Herra Longfield työmatkailee: Louisiana

Morningstar, Herra Longfield tässä. Nyt olisi tarkoitus jatkaa taannoisen USA:n matkan puimista. Viimeksi jo terapoin läpi Alabaman Selmat ja Mississippin Jacksonit, ja nyt täytyisi vielä jaksaa kahlata läpi Louisianan Natchitoches eli Näkedääs, jonne Jacksonista lähdin eräs sunnuntaipäivä suhailemaan.

Matkallani Jacksonista Näkedeshhiin jouduin kuitenkin koukkaamaan ensin sellaiseen paikkaan kuin Poverty Point. Sinne oli mentävä, koska matkalla Natchitochesiin tiellä tuli vastaan kylttejä, jotka sanoivat että tästä seuraavasta kun käännyt oikealle ja ajelet joitakin maileja eteenpäin, niin pääset Poverty Pointtiin, ja se on UNESCOn maailmanperintökohde se. Ei mulla ollut silloin sunnuntaina mitään järkevää tekemistä suunnitteilla, joten koukkasin sitten hetken mielijohteesta katselemaan että mikä se tämmönen Köyhyys Piste oikein on.

Eipä se nyt rehellisesti sanottuna mikään maailman huikein nähtävyys ollut, kyseessä oli jonkinlainen Amerikan alkuperäisasukkaiden kolmisen tuhatta vuotta ennen Kolumbusta asuttama alue, jonne inkkarit olivat jostain syystä kasanneet kauhealla vaivalla maasta semmosia isoja maakumpuja geometrisesti jänskään muotoon. Ei ne läheltä katsottuna näyttäneet oikein muulta kuin normaaleilta luonnon muovaamilta kukkuloilta, mutta kun selvisi että luonnon sijaan kukkulat on kasautuneet siten, että kaverit on kasanneet maata kekoon yksi repullinen kerrallaan, ja että niitä repullisia on kolmen neliökilometrin kokoiselle alueelle kannettu vuosien saatossa ehkä semmonen sata miljoonaa, niin joutuihan siinä vähän miettimään että kuka hemmetti on joskus saanut ajatuksen tehdä jotain tämmöstä, ja ennen kaikkea, millä ilveellä se joku on saanut muut vakuutettua, että tää on nyt hei tosi järkevää ja tärkeetä kasata tähän mestaan maasta tämmösiä kasoja. Tiedä vaikka olisi sen yhden suuruudenhullun peruukkipään esi-isä siellä aikanaan suunnitellut omaa muuria pitääkseen inhottavat naapurimetsän inkkarit loitolla. On arvioitu, että Poverty Pointin käsintehdyillä kukkuloilla on asustellut aikoinaan semmonen 4000-5000 ihmistä, joka on tuon ajan asumukseksi ollut varsinainen metropoli.

Vaikka mesta oli tavallaan aika mitäänsanomaton, oli silti jotenkin mukava nähdä, että amerikkalaisetkin jollain tavalla sentään muistavat ja huolehtivat oman mantereensa historiasta ja menneistä ajoista. Oon saanut semmosen mielikuvan, että jenkit vähän nolostelevat omaa nuorta valtiotaan ja sen vaikkapa Eurooppaan, Afrikkaan tai Aasiaan verrattuna olematonta historiaa. Ehkä jostain tämmösestä alemmuuskompleksista johtuen jenkkilän väki ei aikoinaan ole pitänyt vaikkapa jotain 1800-luvun tai sitä aikaisempiakaan asumuksia oikein mitenkään säilyttämisen arvoisina paikkoina – oon joitain tämmösiä vanhojen, Amerikan asuttamisen aikaisten asuinpaikkojen alueille pystytettyjä museon tapaisia alueita käynyt kattelemassa, ja useimmissa on vain metsien ja niittyjen seassa kylttejä, missä kerrotaan että tässä kohtaa oli aikoinaan Alabaman pääkaupungin keskustori ja tossa kaupungintalo ja tossa seriffin talo, mutta ne kaikki purettiin aikanaan ja tiilet ja laudat ja kaikki käytettiin hyödyksi jossain muualla. Ei ole oikein koettu, että tämmösten vanhojen, vähän turhiksi käyneiden mestojen kunnossapito ja entisöinti olisi ollut rahan ja vaivan arvoista puuhaa. Tuntuu että vielä nykyäänkin melkeinpä jätetään syystä tai toisesta käyttämättömiksi ajautuneet mutta aikaisemmin merkittävissäkin rooleissa olleet talot ja paikat melko herkästi vain mätänemään paikoilleen, ja odotellaan että joku ohimenevä hurrikaani vetäisi ne ilmaiseksi ketoon.

Louisianan Natchitoches toki sitten oli poikkeus tähän sääntöön. Sieltä löytyi melko pittoreski joenvarsialue, jota on viime aikoina kovalla innolla ja vimmalla kunnostettu ja entisöity viime vuosisataiseen kuosiinsa. Siellä hortoillessani kävi mielessä, että tämmösessä paikassa voisi piipahtaa Hulinkin kanssa turisteeraamassa. Oon joskus ajatellut, että olisi hauska tehdä Hulin kanssa jonkunnäkönen road trip kaikkien näiden mun etelävaltioissa tutuiksi tulleiden paikkojen läpi, vaikkei ne nyt varmaan Hulia ihan hirveesti kiinnosta. Vein Hulin aikoinaan Puolan läpiajelulla pikkuseen Chelmnon kylään, missä aikoinani vietin työhommien takia liian monta yötä, ja olin ihan tulessa kun pääsin vaahtoamaan Hulille että kato, tässä mä kerran söin aamupalaa, ja hei, tuolta kaupasta kerran ostin limupullon, ja voitko uskoa, kattelin kerran tossa puussa istuvaa lintua. Vois olla Hulille aika rankka reissu jos joskus joku tämmönen etelävaltio-roadtrip saataisiin aikaiseksi.

Natchitochesissa käväisin muutamana päivänä yhdessä ja samassa hotellini läheisyydessä sijaitsevassa dinerissä syömässä kaikenlaista moskaa, ja jostain syystä paikan henkilökunta, joka koostui lähinnä jostain osa-aikaisista college-opiskelijoista, otti minut siellä silmätikukseen. Sain taas kauheeta kuittailua aksentistani, ja kovasti jouduin jälleen keksimään Suomesta kaikenlaista legendaa kun yritin selvittää että mikä se sellainen Finland oikein on, ja miksi hitossa sieltä on joku eksynyt pienen ja syrjäisen Natchitochesin pieneen ja syrjäiseen dineriin syömään. Eräs ilta diner oli tyhjä lukuun ottamatta töissä ollutta henkilökuntaa, ja jostain syystä ravintolaan työvuoronsa jälkeen hengailemaan jääneitä muita henkilökunnan edustajia. Ne töistä päässeet olivat ilmeisesti jokseenkin kännissä kaikki, ja niin oikeastaan taisi olla ne grillin ääressä pelleilleetkin, ja tästä johtuen tyypit ahdistelivat minua normaaliakin enemmän. En toki siitä kauheasti jaksanut häiriintyä, vaan tilasin jotain ruokaa ja jäin ylikierroksilla käyvien junnujen kanssa juttelemaan.

Siinä kun katseltiin ruokani valmistumisen aikana hassusti syttynyttä pientä rasvapaloa, ja seurattiin kuinka grillinkäyttäjä yritti sitä mukamas kauhuissaan jollain lastalla hakkaamalla sammuttaa, sain näiltä tyypeiltä jopa kutsun tulla viikonloppuna pelaamaan beerpongia. Se on jotain missä pöydälle asetellaan semmosia leffoista tuttuja punaisia muovimukeja, joihin sitten pitää heitellä pingispalloja pöydän kautta pompauttaen, ja jos onnistuu pallon lasiin pompauttamaan, vastapuolen joukkueen tyyppien täytyy juoda kaljaa. Minä toki ihmettelin että minkä hemmetin takia siinä pitää niiden pallojen ja mukien kanssa pelleillä, miksi ette vain juo sitä kaljaa niin kuin me Finlandiassa teemme. Tavallaan olisi ollut ihan hauska päästä paikallisten college-junnujen typeröintiä vierestä seuraamaan, mutta toisaalta olin ihan tyytyväinen että pystyin hyvällä omatunnolla sanomaan että valitettavasti lähden jo ennen viikonloppua takaisin kotiin, enkä nyt millään pääse teidän kanssa pingispalloja pomputtelemaan. Olen jo niin vanha ja raihnainen, että olisin varmasti kuollut sydänkohtaukseen jos olisin näiden diner-junnujen kaltaisten sähköjänisten kanssa lähtenyt jotain kaljanjuontikilpailua sun muuta urpoilua harrastamaan.

Sellainen oli se piipahdus Atlantin väärälle puolelle. Oli ihan mukava käydä näiden viimeaikaisten pakistanien ja qatarien vastapainona vähän toisenlaisessakin ympäristössä haahuilemassa, mutta yhteistä näille kaikille paikoille on kyllä aina se, että kaikista on aika kiva tulla takaisin kotiin.

Advertisement

Me ollaan Zermatissa!

Terveiset Sveitsin Zermatista!

Tulimme tänne juhlistamaan äitini syntymäpäiviä. Äitini oli noin parikymppisenä leidinä Sveitsissä kotiapulaisena puoli vuotta, ja on siitä asti haikaillut kauniin Sveitsin perään. Minäkin olen lapsesta asti kuullut tarinoita Alpeista ja jodlaavista herroista vuorien rinteillä, ja olenpa saanut myös nimeni erään pikkuisen sveitsiläisen tytön mukaan.

Äiti oli pakko tuoda tänne uudestaan, ja pyöreät vuodet loivat meille oivallisen tekosyyn pienelle synttärimatkalle.

Synttärimatkan aikana olemme saaneet ihailla huikeita vuoristomaisemia niin Zermatin kylästä käsin, kuin myös lähes 4000 metrin korkeudesta – ja kaikkialta siitä välistä. Olemme patikoineet yhdessä mitä henkeäsalpaavimmissa maisemissa, syöneet hyvin, nukkuneet pitkiä ja makeita yöunia, tuijottaneet jalkapallon EM-kisoja, shoppailleet (joskin hyvin vähän ökykalliista hinnoista johtuen), vierailleet jäätikön sisällä, syöneet alppilunta, juoneet kristallinkirkasta vettä suoraan alppipurosta, lässyttäneet söpöille mustanaamaisille lampaille, etsineet vuorien rinteiltä murmeleita sekä haukkoneet henkeä useamman kerran katsoessamme muhkeaa Matterhornia kaikista mahdollisista suunnista, ja miettineet yhdessä sitä kuinka kauniita Alpit voivatkaan olla.

Tästä kaikesta aion kertoa teille postausten muodossa enemmän, kunhan pääsemme ensin synttärimatkalta kotiin. Kuvia on kertynyt muistikorteille valtavasti, ja kädet jo syyhyävät, että pääsisin niihin käsiksi. Mutta ei ihan vielä, sillä nyt lomaillaan vielä hetki ja nautitaan tästä kaikesta, yhdessä perheen kesken. Videoterveiset saimme kasaan, tosin aika hölmöt sellaiset, mutta kuitenkin!

Aurinkoista ja lämmintä juhannusta!

Hyttysen hyrinä,
ukkosen jyrinä,
purojen juoksu,
mataran tuoksu,
matojen tonkija,
onnekas onkija,
mansikkamaito
– kesä on aito!

Jaakkolan porotila Luostolla

Moro, Herra Longfield täällä.

Lapin lomareissumme aikana hortoilimme eräs päivä Luoston lähellä sijaitsevalla Jaakkolan porotilalle tutustumaan porotilan toimintaan, ja tietty toiveissa oli myös päästä ihmettelemään niitä poroja ihan näppituntumalta. Porotilalle täytyi soittaa ja sopia vierailuajasta, sinne ei ihan ex tempore sovi paukahtaa pihalle, koska porotila on paitsi Jaakkolan perheen työpaikka, myös koti, ja vierailuja varten täytyy aina tilalla tehdä pieniä valmisteluja.

Meidät otti tilalla vastaan reipas kesä- tai siis talvityöläinen, ja ensi töiksemme kävelimme oppaamme ja isojen jäkäläpussien kanssa sisään poroaitaukseen. Porot tulivat tottuneesti meidän pussit kädessä tönöttävien turistien luokse, ja rauhallisesti odottelivat että saivat meiltä jäkälänpalasia narskuteltavakseen. Opastyttö samalla kertoili meille porojen hoidosta ja esitteli muutamia tilan poroja nimeltä. Laumassa on selvä hierarkia, ja kovimmat sarvipäät tulivat nytkin ensimmäisinä hakemaan turisteilta jäkälät, ja hierarkiassa alempana olevat joutuivat katselemaan sivusta – jos joku vähän alempitasoinen yritti vaivihkaa hiipiä jäkälöitä hakemaan, pomoporot ajoivat ne heti tiehensä. Me kyllä yritettiin vähän pomoporoja huijata, ja teimme yksittäisiä pistohyökkäyksiä niiden alempiarvoistenkin porojen luokse jotta nekin saivat vähän jäkälää syödäkseen. Poronhoitajat toki pitävät tarkasti huolen siitä, että kaikki pahnanpohjimmaisetkin saavat päivittäiset ruoka-annoksensa syödäkseen, turistien jakama jäkälä on sitten vähän niinku ekstraa.

Kun jäkäläpussit oli tyhjät, vietiin meidät hienoon vieraskotaan, jossa tarjolla oli pannukahvia ja kampanisut. Eväitä särpiessämme katselimme kotaan viritetyllä videotykillä pientä esitelmää ja kuvakoostetta Jaakkolan porotilan historiasta ja nykyhetkestä, sekä yleisemminkin porojen hoitoon liittyvistä kommervenkeistä.

Minulla oli mielikuva, että porot ovat Lapissa vähän samanlaisessa asemassa kuin pyhät lehmät Intiassa, ja että niitä vaeltaa pitkin poikin Lappia valtoimenaan ihan hirveitä määriä. Liikenne ei välillä kulje kun porotokka on päättänyt pysähtyä ottamaan tirsat keskelle moottoritietä, ja lähes jokaisella aukealla pitäisi pystyä bongaamaan muutamia kymmeniä poroja jäkälää syömässä. Todellisuus ei ihan tätä mielikuvaa vastannut, mutta ei se kaikilta osin ihan täysin metsässäkään ollut.

Poro-powerpointin aikana kävi selväksi, että Lapissa ei itse asiassa ole lainkaan villejä poroja, joka ikinen poro mikä jossain päin lakeuksia vaeltaa, on jonkun omaisuutta. Kesäisin porot päästetään vapaaksi vaeltelemaan pitkin Lappia, mutta talveksi ne haetaan takaisin aitauksiinsa, ja se ei olekaan mikään ihan sormien napsautuksella tapahtuva juttu. Poronhoitajat yhteistuumin ajavat porot jollain ilveellä isoihin aitauksiin, ja sieltä sitten katsotaan että kuka poro on kenenkin, ja ne kuljetetaan talveksi omiin aitauksiinsa hengailemaan.

Se kuka poro kuuluu kenellekin, tarkistetaan porojen korvissa olevista merkeistä. Jokaisella poronomistajalla on oma yksilöllinen korvamerkkinsä, tyyliin että Seppo Kekkosen (nimi muutettu) poroilla on kolme viiltoa alakorvassa ja puoliympyrän muotoinen merkki korvan päässä, ja Kaarlo Kakkosen (nimi myöskin muutettu) poroilla taas on kaksi kolmion mallista merkkiä yläkorvassa ja yksi viilto alhaalla, ja niin edespäin. Porotilallisilla oli ennen pienet kirjaset mukanaan, joihin oli merkattu jokaisen poro-omistajan korvamerkit, ja sen avulla sitten katseltiin elikoiden korvista että onkos tää nyt Sepon vai Kaarlon poro, vaiko peräti Arto Länsmanin (nimeä ei muutettu, mutta en tiedä omistaako herra poroja) tai itsensä Joulupukin (nimeä ei muutettu, varmana omistaa poroja!) joka on tänne väärälle alueelle jotenkin onnistunut eksymään. Nykyisin pienet vihkot alkavat olla historiaa, ja korvamerkit löytyvät tietokannoista interwebistä. Koskakohan muuten joku tekee jonkun Korvamerkki-appsin, jonka avulla voi ottaa poron korvasta kuvan, ja laite sitten kertoo että tämä on Arton poro, ei sun.

Syksyisin tapahtuvan poroerotuksen lisäksi toinen iso hässäkkä on alkukesästä, kun uudet poronvasat otetaan kiinni ja niiden korvat merkitään, siinäkin saa käyttää luovuutta kun liukkaasti liikkuvia poronvasoja yritetään saada kiinni ja pidetyksi aloillaan sen aikaa että saavat jengimerkit korviinsa. Poronvasoja pitää myös tarkkailla että kenen poron vasa kukin on, ettei vaan käy niin että mennään merkitsemään Sepon poroksi Kaarlon poron vasa.

Porojen omistamisessa on hyvin tarkat säännöt ja määräykset, että kuinka monta poroa saa missäkin poroalueella – paliskunta taitaa olla semmosen alueen oikea nimi – olla, ja kuinka monta poroa kunkin paliskunnan poro-omistajilla saa omassa tokassaan olla. Määriä vahditaan tarkasti, ja voisi kuvitella että laskentojen aikana ja sen jälkeen käydään melko vakavahenkistäkin keskustelua poro-omistajien kesken että kuinka monta uutta elikkoa minulla saa olla ja miksen minä saa pitää neljää uutta kun Kaarlokin sai, ja on se tuolla naapuripaliskunnassa helppoa kun siellä ei ole tota tommosta Kekkosen Seppoa aina kiukuttelemassa, viime vuonna sait seitsemän uutta ja nyt siinä kehtaat kiukutella, mulla sitä paitsi kuoli viime kesänä kaksi poroa liikenneonnettomuuksissa niin voisit vähän miettiä hei.

Pohjois-Lapin saamelaisilla on kuulemma vähän eri säännöt ja löyhemmät kiintiöt porojensa kanssa. Siellä päin saamelaisilla oli vielä jokin aika sitten tapana matkustaa kesäisin porojen kanssa pitkin pientareita ja majoittua kotateltoissa siellä mihin porot kulloinkin pysähtyvät – nykyisin kun on moottorikelkkoja sun muuta apuvälineistöä, on tällainen täysipäiväinen poropaimentolaisuus päässyt saamelaistenkin parissa vähenemään. Ruotsin ja Norjan puolella saamelaisilla on jopa laissa määritetty yksinoikeus poronhoitoon, Suomessa ei tämmöstä lakia ole vaan poroja saa hoitaa vaikka ei olisikaan sellaista hienoa saamelaispukua, minkä väreistä ja raidoista näkee kaikki kantajansa perhesuhteet ja sukupuut ja lempiruoat ja Wifin salasanat, ja jollaisten omistajana on aina hermostuttava jos jossain päin maailmaa joku missi tai Lordi keikaroi ihan väärän värisessä saamelaispuvussa tai typerää informaatiota antavassa neljäntuulenhatussa. Lordiko muka olisi sukua Inarin Kekkosille sekä Nuorgamin Kakkosille, ja lohenmäti kaurapuurossa on miehen lempiruokaa, tämä on väärin ja kaikki on kiellettävä heti!

Esitelmässä kävi myös ilmi, että työläiden poroerottelujen lisäksi ainakin Jaakkolan porotilan väki käy kesäisin Keski-Suomessa asti keräämässä poroille jäkälää. Jäkälä on porojen suurta herkkua ja talviaikana myös tärkein ravinnon lähde, ja sen avulla saadaan myös porot ja turistit tutustumaan toisiinsa lähemmin. Ei ole siis mitään ruusuilla tanssimista porojen hoito, vaan kovaa ympärivuotista työtä.

Muiden paikallisten kanssa poroista juteltaessa pystyi rivien välistä lukemaan, että poroista on ainakin tietyille elinkeinoharjoittajille riesaakin, muutama ihan suoraan sanoi senkin että kesäisin on todella ärsyttävää kun ne porot tosiaan joskus jumittavat autoteillä. Moottorikelkka-ajelullamme opas kertoi, että vaikka porot teoriassa kerätään aina talveksi aitauksiin, ei niitä kaikkia aina saada kuitenkaan kiinni, tai joku saattaa aitauksista päästä karkuun. Ja koska ne on niin tottuneita kuulemaan moottorikelkan ääniä ennen kuin saavat ruokaa, karanneet porot hakeutuvat usein hengailemaan moottorikelkkareittien varrelle. Muutamia kertoja on kuulemma tullut vastaan tilanteita, jolloin kelkkareitin keskellä on maata nököttänyt karkuriporo, eikä sitä sitten saa siitä hevillä siirrettyä, porot kun eivät ole moksiskaan jos moottorikelkkaa revittämällä yrittää ne saada liikkelle.

Tottahan se varmaan on, että poroista on pientä riesaakin, mutta kyllähän porot ja poronhoito kuuluvat ainakin minusta melko keskeisenä osana koko Suomen meininkiin, joten porot laiduntakoot normaaliin tapaan kesäisin pitkin Lappia. Paikalliset ei varmaan viidenkymmenen kerran jälkeen enää kauheasti jaksa tien vallannutta porotokkaa ihastella, mutta turisteja ei varmana haittaa, jos matka tyssää siihen kun porohuligaanit ovat tien vallanneet. Mekin Hulin kanssa välillä autolla ajaessa oikein toivottiin että tulisipa nyt jostain vastaan porojengi, jonka seassa voisi tietä pitkin madella ja ottaa jonnekin Snapgrammiin kuvia ja videoita tapahtumasta. Koska oli talvi, ei loppupeleissä nähty poroja kuin vain porotilojen aitauksien sisällä, täytyy siis varmaan tulla joskus kesäaikaan takaisin!

Herra Longfield työmatkailee: Alabama ja Mississippi

Moccamaster, Herra Longfield tässä.

Viimeaikainen työmatkasarjatuli jatkui eräs kaunis sunnuntaipäivä matkalla ison meren väärälle puolelle, Ameriikan Yhdysvaltoihin.

Tällä kertaa tarkoitus oli käydä piipahtamassa tuttuakin tutummassa Alabaman Selmassa moikkailemassa ja jotain työasioitakin siellä piti viikon verran tehdä. Sieltä piti sitten siirtyä jollain ilveellä Louisianaan seuraavaa viikkoa viettämään, sielläkin kohteena oli jo aiemmin tutuksi tullut paikka nimeltään Natchitoches. Ja koska valitsin siirtymisilveekseni autolla köröttelyn, ajattelin näiden viikkojen välisen viikonlopun oleilla jossain Alabaman ja Louisianan osavaltioiden väliin jäävässä Mississippin osavaltiossa. En googlettelulla löytänyt paikasta oikein mitään erityisen mielenkiintoista mestaa, joten valitsin viikonloppuasuinpaikakseni osavaltion pääkaupungin virkaa tekevän Jacksonin.

Matkan ensimmäisen yön tosin vietin sellaisessa paikassa kuin Montgomery. Se sijaitsee Selman tapaan Alabaman osavaltiossa, ja siellä on sellainen jännä juttu kuin lentokenttä. Montgomeryn kaupunki ei ole mikään maailmoja järisyttävän iso paikka, joten paikan lentokenttäkin on melko pikkuinen. Minusta on aina kiva päättää lentomatka johonkin tämmöseen pikkukenttään, missä ei oo mitään hirveetä härdelliä eri terminaaleineen ja käytäväkilometreineen, ei oo ryysiksiä, ei oo kiirettä. On vain yksi matkalaukkuhihna, pari pikku vuokra-autokojua ja ei yhtään jonoa missään. Jenkkilään meno on aina pienimuotoinen urakka jo itsessään, joten on kiva jos lentelyiden jälkeen pääsee nopeasti ja kivuttomasti kentältä ulos. Useimmiten nämä mun työmatkakohteet sijaitsee kaukana myös näistä ihan pieniäkään lentokenttiä omistavista kaupungeista, joten tavaksi on tullut mennä ekaksi yöksi nukkumaan johonkin lentokentän lähellä olevaan hotelliin. Yleensä sitä on menomatkan jälkeen sen verran väsymyksestä pöllyssä, että ei oo hyvä idea lähteä siitä vielä autolla suhailemaan jonnekin kauemmas. Niinpä tälläkin kertaa etsiydyin vain Montgomeryn lentokenttää lähimpään Hampton Inniin, kirjauduin sisään ja kaaduin sängylle korisemaan.

Seuraavana aamuna reippaana poikana sitten matkasin Montgomerystä Selmaan. Selmahan on tätä nykyä huippukuuluisa mesta, koska joku amerikkalainen tyyppi teki sellaisen leffan, jonka nimi on Selma. Ja se Selma-leffa ei kerro Marge Simpsonin siskosta, vaan ihan oikeesti tästä liian usein varakotinani toimineesta alabamalaisesta pikkukylästä, ja siitä mitä siellä kerran tapahtui kaupunkiin piipahtamaan tulleelle Martin Luther King Jr. -nimiselle herrasmiehelle ja hänen seurueelleen. Martin Luther King Jr. on tullut näiden jenkkimatkojeni aikana hyvinkin tutuksi, olenhan Selman lisäksi käynyt Washingtonissa katsastamassa jampalle pystytetyn massiivisen muistomerkin, kuin myös Memphisissä ihmettelemässä kaverin viimeiseksi lepopaikaksi jäänyttä motellia. Selmassa tummaihoisten kansalaisoikeuksien puolesta tapellut Martti seurueineen lähti eräs päivä marssimaan Montgomeryyn, mutta päästyään Selman Edmund Pettus -sillan yli, otti marssiväen vastaan valkoihoisten poliisisetien ryhmä, jotka hyökkäsivät marssijoiden kimppuun pampuin ja kyynelkaasuin. Väkivallattomuuteen viimeiseen asti vannonut Martti joukkoineen ei tehnyt vastarintaa, joten hommasta muodostui aika yksipuolinen ja ruma näytös, joka sai lehdistössä nimen Bloody Sunday. Tapaus oli tietenkin omiaan kasvattamaan Martin aatteiden ja myös sen Selman sillan kuuluisuutta, ja nyt monta vuotta tapauksen jälkeen, joku sitten meni ja teki koko Selmasta ja sillanylityksestä oikein leffankin.

Ensimmäisiä kertoja Selmassa haahuillessani menin eräs päivä kylän pikkuiseen keskustaan autollani, ja lähdin kamera kädessä haahuilemaan paikan katuja pitkin. Kuvia räpsiessäni yhdeltä talon terassilta alettiin huutelemaan, pelkäsin jo että kuka naapurivahti sieltä tulee haulikon kanssa räiskimään, mutta huutelija osoittautuikin ihan ystävälliseksi alabamalaiseksi, joka muuten vaan tervehti satunnaista ohikulkijaa. Kaverille vastatessani jotakin jamppa kutsui minut oitis terassilleen, koska aksenttini oli kuulemma niin vänkä että nyt oli otettava selvää missä päin maailmaa tuollaista mongerrusta oikein harrastetaan. Minähän toki terassille menin kun kerran pyydettiin, huutelijalla oli siellä vaimonsa, lapsensa ja vielä naapurin vanhempi ukkokin seuranaan, ja piakkoin istuskeltiinkin siellä terassilla kukin omalla keinutuolillamme olutta särpien. Lapsen kanssa katottiin karttakirjasta, että missä se semmonen Finland oikein on, ja muistaakseni valehtelin siinä taas Suomesta kaikenlaista yliampuvaa samalla kun keinutuoleissamme eestaas kiikuttiin. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että terassilla kiikkusteleva tummaihoinen, vanhahko huutelijan naapuri, oli ollut mukana tässä Martin Luther Kingin kuuluisassa marssissa, ja muutenkin oli aikoinaan pyörinyt Martin mukana ties missä. Silloin en oikein osannut muuta kuin sanoa ”oh, thats great”, koska en oikein edes tiennyt että mistä hiton marssista nyt oli kyse. Martin nimen nyt sentään tunnistin silloinkin, joten osasin vähän päivitellä että onpas upeeta ja mahtavaa, kuten asiaan kuuluu. Selma-leffasta viisastuneena osaisin nykyään olla paljon vakuuttavammin ihmeissäni, jos Martin marssille osallistuneen kaverin kanssa vielä joskus pääsen keinutuolissa terassille istumaan.

Selmassa ei tällä kertaa käynyt mitään Martin marssin tapaista merkittävää, ainoa merkillepantava tapahtuma oli kun paikallisen tehtaan lähellä sijaitsevassa Hog Heaven –grilliruokahökkelissä kävi viikon aikana monta kertaa joku ulkomaalainen tahvo tilaamassa rallienglannilla Parpekjuu Sändvitsiä ja Daiet Dokhtor Peppäriä. Viikon selmailun jälkeen olikin aika pakata kimpsut ja kampsut vuokra-autoon, kirjoittaa navigaattoriin Mississippin Jacksonissa sijaitsevan hotellin osoite, ja suhailla pitkin interstate-teitä sinne. Olen joskus aiemminkin tainnut hösöttää siitä kuinka mukavaa Ameriikassa on ajella autolla, ja niin oli nytkin, jokusen tunnin ajelujen jälkeen huomasin olevani Jacksonissa, ja melko kivuttomasti löysin hotellini edustallekin. Ja koska hotellilla oli valet-parking meininki, pomppasin hotellin etuovilla autosta ulos, otin kampsut ja kimpsut kantoon ja annoin parkkipoitsun ajella autoni jonnekin. Se on kyllä aina ihan kätevää kun ei itse tarvitse lähteä jonnekin parkkikompleksiin hätiköimään.

Mississippi ei ole sieltä kaikkein mielenkiintoisimmasta päästä kun Jenkkilän osavaltioita aletaan laittaa riviin. Pinta-alaltaan USA:n 32. ja väkiluvultaan 31. isoin osavaltio on saanut nimensä Pohjois-Amerikan pisimmän joen mukaan, joka myötäilee osavaltion länsirajaa. Osavaltiolla ei ole mitään hienoa ja kuuluisaa seuraa oikein missään urheilulajissa, eikä sieltä tahdo oikein mitään tunnettua kaupunkiakaan löytyä – pääkaupunki Jackson on isoin, enkä minulle ainakaan tullut kaupungista minkäänlaista mielikuvaa kun yritin osavaltiosta jotain viikonloppuviettopaikkaa etsiä. Joskus kävin Mississippin ja Louisianan rajalla sijaitsevassa Vicksburgissa, missä oli ihan hieno Amerikan sisällissotaa käsittelevä kansallispuisto, joka piti sisällään joitain sodanaikaisia taistelutantereitakin. Osavaltion lainsäädännössä on jotenkin määritelty, että uhkapelaaminen on Mississippin maiden alueella kielletty, mutta koska vesialueista ei sanota laissa mitään, Mississippi-joella ja osavaltion etelärannikolla lilluu useita kasinolaivoja, jotka jonkun verran turisteja ja rahaa sentään vetävät, mutta siinäpä se sitten melkein onkin.

Viikonloppuna Jacksonin keskustassa hortoillessani sain taas törmätä muissakin USA:n isommissa kaupungeissa tutuksi tulleeseen ilmiöön, eli ihmisiä ei ainakaan viikonloppuna tullut oikein missään kaupungin kaduilla vastaan. Kaupunkia pitkin vaellellessani laskeskelin huvikseni, että näenkö kaduilla enemmän ihmisiä vai oravia. Oravat pitivät kärkitilaa melko pitkään, mutta lopulta törmäsin sentään yhteen hääkuvia ottavaan seurueeseen, ja eräällä muistomerkillä tuli vastaan myös tämmösen naisten hassun Rollerderby-jengin jonkunnäköiset kalenterikuvaussessiot, joiden avulla ihmiset veivät lopulta tilaston kärkipaikan itselleen.

Hääkuvausjengi otti kuviaan jonkun paikallismuseon pihalla, ja minä kävin ovia vähän kiskomassa ja kokeilemassa että onkohan mesta auki. Olihan se, joten sinne sitten menin Mississippin ja Jacksonin historiaan tutustumaan. Ihan hyvää tarinaa siellä oli varsinkin Amerikan sisällissodasta ja siihen johtaneista tapahtumista.

Mississippi oli yksi ns. orjaosavaltioista, joiden rikkaat, valkoihoiset plantaasiomistajat ei yhtään tykänneet pohjoisemmassa USA:ssa heränneestä ajatuksesta, että ruoskapalkalla töitä tekeviä tummaihoisia voitaisiinkin yhtäkkiä alkaa kohtelemaan kuten ihmisiä. Tämä pienimuotoinen erimielisyys johti siihen, että muutamat näistä etelän osavaltioista irtaantuivat koko USA:sta, ja homma eskaloitui lopulta ihan aseelliseen sotaan asti pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välille. Etelän orjavaltion reipas väki siinä leikissä sitten lopulta otti edistyneemmiltä pohjoisen pojilta koteloonsa, mutta vaikka orjuus tavallaan USA:sta sodan seurauksena lakkautettiinkin, oli tummaihoisten kohtelu maassa senkin jälkeen melko kammottavaa vielä pitkään. Vaadittiin vielä monta vuotta aikaa ja mm. se yksi Martti marssimaan ihmisten kanssa alabamalaisten siltojen yli päin valkoihoisten poliisien pamppuja, jotta hommasta tuli edes jotenkuten tolkullista.

Vaikka maan presidenttinä kikkaileekin nykyään jo samanvärinen kaveri kuin nämä aikoinaan ruoskaa syöneet, ja ihmisten asenteessa on toki menty kovastikin paljon inhimillisempään suuntaan niistä ajoista, kun vielä oli ihan OK käydä viikonloppuostoksien lomassa nappaamassa pari heräteosto-orjaa, on rasismi silti vielä melko voimissaan varsinkin näissä etelävaltioiden syvissä sopukoissa. Jotkut yhä jaksavat toisten amerikkalaisten ihonväristäkin kitistä, mutta enimmäkseen nykyään kiukutellaan muiden maiden kansalaisten olemassaolosta USA:n mahtavan ja hienon maaperän alueella. Jännä nähdä, saako ne nyt sen yhden peruukkipäisen kaverin sinne Valkoiseen taloon Obaman tilalle, tiedättekö sen tyypin, joka telkkarissa aina ennen huusi potkuja kaikille. Sillä tuntuu olevan aika jänniä ideoita, jotain jättimäistä muuriakin se on suunnittelemassa USA:n ja Meksikon väliin koska sillä tavalla Amerikasta tulee taas suuri tai jotain.

Jackson oli hiljaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ihan mukava paikka vähän latailla akkuja, ja sunnuntaina lähdin hyvissä ruumiin ja mielen voimissa ajelemaan kohti seuraavan viikon asuinpaikkaa, joka oli Louisianan osavaltiossa sijaitseva kylä nimeltä Natchitoches. Tässä mestassa – mikä muuten jostain syystä lausutaan jotenkin tyyliin näketesh – olin aikoinani yhden parin viikon rupeaman viettänytkin. Sen samaisen visiitin aikana kävin siellä Vicksburgissakin silloin, mutta muuten en muistanut paikasta oikeastaan yhtään mitään.

Näketeshistä kuitenkin lisää seuraavalla kerralla. Postauksen toinen osa julkaistaan tasan viikon päästä sunnuntaina. Tämä romaani loppui nyt tähän.

Illallinen auringonlaskun aikaan, Tallinnan Teletorn

Yhteistyössä ravintola Teletorn.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna hyppäsimme perjantaina töiden jälkeen noin 15 työkaverin kanssa tilataksiin, ja otimme suunnaksi Länsisataman. Hurautimme Itämeren yli laivalla, ja kirjauduimme vielä samana iltana hotelliin Tallinnan Vanhaan kaupunkiin. Kello kahdeksalta (edelleen samana iltana), meille oli varattuna pöytä Tallinnan televisiotornista, jonka sisällä, 175 metrin korkeudella, sijaitsee Brasserie & Restoran Teletorn Tallinn -niminen ravintola. Usein kyllä puhutaan ihan vain Teletorn-ravintolasta, tai suomalaiseen suuhun vieläkin paremmin istuvasta ”ravintolasta Tallinnan televisiotornissa”.

Ravintola sijaitsee siis televisiotornin sisällä, tarkemmin sanottuna 22. kerroksessa, 175 metrin korkeudella maanpinnasta. Ravintola on Pohjois-Euroopan korkein, tai se siis sijaitsee korkeammalla kuin yksikään muu ravintola Pohjois-Euroopassa. Tallinnan televisiotorni on avattu noin viiden vuoden rakennusurakan jälkeen vuonna 1980, joten kovin vanhasta rakennuksesta ei ole kyse. Koko hökötyksellä on korkeutta yhteensä 314 metriä, ja se on – yllätys yllätys – Viron korkein rakennus. Matkaa televisiotornille kertyy Tallinnan Vanhasta kaupungista noin 10 kilometriä. Meidän 10-henkinen porukka pulitti isosta tilataksista 30 euroa matkatessamme televisiotornille perjantai-iltana.

Ravintolasta pääsee ihailemaan maisemia verkkoaidan takaa avoimelle näköalatasanteelle, jonne meidän porukasta eivät kaikki uskaltaneet tulla. Minä toki heiluin siellä yrittäen yllyttää kaikki jänishousutkin mukaan, mutta jotkut eivät mun houkutteluista huolimatta tulleet lähellekään näköalatasanteen ovia.

Ihailimme maisemia ystäväni kanssa kahdesti. Ensin kipitimme näköalatasanteelle alkupalojen jälkeen kun ilta-aurinko oli vasta laskemassa horisontin taakse ja taivas oli vielä suhtellisen kirkas. Toinen visiitti näköalatasanteelle tehtiin lumoavan kauniin auringonlaskun aikaan illallisen päätteeksi. Kyllä veti sanattomaksi! Taivaalla möllöttävä tumman oranssi aurinko laski meren taa melkein silmissä. Hurjan kaunista.

Mutta ennen kaunista auringonlaskua söimme kolmen ruokalajin illallisen, jonka ravintola tarjosi minulle sekä ystävälleni ruokajuomineen päivineen.

Tarjoilijan ohjatessa meitä pöytäämme, yllättivät ravintolasta avautuvat maisemat sekä valoisuus ainakin minut. Korvat olivat vielä hieman tukossa piiiitkän hissimatkan päätteeksi, samalla kun kevätaurinko oikein puski puhtaista ikkunoista valoa sisään. Aurinkolaseilla olisi melkein ollut käyttöä.

Ravintola on sisustettu modernisti ja se näkyy myös pöytään kannetuissa annoksissa. Ravintola ei ole pienten piperrysten fine dining -mesta. Annokset ovat kookkaita sekä kauniita, erikoisilla makuyhdistelmillä leikitellään hauskasti ja ruokalistaa selatessa saattaa mennä sormi suuhun, sen verran hyviltä annokset kuulostavat.

Me päädyimme tilaamaan alkuun merellisiä herkkuja. Ystäväni annos piti sisällään savusilakkajäätelöä, punajuuritahnaa, siikacarpacciota, wakamea ja ruisleipälastuja. Minun teki taasen kovasti mieli keittoa, ja niinpä päädyin tilaamaan bouillabaissen, joka piti sisällään sokerihernettä, inkivääriä, kermavaahtoa sekä Soft Shell -rapua. Bouillabaisse oli hurjan hyvää, ja selvisin lisäksi hienosti hieman pelottavan näköisen ravun syömisestä! Ystäväni annoksen jännin osa oli ehkä savusilakkajäätelö. Saattaa kuulostaa joidenkin korvaan hieman liian erikoiselta, mutta se oli meistä kummastakin todella herkullista.

Alkupalat huuhdeltiin alas Cavalla, sillä skumppa toimii aina.

Me istuimme ystäväni kanssa kolmen hengen seurueessa, kun meidän muu porukka oli toisessa hieman isommassa pöydässä. Olimme tehneet varaukset erikseen, mutta mitä se nyt tähän taas kuuluu? Ei mitenkään, mennään eteenpäin, on pääruoan vuoro.

Tosi iso osa meidän porukasta tilasi pääruoaksi ankkaa, niin teki myös ystäväni. Hän kehui annosta, mutta sanoi, ettei ankassa ollut sille ominaista rapeaa rasvaista kuorta (meniköhän se nyt näin..?). Ankan kanssa lautasella möllötti appelsiini-riisipallo, paksoita, sokerihernettä, mini-parsakaalia, porkkanaa ja punaviinikastiketta.

Minä taasen halusin olla erilainen nuori ja tilasin rohkeasti listalta lammasta, tarkemmin sanottuna Sous Vide -kypsytettyä lampaansatulaa, friteerattua kateenkorvaa, vihannesgratiinia, minivihanneksia ja rosmariinikastiketta. Lammas näytti hailakan ruskealta klöntiltä muuten kovin värikkäällä lautasella, mutta eipä se makuun vaikuttanut. Lammas oli mureaa, ja jestas se passasi hyvin lisukkeiden kanssa yhteen. Ainoastaan pienet porkkanat olivat minusta hieman liian rapsakoita, niitä olisi voinut keittää vielä pari minuuttia lisää.

Pääruokien kanssa joimme lasit tarjoilijan suosittelemia punaviinejä. Olin sen verran lahopää etten sitten kirjannut viinien nimiä ylös.. Mutta kääntykää tekin vain rohkeasti tarjoilijan puoleen, ja kysykää mikä viini sopisi teidän ruokien kanssa parhaiten yhteen.

Jälkiruoaksi olisimme haluneet ystäväni kanssa ravintolan erikoisannoksen – neliömetrijälkiruoan. Valitettavasti pöydässämme ei ollut jälkkärille tarpeeksi tilaa(!), eikä muita sopivia pöytiä ollut vapaana. Niinpä meille suositeltiin muita jälkkäriherkkuja. Tämä sopi hyvin.

Minä mussutin tyytyväisenä tumman suklaan brownien samalla kun ystäväni söi ehkä maailman kauneinta jälkiruokaa. Siinä iski kyllä annoskateus siinä määrin, että unohdin kuvata oman jälkiruokani. Hah! Ystäväni tiramisu oli koristeltu upeilla kukilla ja lautasella oli sen lisäksi mm. ruisleipäjäätelöä. Sain toki maistaa tätä kaunokaista, ja yhdessä tulimme siihen tulokseen, että ruisleipäjäätelö maistuu mämmiltä. Nam!

Ilta oli oikein onnistunut. Ruoka oli hyvää, maisemat erityisesti loppuillasta henkeäsalpaavat ja meidän oma Oscar-tarjoilija varasti kyllä sydämeni söpöydellään! Voimme vain suositella tätä hieman Tallinnan ydinkeskustan ulkopuolella olevaa ravintolaa, se on kokemus niin maku- kuin näköaistille.

Psssst.. Olemme käyneet herra Longfieldin kanssa myös Tallinnan Vanhassakaupungissa Ribe-nimisessä ravintolassa. Sekin oli oikein hyvä paikka, mutta ei siellä näin upeaa auringonlaskua pääse todistamaan.

San Michelen hautausmaasaari, Venetsia

On tulikuuma päivä Venetsiassa heinäkuun alussa viime kesänä. Päätimme lähteä herra Longfieldin kanssa hellettä pakoon kaupungin hautausmaasaarelle, josta ajattelimme löytävämme varjoa sekä puutarhan, jossa voisimme hautausmaahan tutustumisen jälkeen istua rauhassa piknikeväiden kanssa. Käymme paikallisessa ruokakaupassa, valitsemme hyvät eväät ja ison kasan vettä mukaamme, ja lähdemme venebussisatamaan odottelemaan oikeaa vaporettoa.

Korkein muurein ympäröity neliön mallinen San Michelen hautausmaa erottuu selkeästi jo Venetsian pohjoisrannalta. Matkaa ei ole kuin jokunen sata metriä, ja malttamattomana odotamme venebussin tuloa – tule jo, haluamme mennä tutkimaan muurien takaa piilossa olevaa hautausmaata! Lopulta pääsimme matkaan.

Hautausmaasaarella vierailu on ilmaista, toki vaporeton käytöstä tulee maksaa, mutta muita kuluja vierailusta ei kerry. Paikka on kokonaisuudessaan hyvin ainutlaatuinen koko maailman mittakaavassa, mutta niinhän Venetsiassa melkein kaikki on.

Ennen muinoin ruumiit haudattiin Venetsian pääsaarille mm. kirkkoihin, mutta Napoleonin aikoihin 1800-luvun alussa päädyttiin hygieniasyistä avaamaan kokonainen saari hautasmaata varten. Hautausmaalle on haudattu merkkihenkilöiden (esim. säveltäjä Igor Stravinsky) lisäksi tuikitavallisia venetsialaisia.

Ensi askeleet Venetsian hautausmaalla saivat meidät vakuuttuneeksi siitä, ettemme totisesti olleet suomalaisella hautausmaalla. Ensinnäkin hautausmaasaarella oli todella kuuma, varjoa antavia suuria puita oli kyllä tarjolla, mutta saarella ei saanut nauttia eväitä, joten se siitä piknikistä. Toiseksi haudat olivat risteineen hurjan valkoisia, ja värikkäitä kukkia näkyi paljon. Kolmas, ja ehkä myös suurin kontrasti meille tutumpiin hautasmaihin oli se, että järjestään lähes kaikissa hautakivissä pällisteli haudassa nukkuvan henkilön kuva. Eikä kuvat olleet vain mustavalkoisia pönötyskuvia, iso osa kuvista oli värillisiä ja niissä hymyiltiin, juhlittiin ja näytettiin hurjan onnellisilta. Luin myös jostain, että osissa haudoissa on kuva jo valmiina odottamasssa sinne tulevaa ruumista (en osaa kyllä sanoa onko kyseinen henkilö jo pilvien päällä ja hautaus on tapahtumassa pian, vai onko kyseisen kuvan jamppa vielä elävien kirjoissa).

Yhdessä osaa neliskanttista hautausmaasaarta oli toinen toistaan komeampia pömpeleitä, joiden sisään saattoi mennä rukoilemaan ja/tai muistelemaan rakasta vainajaa. Olen näitä pömpeleitä nähnyt leffoissa, mutta ensi kertaa pääsin näkemään niitä ihan livenä. Isoja sekä kauniita olivat, ja ihan varmasti todella kalliita.

Venetsian hautausmaa on jaettu osiin uskontojen mukaan. Ísoin osa on varattu katolilaisille, jonka lisäksi löytyy ainakin juutalaisten, evankelilaisten ja ortodoksien alueet. Kuuluisuuksien haudoille on jopa opasteet, ja paikalla käy paikallisten lisäksi paljon turisteja. Meidän vierailumme aikana ei hautausmaalla oikein ketään muita ollut, mutta tulee silti muistaa, että alueella tulee käyttäytyä kohteliaasti. Saarella vietetään edelleen hautajaisia, sukulaiset vievät kukkia rakkaidensa haudoille ja muistelevat heitä. Tästäkin syystä on tärkeää käyttäytyä alueen arvon mukaisesti.

Vierailu Isola di San Michele -hautausmaasaarella oli ehdottomasti paahtavasta kuumuudesta huolimatta ainutlaatuinen kokemus. Vaikka eväät syötiinkin lopulta aika karulla vaporetto-aseman penkillä, jäi käynnistä kaunis muisto. Kaunis on totisesti oikea sana tälle hautasmaalle. Prahan vanhasta juutalaisesta hautausmaasta pidän myös suuresti, mutta se ei ole samalla tavalla kaunis ja viehättävä paikka kuin Venetsian hautausmaa.

Missä ja miten sinne pääsee?

San Michelen hautausmaasaari sijaitsee Venetsian pohjoisosan ja Muranon välissä. Sinne pääsee Fondamente Noven pysäkiltä linjoilla 4.1 ja 4.2. Hautausmaa on auki kesäaikaan kello 7.30-18.00, talviaikaan hautausmaan portit menevät kiinni kello 16.00.

Tässä oli muuten vihoviimeinen postaus viime kesän Italian matkalta! Johan näiden kirjoittamisessa menikin melkein vuosi. Muut Venetsian jorinat löytyvät seuraavien linkkien takaa.

• Videopäiväkirja Venetsiasta
• Venetsia – mikä mesta!
• Pyhän Markuksen aukio, Venetsia
• Huokausten silta, Venetsia

Koiran kanssa hotellissa, vinkit onnistuneeseen lomaan

Yhteistyössä Scandic Tampere Station.

Koirien kanssa matkustaminen on yleistynyt ja yleistyy jatkuvasti lisää. Ihmisen paras ystävä halutaan ottaa matkoille mukaan, ja koiraa kuljetetaan nykyään myös yhä useammin mukana työmatkoilla. Haluaisikohan Horatio lähteä herra Longfieldin kanssa vaikkapa seuraavalle työmatkalle Kiinaan – sieltähän nämä sinikielet ovat alun perin kotoisin. Ties vaikka Horatio törmäisi siellä jossain munkkiluostarissa kaukaisiin vartioiviin sukulaisiinsa.

Liikkuva elämäntyyli ei ole este koiran hankinnalle, vaikka toki on mietittävä tarkasti onko koiralle omista ja perheen menoista huolimatta tarpeeksi aikaa, sillä sitä koira tarvitsee. Aikaa, yhdessäoloa ja tekemistä. Meillä ei ole koskaan ollut vaikea yhdistää suhteellisen vilkasta arkea, herra Longfieldin jatkuvia työmatkoja sekä omia harrastuksiamme koiran kanssa hengaamiseen. Haastavaa se toki ajoittain on, lähinnä minun näkökulmastani, kun omia iltapäivämenoja joutuu rukkaamaan ja säätämään herran työmatkojen vuoksi aika useinkin. Mutta onneksi meillä molemmilla on joustavat työajat, mahdollisuus tehdä etätöitä ja valtavan mukavia ystäviä, jotka pitävät koirista.

Sekä pilven päällä lepäävä Koda että nykyisin vihreässä Vihervaarassa sekoileva Horatio liikkuu meidän mukana mahdollisimman paljon. Koira pyritään ottamaan mukaan lähes joka paikkaan. Olemme tulossa ja menossa paljon, haluamme kokea ja nähdä, ja jos tämän yhtälön haluaa pitää kasassa, on koiran pakko liikkua mukana. Pakko on kyllä väärä sana, sillä kuten varmasti lastenkin kanssa (anteeksi koira-lapsi-vertaus!), reissuissa mennään koiran ehdoilla, sitä ei pakoteta mihinkään eikä sille haluta aiheuttaa huonoja muistoja.

Koiran kanssa matkustetaan toki paljon myös näyttelyiden perässä. Nämä näyttelyt ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Niistä on varmaan turha alkaa tässä puhumaan sen enempää, niistä joko tykkää tai ei tykkää. Omasta mielestäni ne ovat mukava paikka tavata tuttuja, sekä karvattomia että karvaisia. Pääasia näyttelyissäkin on minusta se, että pidettäisiin mielessä onko koiralla siellä kivaa vai ei.

Me päätimme Horation saapumisen jälkeen käydä näyttelyissä pentu- ja junnuiässä ihan siitä syystä, että pikkupoika tutustuisi kaikenlaisiin koiriin, näkisi hälinää, kuulisi kovaa meteliä, oppisi olemaan pelkäämättä isoja tiloja ja saisi uusia kokemuksia turvallisesti meidän seurassa. Nämä kaikki ovat toteutuneet, mutta päälle on tullut vielä useisiin mukaviin ihmisiin tutustumista! Näin aikuisiällä uusia kavereita ja ystäviä ei tule vastaan joka päivä, joten otan jokaisen mahtavan ihmisen ilolla vastaan.

Vappuna matkasimme Tampereen kansainväliseen näyttelyyn. Koska näyttelyihinkin mennään koiran ehdoilla, ja pyrimme ottamaan ne minilomana, päädyimme varamaan huoneen Scandic Tampere Stationilta, joka tarjoaa asiakkailleen lemmikkihuoneita. Tämä oli Horation toinen hotellikeikka, joten osasimme herran kanssa varautua reissuun paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Kokosimme teille kaikille koiran kanssa matkustaville, tai sitä harkitseville, muutamia käytännön vinkkejä koiran kanssa hotellissa majoittumiseen. Olkaapa hyvä!

p.s. Listan jälkeen sitten selviää miten meidän kävi Tampereen KV:ssa!

Varauksen tekeminen

Huoneeseen majoittuvasta lemmikistä (oli se sitten koira, lisko taikka vaikka pupu) on toki ilmoitettava heti varauksen teon yhteydessä. Lemmikkiasiakkaita ei voi sijoittaa allergiahuoneisiin ja muutenkin huoneen sijainnilla voi olla iso merkitys onnistuneeseen hotellilomaan. Asiakaspalvelussa osataan ohjata koiranomistajat esim. isompiin huoneisiin (koiran rotu ja koko kannattaa ehdottomasti tuoda esille), huoneisiin josta pääsee nopeammin ulos, joissa on tilavammat pesuhuoneet, joissa on parempi äänieristys, jotka on helpompi siivota yms. Osiin hotelleista voi jo tehdä erikseen lemmikkivarauksen netinkin kautta, joten varauksen teko on vaivatonta ja nopeaa.

Scandic Tampere Stationissa hoidin varauksen sähköpostin kautta ja sain iloisia viestejä ilmoitettuani, että meillä olisi yksi reippaat 30 kiloa painava karvakasa mukana. Ystävällinen asiakaspalvelu takasi sen, että hotelliin oli mukava saapua, eikä ollut sellaista oloa, että emme oikein olisi tervetulleita sotkemaan siistiä hotellia ison koiran kanssa.

Perillä meitä odotti iso huone, jossa odotti suuri vesikippo. Tilaa oli vaikka mulle jakaa. Laskutilaa oli paljon ja Horatio löysi monta mukavaa lekottelupaikaa huoneen lattialta – yhdet tirsat otettiin myös pesuhuoneen lattialla.

Ulkoilumahdollisuudet selville

Monessa Suomen kaupungissa on useampi kuin yksi hotelli. Hotellin sijaintia kannattaa miettiä toki esim. näyttelypaikan mukaan, mutta meistä tärkeämpää on se, että hotellin läheisyydestä löytyy hyvät ulkoilumahdollisuudet. Horatio on tottunut kävelemään paljon metsässä, ja se tykkää seikkailla puskien seassa, nuuhkia jokaista mahdollista oksaa, katsella lintuja jne. Tästä syystä emme mieluusti varaa hotellia aivan ydinkeskustasta.

Scandic Tampere Station sijaitsee juna-aseman välittömässä läheisyydessä, joten jos Tampereelle saapuu koiran kanssa junalla, pääsee kamojen sekä koiran kanssa kätevästi suoraan hotelliin. Hotellin läheisyydessä oli myös muutama puisto ja rauhallisempi asuinalue, joissa saimme kävellä teillä ja poluilla poukkoilevan koiran kanssa kaikessa rauhassa siitäkin huolimatta, että oli vappuaatto.

Hotellihuone kotoisaksi

Jos koira on ujompaa sorttia, on sille hyvä varata hotelliin tuttuja tuoksuja mukaan: oma peti, mahdollisesti myös häkki jos koira tuntee olonsa siellä turvalliseksi, lempileluja, järsittävää jne.

Horatio ei ole ujo. Se ottaa paikan heti haltuun ja alkaa sen jälkeen vartioida omia mestojaan. Ensimmäisellä hotellikeikalla Horatio oli oikein erityisen vartioiva. Luulen, että pikkuista poikaa hieman jännitti uusi paikka, ja sen takia hän vartioi ensimmäiset tunnit hotellihuoneen ovella ilmoittaen meille jokaisesta oven takana kulkevasta otuksesta. Vasta sitten maltettiin tulla järsimään siankorvia ja ottamaan torkkuja meidän sängyn viereen.

Tampereen keikalla Horatio ei jännittänyt yhtään. Se puski omaan tapaansa vimmalla eteenpäin, meni ensimmäisenä hissiin ja sieltä ulos, tutki hotellihuoneen tarkasti ja kävi sitten lepäämään. Hotellin aulassakin Horatio köllötti leppoisasti keräten tietenkin huomiota massiivisella olemuksellaan muilta hotellin asiakkailta. Nyrpeitä katseita emme osaksemme saaneet kertaakaan.

Yksinolo hotellihuoneessa

Koiraa ei ole hyvä jättää hotellihuoneeseen yksin heti saapumisen jälkeen. Paikkoihin ja uuteen ympäristöön kannattaa tutustua yhdessä ja odottaa, että koira rauhoittuu ja alkaa vaikuttaa normaalilta itseltään. Jos koira on kovin herkkä haukkumaan yksinollessaan, kannattaa miettiä, voiko/haluaako koiraa jättää huoneeseen yksin vai voisiko asian hoitaa niin, että koiran kanssa olisi koko ajan joku.

Kun huoneesta sitten lähtee pois, kannattaa oveen ripustaa Koira sisällä –lappu, jos sellainen hotellihuoneesta löytyy. Ja ennen kuin lähtee yhtään mihinkään, pitää varmistaa, ettei koira saa hotellin ovea itse auki. Hotellihuoneiden ovet ovat usein semmoista sorttia, että nokkela koira saa kyllä avattua ne kohtuullisen helposti. Voisi olla kohtuullisen noloa löytää oma koira hotellin respasta tai juoksentelemasta vapaana käytävillä kun palaa takaisin illalliselta tai aamupalalta. Sen jälkeen voisi muutama nyrpeä katse langeta.

Ennen huoneesta lähtöä tulee tarkistaa, että koiralle on riittävästi raikasta vettä saatavilla. Ruokaa ja/tai järsittävää on myös hyvä jättää näkyville, on toisella sitten jotain tekemistä yksin ollessaan.

Scandic Tampere Stationissa Horatio vietti yksin noin neljä tuntia. Kävimme vappuaattona kaupungilla kävelemässä sekä syömässä Hookissa, ja takaisin tullessamme hipsimme aivan hiljaa huoneemme taakse, jotta olisimme kuulleet haukkuuko Horatio huoneessa vai ei. Hiljaista siellä oli. Oven avattuamme meitä oli vastassa unenpöpperöinen jässikkä.

Lista varusteista

Loppuun vielä hieman listaa siitä, mitä nyt ainakin tulisi ottaa mukaan jos hotellilomalle lähtee mukaan myös koira.

• omat ruoka- ja juomakipot koiralle (vaikka usein hotellin toimesta huoneessa odottaa suurehko vesikippo)
• oma pyyhe koiralle (koiralle tarkoitettuja pyyhkeitä voi olla myös tarjolla, tämä kannattaa varmistaa varauksen tai sisäänkirjoittautumisen yhteydessä)
• lempilelu(ja)
• järsittäviä luita
• oma peti (häkki tarvittaessa)
• ruokaa
• kaulapannat/valjaat/kuljetushihnat (flexi voi olla hankala ahtailla hotellin käytävillä tai kaupunkien keskustoissa)
• omistajalle sään mukaiset ulkoiluvaatteet
• iloinen ja reipas asenne auttaa aina

Mitenkäs meillä sitten meni Tampereella? Yllättävän hyvin. Lopullinen koodisarja oli seuraava: JUN ERI JUK 1 SA PUK 3 VARASERT. Eli siis junnusarjassa Horatio sai arvosanaksi erinomainen (JUN ERI). Horatio oli junnusarjan voittaja (JUK 1) ja oli Sertin arvoinen (SA). Kilpailusarjassa (mukana kaikkien luokkien parhaat urokset) Horatio oli kolmas ja sai Varasertin (sitä en osaa selittää suomeksi). Hyvä Horatio! Ja kiitos Scandic Tampere Station!

Cafe~Cafen salaattilounas, Praha

Oikein hyvää palautetta saanut kahvila aivan Prahan vanhan kaupungin sydämessä voi kuulostaa joidenkin korvaan liian hyvältä ollakseen totta. Eihän turistien valloittamissa keskustoissa voi koskaan olla mitään oikeasti hyvää kahvilaa/ravintolaa, jossa myös paikalliset viettäisivät aikaa. Näitä kaikkien metsästämiä kahvila- ja ravintolahelmiä tulee etsiä pieniltä sivukaduilta, joinne ei keskustan melut juuri edes kuulu.

No ei se kyllä ihan noinkaan mene. Ainakaan Prahassa sijaitsevan Cafe∼Cafen osalta. Jos ette mua usko, niin lukekaa muutama TripAdvisorin kommentti ja/tai käykää itse testaamassa paikka seuraavalla Prahan reissulla.

Trendikäs ja freesi Cafe∼Cafe sijaitsee vain muutaman hassun askeleen päässä Vanhankaupungin aukiolta. Me satuimme menemään sisään ystäväni kanssa sattumalta. Lounasnälkä yllätti kaksi leidituristia, ja sen seurauksena aloin selata vatsa muristen opaskirjaa, josta bongasin yhden lupaavalta kuulostavan lounasravintolan. Menimme kolkuttelemaan paikan ovia, mutta meitä oli vastassa sen verran epämääräinen sisäänheittäjä, että päätimme kääntyä kannoillamme ja etsiä toisen lounasmestan.

Cafe∼Cafe sattui sijaitsemaan hyvin lähellä tätä toista ravintolaa, joten sen suurempia miettimättä astuimme sisään valoisaan kahvilaan joka melkein seireenien (mies-seireenien) tavoin kutsui meitä vellovan nälän kourissa riutuvia luokseen.

Tilasimme lounaaksi raikkaat smoothiet sekä salaatit. Ystäväni kokeili pekonilla höystettyä ceasar-salaattia, jota hän muistaakseni tituleerasi parhaaksi koskaan syömäkseen salaatikseen. Minä nautin raikkaan rapusalaatin, jonka kruunasi hieman tulinen salsa, joka vei kieleni mennessään.

Salaattien ja smoothieiden lisäksi meidän pieneen pyöreään pöytään kannettiin myös vadillinen leipää sekä iso vesipullo. Vesilaseina toimi Suomenkin ravintoloissa tutuiksi tulleet Dietan Hobstar-lasit, joita löytyy itseasiassa meiltä kotoakin kahta eri kokoa yhteensä 24 kappaletta.

Lounashetki oli herkullinen, todella herkullinen. Cafe∼Cafea voimme suositella lämpimästä ystäväni kanssa kaikille Prahaan reissaaville! Kurkkaa lisätietoja kahvilan facebook-sivuilta.

Herra Longfield työmatkailee: Galicia, Espanja

Monqistador, Herra Longfield täällä.

Pakistanien sun muiden Qatarien vastapainoksi oon tässä viime aikoina päässyt välillä ihan inhimillisiin ja normaaleihinkin paikkoihin matkustelemaan työn merkeissä. Espanjan Galiciassa sijaitsevasta Vigosta oon täällä aiemminkin hölissyt, ja nyt menin samalle seudulle taas pariksi viikoksi asustelemaan, mutta ekaa yötä lukuunottamatta majailin tällä kertaa Pontevedra-nimisessä kaupungissa.

Pontevedra olikin oikein mukava pieni kaupunki, yksi harvoista työmatkakohteista jonne voisin ihan hyvin kuvitella tuovani Hulinkin joskus mukanani jos tilaisuus aukenee. Pontevedrasta on hyvä tietää semmonen pieni knoppi, että siellä muinoin rakennettiin semmonen laiva ku Santa Maria. Tällä botskilla sitten eräs kaunis päivä tuossa viitisensataa vuotta sitten kaveri nimeltään Kristoffer Kolumbus lähti kavereidensa ja parin muun venhon kanssa vähän purjehtimaan, ja he saivat päähänsä että hei, mennäänpä nyt niin pitkälle tota Atlanttia kun kyetään, ja siinä tohinassa tulivat vahingossa löytäneeksi Amerikan.

Hotelli, missä asustelin, sattui sijaitsemaan ihan Pontevedran vanhan kaupungin rajalla, joten mikäs sieltä oli tehdä iltaisin pistohyökkäyksiä vanhoja katuja ja taloja ihmettelemään. Ei haitannut, vaikka useimmiten työpäivät menivät tosi myöhään, ja hotellille pääsi vasta joskus iltakahdeksan jälkeen. Kaduilla oli iltaisinkin mukavan leppoisa meininki. Siellä pelattiin futista ja turistiin niitä näitä ja juotiin katukahviloissa kahvia tai jotain vahvempaa vielä iltayhdenkintoista aikaan arkipäivinä. Oikeastaan haittasi, jos töistä pääsi joskus normaaliin skandinaaviseen aikaan, koska sitten piti odottaa monta tuntia ennen kuin ravintolat aukaisivat ovensa. Espanjassa tuntuu edelleen olevan valloillaan aikoinaan siestasta johtunut elämäntapa, eli se että ihmiset tekevät asioita vasta hemmetin myöhään illalla. Se taas aiheuttaa sen, että mm. ravintolat avaavat ovensa vasta joskus iltakasin jälkeen, koska ennen sitä ei asiakkaita tule. Ennen, kun siestaa vielä vietettiin, työpäivä ihmisillä katkesi aina joskus lounasajan jälkeen pariksi kolmeksi tunniksi. Sitten käytiin himassa, syötiin perheen kanssa ja vähän ehkä jotain muutakin siinä puuhailtiin, ja sitten mentiin takaisin töihin ja töitä jatkettiin iltaan asti. Nykyään ei siestaa enää vietellä, mutta silti työpäivien pituus ei kuulemma ole entisajoista juurikaan lyhentynyt, ja normaali elämä keskittyy sen takia yhä hyvinkin painavasti myöhäisiltoihin. Turisteille ja muille vierailijoille toki kiva asia tuollainen, kun voi sitten myöhään illallakin lampsia pitkin paikkoja mukavassa ihmisvilinässä, mutta parin paikallisen suusta kuultuna tuo meininki on kuulemma ihan älytöntä. Ihmiset on vaan töissä eivätkä pysty olemaan perheidensä ja kavereidensa kanssa, unet jää vähiin ja viikonloppuna sitten lähinnä levätään että jaksaa taas viikolla olla espanjalainen. Yksi paikallinen kaveri oli ollut Norjassa joskus vaihdossa, ja häntä oli siellä alkanut oikein ärsyttämään miten ihmiset oli jo viiden aikoihin perheidensä kanssa jossain puistoissa tai ravintoloissa tai jossain. Miksi nuo voi tehdä tuolla tavalla, mutta meidän pitää olla 12 tuntia vuorokaudesta töissä?

Yksi syy, miksi Espanjassa on melko kovat työajat, on maan yleinen jama. Se ei ole ihan kovimmassa tikissä meinaan. Suomessa voivotellaan nuorisotyöttömyyttä, mutta Espanjassa se on ihan eri sfääreissä Suomeen verrattuna – jostain luin että 15-24 -vuotiaiden espanjalaisten työttömyysprosentti on luokkaa 50 %, se on ihan karmean paljon enemmän kuin Suomessa (22,1 %, googlasin). Käytännössä siis puolet espanjalaisista vastavalmistuneista junnuista ei saa töitä, ja ne jotka saa, on vähän niinku pakotettuja sitten tekemään mitä pomo käskee, tai muuten tulee lähtö ja oven takana hattu kourassa pyörivästä 4000 innokkaasta odottelijasta valitaan joku toinen korvaamaan. Firmoilla on nykyään tapana ottaa ”trainee”-nimikkeellä koulusta valmistuneita tyyppejä töihin, määräaikaisella vuoden sopimuksella. Näille ympärivuosihessuille ei tarvitse maksaa kuin 600€ kuukausipalkkaa, joten firmoille on kiva juttu napsia innokkaita/epätoivoisia koulusta päässeitä ties mihin hommiin hanttiliksalla, ja vuoden jälkeen heittää kaikki pois ja ottaa uusi satsi tilalle. Jos joku junioreista oikein toden teolla näyttää vuoden aikana kyntensä, se saattaa ehkä saada peräti ihan oikeankin työpaikan, mutta kuulemma melko pienellä prosentilla tommonen onnistuu. Sama homma toki on sitten niillä vanhemmillakin työntekijöillä, jos alkaa hankalaksi ja valittaa että miksi on työaika näin pitkä, se helposti lyhenee nollaan ja sitten on joku innokas nuori siellä tilalla vetämässä naama väkinäisessä hymyssä 14-tuntista työpäivää.

Espanjasta onkin kuulemma tätä nykyä käynnissä jonkinnäköinen pienimuotoinen nuorien maastapako. Se on toki ihan ymmärrettävää, jos ei kotimaasta meinaa töitä löytyä. Etelä-Amerikka varsinkin on espanjalaisille hyvä mesta, koska siellä puhutaan samaa kieltä, ja eurooppalainen koulutus on arvossaan. Tämä muuttoliike kyllä näkyi Pontevedrassakin, siellä nimittäin tuli vastaan huomattavasti enemmän vanhoja, eläkeikäisiä ihmisiä kuin nuoria tai edes keski-ikäisiä. Pitkällä tähtäimellä ei ole kovinkaan hyvä kehityssuunta tämmöinen.

Tiedä sitten johtuiko asia nuorisotyöttömyydestä vai rasismista vai ihan vaan siitä että jollain oli huono päivä ja mulla oli huono tuuri, mutta minä pääsin matkani aikana ehkäpä oikein viharikoksen uhriksi. Tai no, en minä oikeastaan, mutta minun vuokra-autoni kuskinpuoleinen ovi sai eräs päivä työpaikalla ollessani melkoiset avaimella raavitut ristinollanaarmut pintaansa. Tuona päivänä en mitenkään kusipäisesti ollut autoani pysäköinyt edes, joten kiukkukohtauksen syyn on täytynyt olla jotain muuta kuin liian lähelle parkkeerattu auto. Paikallisten kanssa asiaa pohtiessamme emme saaneet mitään selkeää syytä aikaiseksi. Kovasti siellä vakuuttivat, että eihän nyt kellään voi henkilökohtaisesti minua vastaan mitään olla, koska olen niin kiva ja mukava ja kaikenkaikkiaan ihan mahtavan hieno ja super ja paras kaikista ihmisistä. Autossani ei ollut väärän maan kilpiäkään, joten perusrasismikaan ei kuulemma oikein tuntunut uskottavalta selitykseltä, koska mistä joku olisi voinut tietää että se auto on ulkomaalaisen käytössä.

Itse veikkasin, että muiden kivoista sanoista ja kehuista huolimatta varmaan jollain oli minua vastaan jotakin, ja se sitten jotenkin näki joku aamu että tuosta autosta se nyt nousi, ja sitä pitää nyt kolhia koska perkeleen suomalainen täällä vie meidän työt ja naiset tai miehet ja espanja espanjalaisille, rajat kiinni ja paikallinen Timo Soini ja kansa kyllä tietää, ja sitten olikin ovessa jo isot ristit ja ympyrät ja oliko neliökin siihen vielä hahmoteltu. Onneksi asia hoitui minun kannaltani ilmoittamisen jälkeen todella vaivattomasti, paikalliset turvallisuustyypit vähän yritti selvittää että näkyisikö turvakameroista kuka tempun oli tehnyt, ja ilmoittivat sitten että he hoitavat vuokrafirman kanssa asian kuntoon, mun ei enää tarvinnut sen jälkeen tehdä asian eteen yhtään mitään. Eikä kukaan ees tullut räkimään mua naamaan tai puukottamaan loppumatkallakaan.

Vigo, Pontevedra ja Santiago de Compostela kuuluvat kaikki Galician itsehallintoalueeseen. Viimeisenä päivänäni tein suhailumatkan paikallisen junnun kanssa, koska heitin kaverin vähän matkan päässä sijainneeseen kotikyläänsä, jottei hän joutunut bussilla menemään ja sinne pennosiaan haaskaamaan (se oli yksi niistä 600 euron kuukausipalkan traineeista). Vastineeksi jamppa lupasi esitellä mulle mestoja. Se olikin oikein mukava suhailutuokio se, ja siinä erinäisiä rantoja, kukkulanhuippuja ja rannikkokyliä kierrellessä pääsi kaverin juttujen ansiosta vähän paremmin sisään paikallisten sielunelämään. Yksissä tuumin teimme reissun aikana sellaisen johtopäätöksen, että Galicia on Espanjan Suomi, ja Suomi Euroopan Galicia. Molemmat on muista vähän syrjässä olevia, kohtalaisen tuntemattomia kolkkia, joissa asuvat ihmiset eivät ole niin ulospäin suuntautuneita, mutta ovat keskimäärin ihan fiksuja ja ahkeria tyyppejä, ja molemmissa on oikein puhdasta ja nättiä luontoa vaikka muille jakaa.

Galicialaiset kuulemma inhoavat madridilaisia, jotka ovat leuhkoja ja ylimielisiä ja haukkuvat Galician asukkaita junteiksi ja pölvästeiksi. Kaikesta näki, että tämä galicialainen junnu oli kotiseudustaan ylpeä, vaikka esittelikin paikkoja välillä semmosen pienen itseironian ja ehkä noloudenkin häive äänessään, vähän niinku suomalaisilla tiettekö, mitä ne nyt meistä ajattelee. Kaveri oli selkeästi oikein ajatuksen kanssa miettinyt että mitä paikkoja käydään katsomassa ja missä järjestyksessä. Jänskin paikka ja tarina oli eräällä kukkulan huipulla sijainneella puulla, johon paikkakunnan asukkaat olivat kuulemma joskus kauan aikaa sitten hirttäneet paikallisen aatelisen, jota kukaan ei voinut sietää. Kun paikalle oli tullut viranomaiset murhaa selvittämään, oli sitten paikallisilta alettu kysymään että kukas tän jätkän nyt oikein meni tähän puuhun hirttämään. Ylitsevuotavassa yhteishengessään paikalliset oli kuulemma kaikki vastanneet ”Me kaikki murhasimme aatelisen”, ja koska viranomaiset eivät koko kylää voinut oikein vankilaankaan passittaa, painettiin koko murha lopulta villaisella. Tuo puu kasvaa paikalla vieläkin, tosin se on nykyään jotenkin käpristynyt joksikin valkoista, puolikuollutta pensasta muistuttavaksi oksaryppääksi.

Toinen jänskä paikka oli rantabaari, jonka terassille mekin mentiin muun väkijoukon sekaan istumaan. Siinä aikamme odoteltuamme lähdimme sisätiloihin katselemaan että missäs henkilökunta oikein luuraa, mutta baari oli sisältä ihan tyhjä, lukuunottamatta esiintymislavalla makoilevia kahta isoa koiraa. Se oli jotenkin absurdi tilanne, terassilla oli kymmeniä ihmisiä, kaikilla niillä oli juomat tai ruoat edessään mutta henkilökuntaa ei ollut, ainoat olennot baarin sisällä oli kaksi koiraa. Kyllä sitä henkilökuntaakin jostain sitten lopulta paikalle pelmahti, mutta ennen sitä baariin tuli vielä kolmaskin koira, jonka kanssa ne lavalla makoilleet hurtat alkoivat temmeltämään.

Jampan kanssa tuli lopulta ajettua ympyrää koko ilta, pääsin näkemään mm. simpukankuorikirkon ja aasiaitauksen ja kiviveistoksia täynnä olleen rannan, ja siinä samalla tuli Galician ja Suomen lisäksi hölistyä myös muunmuassa koripallosta, Jari Litmasesta, ISISistä, Apocalypticasta, Wire-TV-sarjasta, appelsiineista ja Laplace-muunnoksista. Oikein mukavat suhailut oli, vaikkei meille käynytkään niin hyvin kuin Kristofferille, Amerikan sijaan löydettiin perille sinne minne pitikin. Mutta Galiciasta kyllä löytyi katseltavaa ja ihmeteltävää, seudulle voisi ihan tosissaan joskus jonkun turisteerausreissun Hulinkin kanssa joskus tehdä. Tee sinäkin! Tai jos et Hulia mukaasi tahdo, niin mene sit ilman.

Tunnin pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan

Moomen, Herra Longfield tässä.

Vietin tuossa tovi sitten pari viikkoa työmatkalla Espanjan Galiciassa. Kaksiviikkoisen reissun väliin osunut viikonloppu piti sisällään reissuni ainoan vapaapäivän, kun 16-tuntiseksi venyneen lauantain jälkeen sain sunnuntain pitää vapaata. Majapaikastani Pontevedrasta ei ollut kovinkaan pitkä matka läheisien ja melko kuuluisienkin pyhiinvaellusreittien päätekohteena sijaitsevaan Santiago de Compostelaan, joten sinne minäkin päätin sitten lähestyvän pääsiäisen kunniaksi tehdä vuokra-autollani pyhiinvaellusreissun moottoriteitä pitkin. Itse asiassa minä en ollut vielä jokin aika sitten koskaan kuullutkaan mistään Santiago de Compostelasta, mutta eräs kerta Hulin vanhempien luona vieraillessamme anoppini tästä paikasta kertoi, ja paikan nimi oli sitten jäänyt jonnekin aivonystyröihin muhimaan. Kun huomasin että hemmetti, toihan on tossa ihan vieressä, oli vapaapäivän suhailukohde nopeasti selvillä.

Tarinan mukaan joskus vuoden 800 paikkeilla paimenukko tuli kiihkoissaan jonkun piispan juttusille lähellä Santiago de Compostelaa. Piispa piirteli siinä just tikku-ukkoja Raamatun takakanteen, ja kuunteli sivukorvalla kuinka paimen kertoi että oli nähnyt metsässä kummia valoja. Yhtäkkiä piispalla välähti. Kynä tippui kädestä, ja piispanhattukin varmaan kaatui tohinassa lattialle, kun piispa nousi ylös, ja kertoi että kuule paimenukko, sinä löysit Jeesuksen opetuslapsen haudan, Jaakoppi tai joku semmonen on varmana haudattu just siihen missä ikinä niitä valoja näitkään. Näiden kiistattomien todistusten valossa paikalle riensi oitis joukko ihmisiä, jotka paimenen neuvojen ja piispan valvovien silmien alla rakensivat kirkon siihen missä niitä valoja oli ollut, ja missä aivan varppina on Jaakkiman hauta. Vielä nykyäänkin tuossa samassa paikassa seistä nököttää kirkko, ja oikein todella hieno ja iso sellainen nököttääkin. Ja siellä kirkon kellarissa on yhä sen Jarpin hautakin, se toimii samalla näppärästi näiden kuuluisien pyhiinvaellusreittien päätepisteenä. Tuonne kirkkoon minäkin sitten noin tunnin mittaisen pyhiinvaellusmatkani päätin.

Koska tein matkani palmusunnuntaina, oli kirkossa meneillään jumalanpalvelus, ja siellä oli karmea määrä ihmisiä. Minä en siitä toki lannistunut, vaan menin sinne muiden mukana paikkaa ihmettelemään, enkä pahoittanut mieltäni edes siitä että siellä kirkon keskellä seisovalla lavalla oli joukko vanhoja punaviittaisia ukkoja espanjaksi jotain juttujaan kertoilemassa. Tosin vähän kyllä mieleni pahoitin siitä, että Santiago de Compostelan kirkon kuuluisuus, hemmetin iso suitsukeastia, joka parhaimmillaan viuhtoo pitkin kirkkoa ku mikäkin Linnanmäen Viikinkilaiva, oli nyt pysähtyneenä, koska just siinä alla ne punaviittaiset miehet kertoilivat ilmeisen huonoja kaskujaan joille kukaan ei nauranut. Tämä Santiago de Compostelan katedraalin suitsukeastia on lajissaan maailman suurin, se painaa 80 kiloa ja on parin metrin luokkaa halkaisijaltaan. Kun se on käytössä, mötikän sisään lapataan 40 kiloa palavia hiiliä ja suitsukkeita, ja kahdeksan ukkelia keinuttaa sitten astiaa jollain jännällä köysihässäkällä pitkin kirkkoa, niin että suitsukesavu leviää joka paikkaan – parhaimmillaan astia kuulemma kiihtyy jopa 80 km/h vauhtiin heiluriliikkeessään. Suitsukeastiasta piti aikanaan tehdä niin iso, että satojen kilometrien pyhiinvaellusreiteillään likaantuneiden pyhiinvaeltajalaumojen hajut saatiin edes vähän peitettyä suitsukkeen käryyn.

Kävin muun juhlakansan mukana myös morjenstamassa sitä Jalmarin hautaakin – Jaakob vanhempi tämä Jeesuksen opetuslapsi oikeasti on Wikipedian mukaan suomalaiselta nimeltään. Jaakob lähti tarujen mukaan kertoilemaan tarinoita Jeesuksesta Espanjaan, ja ikäväkseen sattui matkoillaan törmäämään Herodes Agrippa -nimiseen hahmoon, joka ei ilmeisesti tarinoista vakuuttunut vaan otti ja mestautti Jaakob-raukan. Sitten Jaakobin ruumis makasi maassa muutaman sata vuotta, kunnes paimen sitten viimein näki metsässä valoja, ja piispa tajusi että ne valot merkkaa Jaakobin hautapaikkaa. Jotenkin vähän epäilevin fiiliksin kattelin kirkon kellariin sijoitettua hautaa, että näinköhän sittenkään.. Mutta samapa tuo kai on mitä minä olen mistään asiasta mieltä, tarina on silti ihan jänskä ja kertomisen arvoinen. Kovasti sinne Jaakobin haudalle oli menijöitä, ja hartaasti ihmiset siihen eteen polvistuivat ja taisipa jokunen jopa muutaman kyyneleenkin siinä tirauttaa, tiedä vaikka olisivat juuri saaneet pitkän pyhiinvaelluksensa päätökseen. Minä en ihan samoihin sfääreihin päässyt tunnin ajomatkani jälkeen, mutta tulipa käytyä. Roomassa käytiin aikoinaan tsekkaamassa Pietarin oletettu hautapaikka, nyt olisi siis jo kaksi kahdestatoista opetuslapsen viimeisestä sijasta käyty tsekkaamassa, melkein tekisi mieli kerätä koko sarja.

Santiago de Compostelaan päättyvistä pyhiinvaellusreiteistä kuuluisin on Ranskasta lähtevä noin 750 kilometrin pituinen vaellus Camino Frances. Pyhiinvaellusreitit on merkitty pitkin pientareita keltaisilla nuolilla ja simpukoilla, ja ilmiöstä oli toki otettu ilo irti Santiago de Compostelan kaupungissa, siellä sun täällä myytiin näillä nuolimerkinnöillä ja simpukankuvilla varustettua roinaa. Eräs paikallinen tiesi kertoa, että jossain vähän Santiago de Compostelasta kaueampana on vielä olemassa paikka, johon kunnon true-pyhiinvaeltajien olisi matkan lopulliseksi päätteeksi mentävä polttamaan vaelluksessa käyttämänsä kengät. Ei niillä varmaan paljoa käyttöä olisikaan enää tommosen 750 kilsan yhtämittaisen talsimisen jälkeen. Minä en sinne mennyt autoani polttamaan.

Kirkkoon tutustuttani etsin jostain ravintolan, ja tilasin sieltä annoksen nimeltään Pulpo a Feira. Tämä annos oli kuulemma Santiago de Compostelan ja myös koko Galician kuuluisuus, ja se pitää sisällään mustekalaa, joka on maustettu oliiviöljyllä ja paprikamausteella. Ei kuulosta oikein miltään, mutta voi hyvä ihme, miten hyvää se oli! Minä en normaalisti ole mustekalan ystävä ollenkaan, mutta tätä herkkua olisin voinut vetää muutaman pesuvadillisen verran! Mustekalojen lisäksi muutkin merenelävät olivat sekä Santiagossa että Pontevedrassa arvossaan, merellä kalastettiin jos jonkinlaista otusta, ja eritoten Vigon ja Pontevedran välissä sijanneissa vuonomaisissa lahdelmissa oli kuulemma oikein hyvät olosuhteet simpukoiden viljelyyn. Näitä viljeltiin semmosilla keskellä merta möllöttävillä laitureilla, joita saattoi olla vieri vieressä kymmeniä, jopa satoja. Niistä sitten riippui merenpinnan alla jotain ihme köysi- tai kettinkiviritelmiä, joihin kiinnittyneinä simpukat elelivät elämäänsä, eli söivät mitä kiinni saivat ja kasvoivat tarpeeksi isoiksi.

Lähestyneen pääsiäisen takia törmäsin sekä Santiago de Compostelassa että pariin otteeseen myös Pontevedrassa kulkueeseen, jota vähemmän tietävä olisi voinut kuvitella paikallisen Ku Klux -klaanin kevätmuotinäytöksen ja jonkunnäköisen X-factor -karsinnan yhdistelmäksi. Kaduilla tuli nimittäin aina silloin tällöin vastaan kulkueita, joissa normaaleja kukluxklaani-asusteita huomattavasti värikkäämmissä huppu-kaapu-yhdistelmissä joukko ihmisiä musisoi milloin säkkipilleillä, milloin marssirummuilla, tai sitten ihan vaan perinteisesti laulamalla. Niiden perässä tuli aina joukko voimailijoita, jotka kannattelivat harteillaan isoa aasilla ratsastavaa Jeesusta esittävää patsasta. Palmusunnuntain paraatia Santiago de Compostelaan katselemaan tulleet paikalliset olivat vieläpä varustautuneet ties minkälaisilla saniaisen oksilla tai ruohokimpuilla kulkueelle huiskuttelemaan, kai siinä mallattiin sitä kuinka aikoinaan Jeesus tuli aasilla ratsastellen mestoille ja miestä fanittaneet tytöt ja varmaan pojatkin viskoivat jampan ratsun eteen innoissaan palmunlehtiä. Siitä se nimikin, palmusunnuntai. Pientä on varmana tämä nykypäivän puljujärvien ja laineiden ja ahojen saama huomio siihen verrattuna kun on itse Jumalan poika tullut kadulla vastaan! Varmana olisivat palmunlehtien heittelyn sijaan ottaneet Jeesuksenkin fanit tapahtuneesta johonkin Instagramiin videota, jos vain älypuhelimet ja internetit oltais keksitty vähän aiemmin, ja nyt ei oiskaan palmusunnuntaita vaan Snapchat-sunnuntai. Tämä Santiagoon lopulta mestatuksi tullut Jaakobkin siellä on Jeesuksen perässä jollain klenkkaavalla kopukalla painanut menemään, salettiin on sillekin jotain voikukan lehtiä heitetty eteen, vaikka onkin varmaan jäänyt Jaakob vielä enemmän Nasaretin Jessen varjoon kuin vaikkapa joku Sami Niku jäi junnulätkän MM-kultajuhlissa sen toisen, alkuperäistä paljon hymyileväisemmän Puljujärven Jessen varjoon. Mutta sentään on jälkikäteen nevahöörd-Jaakobillekin tehty omat kirkot ja pyhiinvaellusreitit, ties vaikka siis Sami Nikustakin vielä tulee Stanley Cup -voittaja!