Mitä Horatiolle kuuluu?

Nyt voisi olla hyvä aika kertoa uudemman kerran mitä Horatiolle kuuluu. Viimeeksi terkkuja kerrottiin syyskuun alussa, ja paljon on tuostakin ajasta meidän pienen prinssin elämässä tapahtunut.

Ensinnäkin Horatiosta on kuoriutunut varsinainen vartiokoira! Pöhinää, puhinaa, murinaa ja hassuja ensimmäisiä haukkumisia on saatu kuunnella viime aikoina aika paljon. Inhottavinta on herätä keskellä yötä siihen kun Horatio murisee ja haukkuu terassin lasiovien edessä. Siinä alkaa tuskanhiki valua kun yrittää sängystä varovasti kurkkia olohuoneen puolelle, että onko siellä terassilla joku kutsumaton vieras vai ei. Tähän asti ei ole ollut, mutta eivät ne herätykset siltikään mukavia ole.

Murinaa saa kuunnella myös aamu- ja iltalenkkien aikana kun pihalla on pimeää. Jokaista liikkuvaa juttua pitää vartioida, oli se sitten tuulen mukana lentelevä lehti, yöperhonen taikka ihminen. Tosin mikäli ihmisellä on koira mukana, on vartioinnit Horatiosta ihan turhia, sillä KAIKKI koirat ovat niin jees-juttuja.

Pihalla pyöriville lapsille mulla on usein mukana herkkupaloja, joita he voivat antaa Horatiolle, jotta pikku prinssi tottuisi lapsiin. Eräällä lenkillä kolme tyttöä harjoittelivat Horation kanssa istumista ja tassun antamista. Oli siinä meidän poika vähän ihmeissään kun kolme tyttöä huusi kilpaa ”ISTU” ja ”ANNA TASSU”. Mutta hienosti Horatio istui ja antoi tytöille tassua alkuhämmästyksen jälkeen.

Yksi juttu on vartioinnista vielä kerrottava. Äiti oli hoitamassa Horatiota viime torstaina, kun minä olin juhlimassa työkaverin eläkkeelle lähtöä. Horatio on kyllä äitini nähnyt ja ollut myös vanhemmillani hoidossa, mutta eipä ollut poika päästänyt äitiäni eteisestä eteenpäin kun hän tuli sisään! Horatio oli asettautunut keskelle eteistä ja murisi ja haukkui siinä äidin mukaan todella vakuuttavasti ja pelottavasti. Äiti oli laskenut laukkunsa ja odottanut rauhassa, että Horatio tuli lopulta nuuhkimaan laukkua ja sen jälkeen myös äitiäni. Loppuilta oli mennyt kuitenkin onneksi hyvin. Tässä vielä äidin sanoin mitä viime torstaina tapahtui (kopsattu äitini facebook-sivuilta).

Horatiolla oli tosi kovaääninen haukku ja kun niiden väliin tulee se chow chowimainen urahdus ja olemus hyvin itsetietoinen, ei auttanut muu kuin seisoa oven sisäpuolella ja odottaa että hyväksyy tulijan. Enkä varmasti katsonut suoraan silmiin. Kosketin ulkoiluremmiä ja juttelin, lopulta ilmeni pari mitätöntä hännän liikahdusta ja Horatio hivuttautui makaamaan jalkojeni viereen ja aloitti varovaisen nuuhkimisen. Lopulta ojensin käteni nuuhkittavaksi, seuraavaksi taputukset ja remmi kaulaan ja ulos. Takaisin tullessa oltiin jo tutumpia.

No mitäs muuta. Ollaan menossa Horation kanssa joulukuun alussa Messukeskukseen isoon pentunäyttelyyn, jonne tulee mukaan myös Horation sisaruksia. Olemme yrittäneet aina välillä harjoitella paikallaan seisomista, mutta ei me olla vielä kovin hyviä. Mutta ihan sama miten meillä kehässä menee, on tosi kiva nähdä Leijonaharjan jengiä ja päästä rapsuttelemaan Horation sisaruksia!

Kaksissa mätsäreissä (harjoitusnäyttelyissä) ollaan kyllä käyty Horation kanssa ihan kahdestaan. Molemmista saimme punaisen nauhan, mutta emme sijoittuneet sen kummemmin. Mätsäreidenkin parasta antia oli kyllä ehdottomasti toisten koirien tapaaminen sekä se, että Horatiota käsittelee ja koskee muutkin ihmiset kuin ihan vaan Horation parhaat ihmiskaverit.

Horatio on toki myös kasvanut. Perjantaisella rokotuskäynnillä poika painoi 20 kiloa. Tiedossa on jo nyt, että Horatiosta tulee hyvin todennäköisesti aika kookas kaveri. Tassut sekä pää ovat tällä hetkellä melkein luonnottoman kokoiset, ja irtonaista nahkaa on paljon. Pulskaa Horatiosta ei saa mitenkään (tarkistin asian lääkäriltäkin), mutta kasvuvaraa on vielä aika rutkasti. Kuulin tässä eräänä päivänä, että yksi narttu chowi painaa nyt yksivuotiaana saman verran kuin Horatio 4,5-kuisena. Heh!

Hieman harmillista on, että Horatio on alkanut aristaa ihmisiä. Ihan pentuna tällaista käytöstä ei ollut havaittavissa, mutta viime aikoina olen lenkkien yhteydessä huomannut, että useammat aikuiset ihmiset eivät Horatiota enää pääse silittämään. Tämähän on kyllä osittain hyvin chowimaista käytöstä – kyseessä on hyvin itsenäinen ja perhekeskeinen rotu – mutta hyvähän se olisi, jos Horatiosta tulisi mahdollisimman ihmisrakas kaveri. Jatkossa kannamme poikaa edelleen aina mukanamme ja yritämme totuttaa sen mahdollisimman mukaviin ihmisiin. Täytyy muuten alkaa antaa myös aikuisille herkkunappuloita ulkona! Lasten kanssa tämä jekku on ainakin toiminut tosi hyvin.

Meillä menee siis oikein kivasti! Herra Longfield on nyt todella paljon poissa, mutta hyvin me ollaan Horation kanssa pärjätty ihan kahdestaan. Pureminen on myös vähentynyt hurjasti, mikä on todella mukavaa! Lisäksi Horatio on alkanut mötkötellä sohvalla ja tykkää suuresti kiivetä syliin. Se on aika lutuista.

Sisäsiistiksi en pentua uskalla vielä sanoa, mutta tosiasia on se, ettei Horatio ole tehnyt sisälle mitään muutamaan kuukauteen. Työpäivien aikana ei myöskään kotia ole tuhottu yhtään, vastaan mua tulee aina iltapäivisin unenpöpperöinen kaveri. Katsotaan muuttuuko touhu siinä vaiheessa, kun murrosikä alkaa noin 8 kuukauden iässä. Muutaman tarinan olen kuullut, joiden mukaan urosten murrosiässä saattaa kaikki siihen mennessä opitut asiat unohtua kokonaan muutaman kuukauden ajaksi. Mutta siihen asti meillä jatketaan uusiin asioihin tutustumista ihan rauhallisesti. Palataan Horation terkkuihin taas jonkin ajan päästä!

Horatio seikkailee muuten nykyään videoiden merkeissä Snapchatissa. Meidät löytää nimimerkillä @huli_longfield, tervetuloa mukaan. Pörröistä ja lämmintä ensi viikkoa kaikille!