Auringonlasku Adige-joen varrella Veronassa

Päivä on ollut pitkä. Olemme saapuneet Veronaan aamupäivällä Gardalta, ja kävelleet koko päivän paahtavassa kuumuudessa pitkin Veronan kauniita katuja. Olemme käyneet tutustumassa tarkemmin mm. Julian parvekkeeseen, syöneet hyvin ja nyt kipitimme melkein juoksujalkaa massiiviselta Veronan Arenalta kohti Pietra-siltaa, jotta emme missaa auringolaskua Adige-joen varrella.

Veronaa ympäröi lähes 10 kilometrin mittainen vanha kivimuuri. Muurin sisäpuolella on Veronan historiallinen keskus, joka on kuulunut vuodesta 2000 UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Kaupungin historiallista keskustaa halkoo Adige-joki, joka on Po-joen jälkeen Italian toiseksi pisin joki.

Veronan historiallinen keskus sijaitsee Adige-joen mutkassa. Joki on suojellut kaupunkia aikoinaan hyökkääjiltä, mutta aikojen saatossa Adige-joen yli on luonnollisesti tehty useampikin silta.

Tunnetuin Veronan silloista on nimeltään Pietra, joka sijaitsee Veronan historiallisen keskustan pohjoispäässä. Kyseinen kaarisilta on Veronan vanhin. Silta tuhoutui lähes kokonaan toisen maailmansodan aikana, mutta se rakennettin uudelleen alkuperäisistä kivistä vuonna 1957, ja nököttää vielä nykypäivänäkin ylväästi pystyssä Adige-joen päällä.

Pietra johdattaa sillalla kävelijät suoraan vanhasta kaupungista roomalaiselle teatterille (Roman theatre of Verona), jota ei tule sekoittaa Bra-aukiolla olevaan Arena-amfiteatteriin, jossa mekin vierailimme reissumme aikana.

Roomalainen teatteri on rakennettu ensimmäisellä vuosisadalla eaa. (eli yli 2000 vuotta sitten). Aivan teatterin vieressä virtaava Adige-joki on innokas tulvimaan, ja ennen muinoin teatterin suojaksi rakennettiin Adige-joen varrelle kaksi isoa seinää, joiden tehtävänä oli estää tulvavesien nouseminen teatteriin. Nämä seinät ovat murtuneet ajan saatossa, mutta itse teatteri on säilynyt ihmeen hyvin kasassa. Siellä järjestetään edelleen esimerkiksi Veronan oopperajuhlien aikaan hieman pienempiä esityksiä kuin mitä itse Arenalla järjestetään. Meidän visiittimme aikana roomalaiselle teatterille oli rakennettu lava ja mustat penkit oli rivitetty lavan eteen järjestelmällisesti.

Pietra-sillalta meidän matkamme jatkui herra Longfieldin kanssa joenvartta pohjoiseen. Aurinko laski maalaten maiseman kauniin pehmeäksi. Päivän aikana kävellyt kilometrit painoivat jaloissa, päivä oli ollut todella kuuma, mutta vihdoin vilpoinen iltatuuli helpotti oloa ja kevensi askeliamme kummasti. Joenvarrella saatettiin nähdä myös hymyilevä, helmojaan hulmutteleva Huli..

Verona pitää sisällään monen monituista kerrosta historiaa, ja niitä voi ihailla halutessaan esimerksiksi Adige-joen varrella auringonlaskun aikaan. Kaupunki on täynnä vanhanajan romantiikkaa, ja se antoi meille muutamassa hassussa päivässä paljon. Seuraavana päivänä meidän matkamme jatkui reissumme viimeiseen kohteeseen, tarunhohtoiseen Venetsiaan.

Advertisement

Le Suite di Giulietta -hotelli, Verona

Nousemme ruusun terälehdillä koristellulta sängyltä. Raotan ikkunoissa olevia verhoja. Aamuauringon säteet leikittelevät silmäluomillani ja siristän silmiäni. Pian jatkan matkaani herra Longfieldin perässä suureen pesuhuoneeseen, jossa aamupesut hoituvat kuin itsestään.

Olemme tilanneet aamupalan huoneistomme ulkopuolelle pienelle terassille, josta on suora näköyhteys Julian parvekkeelle, johon kävimme tutustumassa edellisenä päivänä. Aamupalan kattaukseen on vielä hetki aikaa, joten puemme kaikessa rauhassa päällemme, jonka jälkeen astumme Le Suite di Giulietta -hotellin Buongiorno Giulietta -huoneestamme ulos. Aamuaurinko lämmittää juuri sopivasti – polttavasta keskipäivän auringosta ei tarvitse vielä välittää.

Kaadamme kuppeihimme teetä sekä kahvia ja vietämme hurjan viehättävän aamupalahetken ihaillen samalla hiljaista Julian parveketta, jota ei tähän aikaan aamusta ole oikeastaan kenelläkään muulla mahdollisuutta nähdä. Aamupalan loppuhetkillä ensimmäiset turistit saapuvat pussailemaan parvekkeelle. Siinä samassa me hipsimme takaisin huoneeseemme valmistautumaan uuteen päivään.

Le Suite di Giulietta on hurmaava, pieni neljän huoneiston hotelli Julian parvekkeen vastapäätä. Hotelli sijaitsee aivan Veronan historiallisessa keskuksessa, ja sieltä on lyhyt kävelymatka kaikille tunnetuille Veronan nähtävyyksille.

Hotellin henkilökunta on ensiluokkaista. Näin aitoa, ystävällistä ja avuliasta henkilökuntaa emme ole monessa hotellissa kohdanneet. Emmekä me ole tässä asiassa ainoat hehkuttajat. Netistä löytyy useita kommentteja, joissa kehutaan Le Suite di Giuliettan henkilökuntaa maasta taivaisiin.

The staff was fantastic and always gave more than their best.

Very friendly staff they helped out with all kind of questions.

The receptionist Kristina was very accommodating and helpful.

The rooms and all facilities were first rate, and I cannot say enough about the staff. They were informative, knowledgeable and very helpful.

lähde booking.com

Hotellin rakennus on rakennettu 1400-luvulla. Nykyisin sen sisään kätkeytyy neljä uniikkia ja tilavaa huoneistoa (Juliet suite, Lamberti tower, Romeo suite ja Buongiorno Giulietta), jotka on varustettu suurilla sängyillä, tilavilla pesutiloilla, ilmastoinnilla, ilmaisella langattomalla netillä sekä kaikilla mahdollisilla romanttisilla yksityiskohdilla.

Aamupala kuuluu hotellihuoneen hintaan (me maksoimme kesä-heinäkuun taitteessa 144 euroa/yö), mutta ihastuimme sen verran paljon pieneen terassiin huoneemme oven edessä, että päätimme syödä siinä myös illallista auringonlaskun aikaan.

Illallista varten kävimme hakemassa ruokakaupasta kasan sormisyötäviä ja sitten katoimme itsellemme pöydän. Kesken höpöttelyjemme viereiselle terassille alkoi saapua ihmisiä. Ihmettelimme mistä oikein ole kyse, kunnes saimme vastauksen. Viereisellä terassilla alkoi pienimuotoinen teatteriesitys, ja voitte varmaan arvata mistä esityksestä oli kyse? Kyllä, saimme katsella illallisen lomassa Romeota ja Juliaa, joka esitettiin aivan alkuperäisen Julian parvekkeen vieressä.

Verona tarjosi meille romantiikkaa yllin kyllin. Iso kiitos siitä kuuluu Le Suite di Giulietta -hotellille, jota voimme lämpimästi suositelle kaikille romantiikannälkäisille Veronaan matkaajille.

Rakkautta uuteen viikkoon kaikille! ♥

Rakkautta kuuluu minunkin viikkoon, sillä herra Longfield piipahtaa tällä viikolla kotona, ennen kuin lähtee viikonlopuksi poikien kanssa laivalle ja sitten taas työreissulle maanantaina. Muutamasta yhteisestä päivästä aiomme kuitenkin nauttia täysillä.

Totuus Romeosta ja Juliasta

Tullessamme Veronaan, kysyin herra Longfieldiltä (meidän perheen historiafriikiltä) ensi töikseni hieman nolona, onko Romeon ja Julian tarina tosi vai ei. Vastausta ei tietopankkini päästä heti tullut, joten asiahan piti selvittää.

Romeon ja Julian traaginen rakkaustarina sai alkunsa jo paljon ennen William Shakespearen 1500-luvun lopussa kirjoittamaa näytelmää. Jos ette tienneet (me emme), Shakespeare ei keksinyt tarinaa kahdesta onnettomasta rakastavaisesta omasta päästään.

Näytelmä ei ole kaikilta osin pelkkää fiktiota. Se on saanut alkunsa kahdesta nuoresta rakastavaisesta kertovasta vanhasta tositarinasta, jotka elivät Veronassa ja kuolivat toistensa puolesta. Tarinasta on monia eri versioita, ja se on aikojen saatossa elänyt suuntaan jos toiseen – sitä on värittänyt useat eri henkilöt vuosien aikana. Shakespeare seuraili omassa näytelmässään tarinan varhaisempia versioita.

Myös tarinassa esiintyvät kaksi kilpailevaa sukua – Montecchit (Montaguet) sekä Cappellettit (Capuletit) – ovat olleet ihan oikeasti olemassa 1300-luvulla. On jopa pystytty todistamaan, että Cappellettit ovat asuneet Veronassa sijaitsevassa Julian talossa, joka on nykypäivänä parvekkeineen Veronan tunnetuin nähtävyys. Romeon ja Julian tarina siis kyllä pohjautuu tositarinaan ja oikeisiin Veronassa asuneihin sukuihin, mutta varsinaiset hahmot ja juonenkäänteet ovat suurimmaksi osaksi pelkkää fiktiota – Shakespearekin lisäsi löytämäänsä vanhaan tarinaan muutamia jänniä käänteitä ja lisähahmoja, koska hän halusi tehdä tarinasta vielä jännittävämmän ja mielenkiintoisemman.

Keskiaikaiset holvikaaret johdattelevat kävijän käytävää pitkin pienehkölle sisäpihalle. Käytävän seiniltä voi lukea tuhansia ja taas tuhansia käsinkirjoitettuja rakkausviestejä monilla eri kielillä. Käytävän päässä oleva pieni ja vaatimaton sisäpiha Julian taloineen sekä parvekkeineen on yksi tunnetuimpia maailmankirjallisuuden keskipisteitä, se on Romeon ja Julian rakkaustarinan päänäyttämö. Siellä Romeo kuuli parvekkeen alle piiloutuneena kuinka Julia hoilotti parvekkeelta ääneen palavan rakkautensa Romeota kohtaan. Oih ja voih!

Noin 1200-luvulla rakennettu Julian talo sijaitsee Via Cappelolla. Alun perin talo ei ollut kyllä Julian talo, se oli vaan talo. Julian taloksi rakennusta alettiin kutsua vasta 1800-luvulla, ja kuuluisa parveke lisättiin talon kylkeen ensimmäisen Hollywoodissa tehdyn Romeo ja Julia -elokuvan jälkeen vuonna 1932. Leffa sai aikaan niin suuren yleisöryntäyksen pienelle veronalaiselle sisäpihalle, että jotain kivaa ekstraa piti turisteille keksiä.

Aivan Julian parvekkeen alla seisoo pronssinen Julian patsas, jonka oikeaa rintaa kaikki käyvät hipelöimässä. Hieman oudon perinteen alkuperä ei ole täysin varmana kenelläkään tiedossa. Mutta ei kai sillä niin väliä, pääasia, että pääsee koskettelemaan naisen rintaa – tuokoon se sitten mukanaan onnea rakkauselämässä tai toteuttakoon koskettelijan suurimmat haaveet. Kumpaakin kuulemma voi tapahtua..

On kai sanomattakin selvää, että tungos sisäpihalla on valtava, eikä mistään äärettömän romanttisesta hetkestä voinut ainakaan meidän mielestä puhua. Mutta kyllä pienellä sisäpihalla saattoi aistia jotain tunnelmallista sekä lämmintä. Rakkaus yhdistää, ja olihan se mukavaa katsella parvekkeella söpöjä suudelmia vaihtavia pariskuntia. Olkoonkin että se parveke on tehty vasta 1930-luvulla, eikä sieltä ole siis voinut edes kukaan Cappellettin suvun siivoojakaan käydä rakkauttaan Montecchin suvun talonmieheen oikeasti 1300-luvulla ääneen huokailemassa, fiktiivisistä Romeosta ja Juliasta puhumattakaan. Ajatus on kuitenkin tärkein!

Sisäpihalle pääsee katsomaan kuuluisaa parveketta ilmaiseksi. Käynti parvekkeella maksaa erikseen.

Katkelma parvekekohtauksesta

Julia: Voi mua!
Romeo: Hän puhuu! Puhu taasen, kirkas enkelini!
Niin ylvä yössä olet pääni päällä,
kuin taivaan siivillinen airut silmiss’,
on hämmästyvän kuolevaisen,
joka kumartuin taapäin sitä tuijottaa,
kun leijuvilla pilvillä se liitää
ja povell’ ylä-ilmain purjehtii.
Julia: Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo?
Isäsi nimes kiellä; tai jos sinä
et sitä tahdo, vanno lempes mulle,
ja kapulet en enään ole minä.
Romeo: Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?
Julia: Sun nimes vain on viholliseni;
sin’ olet sinä, etkä Montague?
Ei käs’, ei jalka, ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa
sun miehest’ ole. Ota toinen nimi!
Mit’ on se nimi? Mitä ruususks kutsut,
yht’ ihanasti toisin nimin tuoksuu.
Näin Romeo, vaikk’ ei nimens oiskaan Romeo,
on yhtä kallis nimensä vailla.
Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu,
ja nimest’ ota minut kokonaan!

– Shakespeare (suomentanut Paavo Cajander)

Piazza Bra ja Veronan Arena

Lähes jokainen turisti näkee Veronasta varmasti ensimmäisenä Piazza Bran. Tai ainakin tuntee konkreettisesti olevansa Veronassa samalla kun astelee ensimmäiset askeleet suurella keskusaukiolla, jonka keskellä mahtailee valtavan kaunis roomalaisaikainen amfiteatteri. Upean Arena-amfiteatterin lisäksi tämä Veronan uusi keskusaukio toimii koko kaupungin yhdyskohtana ja julkisen liikenteen keskuspaikkana.

Piazza Brata hallitsee siis komea, yllättävän hyvin säilynyt 2000 vuotta vanha amfiteatteri. Itse piazza on syntynyt amfiteatterin ympärille 1700-luvulla. Piazza Bran nurkalta lähtee vilkas jalankulkukatu Via Mazzini kohti Veronan vanhaa keskustaa ja sen omaa keskiajalla muotoutunutta keskusaukiota Piazza delle Erbeä. Via Mazzini on elegantti ja hienostunut ostoskatu, jossa luottokortin voi laittaa helposti vinkumaan ihan tosissaan. Via Mazzini on nimittäin Veronan pääshoppailukatu, joten sinne kannattaa suunnata, jos ostokset kiinnostavat.

Piazza Bralla nököttävä Arena-amfiteatteri on yksi Italian suurimmista. Sinne mahtui alun perin noin 30 000 henkilöä, ja vielä nykyään teatteri vetää sisäänsä noin 20 000 henkeä. Arena on ollut vuodesta 1913 alkaen Veronan oopperajuhlien päänäyttämönä. Todella isoksi harmiksi meidän viime kesäisen visiittimme aikana näytöksissä oli muutaman päivän tauko, emmekä päässeet kokemaan upeaa kulttuurielämystä lämpimässä illassa 2000 vuotta vanhassa amfiteatterissa, jossa kuulemani mukaan on täydellinen akustiikka, ja joka on eittämättä yksi upeimmista näyttämöistä maailmassa.

Knoppitietona on pakko kertoa, että vuodesta 1913 lähtien Arenalla on esitetty Aida-oopperaa. Se esitettiin Arenalla Verdin (eli siis Aidan säveltäjän) satavuotissyntymäpäivän kunniaksi, ja on siitä asti pysynyt Arenan vakionumerona. Voi jestas jos olisimme viettäneet Veronassa muutaman päivän pidempään ja päässeet kokemaan Aidan massiivisen juhlamarssikohtauksen..

Vaikka oopperajuhlat olivat täydessä käynnissä reissumme aikana, pääsi Arenaan tutustumaan normaalin tapaan. Tai ei nyt ihan normaaliin, pääsylippu oli hieman edullisempi kuin normaalisti, sillä oopperajuhlien kulissien vuoksi ihan jokaiseen paikkaan ei Arenalla päässyt tutustumaan.

Me lähdimme kurkistamaan massiivisen Arenan sisätiloja illansuussa. Veronassa oli tuolloin hurjan lämmintä ja viilenevä ilta oli paljon mukavampi aika vierailla amfiteatterin sisällä. Vaikka turistikausi kävikin kuumana, ei Arenan sisällä ollut meidän lisäksi kuin muutama muu turre.

Kiipesimme herra Longfieldin kanssa pienen kierroksen päätteeksi Arenan ylimmille kivipenkeille, josta sitten ihmettelimme pitkän tovin suurien kulissien kokoamista seuraavaa esitystä varten. Permannolle oli levitetty suuri punainen matto, jonka päällä olevilla tuoleilla kulttuurinnälkäiset herrat, rouvat ja leidit saisivat muutaman päivän päästä kokea jotain unohtumatonta.

Me istuimme päät hieman pyörällä Arenan kivipenkeillä, ihmetellen miten kauniilta Arena näytti auringonlaskun aikaan. Kova kivi sai ylleen uuden, pehmeämmän sävyn ja mukavan viileä tuuli lävitsi löysän kesämekon. Tuntui hyvältä olla siellä. Lomalla.

Italia @Instagram

Me ollaan kotona, ja kuinka ihanaa olikaan tulla takaisin kesäiseen Suomeen!

Ennen varsinaisia matkapostauksia, voitaisiin kurkistaa, miltä meidän kaksiviikkoinen reissu näytti Instagramin puolella. Meidäthän löytää Instagramista @meanwhileinlongfield, joten jos et vielä seuraile meitä siellä, niin tervetuloa mukaan. Jos taas seurailet meitä jo, voivat tämän postauksen kuvat olla sinulle jo tuttua kauraa. Mutta ehkä jutuissa on jotain uutta..?

Mutta nyt matkaan.

Juuri ennen reissulle lähtöä kävin hemmottelemassa itseäni ystäviltäni synttärilahjaksi saamallani lahjakortilla Helsinki Day Spassa. Pedikyyrin ja kulmien muotoilun jälkeen olin valmis reissuun. Maa oli märkä, jalassa sandaalit ja varpaankynsissä ihana punainen lakka. Loma saattoi alkaa.

Ensimmäisenä kohteena oli Firenze, jossa vietimme perjantain sekä osan lauantaista. Perjantaina lähetimme teille videoterveiset Santa Maria del Fiore -kirkon kellotornista. Kellotornissa käynnin lisäksi kävelimme kauniissa Firenzessä päättömästi ympäriinsä. Illalla todistimme reissun kauneinta auringonlaskua Ponte Vecchiolla. Se oli nätti! Auringonlaskun jälkeen päätön kävely jatkui vielä hyvän tovin. Firenzestä taisin napata koko reissun upeimmat yökuvat.

Lauantaina kipusimme heti aamusta Santa Maria del Fiore -kirkon kupoliin, jonka rakentamista pidetään ihmeenä. Jos aikaa ja kiinnostusta riittää, kannattaa ehdottomasti kurkata Yle Areenalta Firenzen katedraali -dokkari (on nähtävissä vielä 9 päivää). Kahdentoista aikaan päivällä otimme vuokra-auton allemme, ja lähdimme kohti pientä Bucinen kylää Toscanassa, jossa meitä odotti kaunis Villa Catola kuudentoista kaverin voimin. Huvilalla söimme lounaan nurmikolla, ja kyllä muuten tuntui lomalta! Illalla osa huvilan porukasta suunnisti yhdessä syömään Bucinen kylässä olevaan Ristorante Il Paguro -ravintolaan. Söimme herra Longfieldin kanssa maittavan kalalautasen puoliksi naurun merkeissä. Aamulla kipitimme herran kanssa sitten ihan kahdestaan huvilan näköalapaikalle mussuttamaan aamupalaa kaikessa rauhassa. Tässä vaiheessa reissua olimme jo aivan myytyjä italialaisille leikkeleille, voi nam!

Sunnuntaina hurautimme herra Longfieldin kanssa San Marinoon, jossa saimme nauttia hurjan kauniista maisemista ja korkeista pudotuksista. Kuva, jossa nostelen käsiäni, on oikeasti vähän pelottava – istun kuvassa kielekkeellä, jonka alla oli järkyttävän iso pudotus suoraan alas. Emme ihan voineet ymmärtää, miten tätä, ja useita muita pelottavia pudotuksien vieressä sijainneita paikkoja ei oltu aidattu kovinkaan hyvin. San Marinosta lähettämämme videoterveiset kuvasimme esimerkiksi turistipolun vierestä (istumalla pienellä tasanteella), josta oli myös todella pitkä pudotus kalliokielekkeeltä alas.

San Marinosta ehdimme vielä huvilalle niin aikaisin, etteivät kaikki olleet ehtineet käydä illallisella. Iso osa porukastamme haki pitsat, osa grillasi ja minä tein itselleni salaatin. Ilta oli ihan pimeä, ja haimme huvilalta kynttilöitä pihalle, jotta näimme syödä ja juoda. Tosi nasta ilta, jälleen kerran!

Maanantaina lähdimme ensimmäiselle varsinaiselle vaellukselle. Mukaan saimme kolme kaveria, ja meidän viisihenkinen porukkamme ahtautui ensin neljän hengen Smartiin, ja lähti sen jälkeen kohti Monteriggionea, joka on kauniisti säilynyt muurien sisällä oleva kylä pienellä kukkulalla. Monteriggionen lähimaastossa piti olla komeita maisemia sisältävä 9,5 kilometrin trekki. En vieläkään tiedä mitä tapahtui, mutta me eksyimme trekillä tosi pahasti. Löysimme itsemme villisikojen muussaamilta poluilta, joilla lojui paljon haulikon hylsyjä. Jossain vaiheessa eksyimme myös kiellettyyn sienimetsään, ja tupsahdimme lopulta joidenkin ihmisten pihallekin, ei auttanut muu kuin pokkana morjenstaa lounashetkeä viettävää talon väkeä ja jatkaa matkaa.. Palataan trekkiin tarkemmin jossain välissä oman postauksen kera.

Tiistaina päätimme ottaa ihan iisisti. Aamupalaa kokkasimme kauniissa toscanalaisessa huvilassa, jonka jälkeen lähdimme kahdella autolla kohti Valdichianan outlet -kylää. Neljän ihmisen ostokset mahtuivat kuin ihmeen kaupalla miniautomme takakonttiin (minä ostin vain yhden Gantin paidan ja Asicsin lenkkarit). Illalla huvilan omistaja Fabio kokkasi meille perheineen ihastuttavan ja tunnelmallisen kolmen ruokalajin illallisen huvilan pihalle pystytetylle pöydälle. Olimme koko kööri kasassa, ja nauru raikui pikkuisessa Bucinen kylän yössä. Ihan mahtava ilta!

Keskiviikkona ei edellisillan juhlimisesta huolimatta jääty uima-altaalle notkumaan. Urhea ja reipas viiden hengen trekkiporukkamme lähti tällä kertaa kohti Monte Faetaa (toivoen, että tällä kertaa emme eksyisi).

Keskiviikon trekki menikin onneksi täydellisesti! Monte Faetan huipulta ihailimme maisemia mm. Pisaan, jossa piipahdimme reilun 12 kilometrin trekin jälkeen vielä syömään, hämmästelemään vinossa olevaa tornia ja ajelemaan ympäri kaupunkia viiden hengen polkupyörähässäkällä. Pisasta tulee kuvia ja juttua blogiin myöhemmin, Instagramiin en ollutkaan laittanut vinosta tornista yhtään kuvaa. Monte Faetan päältä lähetimme teille myös videoterkut.

Torstaina päiväretkikohteeksi otettiin hurjan kaunis Siena, jonne matkasimme Sohvi travelsin kanssa. Kipitimme Sienassa päättömän harhailun lisäksi kellotornin huipulle, josta saimme ihailla punatiilisiä taloja. Hurmaava paikka. Sienassa ehdimme hortoilla viiden tunnin ajan, ennen kuin pikkuinen Smarttimme piti ohjeistaa kohti majapaikkaamme Villa Catolaa.

Viimeisen illan kunniaksi olimme varanneet hirmuisten säätöjen saattelemana pöydän Castel Monasteron viinikellarista (La Cantina) seitsemälle hengelle. Illallismenu – jonka takana oli sellainen kaveri kuin Gordon Ramsay – oli aivan huikea, siitä(kin) blogissa myöhemmin lisää. Meidän viimeinen aamumme huvilalla alkoi aamupalalla sekä -uinnilla. Sen jälkeen pakkasimme kamamme kasaan, hyvästelimme upean Bucine-poppoomme, ja suuntasimme vuokra-Smartimme kohti..

Cinque Terreä!

Majoituimme Cinque Terren eteläisimpään kylään, jonka nimi on Riomaggiore. Perjantaina tutustuimme pieneen kylään, todeten sen olevan jotain todella söpöä. Satuimme törmäämään illansuussa myös yhteen tosi mukavaan työkaveriini, jonka kanssa vaihdoimme rannalla tunnelmia ja lomafiiliksiä, tosi hauska sattuma! Ilta-auringon aikaan otimme vielä aurinkoa isoilla rantakivillä, keräten voimia seuraavaan päivään. Lauantaina oli edessä 17 kilometrin tiukka trekki läpi neljän Cinque Terren kylän. Ja ei, trekkiä ei tehty ns. maatasossa, vaan me patikoimme kylien läpi vuorten yli. Tekemästämme videoterkuista voi ihailla maisemia parin minuutin ajan. Aivan upea trekki!

Trekin jälkeen menimme hetkeksi rannalle makoilemaan ja uimaan Välimereen, ennen kuin palasimme Riomaggioreen illalla laivalla, josta näimme kauniit kylät vielä myös mereltä päin. Päivä oli ollut sen verran hikinen ja rankka, että päätimme hakea kotimatkalla lähikaupasta sapuskoja, ja syödä ne kaikessa rauhassa pitkän suihkun jälkeen hotellihuoneemme terassilta, jolta aukeni mukavat maisemat yli Riomaggioren pienen ja värikkään kylän.

Sunnuntaina matkamme jatkui joskus aamupäivällä kohti Gardajärveä. Gardalla majoituimme Malcesinessa, jonne saavuimme kolmen aikaan iltapäivällä. Matkapäivä sujui tuttuun tapaan kaupunkiin tutustuessa. Illalla ihailimme uikkarit päällä auringonlaskua sen jälkeen, kun olimme heränneet päikkäreiltä rannalta.

Seuraava aamu (maanantai) alkoi jännittävissä tunnelmissa.. Kävelimme Malcesinen rantaviivaa pitkin, ja yritimme saada ajatukset pois tulevasta..

Jännityksen syy oli liitovarjoilu, joka oli kyllä kreiseintä mitä olemme koskaan ennen tehneet. Erityisesti herra Longfield oli aika paniikissa, sillä korkeat paikat eivät ole hänen lempimestojaan. Mutta niin vain hänkin uskalsi lopulta tulla mukaan – ja onneksi uskalsi, juoksu alas 1700-metriseltä Monte Baldo-vuorelta, ja liitovarjoilu Gardajärven päällä oli huikaiseva kokemus! Liitovarjon kyydistä lähetettiin myös terkut teille videon merkeissä.

Maanantaina loppupäivä meni liitovarjokokemusta sulatellessa. Söimme hyvin ja otimme kaikessa rauhassa aurinkoa rannalla. Uimassakin kävimme (minä tosin vain melkein) jäätävän kylmässä Gardajärvessä.

Tiistaina matka jatkui jälleen. Tällä kertaa kohti Veronaa, joka ei ollut alun perin matkasuunnitelmissa ollenkaan. Herra Longfield oli kuitenkin järjestänyt meille vierailun tiistaiksi Veronan lähettyvillä sijaitsevalle Pasqua-viinitilalle, jonka takia olimme varanneet hotellin vain yhdeksi yöksi Veronasta. Viinitilalla vierailu peruttiin kuitenkin viinitilan toimesta vierailua edeltävänä päivänä (melkoisen Pasqua temppu..), mutta koska Veronan hotellimme oli jo varattu, menimme sitten vain Veronaan. Meillä ei siis ollut Veronan osalta oikein mitään suunnitelmia, joten niinpä pörräsimme kaupungissa opaskirjan kanssa, kaikki kohteet kun olivat meille ihan tuntemattomia. Hotellihuoneemme ikkunasta näki Julian parvekkeen, joka oli selkeästi kova turistirysäkohde. Onneksi Veronassa kuitenkin piipahdimme, sillä sekin oli kaunis, tunnelmallinen ja värikäs pieni kaupunki, jossa nähtävää riitti.

Veronassa oli reissumme aikana käynnissä vuotuisat Veronan oopperajuhlat, jonne yritin hommata meille lippuja jo Suomesta. Meidän harmiksemme yhtään esityspäivää ei osunut niille päiville, kun me olisimme olleet edes säädyllisen matkan päässä Veronasta. Niinpä mahtava kulttuurikokemus jäi tällä erää kokematta.. On todella hienoa, että Veronan keskustassa sijaitsevaa vanhaa ja hienoa amfiteatteria käytetään yhä mm. oopperaesitysten ja ihan kaiken maailman poppareiden ja rokkareidenkin esiintymisten näyttämönä.

Veronasta matkamme jatkui vielä viimeiseen kohteeseemme. Vuokra-autolle sanoimme Veronassa heipat, joten sieltä siirryimme junalla Venetsiaan.

En osannut etukäteen oikein kuvitella, minkälaista Venetsiassa voisi olla. Pelkäsin isoja turistimassoja, haisevaa vettä, taskuvarkaita sekä ylihintaista turistisafkaa. Mutta turhaan pelkäsin – Venetsia oli huikaisevan upea ja se lumosi meidät molemmat parissa tunnissa. Eksyimme pienille kaduille lukemattomia kertoja, söimme todella hyvää ja edullista ruokaa, teimme hieman ostoksia, pohdimme oudon kaupungin historiaa sekä tulevaisuutta, ja tutustuimme upeisiin palatseihin sekä kirkkoihin. Niin ja teimme teille kellotornista reissun viimeiset videoterveiset.

Torstaina nautimme täysin rinnoin upeasta Venetsiasta. Kävelimme päivän aikana 15 kilometria reippaasti yli 30 asteessa, huh. Illalla palkitsimme itsemme viimeisen illan kunniaksi ylihintaisilla Spritz Veneziano -drinkeillä, jotka nautimme ilta-auringon aikaan San Marco -aukiolla. Terassilla soi live-musiikki viiden hengen orkesterin johdolla, jotka sähkökitaroiden sun muiden sijaan soittelivat viululla, huiluilla, haitarilla ja pianolla kaikenlaisia hienoja covereita tutuista biiseistä, joten mikäs siinä oli aperitiiveja hotkia. Illalliseksi söimme vielä pastaa pienen pienessä ravintolassa, joiden ainoat asiakkaat olimme loppuillasta. Perjantaina ehdimme vielä kiertää kaksi museota sekä Dogen palatsin ennen myöhäisen iltapäivän lentoa kotiin.

Olipahan reissu! Ihania muistoja sekä kokemuksia saatiin kasaan taas paljon! Kiitos todella paljon kaikille kavereille, jotka olivat mukana reissun ensimmäisellä viikolla Villa Catolassa! After partyt sitten syksyllä kuten puhuttiin. Lupaan tehdä ison kasan tiramisua, nam.