Juustofondue, Whymper Stube, Zermatt Sveitsi

Muistatteko vielä kun herra Longfield kertoi teille Matterhornin ensimmäisestä valloituksesta? Mukana tällä kohtalokkaalla retkellä oli myös herra nimeltään Edward Whymper, joka raskaan kiipeilyn päätteeksi irrotti itsensä muusta joukosta ja juoksi viimeiset metrit, jotta hän sai olla ensimmäinen ihminen Toblerone-vuoren huipulla.

Whymper kävi useana kesänä Zermatissa harjoittelemassa vaarallista vuorikiipeily-yritystään. Näillä matkoillaan hän yöpyi aina Monte Rosa -hotellissa, joka sijaitsi nykyisellä Zermatin pääkadulla, aivan pienen alppikylän keskustassa.

Monte Rosa -hotelli nököttää ylväästi edelleen paikallaan. Hotellirakennuksen kulmassa on ravintola, joka kantaa osuvasti nimeä Whymper Stube. Ravintolasta saa kuuluisia sveitsiläisiä herkkuja – juustofondueta sekä raclettea. Me kävimme ravintolassa maistamassa kesäkuussa juustofondueta, jota en ollut koskaan ennen syönyt.

Paikalliset saattoivat meille (ja muille turisteille) kuitenkin nauraa, Sveitsissä juustofondueta pidetään nimittäin sydäntalven ruokana, eikä sitä keskikesällä syödä.

Sveitsiläisten mukaan sulatettu juusto oli alun perin köyhien talonpoikien ruokaa. Kaapin perukoille säästetyt juustonkannikat sulatettiin padassa valkoviinin kanssa, ja lopuksi koko komeus suurustettiin kananmunalla. Fonduen kupliessa kutsuvasti, ruokakomerosta kaivettiin esiin vielä kuivuneet leivät, ja sitten alettiin herkutella.

Whymper Stubessa fondueta saattoi tilata vaikka minkälaisilla lisukkeilla. Perusversioon kuului fonduen lisäksi vaaleita leipäkuutioita sekä keitettyjä perunoita. Me otimme lisäksi vielä setin erilaisia lisukkeita, jotta saimme varmasti sulasta juustosta kaiken irti.

Lisukekipoissa meillä oli ilmakuivattua lihaa, kirsikkatomaatteja, päärynöitä, sieniä, maissia, pikkelöityä sipulia sekä suolakurkkua.

Kokonaisuus toimi hurjan hyvin. Aika kauan fondueta jaksoi syödä, ennen kuin vahva kuuma juusto alkoi tökkiä. Sen kanssa kävi vähän niin kuin sushin – jossain välissä siitä vain saa tarpeekseen ja sen jälkeen suuhun ei voi laittaa yhtään palaa lisää.

Vaikka sydäntalvesta ei ollut kesäkuussa Zermatissa tietoakaan, oli juustofondueta mukava syödä terassilla shortseissa ja t-paidassa. Takana oli pitkä trekki vuorilla, joten juuston kalorit tulivat tarpeeseen, heh!

Advertisement

Matterhorn, Zermatt Sveitsi

Modleridoo, Herra Longfield täällä.

Alkukesästä kävimme Sveitsin Zermatissa viikon verran lomailemassa. Tämän alppikylän tunnusmerkki on lähes joka kylän kolkasta näkyvä, jylhä ja hieno, 4478-metrinen Matterhorn-vuori. Puoliksi Sveitsin ja puoliksi Italian puolella lojuva Matterhorn on yksi Euroopan ja koko maailmankin tunnetuimmista vuorista. Se on muodoltaan juuri sellainen kuin vuoren pitää ollakin, ja millaiseksi ihmiset vuoren paperille piirtävät, eli sellainen kartiomainen, teräväkärkinen mötkö jonka päällä on aina lumihuippu. Toblerone-suklaakin on ottanut mallinsa tästä vuoresta, niissä pötköissähän on jokaisessa tyylitelty Matterhornin kuva, ja sitten sinne vuoren kuvioihin on vielä piilotettu takatassuillaan seisoskeleva karhu sillee jännästi sekaan.

Matterhorn on ollut jylhyytensä takia suosittu turistikohde jo vaikka kuinka kauan. 1800-luvun lopulla Zermattiin vedettiin isolla vaivalla rautatie, jotta turistimassat pääsivät helposti kylään vuorea ihailemaan. Tuohon aikaan nuorten eurooppalaisten, hyvävaraisten herrojen keskuudessa oli herännyt tarve kiivetä kaikille mahdollisille mäennyppylöille joita maapallolta löytyy, ja läpi Euroopan nämä esi-duudsonit sitten matkailivat ja pyrkivät löytämään aina jonkun vuoren jonka huipulla kukaan ei vielä ollut onnistunut käymään, ja kipuamaan sinne itse ensimmäistä kertaa. On se helppoa kun nykyään voi vuorenhuippujen sijasta keräillä vaikkapa Pokemoneja. Millähän ne silloin on pystyneet edes saavutuksistaan ilmoittamaan, kun ei ole ollut Instagramia minne voisi pistää yhden selfien hashtageilla followyourdreams, justdoit ja yolo? Jonnekin sanomalehteenkö ne on sähköttäneet että kävin tossa eilen ensimmäisenä ihmisenä Mont Monterstornilla, viittitkö ottaa lipastosta sulkakynän ja mustepullon ja kirjottaa tapauksesta artikkelin, tuun kahden viikon päästä höyrylaivalla sinne otatuttamaan itsestäni valokuvan sillä semmosella pölähtävällä kameralla ellen kuole matkalla keripukkiin.

Jylheä ja kuuluisa Matterhorn oli toki myös näiden vuorenvalloittajien listoilla melko korkealla. Ehkä eniten sekaisin koko vuoresta oli kaveri nimeltä Edward Whymper, parikymppinen englesmanni, joka oli italialaisen Carrel-nimisen herrasmiehen kanssa päättänyt valloittaa vuoren ensimmäisenä. Carrel oli jo vuodesta 1857 yrittänyt päästä Matterhornin huipulle siinä onnistumatta, ja vuosina 1861-1865 Whymper-Carrel -kaksikko teki useita nousuyrityksiä Italian puolelta, mutta joutuivat kerta toisensa jättämään leikin kesken. Kaksikon välille syntyi lopulta skismaa, ja lopulta Carrel oli sitä mieltä että Matterhornin valloituksen kunnia kuuluu italialaiselle eikä jollekin brittiturhakkeelle. Yhdeksännelle vuorellenousuyritykselle valmistautunut Whymper saikin yhtäkkiä kuulla Carrelilta, että tämä onkin tällä kertaa menossa toisen, pelkistä italialaisista koostuvan porukan kanssa, ja Whymper ei tähän seurueeseen mahdu.

Kiukustunut Whymper löysi vuorilta sattumalta toisen Matterhornin valloitusta tavoittelevan brittiherrasmiehen, ja he päättivät lähteä kiiruusti Sveitsin puolelle tavoittelemaan nousua sieltä puolelta. He hankkiutuivat Zermattiin, ja hommasivat sieltä sveitsiläisen Taugwalder-nimisen eräjorman reissuoppaakseen. Sveitsiläinen otti vielä poikansakin matkalle mukaan, ja matkavalmisteluja tehdessään tämä nelikko sattumalta törmäsi vielä toiseen brittikaksikkoon, jotka olivat värvänneet erittäin kokeneen ranskalaisen Crozin omaksi oppaakseen. Seurueet päättivät lyödä hynttyyt yhteen, ja yhdessä tämä seitsemänhenkinen ryhmä lähti sitten Matterhornin huippua valloittamaan, tietoisena siitä että samaan aikaan Italian puolelta oli Whymperin pettäneen Carrelin italialaisista koostuva ryhmä yrittämässä samaa.

Niinhän siinä sitten kävi, että aikaisemmin mahdottomaksi luultu Sveitsin puolen rinne osoittautuikin sitä Italian puolen nousua helpommaksi, ja Whymperin ryhmä saavutti kuin saavuttikin huipun ensimmäisenä 14. heinäkuuta vuonna 1865. Kun huipulle oli matkaa enää parisataa metriä, Whymper irrotti itsensä muusta seurueesta ja lähti into piukeana juoksemaan huipulle, koska halusi saavuttaa sen ensimmäisenä. Ranskalainen Croz huomasi tämän, ja myös irrotti itsensä ja pinkaisi juoksuun, mutta liian myöhään, ja Whymper sinne huipulle sitten ihan ensimmäisenä ehti. Ja jotta Whymperin riemu olisi ollut täydellinen, huipulla ilkamoidessaan hän vielä pääsi näkemään vuoren toisella puolella, muutama sata metriä alempana nousua tekevän Carrelin ryhmän. Carrel kuuli, kuinka jostain päin kantautui sekapäistä kiljuntaa, ja huipulle katsoessaan Carrel pystyi suunnattomaksi harmikseen erottamaan siellä seisovan miehen, jonka tunnisti tämän housuista Whymperiksi. Carrelin ryhmä lannistui tästä niin paljon, että he lähtivät takaisin alas – tosin Carrel ilmeisesti tuli matkalla vielä toisiin aatoksiin, koska hän lopulta vielä kääntyi takaisin, ja valloitti huipun kolme päivää Whymperin seurueen jälkeen. Mahtoi Carrelia kismittää, 8 vuotta hän oli yrittänyt päästä ekana Matterhornin huipulle Italian lippua heiluttamaan, ja lopulta sitten kolmella päivällä hävisi juuri sille brittikaverille jonka kanssa oli vuosikaudet turhaan yrittänyt huipulle päästä, ja jonka oli lopulta ryhmästään ulos heittänyt.

Kun koko Whymperin joukkio oli päässyt Matterhornin huipulla käymään ja siellä oli tarpeeksi kauan aikaa saavutusta fiilistelty, lähti ryhmä laskeutumaan alaspäin. Jo nousun aikana oli huomattu, että yksi seurueen briteistä, kokematon, nuori kaveri nimeltään Douglas Hadow, ei oikein pysynyt muiden mukana, ja joutui koko ajan turvautumaan muiden apuun. Sama meno jatkui vuorelta alaspäin tultaessa, ja lopulta Hadow kompastui ja lensi päin jonon ensimmäisenä kulkenutta Crozia. Kaksikko syöksyi alas vuorenrinteeltä, ja veti ryhmän yhdistäneen köyden takia mukaansa kaksi muutakin brittiä. Seitsikon yhdistänyt köysi sattui menemään katki vanhemman, kokeneen vuorikiipeilijä Taugwalderin kohdalta, ja näin Taugwalderin isä ja poika sekä Edward Whymper säästyivät, mutta kaikki muut heidän seurueensa jäsenet liukuivat alas Matterhornilta ja kuolivat.

Myöhemmin on paljon spekuloitu siitä, vetäisikö kokenut herra Taugwalder tilanteen tajutessaan köyden itse veitsellä katki pelastaakseen itsensä ja poikansa, ja sattumalta Whymperinkin siinä samalla. Tuo katkennut köydenpätkä on tänäkin päivänä nähtävillä Zermatin Matterhorn-museossa, ja mekin sitä tietenkin mentiin ihmettelemään – sellainen rimpulahan se naru oli, kuulemma joku oli erehdyksessä ottanut ihan väärän köyden vuorelta alas tultaessa, ja ainakin se museossa näytillä ollut naru oli kyllä napsahtanut poikki, ei sitä oltu millään puukolla leikattu. Mutta koska vuorelta alas valuneesta nelikosta löydettiin lopulta kaikkien muiden ruumiit, paitsi juuri neljäntenä alas valuneen lordi Francis Douglasin, ei katkenneen köyden toista päätä koskaan löydetty, ja siitä heräsi epäilys että Taugwalder oli jonkun ihan muun köyden antanut turmaa selvittäneille tahoille, ja ehkäpä se puukolla poikki leikattu naru oli siinä vaiheessa jo syötetty vuohille.

Whymperistä tuli tapahtuneen myötä maailmankuulu, ja hän valloitti vielä monia muitakin vuoria sekä kirjoitti useita menestyneitä vuorikiipeilykirjoja ja matkusteli pitkin maailmaa kertomassa kaikille ilman hashtageja että followyourdreams, justdoit ja yolo. Jostain syystä Whymperin kirjoissa syytettiin rivien välissä Matterhornin onnettomuudesta ennen kaikkea kompastunutta Hadowia, mutta myös sitä vanhempaa Taugwalderia, josta Whymper antoi hyvin epäpätevän kuvan. Taugwalderit olivat molemmat onnettomuudesta järkyttyneitä, ja he eivät mielipiteitään sen aikaiselle lehdistölle juurikaan antaneet, joten julkisuuden valokeilasta kaiken irti repineen, itsekkään Whymperin selostukset ovat ainoita todisteita tapahtuneesta. Minä olen sitä mieltä, että selkeästi inhottava, kusipäinen Whymper oli itse töninyt kaikki muut sieltä vuorelta alas, Taugwalderit se oli säästänyt koska vanha isäukko oli niin koskettavasti  vedonnut oman ja poikansa hengen puolesta, ja oli vannonut kautta Alppien ja kannon ettei koskaan sano mitään todellisista tapahtumista jos Whymper vain heidät vuorelta elävänä alas päästää. Näin siinä varmasti kävi, perustan tämän väitteen vahvaan mutuun ja mielikuvitukseen ja siihen että Edward Whymper näyttää julmalta kaverilta.

Matterhorn on vaatinut ensimmäisestä valloituksestaan asti monia kuolonuhreja aina näihin päiviin asti, arviolta 500 vuorikiipeilijää on Matterhornin jylhille rinteille kuollut vuodesta 1865 alkaen. Matterhornia pidetäänkin yhtenä maailman vaarallisimmista vuorista. Tästä on joku tilastokin tehty, jonka mukaan maailman vaarallisin vuori on Himalajalla sijaitseva Annapurna. Matterhorn on tässä tilastossa kuudentena.

Me emme viitsineet lähteä Matterhornin huippua tavoittelemaan koska tahdoimme kaikki vielä elää, joten tyydyttiin ihailemaan tätä Toblerone-vuorta kauempaa. Parhaiten vuoren näki Zermatista lähtevän köysiradan päätepysäkkinä toimivalta Klein Matterhornilta. Meidän siellä vieraillessamme sattui olemaan täysin pilvetön sää, ja pääsimme sen takia ihailemaan auringonpaisteista Matterhornia vähän eri vinkkelistä ja korkeammalta kuin Zermatin kylän tasolta. Klein Matterhornilta näki myös muita Alppien korkeimpia huippuja, mm. Euroopan korkein vuori, Ranskan puolella sijaitseva Mont Blanc, erottui siellä horisontissa. Klein Matterhornilla kannattaa ehdottomasti käydä, jos joskus Zermattiin eksyy, ja itse ainakin viihdyin myös Matterhorn-museossa, jossa oli kunnon CSI-tasoiset tutkimukset tästä Whymperin jengin noususta ja onnettomuudesta tehty. Jossain luki, että vasta kun on omin silmin käynyt katsomassa Whymperin seurueen katkennutta köydenpäätä, voi sanoa käyneensä Alpeilla. Niin! Me ollaan käyty Alpeilla!

Botanischer Lehrpfad -trekki, Zermatt Sveitsi

Heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä Zermatissa suuntasimme harmaasta säästä huolimatta patikoimaan Alpeille. Valitsimme opaskirjasta Botanischer Lehrpfad -nimisen trekin ihan vain siitä syystä, että sille pääsi kätevästi suoraan Zermatin kylästä – hissilippuja ei tarvittu, trekin alkuun pääsi ihan kävelemällä. Ennen patikointia kävimme vuokraamassa äidilleni koko viikoksi vaellussauvat. Minäkin mietin pitkään, olisinko ostanut itselleni yhden hienon kokoontaitettavan sauvan, jonka olisin voinut tuoda kotiin asti, mutta otin lopulta järjen käteen ja jätin sauvan hankkimatta. Normaalisti kotona metsässä kulkee aina mukana Horatio sekä kamera, joten yritä siinä sitten coolisti kävellä sauvan kanssa, kun koira sinkoilee sinne tänne ja kuviakin pitäisi pystyä ottamaan.

Sää oli tosiaan harmaa ja osittain jopa sateinen. Lähdimme kuitenkin reippaasti kapealle niittypolulle, joka johdatti meidät ensi kertaa konkreettisesti kauniisiin alppimaisemiin. Trekin alkuosuus oli helppoa ja kevyttä nousua niityllä. Tätä onnea ei kovin kauaa kestänyt. Polku muuttui pikkuhiljaa aina vain jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi. Jokaista askelta piti miettiä märillä kivillä, ja taukoja pidettiin sitä mukaan kun siltä tuntui.

Vastaan tuli paljon lampaita, jotka söivät onnellisina niityiltä tuoretta heinää kuin viimeistä päivää. Törmäsimme myös suomalaiseen alppioppaaseen, joka oli trekkaamassa vanhan ulkomaalaisen naisen kanssa. Kyllä siinä kunnioitus kasvoi, kun varmasti yli kasikymppinen mummeli pisti reippaasti tassua toisen eteen tuosta noin vaan, samalla kun itse puuskutti  kolmekymppisenä hiki hatussa rinnettä ylöspäin. Alppiopas kertoi meille hyviä vinkkejä lopputrekille – vanhempani passitettaisiin alas toista reittiä hieman ylempää, sillä trekki kävisi pian todella rankaksi ja ylämäkivoittoiseksi. Me päätimme herra Longfieldin kanssa jatkaa kuitenkin vielä kahdestaan matkaa ylös, aina Edelweiss Alterhaupt -hotellille asti, jossa tankkaisimme paluumatkaa varten.

Kyseinen hotelli/ravintola näkyi Zermatin kylään monesta eri paikasta. Se näytti nököttävän aivan korkean ja jyrkän vuoren rinteellä, ja halusimme ehdottomasti käydä siellä herran kanssa.

Trekin upeimman osuuden sanottiin alkavan itse asiassa vasta Edelweiss Alterhaupt -hotellin jälkeen, mutta me olimme päättäneet, että kipuaminen 1961 metriin riittäisi meille ensimmäisenä päivänä. Tai no, jos ilma olisi ollut parempi, niin ehkä me olisimme vielä jatkaneet matkaamme eteenpäin hotellin ravintolassa vietetyn varikkopysähdyksen jälkeen. Vettä tuli kuitenkin hotellilla olomme aikana niin rankasti, että päätimme lähteä takaisin alas taukomme jälkeen. Saimme jopa todistaa ihan kunnon raekuuroakin, onneksi tosin sieltä hotellin sisätiloista käsin.

Ennen kuin passitimme vanhempani paluumatkalle, ihastelimme yhdessä suurta vesiputousta, jonka mukana suuret sulamisvesimassat vuorten huipuilta valuivat alaspäin. Vesiputouksia saimme päivitellä useaan otteeseen reissumme aikana. Elettiin aivan kesäkuun loppua, ja ylärinteillä pystyi vielä laskettelemaan, mutta siitäkin huolimatta lunta oli jo sulanut paljon, ja loputkin jatkoivat sulamistaan hurjaa vauhtia mitä pidemmälle kesää päästiin.

Vesiputoukselta alkoikin sitten trekin kovin osuus. Kiemurteleva polku oli jyrkkä ja sitä noustiin askel askeleelta metsässä. Puurajaa ei oltu vielä ylitetty, joten sadekaan ei nousun aikana suuremmin haitannut, sillä suuret puut toimivat toisinaan hyvinä sateensuojina. Puuskutus kävi kovana, ja olihan se upeaa rankan ja pitkän nousun jälkeen astua sisään lämpimään Edelweiss Alterhaupt -hotellin ravintolaan, jossa saimme otettua pahimmin kastuneet vaatteet pois päältä ja kiedottua ympärillemme viltit.

Ruokalistat tuotiin nälkäisille eräjormille pian. Minä päädyin tilaamaan kuumaa minestronekeittoa, sillä vilu oli päässyt yllättämään. Herra Longfield otti röstin paksulla juustokerroksella. Rösti osoittautui todella herkulliseksi, ja niitä popsittiin pitkin lomaa siellä ja täällä erilaisilla täytteillä (makkaroilla, juustoilla, kananmunilla, kinkuilla yms.). Valmiita röstipaketteja ostettiin iso kasa myös kotiin ja tuliaisiksi. Vielä ei olla ehditty kotosalla röstejä maistella, mutta kun kesäloma pian vihdoin alkaa, niin varmasti järkkäämme rösti-illan jonain sateisena iltana kotona.

Söimme kaikessa rauhassa, ja ihmettelimme ulkona pauhaavia ajoittaisia raekuuroja. Paluumatkan aloitimme vasta sitten, kun suurimmat sateet olivat ohitse. Paluumatkalla palasimme vesiputoukselle samaa reittiä mitä olimme ylös kavunneet, ja siitä eteenpäin lähdimme alppioppaan mainitsemaa toista reittiä alas Zermatin kylään. Sateet olivat siinä vaiheessa ohi, ja viimeiset kilometrit saimme kävellä aivan kahdestaan kukkivilla alppiniityillä vain lampaat seuranamme. Oli aika jees.

Synttärimatka Sveitsin Zermattiin

Joka sanoo että nuoruus on kypsää ikää onnellisempi,
väittää että näköala vuoren juurelta on parempi kuin sen huipulta.

Zermatt yllätti meidät kaikki. Toki osasimme odottaa jylhiä maisemia, korkeita vuoria sekä kauniita kukkaniittyjä, mutta että NIIN jylhiä maisemia, NIIN korkeita vuoria ja NIIN kauniita kukkaniittyjä.. Ei, niistä ei olisi voinut edes uneksia.

Ei Zermattia ole turhaan kehuttu niin laskettelijoiden kuin patikoijienkin toimesta. Talviaikaan pienen autottoman kylän valtaavat talviurheilijat, ja kesäkuukausina (lähinnä heinä-syyskuussa) sinne ryntää vaeltajia, joita varten Zermattiin sekä kahteen sen lähikylään on kyhätty yhteensä noin 400 kilometriä merkittyjä, eri tasoisia patikointireittejä. Näiden lisäksi tarjolla on yllytyshulluille vuorikiipeilijöille jokunen yli 4000 metrin huippu valloitettavaksi. Tunnetuin ja yksi vaikeimmista on Matterhorn, ja helpoimpana yli 4000 metrin huippuna pidetään Breithornia (tarkkasilmäiset voivat muuten erottaa Breithorn-kuvasta ison määrän kiipeilijöitä valkealla lumella).

Me ehdimme viikossa nähdä ja kokea yhdessä vanhempieni kanssa paljon. Varmasti hurjasti enemmän kuin vanhempani olivat osanneet odottaa.

Kurkataan ihan ensimmäiseksi miltä meidän reissu näytti Instagramin puolella. Saadaan reissu näin kudottua pakettiin, ja siitä päästään sitten jatkossa pureutumaan tarkemmin reissun kohokohtiin. Herra Longfield on lupautunut kirjoittamaan ainakin Matterhornista ihan oman postauksen, itse odotan sitä jo kuumeisesti. Kuvia postaukseen on ainakin tuhoton määrä. Mutta nyt reissukuviin a la Instagram.

Reissu laitettiin käyntiin yllätyksellä. Herra Longfield oli varannut meille kaikille lentoliput business-luokkaan (jotain hyötyä herran jatkuvista työmatkoista), jonka vuoksi saimme ohittaa kaikki pitkät jonot ruuhkaisena lauantaiaamuna. Tämän lisäksi johdatimme vanhempani Finnairin Loungeen, jossa saimme rauhassa syödä aamupalaa ja fiilistellä tulevaa matkaa.

Noin 11 tuntia kestäneen matkan viimeinen etappi taitettiin Zürichistä käsin junalla. Viimeisen tunnin saimme nauttia aivan huikeista maisemista, siinä oli koko perhe ihan äimän käkenä!

Ensimmäinen aamu valkeni Zermatissa sumuisena. Matterhorn pysyi piilossa usvan takana vielä aamulla, mutta pian sen jylhä huippu alkoi pilkottaa sumun takaa.

Majoituspaikkamme mainoksessa luvattiin näkymä Matterhornille. Olimme tämän lupauksen kanssa hieman skeptisiä, mutta niin vain piti lupaus paikkansa. Huoneistomme terassilta saimme totisesti ihailla tätä jylhää Toblerone-vuorta koko reissun ajan.

Ensimmäinen aamu oli tosiaan sumuinen, mutta päätimme siitä huolimatta lähteä heti loman ensimmäisenä kokonaisena päivänä patikoimaan. Ensimmäinen trekki oli pelkkää nousua, ja tottahan se tuntui jaloissa ja pakaroissa. Vanhempani tekivät hieman lyhyemmän trekin, mutta me kapusimme Herra Longfieldin kanssa 1961 metrin korkeudessa olevaan Edelweiss Alterhaupt -hotellin ravintolaan. Ilma oli pilvinen ja ajoittain satoi myös ihan kunnolla vettä ja rakeitakin. Pilvinen ja kostea ilma sai kuitenkin maisemat näyttämään hurjan tunnelmallisilta. Olin sulaa vahaa Zermatin nummilla.

Loman kuvatuin kohde oli tietenkin Matterhorn. Matterhorn oli läsnä koko ajan, melkein aina kun päätämme käänsimme, näkyi massiivinen vuori jossakin päin ylväänä kuin Zermatin kuningas. 4478 metriin kohoavan pyramidin muotoisen vuoren huippu komistaa myös Toblerone-patukoita. Nämä kuvat on otettu illalla sekä heti aamulla. Iltakuvan nappasin kun kävelimme herra Longfieldin kanssa EM-futispelin jälkeen paikallisesta pubista majapaikkaamme, ja aamukuvan otin unihiekat vielä silmissäni, kun isäni huuteli aamutuimaan, että nyt se vuori näkyy terassilla koko komeudessaan!

Loman toisena päivänä kävimme ostamassa 3/5 peak passit. Näillä lipuilla meillä oli mahdollisuus käyttää rajattomasti alueen hissejä ja junia kolmena päivänä viiden päivän aikana. Ilma vaihtui korkealla vuorilla alituisesti, joten pari joustopäivää lipuissa oli oikein hyvä idea.

Ensimmäinen peak pass -päivä käytettiin loman toisena päivänä. Aivan majapaikkamme vieressä sijaitsi yksi kolmesta Zermatin hissiasemasta, ja sinne me suuntasimme heti liput ostettuamme. Nousimme kolmella eri hissillä aina 3883 metriin Kleine Matterhornin huipulle. Hissimatkalta sekä vuoren huipulta avautui reissun ensimmäiset henkeäsalpaavat maisemat. Jestas!

Ylhäällä olimme yhtä hymyä, ihailimme maisemia pitkän tovin, kävimme ihka oikean jäätikön sisälle kaivetussa tunnelissa sekä joimme kahvikupposet ennen kuin matka alaspäin alkoi. Kleine Matterhornin näköalatasanteella saimme myös ihmetellä miten pienen pieniä ihmisiä köpötteli Breithornin huipulle. Kuten jo aiemmin totesin, tätä huippua pidetään maailman helpoimpana yli 4000 metrin huippuna, pitäisiköhän seuraavaksi lähteä sinne?

Paluumatkalla maan pinnalle jäimme pois Furi-asemalla, joka sijaitsee 1867 metrissä. Kävimme täällä syömässä, ja sen jälkeen teimme yhdessä kevyen, noin kolmen kilometrin trekin Furin ympäristössä. Trekin varrella oleva tuulessa heiluva silta oli vähän pelottava. Hyvin me kaikki sen yli kuitenkin pääsimme, vaikka muutamaa hieman korkeanpaikankammoista ylitys jännittikin. Silta on 124 metriä pitkä ja sen alla on noin 50 metriä tyhjää. Ja toki sillan ritiläpohjasta näki koko ajan läpi mitä siellä alhaalla oikein oli..

Illalla lampsimme herran kanssa kahdestaan ruokakauppaan, ja paluumatkalla jäimme ottamaan kuvaa Toblerone-suklaasta sekä Toblerone-vuoresta. Tuloksen näette yllä.

Mustanaamaisia lampaita oli Zermatissa paljon. Lampaat jyystävät äkkijyrkkiä niittyjä puhtaaksi. Helpompi lampaiden on siellä ruohoa katkoa kuin ihmisen, jonka pitäisi sekoilla jyrkillä rinteillä trimmerin kanssa.

Kolmantena kokonaisena päivänä sää taas salli meitä. Lähdimme heti aamusta kohti Gornergratin juna-asemaa. Hammasratasjuna vei meidät 3089 metriin, josta avautui jälleen kerran huikeat maisemat. Ylitimme junan kyydissä puurajan, ja ihan huipulla meitä odotti valkea lumi. Gornergratin pääteasemalla – joka on Euroopan korkeimmalla sijaitseva maanpäällinen juna-asema – sijaitsee myös hotelli, ostoskeskus ja observatorio.

Trekkasimme herra Longfieldin kanssa Gornergratista alas asti Zermattiin. Vanhempani olivat mukana trekin ensimmäisen  osuuden, jonka jälkeen saatoimme heidät junaan. Maisemat olivat tällä trekillä ehkä koko reissun upeimmat, maisemia hallitsi tietenkin Matterhorn, josta nappasin varmasti satoja kuvia reissumme aikana.

Matkan neljäntenä kokonaisena päivänä lähdimme jälleen ylös. Nyt suunnaksi otettiin Zermatin keskustasta lähtevä funicular-juna, jolla päästiin välissä kaapelihissiin vaihtamalla Blauherdiin, 2571 metriin. Täältä lähdimme yhdessä Murmelipolulle, joka kulki murmelien valtakunnan läpi. Ostin ennen trekille lähtöä Blauherdin asemalta pehmomurmelin, joka kulki repun sivutaskussa koko murmelipolun läpi. Pitihän Heinrichiksi nimetyn pehmolelumurmelin nähdä lajitovereitaan alpeilla.

Vanhempani jatkoivat murmelipolulta matkaa junalla alas Zermattiin, ja me herran kanssa jatkoimme tuttuun tapaan jalan. Valitsimme Gourmetweg-nimisen reitin, joka kulki nimensä mukaisesti useiden alppimökkiravintoloiden ohi. Satuimme jolkottamaan hurjan viehättävän Chez Vrony -ravintolan vierestä. Menimme siitä jo itse asiassa ohi, kunnes aloimme molemmat mumista ääneen, että jestas miten mahtavan näköinen terassi tuossa olikaan. Hetken muminan jälkeen päätimme kääntyä takaisin ja istahtaa terassin aurinkotuoleihin. Kyllä voin sanoa, että en ole ennen Aperol Spritziä niin komeissa maisemissa juonut. Huhuhuh!

Perjantaina koitti juhannusaatto. Toivotin Instagramissa hyvää juhannusta muutamaa päivää aiemmin nappaamallani kuvalla (yllätys yllätys) Matterhornista. Kuva on otettu Riffelsee-järven rannalta. Samasta paikasta on otettu paljon upeita kuvia Matterhornista ja sen heijastuksesta peilikirkkaan järven pinnalta. Meidän trekkimme aikana järven pinta ei ollut täysin peilityyni, ja osa järvestä oli lisäksi vielä jään peitossa, mutta jonkinlaisen heijastuskuvan sain kuitenkin muistoksi.

Juhannusaattona kävelimme Gorner Gorge -trekin. Trekki vei massiivisen rotkon lävitse ja tupsahti lopulta upeille kukkiville alppikedoille. Keräsimme äitini kanssa molemmat seitsemän kedonkukkaa, jotka oli tarkoitus tunkea tyynyn alle illalla. Illalla kukat kyllä unohtuivat keittiön pöydälle maljakkoon.. Minä en muista mitä unta näin, mutta äitini taisi nähdä unohtuneista kukista huolimatta jostain komeasta urhosta unia, heheh!

Juhannusaattoillan vietimme herra Longfieldin kanssa kahdestaan. Vanhempieni jalat sanoivat itsensä melkein irti, mutta meissä riitti vielä sen verran virtaa, että jaksoimme talsia trekin ja pienen shoppailupyrähdyksen jälkeen kylpylään. Lilluimme lämpimissä altaissa monta tuntia, ja ai että se teki hyvää kropan väsyneille lihaksille! Kylpylöinnin jälkeen jatkoimme matkaa vielä syömään, pakkohan se paikallinen juustofondue oli päästä testaamaan.

Seuraavana aamuna pakkasimme kamat kasaan ja lähdimme Zürichiä kohti. Ehdimme tehdä pikaisen kierroksen myös hektisessä Zürichissä, josta matka jatkui sinivalkoisilla siivillä kotiin.

Zermatt teki meihin kaikkiin suuren vaikutuksen. Saimme nähdä ja kokea lumoavaa luontoa, joka vei melkein (kirjaimellisesti) jalat alta. Äitini oli heti reissun jälkeen tutkimassa miten majoituspaikkamme olisi vapaana vuoden päästä juhannuksena. Luulenpa siis, että järkkäämämme synttärimatka Zermattiin oli aika onnistunut!

Sydämelliset onnittelut vielä 70-vuotiaalle äidilleni.
Olet ihana ja niin kovin rakas.

Tahdotko nähdä ja fiilistellä lisää?
Jos vastasit joo, ala ihmeessä seurata meitä myös Instagramin puolella!