siellä ja täällä erilaisilla täytteillä (makkaroilla, juustoilla, kananmunilla, kinkuilla yms.). Valmiita röstipaketteja ostettiin iso kasa myös kotiin ja tuliaisiksi. Vielä ei olla ehditty kotosalla röstejä maistella, mutta kun kesäloma pian vihdoin alkaa, niin varmasti järkkäämme rösti-illan jonain sateisena iltana kotona.

Söimme kaikessa rauhassa, ja ihmettelimme ulkona pauhaavia ajoittaisia raekuuroja. Paluumatkan aloitimme vasta sitten, kun suurimmat sateet olivat ohitse. Paluumatkalla palasimme vesiputoukselle samaa reittiä mitä olimme ylös kavunneet, ja siitä eteenpäin lähdimme alppioppaan mainitsemaa toista reittiä alas Zermatin kylään. Sateet olivat siinä vaiheessa ohi, ja viimeiset kilometrit saimme kävellä aivan kahdestaan kukkivilla alppiniityillä vain lampaat seuranamme. Oli aika jees.

Scandic Kuopio

Yhteistyössä Scandic Kuopio.

Kevään lappiloman viimeinen yö vietettiin Kuopiossa. Menomatkallahan yövyimme loman ensimmäisen yön Oulun Scandicissa. Oulussa kävimme moikkaamassa Horation kasvattajia ja söimme herkullisen illallisen ravintola Hugossa. Tulomatkalle olimme myös keksineet kivaa ohjelmaa. Emme halunneet ajaa Luostolta yhtä soittoa kotiin, vaan nautimme lomasta vielä yhden yön verran ennen kotiinpaluuta. Viimeiseksi lomakohteeksi valikoitui Kuopio, jossa halusimme maistaa aitoa kalakukkoa, syödä burgerit Ehta-ravintolassa ja käydä ihailemassa maisemia Puijon tornista.

Kuopion majapaikaksi valikoitui Scandic Kuopio, jonka vuonna 2014 täysin uudistetut modernit huoneet ottivat meidät oikein lämpimästi vastaan. Kontrasti hotellin ulkokuoren kanssa oli suuri, hieman tylsähkö keltainen möhkäle kätkikin sisälleen ihanan freesejä harmaalla sisustuksella varustettuja hotellihuoneita, jotka kelpaavat varmasti kaikenlaisille vieraille.

Kauniin ja raikkaan sisustuksen lisäksi huoneet kätkevät sisälleen muutakin upeaa. Nimittäin näköalan Kallavedelle. Meidän huoneessa oli terassi, jolta saimme katsella juuri puhjennutta kevättä ja sen mukanaan tuomia ensimmäisiä vihreitä lehtiä kuohujuoman kera. Jestas!

Maisema näytti sen verran ihastuttavalta, että pistin kellon soimaan viideltä seuraavana aamuna, jotta näkisimme auringonnousun terassilta. Kannatti herätä!

Pitkän päivän päätteeksi suuntasimme illalla hotellin saunaosastolle. Tälläkin saralla Scandic Kuopio pääsi yllättämään oikein positiivisesti. Saunat ja allasosasto ovat hotellivieraiden käytössä ilman erillistä maksua. Me satuimme paikalle niin myöhään, ettei saunaosastolla ollut meidän lisäksi ketään muita. Saunoja oli tarjolla kolme erilaista (joskin ne eivät olleet sekasaunoja) ja allasosastolla meitä odotti suuri valaistu uima-allas sekä lämmin poreallas. Kyllä kelpasi täällä huuhdella Lapin trekkien pölyjä kropasta ja rentoutua kunnolla ennen seuraavana päivänä starttaavaa kotimatkaa.

Uima-allasosastoa hallitsi suuret koko seinänkokoiset tummennetut ikkunat, jotka avautuivat Kallaveden suuntaan. Me olimme uimaskelemassa niin myöhään, että ulkona oli jo aivan pimeää, mutta näköalat ovat varmasti päheät valoisaan aikaan.

Aamulla menimme vielä nukkumaan sen jälkeen kun auringonnousu oli saatu ihasteltua ja ikuistettua muistikortille. Heräsimme virkeinä, mutta nälkäisinä, useita tunteja aamun ensimmäisen herätyksen jälkeen. Oli aika siirtyä aamupalalle.

Scandic Kuopion aamupalatila oli suuri, valoisa sekä viihtyisä. Tarjolla oli kaikkea mitä kunnon hotelliaamupalalta voi toivoa. Plussaa pitää ehdottomasti antaa teekannuista sekä tuoreista hedelmistä, joita riitti vaikka kuinka. Teekannuja toivoisi näkevän muillakin hotelliaamupaloilla. On inhottavaa juoda teetä pienistä kahvimukeista, sillä teemukin pitää olla ISO. Itse juon joka aamu kannullisen (vajaan litran) vihreää teetä, joten alle kahden desin muki tuntuu naurettavan pieneltä teeannokselta. Teen pitää antaa hautua rauhassa ja sitä on ihana hörppiä isot kasat kaikessa rauhassa.

Aamupalan jälkeen aloimme laittaa kamoja kasaan. Ihailimme vielä hetken terassilta keväistä Kallavettä ja sitten suhasimme autolla kotiin. Scandic Kuopio tarjoaa asiakkailleen ilmaisen parkkipaikan hotellin pääovien vierestä, joten kamoja ei autosta/autoon tarvitse kovin pitkää matkaa kanniskella.

Nyt mä kyllä vähän huijasin, ei me suoraan hotellilta kotiin ajettu. Käytiin matkan varrella vielä siellä Puijon tornissa lounaalla, siitä kuitenkin enemmän toisella kerralla.

New York: Ensikertalaisen TOP 5 -nähtävyydet

Onko sinulla tänä kesänä tiedossa ihka ensimmäinen reissu New Yorkin miljoonakaupunkiin, jossa pilvenpiirtäjien huiput yltävät pilviäkin korkeammalle? Jos tämä sykkivä suurkaupunki on vielä kokematta, nappaa tästä viisi pakollista nähtävyyttä ensimmäiselle matkallesi. Näiden lisäksi New York tarjoaa tuhottomasti kaikkea muutakin: to do -lista olisi oikeasti aivan loputon. Tästäkin listasta puuttuu sekä Central Park että Times Square.. Central Park siitä syystä, että sen näkee Top of the Rockista ja Times Square siitä syystä, että se ei vain minua vakuuttanut, odotin aukiolta hurjan paljon enemmän. Jos ihan totta puhutaan, emme edes tienneet kävelevämme siellä, kun aukiolle ensimmäistä kertaa tupsahdimme. Hups..

Mikäli aikaa on noin viikon verran, pidä huoli, että pääset nauttimaan laadukkaista ja henkeäsalpaavista musikaaleista, syömään aitoa diner-hampparia pirtelön kanssa ja shoppailemaan luottokorttisi puhki sadoissa ja taas sadoissa putiikeissa, jotka kutsuvat nimeäsi seireenien tavoin. Vastaa kutsuun ja anna New Yorkin näyttää sinulle parhaat puolensa!

1. Empire State Building, New York

Empire State Buildingin tilalla oli joskus kauan sitten ensimmäinen Waldorf-Astoria -hotelli. Hotelli purettiin vuonna 1930 General Motorsin toimesta, ja ensimmäinen loistohotelli sai väistyä ensimmäisen yli 100-kerroksisen rakennuksen tieltä. Rakentamisessa käytettiin uusia tekniikoita, joiden ansiosta tämä 436-metrinen rakennus kohosi paikoilleen vain 14 kuukaudessa.

Valmistuttuaan ESB:stä tuli maailman korkein rakennus. World Trade Centerin kaksoistornit menivät taas aikanaan ESB:n ohi, mutta kaikkihan tietää miten niille kävi, joten 9/11 jälkeen ESB oli taas Ison Omenan korkein rakennus. Nykyisin kaksoistornien kohdalle noussut Freedom tower on jälleen napannut Nykin korkeimman rakennuksen tittelin Empire State Buildingiltä.

Ylhäältä avautuu odotetusti upeat 360 asteen näkymät New Yorkin ylitse. Saatatte myös arvata, että Empire State Building on kohtuullisen suosittu nähtävyys, joten jonottelua saattaa olla tiedossa. Kannattaa siis ostaa liput liput etukäteen ja mennä paikalle heti aamusta.

Tiesittekö muuten, että ESB:n huippua suunniteltiin aluksi käytettävän ilmalaivojen parkkipaikkana. Tämä osoittautui kuitenkin aivan liian vaaralliseksi, joten ideasta luovuttiin.

Lue lisää The Empire State Buildingin nettisivuilta.

2. High Line, New York

1930-50-luvuilla Länsi-Manhattanilla kulki ilmajunarata nimeltään High Line. Radalla kulki tavarajuna, joka kuljetti rahtia Etelä-Manhattanin tehtaista sataman laivoihin. Tavarajunan kiskot kulkivat yläilmoissa, toisen ja kolmannen kerroksen korkeudessa.

50-luvulla tavarasatama muutti Manhattanilta kaupungin ulkopuolelle, ja samalla High Line hiljeni tavarajunistaan. Yläilmoissa olevat raiteet odottivat vuosia purkamista, mutta kesällä 2009 ne saivatkin täysin uuden elämä, ja purkuaikeet lopetettiin.

High Linesta tuli kaupunkilaisten oma puistopromenadi, jossa rehottavat ihanan vapaasti vuosikymmenien ajan raiteilla kukkineet kasvit. High Linelta voi ihailla kauniita maisemia Hudsonjoelle ja karata kaupungin sykettä reippaan parin kilometrin puutarhalenkille. High Line on myös mitä mainioin piknikpaikka – siellä on penkkejä, aurinkotuoleja, pöytiä sekä salaisia polkuja, joiden avulla jokainen löytää varmasti itselleen sopivan piknikpaikan.

Lue lisää The High Linen nettisivuilta.

3. Top of the Rock, New York

Top of the Rock on näköalatasanne GE Buildingin huipulla. GE Building on pilvenpiirtäjä, joka nököttää keskellä Rockefeller centeriä. Näköalatasanteelta on sanottu olevan upeimmat näkymät New Yorkin yli – sieltä näkee mm. Empire State Buildingin sekä keskuspuiston. Puistoa ei näe kunnolla ESB:n näköalatasanteelta, eikä sieltä tietenkään voi nähdä itse ESB:tä.

Top of the Rock on auki vielä myöhään illallakin, joten tämän nähtävyyden kanssa ei tarvitse kiirehtiä päivällä. Kaupunki näyttää komealta iltavalaistuksessaan, joten tänne voi olla hyvä idea mennä auringonlaskun aikaan/jälkeen, jolloin me ainakin vältimme ruuhkat todella hyvin.

Lue lisää Top of the Rockin nettisivuilta.

4. Chrysler Building, New York

Walter Chrysler johti Yhdysvaltain kolmanneksi suurinta autotehdasta (arvaatte varmaan kertomattakin mitä autotehdasta). Walter oli siis rikas mies, ja hän osti omilla rahoillaan Midtown Eastiltä kahdella miljoonalla dollarilla tontin tulevaa pilvenpiirtäjäänsä varten, josta piti tulla satumaisempi kuin koskaan missään oli nähty.

Walter Chrysler palkkasi arkkitehdiksi William Van Alenin, joka suunnitteli Walterille art deco -tyylisen, silloisen maailman korkeimman rakennuksen (320 metriä). Chrysler Buildingin tornin huippu nostettiin paikoilleen tiettävästi 24.10.1929 (homma pidettiin tosi salassa, sillä huipun nostaminen on sen verran uskalias yritys). Hurjan kaunis Chrysler Building piti korkeimman rakennuksen titteliä vain vähän aikaa, sillä 1.5.1931 avattiin Empire State Building.

Tätä kaunista pilvenpiirtäjää kannattaa ihailla päivällä sekä illalla kun aurinko on mennyt nukkumaan.

5. Bronx Zoo, New York

Bronx Zoo on jokaisen lapsiperheen ehdoton vierailukohde New Yorkissa. Aikaa kannattaa varata koko päivä, sillä alue on valtava (kaiken kaikkiaan 107 hehtaaria).

Eläinkirjo on laaja, ja vastaan tulee vaikka minkälaista hännän heiluttajaa. Eläintarha sai alkuns, kun Fordhamin yliopisto myi eläintarhan maa-alueen New Yorkin kaupungille 1000 dollarilla sillä ehdolla, että alueelle perustettaisiin eläintarha ja puutarha. Eläintarha avattiin yleisölle 8. marraskuuta 1899, ja sen kokoelmiin kuului tuolloin 843 eläintä. Nykyään eläintarhassa tallustaa yhteensä jopa 4500 eläintä.

Meistä puiston parhaimmistoa olivat suuret gorillat sekä leikkisät karhut (enemmän kuvia löytyy vanhasta postauksesta). Mukaan kannattaa ottaa hyvät jalkineet sekä kamera, jossa on piiiitkä zoomi.

Lue lisää Bronx Zoon nettisivuilta.

Extra

Iso omena on tunnettu tuhdista juustokakustaan. Jos matkaa ei ole ihan heti New Yorkiin tiedossa, mutta makeahammasta kolottaa, suosittelen leipomaan vaikkapa mökkikeittiössä New Yorkin juustokakkua. Sen avulla pääsee ainakin askeleen lähemmäksi kaupunkia joka ei koskaan nuku.

Gornergrat-Winkelmatten patikoiden, Zermatt Sveitsi

Zermatt tarjoaa kaikentasoisille eräjormille henkeäsalpaavia maisemia, treeniä alavartalon lihaksille sekä unohtumattomia hetkiä luonnon helmassa.

Aloitetaan meidän Zermatin trekkien läpikäynti patikoinnilla Gornergratista Winkelmatteniin. Matkaa kertyi reipas 10 kilometriä, ja se taitettiin 95 % alamäkeen, ajoittain hyvin jyrkkää ja kivikkoista alamäkeä.

Jotta pääsimme laskeutumaan vuorelta alas, piti ensin päästä ylös. Ylös Gornergratin asemalle matkasimme ratasjunalla. Matka kesti reippaat puoli tuntia, ja junamatkan jälkeen olimme päätepysäkillä 3089 metrin korkeudessa pilvien yläpuolella. Junan ikkunoista avautui jo hulppeat maisemat. Jos joskus eksytte Gornergratiin vievään junaan, kannattaa napata paikat menomatkalla junan oikealta puolelta, niin pääsette ihailemaan Matterhornia useaan kertaan matkan aikana.

Ylhäällä Gornergratissa kannattaa ihan ensin ihailla maisemia näköalatasanteella ja napsia hitosti kuvia. Ylhäältä näkee kirkkaalla säällä 29 kappaletta yli 4000-metristä vuorenhuippua. En tiedä mihin asti Gornergratissa on lunta, mutta vielä kesäkuun 22. päivä siellä pääsi viskelemään lumipalloja, maistamaan alppilunta (kyllä, maistoimme sitä koko poppoo) ja kävelemään hangilla. Kesäkuun lopussa sää oli kuitenkin aurinkoinen ja niin lämmin, että t-paita ja shortsit olisivat riittäneet vaatetukseksi.

Maisemien ihailun sekä Euroopan korkeimmalla sijaitsevassa ostoskeskuksessa suoritetun pienen shoppailukierroksen jälkeen oli aika aloittaa patikointi alaspäin. Olimme tosiaan noin 3100 metrissä, ja maali siinsi 1620 metrissä. Taivallettavaa riitti, mutta jestas me nautimme jokaisesta askeleesta, sillä näistä maisemista ei pääse nauttimaan muualla.

Aloitetaanpa matka alaspäin..

Gornergrat – Riffelberg

Gornergratista lähtee useampikin eritasoinen reitti kohti Riffelbergin kaunista vuoristojärveä. Me valitsimme kaikista helppokulkuisimman (taso 1), sillä tälle trekkiosuudelle lähti mukaan myös vanhempani.

Sitten kävi vain niin ikävästi, että trekin ensimmäinen osa oli vielä suljettu. Tämän osuuden polut olivat vielä täysin lumen peitossa, vaikka elettiin kesäkuun loppua. Äääh! No hätä ei ollut kovin iso, saimme ohjeeksi ajaa junalla yhden pysäkin alemmas Rotenbodeniin, josta pääsisimme jatkamaan matkaa jalan. No ei siinä sitten muu auttanut kuin nousta takaisin junaan, ajaa Rotenbodenin pysäkille ja aloittaa patikointi sieltä. Trekin pituus lyheni junaosuuden vuoksi noin 1,5 kilometrillä.

Ensimmäisen osuuden reitiksi valitsimme numeron 21. Tämä reitin nimi on Riffelseeweg. Reitti oli merkitty luontoon yllättävän huonosti. Saimme olla koko porukka tarkkana, että pysyimme valitsemallamme tason 1 reitillä, emmekä harhautuneet tason 3 reitille. Ei sillä olisi ollut niin paljon väliä jos olisimme olleet trekillä kahdestaan, mutta nyt mukana oli tosiaan vanhempani, joiden kanssa emme halunneet turhaan eksyä tasolle kolme.

Maisemat olivat trekkimme ensimmäisellä osuudella unohtumattoman upeat. Henkeäsalpaavat jopa. Polku oli pääosin helppokulkuista, joskin jokunen lumikinos häiritsi menoa ja jouduimmekin kiertämään lumiset kinokset, sillä märkää lunta oli paikoittain jopa polveen asti ja jalassa allekirjoittaneella oli vain kesäisille vaelluksille sopivat kengät.

Reitin kuvatuin paikka on ehdottomasti Riffelsee-järven alue. Tältä kohdin pystyy näkemään myös ne aiemmin mainitsemani 29 yli 4000-metristä vuoren huippua päätään kääntämällä. Aika upeaa. Lisäksi tyynellä säällä järven pintaan piirtyy horisontissa kohoavan Matterhornin peilikuva.

Reitti päättyy kätevästi Riffelbergin juna-asemalle, josta voi jatkaa matkaa alas junalla, mikäli jalat sanovat tässä vaiheessa itsensä irti. Reitti jatkuu tästä alaspäinkin ykköstasoisena, mutta meidän on kyllä sanottava, ettei seuraava etappi ollut ihan iisein.

Riffelberg – Riffelalp

Riffelbergistä (2582 m.) Riffelalpiin (2211 m.) johtaa kaksi eritasoista etappia. Me valitsimme reitin numero 18, joka kulkee nimellä Mark Twain Weg. Vanhempani hyppäsivät tässä kohden junaan, ja jatkoimme herra Longfieldin kanssa matkaa kahden. Mietimme pitkään, valitsemmeko rankemman ja lyhyemmän vai iisimmän ja pidemmän reitin, ja päädyimme lopulta iisimpään ja pidempään. Tämä ihan siitä syystä, että halusimme saada kilometrejä alle ja nauttia reissusta ja maisemista mahdollisimman paljon.

Maisemista saimme totisesti tällä etapilla nauttia. Matterhorn oli mukana koko ajan, mutta sen lisäksi reitin varrelta avautui mahtavat maisemat alas Zermatin kylään. Kesäkuun lopussa lumet sulivat vuorien yläosista kovaa vauhtia ja tämä johti siihen, että saimme ihailla pitkin matkaa useista pienemmistä ja isommista vesiputouksista. Osa putouksista oli niin korkealla, ettei katse edes erottanut putouksen alkua. Veden solina oli isojen putousten lähettyvillä kova, ja pienempien putousten ääni solahteli vain kauniisti taustalla. Kun putouksia ei ollut näköetäisyydellä, ympäröi meidät täysi hiljaisuus. Ketään ei ollut missään – vain me ja Sveitsin alpit. Niin täydellistä.

Mark Twain Weg oli vuoristovaellustasoinen trekki, ja vaikka sen taso oli 1, oli reitti ajoittain vaativa. Vaikka patikoimme reitin ylhäältä alas, oli kivikkoinen, jyrkkä ja kapea polku vaikeakulkuinen. Hiki nousi pintaan, mutta hymy oli herkässä kaikkien niiden ympärillä olevien maisemien takia.

Juuri ennen kuin saavuimme Riffelalpiin, törmäsimme mieheen, joka oli kävellyt trekkiä meidän edellä. Hänkin oli hiestä märkänä ja naureskeli meille, että ei ollut ihan sunnuntaikävely. No ei ollut, mutta ehdottomasti jokaisen hikipisaran arvoinen.

Riffelalp – Winkelmatten

Riffelalpista matkamme jatkui tämän trekin tylsimmän osuuden merkeissä. Saavuimme puurajaan, joka tarkoitti sitä, että loppumatka kierrettiin mutkaista polkua syvällä metsässä. Näkymät rajoittuivat puihin, joita oli sen verran paljon, ettei maisemista päässyt enää nauttimaan. Tai no olihan ne männyt ja lehtikuusetkin komeita, mutta ei ne trekin alkuosan maisemille vertoja vetäneet.

Reitiksi Winkelmatteniin valitsimme Arvenwegin (numero 14), joka tupsahti kätevästi lähes meidän majoituspaikkamme pihaan. Kämpillä meitä odottivat vanhempani, jotka halusivat kovasti kuulla loppumatkastamme. Kerroimme trekin kohokohdat, näytimme valokuvia ja sen jälkeen kipitimme vuoronperään tutisivien jalkojemme kanssa lämpimään suihkuun. Sen jälkeen maistui ruoka, sitten EM-futispeli ja sitten uni, jota ei tarvinnut touhurikkaan päivän jälkeen kovin kauaa odotella.

Orinoron rotko, Leppävirta Savo

Ilma on kostea. Hyttysiä vilisee siellä täällä. Kaikkialla on hurjan vihreää. Taustalla solisee niin kauniisti, että voisi luulla olevansa kaukana ulkomailla – vaikkapa aidossa japanilaisessa puutarhassa. Mutta ei. Nyt ollaan Pohjois-Savossa upean Orinoron rotkon pohjalla Leppävirralla.

Olemme köpötelleet kumisaappaat jalassa herra Longfieldin sekä Horation kanssa reilun kilometrin, pienen hiekkaisen Hanhiahontien vieressä olevalta parkkipaikalta hyvin merkittyä luontopolkua pitkin. Olemme juuri saapuneet noin 200 metriä pitkän Orinoron rotkon pohjalle. Rotkon pohja on ajoittain vain 5 metriä leveä, ja pystyseinäinen kallio kohoaa ympärillämme lähes 20 metriin. Näky on hyvin vaikuttava.

Rotkon pohjalla pulppuaa lähde, jalkojemme alla on liukkaat ja märät pitkospuut sekä osittain hyvin kivikkoista maastoa. Horatio hakee tassuilleen sopivia askelmia ja me tasapainoilemme koiran perässä. Minä yritän vielä siinä sivussa napsia rotkosta kuvia. Ihme, että pysymme pystyssä.

Soisalon saaressa Mustinmäessä Leppävirralla sijaitseva Orinoron rotko on suosittu luontoretkikohde, jonka sanotaan olevan yksi Savon seitsemästä ihmeestä. Kukaan ei tunnu tietävän niitä kuutta muuta ihmettä, mutta samapa tuo. Orinoro on ihmeellinen.

Orinoron rotko on vanha, hyvin vanha. Sen alkuperäistä ikää on vaikea määrittää, mutta nykyisen muotonsa rotko on saanut viimeisen jääkauden sulamisvesien virtaamisen myötä. Luoteesta kaakkoon virrannut sulamisvesivirta on mannerjään vetäytyessä huuhtonut Orinoron puhtaaksi irtaimesta maa-aineksesta noin 10 000 vuotta sitten.

Satumainen valo, rauhallinen soliseva vesi ja metsän upea vihreä väri sekä ympäröivä rauhallisuus ovat totisesti kokemisen arvoiset.

Pohjois-Savoon voisi tulla hyvin visiitille ihan vain Orinoron takia (ja sammen ja kaviaarin, mutta siitä lisää myöhemmin). Mukaan kannattaa ehdottomasti pakata kumisaappaat, monessa paikassa on nimittäin pitkospuiden ympärillä suota, jonne ei ole kiva pludata lenkkareilla. Koirakin on syytä pitää remmissä jos sillä on tapana poukkoilla pitkospuilta sinne tänne.

Lisätietoja Orinorosta sekä selkeän vaelluskartan löydtä tämän linkin takaa.

Herra Longfield työmatkailee: Vuoden yöt numeroina

Moxcel, Herra Longfield tässä.

Jos olette siellä ruudun toisessa päässä näitä blogin juttuja lueskelleet, olette ehkä saattaneet rivien välistä bongata ajoittaisia huomioita minun viimeaikaisten työmatkojen lukumäärästä. Niitä on nimittäin tuntunut sekä minun että Hulinkin mielestä olevan tässä viime aikoina vähän normaalia enemmän, suoraan sanottuna vähän liikaakin.

Koska tilastot on kivoja, tein vuoden ajalta exceliin oikein listan että missä maissa ja kaupungeissa olen öitäni viettänytkään. Työmatkojen lisäksi setvin ja muistelin myös ihan omakivamatkojenkin takia muualla kuin kotona vietettyjä öitä, koska aloin miettimään että olenkohan ollut kokonaisuudessa enemmän öitä poissa kuin kotona. Aikaväliksi oli pakko ottaa 19.6.2015 – 19.6.2016, koska tuolloin sain listaukseen mukaan viime kesän Italian omakivareissun kaikki jännät kohteet, ja vielä pari yötä tämänvuotisesta Sveitsi-reissustakin.

Muualla kuin kotona vietetyiden öiden maalistasta tuli tämmönen:

Yli puolet vuoden 365 yöstä olen siis sentään ihan kotona kuitenkin viettänyt. Tuosta 166 muualla vietetyn yön kokonaissaldosta 35 kpl on ollut omakivamatkailua, joten työmatkaöiden määräksi tuosta jää 131. Siinä on kyllä mielestäni jo pikkasen liikaa, yli kolmasosan koko vuodesta oon herännyt jostain kummasta mestasta työmatkailun takia. Siihen kun vielä laittaa tuon rapean kuukauden omakivamatkailuöitä, niin ei paljoa jää puuttumaan siitä että olisi puolet vuodesta herännyt himasta, ja puolet jossain muualla. Mutta koti kuitenkin niukasti voitti muun maailman.

Kaupungeittain matkayöt jakaantuivat seuraavasti. Punaisella merkatut paikat on olleet työmatkakohteita, vihreällä taas omakivamatkojen jutskia:

Kaupunkien top5-listan muodostavat Qatarin Doha (28 yötä), Pakistanin Kasur (24), Suomen Varkaus (17) ja Espanjan Vigo (13) sekä Pontevedra (10). Omakivamatkojen ajan eniten öitä vietin Luostolla (7) ja Italian Bucinessa (6), muuten omakivamatkayöt oli yhden tai kahden yön visiittejä. Kuusi yötä vietin myös jossain päin maapalloa liikkuen, neljä lentokoneen kyydissä koomaillen ja kaksi Helsingin ja Tukholman väliä seilaavassa laivassa.

Ikimuistoisempien öiden joukkoon pääsee parin viikon pakistanilaisessa kontissa vietetyn rupeaman jälkeinen kotimatka, jonka aikana vietin ensimmäisen yön puoliksi Lahoressa ja puoliksi Lahoren lentokentällä seisoskelevassa lentokoneessa, ja sen jälkeisen yön vielä Qatarin Dohan lentokentällä nuokkuen. Tuon parin vuorokauden mittaisen kohtalaisen rasittavan matkan jälkeen lähdin vielä suoraan ruotsinlaivalle pariksi melko vähäunisiksi jääneeksi yöksi, ja sieltä kotiin päästyäni lähdin yhden kotona vietetyn yön jälkeen Espanjaan. Siinä kohtaa vähän mietitytti että onko missään mitään järkeä.

Lentokoneissa ja pakistanilaisissa konteissa vietettyjen öiden vastapainoksi on toki ollut sitten öitä oikein tasokkaissakin paikoissa, Qatarin Dohan luksuspilvenpiirtäjähotellit oli näistä varmaan hulppeimmat. Englannin Chesterissäkin oli melko päheä hotelli, ja oikeastaan Pakistania ja lentokoneita ja -kenttiä lukuun ottamatta kaikki nuo muutkin työmatkayösijat ovat olleet oikein hyviä ja inhimillisiä paikkoja kaikki.

Euroopan ulkopuolisia matkoja oli vuoden aikana yhteensä 8 kpl, Qatarissa kävin 4 kertaa, Pakistanissa kahdesti ja USA:ssakin kahdesti. USA:n kahdella matkalla onnistuin jotenkin ripottelemaan yöni viiteen eri osavaltioon, Etelä-Carolinan Hartsvillessä tuli tuolla puolen Atlanttia vietettyä eniten öitä. Siellä myös ekan kerran oikein tosissani sairastuin kesken työmatkailun, kun sain jonkun ihme kuumetaudin itseeni iskostettua, se ei ollut kauhean mukavaa. Kuten ei ollut sitten se toinenkaan kerta, joka tuli melko pian sen ensimmäisen kerran jälkeen; Pakistanin kontissa vietetty oksenteluvuorokausi ei ollut sekään kaikkein hohdokkain hetki elämässä.

Omakivamatkailun takia muualla vietetyt yöt ovat kaikki olleet pelkästään mukavia, Italiassa kaikki käydyt kohteet oli huikeita mestoja, ja ihan mukavasti on vuoden aikana näköjään tullut piipahdeltua ympäri koti-Suomeakin. Kahta laiva- ja yhtä Tampere-yötä lukuunottamatta Huli on ollut kaikilla näillä omakivamatkoilla mukana, which is nice.

Semmonen tilastokatsaus tällä kertaa. Matkailu avartaa, sanotaan jossain, ja kyllähän se sitä tekee, mutta toisinaan oon huomannut että sellainenkin jostain bongaamani mietelause kuin ”Matkailu v*tuttaa” pitää kyllä sekin joskus aika hyvin paikkansa – ainakin jos tuon ajatelman ekaan sanaan lisäisi vielä etuliitteen ”Työ”. Mutta onneksi ei kuitenkaan ihan aina!

Synttärimatka Sveitsin Zermattiin

Joka sanoo että nuoruus on kypsää ikää onnellisempi,
väittää että näköala vuoren juurelta on parempi kuin sen huipulta.

Zermatt yllätti meidät kaikki. Toki osasimme odottaa jylhiä maisemia, korkeita vuoria sekä kauniita kukkaniittyjä, mutta että NIIN jylhiä maisemia, NIIN korkeita vuoria ja NIIN kauniita kukkaniittyjä.. Ei, niistä ei olisi voinut edes uneksia.

Ei Zermattia ole turhaan kehuttu niin laskettelijoiden kuin patikoijienkin toimesta. Talviaikaan pienen autottoman kylän valtaavat talviurheilijat, ja kesäkuukausina (lähinnä heinä-syyskuussa) sinne ryntää vaeltajia, joita varten Zermattiin sekä kahteen sen lähikylään on kyhätty yhteensä noin 400 kilometriä merkittyjä, eri tasoisia patikointireittejä. Näiden lisäksi tarjolla on yllytyshulluille vuorikiipeilijöille jokunen yli 4000 metrin huippu valloitettavaksi. Tunnetuin ja yksi vaikeimmista on Matterhorn, ja helpoimpana yli 4000 metrin huippuna pidetään Breithornia (tarkkasilmäiset voivat muuten erottaa Breithorn-kuvasta ison määrän kiipeilijöitä valkealla lumella).

Me ehdimme viikossa nähdä ja kokea yhdessä vanhempieni kanssa paljon. Varmasti hurjasti enemmän kuin vanhempani olivat osanneet odottaa.

Kurkataan ihan ensimmäiseksi miltä meidän reissu näytti Instagramin puolella. Saadaan reissu näin kudottua pakettiin, ja siitä päästään sitten jatkossa pureutumaan tarkemmin reissun kohokohtiin. Herra Longfield on lupautunut kirjoittamaan ainakin Matterhornista ihan oman postauksen, itse odotan sitä jo kuumeisesti. Kuvia postaukseen on ainakin tuhoton määrä. Mutta nyt reissukuviin a la Instagram.

Reissu laitettiin käyntiin yllätyksellä. Herra Longfield oli varannut meille kaikille lentoliput business-luokkaan (jotain hyötyä herran jatkuvista työmatkoista), jonka vuoksi saimme ohittaa kaikki pitkät jonot ruuhkaisena lauantaiaamuna. Tämän lisäksi johdatimme vanhempani Finnairin Loungeen, jossa saimme rauhassa syödä aamupalaa ja fiilistellä tulevaa matkaa.

Noin 11 tuntia kestäneen matkan viimeinen etappi taitettiin Zürichistä käsin junalla. Viimeisen tunnin saimme nauttia aivan huikeista maisemista, siinä oli koko perhe ihan äimän käkenä!

Ensimmäinen aamu valkeni Zermatissa sumuisena. Matterhorn pysyi piilossa usvan takana vielä aamulla, mutta pian sen jylhä huippu alkoi pilkottaa sumun takaa.

Majoituspaikkamme mainoksessa luvattiin näkymä Matterhornille. Olimme tämän lupauksen kanssa hieman skeptisiä, mutta niin vain piti lupaus paikkansa. Huoneistomme terassilta saimme totisesti ihailla tätä jylhää Toblerone-vuorta koko reissun ajan.

Ensimmäinen aamu oli tosiaan sumuinen, mutta päätimme siitä huolimatta lähteä heti loman ensimmäisenä kokonaisena päivänä patikoimaan. Ensimmäinen trekki oli pelkkää nousua, ja tottahan se tuntui jaloissa ja pakaroissa. Vanhempani tekivät hieman lyhyemmän trekin, mutta me kapusimme Herra Longfieldin kanssa 1961 metrin korkeudessa olevaan Edelweiss Alterhaupt -hotellin ravintolaan. Ilma oli pilvinen ja ajoittain satoi myös ihan kunnolla vettä ja rakeitakin. Pilvinen ja kostea ilma sai kuitenkin maisemat näyttämään hurjan tunnelmallisilta. Olin sulaa vahaa Zermatin nummilla.

Loman kuvatuin kohde oli tietenkin Matterhorn. Matterhorn oli läsnä koko ajan, melkein aina kun päätämme käänsimme, näkyi massiivinen vuori jossakin päin ylväänä kuin Zermatin kuningas. 4478 metriin kohoavan pyramidin muotoisen vuoren huippu komistaa myös Toblerone-patukoita. Nämä kuvat on otettu illalla sekä heti aamulla. Iltakuvan nappasin kun kävelimme herra Longfieldin kanssa EM-futispelin jälkeen paikallisesta pubista majapaikkaamme, ja aamukuvan otin unihiekat vielä silmissäni, kun isäni huuteli aamutuimaan, että nyt se vuori näkyy terassilla koko komeudessaan!

Loman toisena päivänä kävimme ostamassa 3/5 peak passit. Näillä lipuilla meillä oli mahdollisuus käyttää rajattomasti alueen hissejä ja junia kolmena päivänä viiden päivän aikana. Ilma vaihtui korkealla vuorilla alituisesti, joten pari joustopäivää lipuissa oli oikein hyvä idea.

Ensimmäinen peak pass -päivä käytettiin loman toisena päivänä. Aivan majapaikkamme vieressä sijaitsi yksi kolmesta Zermatin hissiasemasta, ja sinne me suuntasimme heti liput ostettuamme. Nousimme kolmella eri hissillä aina 3883 metriin Kleine Matterhornin huipulle. Hissimatkalta sekä vuoren huipulta avautui reissun ensimmäiset henkeäsalpaavat maisemat. Jestas!

Ylhäällä olimme yhtä hymyä, ihailimme maisemia pitkän tovin, kävimme ihka oikean jäätikön sisälle kaivetussa tunnelissa sekä joimme kahvikupposet ennen kuin matka alaspäin alkoi. Kleine Matterhornin näköalatasanteella saimme myös ihmetellä miten pienen pieniä ihmisiä köpötteli Breithornin huipulle. Kuten jo aiemmin totesin, tätä huippua pidetään maailman helpoimpana yli 4000 metrin huippuna, pitäisiköhän seuraavaksi lähteä sinne?

Paluumatkalla maan pinnalle jäimme pois Furi-asemalla, joka sijaitsee 1867 metrissä. Kävimme täällä syömässä, ja sen jälkeen teimme yhdessä kevyen, noin kolmen kilometrin trekin Furin ympäristössä. Trekin varrella oleva tuulessa heiluva silta oli vähän pelottava. Hyvin me kaikki sen yli kuitenkin pääsimme, vaikka muutamaa hieman korkeanpaikankammoista ylitys jännittikin. Silta on 124 metriä pitkä ja sen alla on noin 50 metriä tyhjää. Ja toki sillan ritiläpohjasta näki koko ajan läpi mitä siellä alhaalla oikein oli..

Illalla lampsimme herran kanssa kahdestaan ruokakauppaan, ja paluumatkalla jäimme ottamaan kuvaa Toblerone-suklaasta sekä Toblerone-vuoresta. Tuloksen näette yllä.

Mustanaamaisia lampaita oli Zermatissa paljon. Lampaat jyystävät äkkijyrkkiä niittyjä puhtaaksi. Helpompi lampaiden on siellä ruohoa katkoa kuin ihmisen, jonka pitäisi sekoilla jyrkillä rinteillä trimmerin kanssa.

Kolmantena kokonaisena päivänä sää taas salli meitä. Lähdimme heti aamusta kohti Gornergratin juna-asemaa. Hammasratasjuna vei meidät 3089 metriin, josta avautui jälleen kerran huikeat maisemat. Ylitimme junan kyydissä puurajan, ja ihan huipulla meitä odotti valkea lumi. Gornergratin pääteasemalla – joka on Euroopan korkeimmalla sijaitseva maanpäällinen juna-asema – sijaitsee myös hotelli, ostoskeskus ja observatorio.

Trekkasimme herra Longfieldin kanssa Gornergratista alas asti Zermattiin. Vanhempani olivat mukana trekin ensimmäisen  osuuden, jonka jälkeen saatoimme heidät junaan. Maisemat olivat tällä trekillä ehkä koko reissun upeimmat, maisemia hallitsi tietenkin Matterhorn, josta nappasin varmasti satoja kuvia reissumme aikana.

Matkan neljäntenä kokonaisena päivänä lähdimme jälleen ylös. Nyt suunnaksi otettiin Zermatin keskustasta lähtevä funicular-juna, jolla päästiin välissä kaapelihissiin vaihtamalla Blauherdiin, 2571 metriin. Täältä lähdimme yhdessä Murmelipolulle, joka kulki murmelien valtakunnan läpi. Ostin ennen trekille lähtöä Blauherdin asemalta pehmomurmelin, joka kulki repun sivutaskussa koko murmelipolun läpi. Pitihän Heinrichiksi nimetyn pehmolelumurmelin nähdä lajitovereitaan alpeilla.

Vanhempani jatkoivat murmelipolulta matkaa junalla alas Zermattiin, ja me herran kanssa jatkoimme tuttuun tapaan jalan. Valitsimme Gourmetweg-nimisen reitin, joka kulki nimensä mukaisesti useiden alppimökkiravintoloiden ohi. Satuimme jolkottamaan hurjan viehättävän Chez Vrony -ravintolan vierestä. Menimme siitä jo itse asiassa ohi, kunnes aloimme molemmat mumista ääneen, että jestas miten mahtavan näköinen terassi tuossa olikaan. Hetken muminan jälkeen päätimme kääntyä takaisin ja istahtaa terassin aurinkotuoleihin. Kyllä voin sanoa, että en ole ennen Aperol Spritziä niin komeissa maisemissa juonut. Huhuhuh!

Perjantaina koitti juhannusaatto. Toivotin Instagramissa hyvää juhannusta muutamaa päivää aiemmin nappaamallani kuvalla (yllätys yllätys) Matterhornista. Kuva on otettu Riffelsee-järven rannalta. Samasta paikasta on otettu paljon upeita kuvia Matterhornista ja sen heijastuksesta peilikirkkaan järven pinnalta. Meidän trekkimme aikana järven pinta ei ollut täysin peilityyni, ja osa järvestä oli lisäksi vielä jään peitossa, mutta jonkinlaisen heijastuskuvan sain kuitenkin muistoksi.

Juhannusaattona kävelimme Gorner Gorge -trekin. Trekki vei massiivisen rotkon lävitse ja tupsahti lopulta upeille kukkiville alppikedoille. Keräsimme äitini kanssa molemmat seitsemän kedonkukkaa, jotka oli tarkoitus tunkea tyynyn alle illalla. Illalla kukat kyllä unohtuivat keittiön pöydälle maljakkoon.. Minä en muista mitä unta näin, mutta äitini taisi nähdä unohtuneista kukista huolimatta jostain komeasta urhosta unia, heheh!

Juhannusaattoillan vietimme herra Longfieldin kanssa kahdestaan. Vanhempieni jalat sanoivat itsensä melkein irti, mutta meissä riitti vielä sen verran virtaa, että jaksoimme talsia trekin ja pienen shoppailupyrähdyksen jälkeen kylpylään. Lilluimme lämpimissä altaissa monta tuntia, ja ai että se teki hyvää kropan väsyneille lihaksille! Kylpylöinnin jälkeen jatkoimme matkaa vielä syömään, pakkohan se paikallinen juustofondue oli päästä testaamaan.

Seuraavana aamuna pakkasimme kamat kasaan ja lähdimme Zürichiä kohti. Ehdimme tehdä pikaisen kierroksen myös hektisessä Zürichissä, josta matka jatkui sinivalkoisilla siivillä kotiin.

Zermatt teki meihin kaikkiin suuren vaikutuksen. Saimme nähdä ja kokea lumoavaa luontoa, joka vei melkein (kirjaimellisesti) jalat alta. Äitini oli heti reissun jälkeen tutkimassa miten majoituspaikkamme olisi vapaana vuoden päästä juhannuksena. Luulenpa siis, että järkkäämämme synttärimatka Zermattiin oli aika onnistunut!

Sydämelliset onnittelut vielä 70-vuotiaalle äidilleni.
Olet ihana ja niin kovin rakas.

Tahdotko nähdä ja fiilistellä lisää?
Jos vastasit joo, ala ihmeessä seurata meitä myös Instagramin puolella!