Ravintola Shelter, Helsinki

Eräänä perjantaina kolme leidiä törmäsi toisiinsa sovitusti Kanavarannassa, jonne on avattu syksyn alussa päheä Shelter-ravintola. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta, mutta tuulessa tuntui jo syksy. Kipitimme nopeasti koleaa tuulta pakoon lämpimään Shelteriin, jonka sisustus vakuutti ainakin minut heti ensi silmäyksellä.

Tyylikäs ravintola kätkee sisäänsä 70 asiakaspaikkaa. Mestan ehdoton katseenvangitsija on suuri valokyltti ravintolan takaseinällä. Siinä lukee isolla SHELTER ja se valaisee valehtelematta koko ravintolan. Tämä valokyltti on myös varmasti Shelterin kuvatuin kohde, Instagramista siitä löytyi ainakin hurjasti kuvia (ja tokihan munkin oli laitettava kyltistä sinne yksi kuva).

Shelterin häärääjinä ovat Mia Stjerna, Antti Asujamaa, Teemu Laurell sekä Lennu Sukapää. Ilmeisen nimekkäitä tyyppejä kaikki, mulle entuudestaan tuttu nimi oli tosin vain Teemu Laurell.

Shelter tarjoaa asiakkailleen kolmen tai viiden menun kokonaisuutta, jossa käytetään parhaita sesongin raaka-aineita. Ystäväni tilasivat meidän vierailun aikana kolmen ruokalajin menut samalla kun minä tilasin annokset suoraan a la carte -listalta, sillä vatsassa kasvava pieni ihme ei tykkää ihan kaikista ruokaylläreistä, ja menujen sisältöä ei saanut kuulla etukäteen.

Ennen sapuskoja kilistelimme kuitenkin Shelterin omalla limonadilla mm. pienelle ihmeelle. Olin nimittäin saanut kerrottua ystävilleni alkupaloja ihmetellessämme meidän suuresta uutisesta. Tällä kertaa vauvasta kerrottin siten, että aloin luetella ystävilleni mitä kaikkia alkupaloja en voi syödä. Jossain vaiheessa toisen kaverin naama näytti siltä, että homma oltiin tajuttu. Sitten taas onniteltiin ja kaikki oli yhtä suurta hymyä. Ja sen jälkeen alettiin syödä!

Ystävien alkupalalautanen piti sisällään kalaa, omani taasen etanoita, munakokkelia sekä kanttarelleja. Voi tsiisus miten hyvää se oli! Kuka olisi ikinä voinut uskoa, että munakokkeli sekä etanat sopivat yhteen? Olin heti alkupalan jälkeen aivan myyty Shelterille, ja odotin jo malttamattomana pääruokaa. Kotonakin kerroin herra Longfieldille, että saatoin syödä Shelterissä ehkä parhaan alkupalan ikinä. Herra kysyi, että mitä se oli. Vastasin, että munakokkelia ja etanoita. Herran naama vääntyi hassulle ilmeelle ja hän tiedusteli, että maistuiko se muka oikeasti hyvältä. No maistui, aivan tautisen hyvältä.

Ja niin maistuivat muuten pääruoatkin. Jessus!

Siika, kukkakaali, paahdettu voi sekä hassu pasta sulivat suussa järisyttävän nopeasti. Olisin halunnut nuolla lautasen putipuhtaaksi ja harmittelimme kaikki, ettei alkupaloja ennen pöytään tuotuja leipiä ollut enää yhtään jäljellä. Niillä olisi voinut kaapia lautasen pohjalta viimeisetkin rippeet herkullisesta annoksesta.

Ystävieni yllärimenut pitivät sisällään vasikanposkea, jotain pyrettä, yllätyspikkuporkkanoita, paria eri kastiketta, joista toisena oli lihan keitinliemi. Myös he kehuivat annoksiaan kilpaa.

Vaikka olen päässyt raskaudesta tähän asti todella helpolla, eikä oikeastaan mitään outoja hormonioikkuja ole ilmaantunut, on yksi asia josta saanen syyttää ihan puhtaasti pientä ihmettä. Mun ei nimittäin tee mieli enää makeaa. Jokusen keksin, karkin tai jätsiannoksen kyllä syön, mutta mitään kakkuja, leivoksia tai muuta ylimakeaa ei tee yksinkertaisesti ollenkaan mieli. Niinpä tilasin Shelterissäkin jälkiruoan sijaan kupin vihreää teetä.

Ystävieni menuihin jälkiruoka kuului. Jos en ihan väärin muista, niin jälkiruoka piti sisällään puolukkajäätelöä, paahdettua valkosuklaata sekä vispipuuroa. Vispipuurosta he molemmat totesivat, etteivät saa siitä kotioloissa läheskään yhtä samettista ja pehmeää. Muutenkin jälkiruoka sai tuttuun tapaan vain kehuja osakseen.

Shelter oli mahtava. Palvelu pelasi ja olihan se aika hauskaa kun komeat kokkimiehet tulivat köökin puolelta meille hihittäville leideille kertomaan mitä annokset pitivät sisällään. Arvostan!

Menkää ihmeessä testaamaan! Me ollaan menossa uudestaan marraskuussa, pöytävaraus kannattaa ainakin viikonlopuille tehdä, itse sain varattua pöydän lauantai-illalle kuukauden päähän.

Shelter, Kanavaranta 7, 00160 Helsinki

Raskauden ensimmäinen kolmannes on selätetty

Raskauden ehkä jännittävin ja pelottavin vaihe on viimein selätetty. Tällä hetkellä huidellaan turvallisilla (tai no, ainakin hiukan turvallisimmilla) vesillä kuin viikoilla 1-13.

Raskausviikoista on ennen postauksen varsinaista sisältöä pakko kertoa sellainen vähän hauskempi juttu. Mähän olen siis melkein näihin päiviin asti kuvitellut, että RV28 tarkoittaa jotain aivan muuta kuin raskausviikko 28. Kehtaankohan edes kertoa.. No, siis olen ihmetellyt aina, että miksi hitossa jengi käyttää #RV28 tai allekirjoittaa jonkin keskustelupalstan kommentin ”RV28”. Mä kun olin luullut, että se tarkoittaa ROUVA 28 vuotta. Mietin, että ehkä ihmisillä on tapana kertoa minkä ikäisenä vauvaa odottavat. Heh. Ja paras oli nää RV28+5 -merkinnät. Niiden kuvittelin tarkoittavan sitä, että ROUVA 28 vuotta odottaa nyt uutta vauvaa, ja kotona on jo viisi muuta. Että näin. Mutta olisihan se nyt aika loogista, eikö?

Olen koonnut tähän postaukseen omia fiiliksiä raskauden ensimmäiseltä kolmannekselta. Päiväkirjaa alettiin pitää heti kun raskaustesti oli tehty, siitähän kerroinkin teille jo omassa postauksessa viime viikolla. Halusin kirjata ylös, miltä tämä jännittävä ja ajoittain hurjan pelottava vaihe elämässä minusta tuntuu. Asiat tuppaavat unohtumaan melko pian, ja tämä jos joku on asia, jota en halua unohtaa. Haluan muistaa miltä elämämme isoin, tärkein ja eittämättä upein päätös on matkan varrella tuntunut.

Oletteko valmiita käymään läpi raskauden ensimmäisen kolmanneksen kanssani?

Positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen alkoi aika pian väsymys, mutta ei niin pahasti kuin olin odottanut. Lisäksi ensimmäiset väsymyskerrat saattoivat johtua venyneestä lauantai-illasta tai ihan vain siitä, että ajattelin, että nyt pitää olla väsynyt, kun olen kerran raskaana.

Eräänä päivänä raskausviikolla 5 simahdin töiden ja 27 kilometrin pyörälenkin päätteeksi sängylle niin totaalisesti, että yrittäessäni avata silmiä parin tunnin päikkärien jälkeen, tuntuivat silmäluomeni siltä, että ne olisivat painaneet valehtelematta tonnin. Silmiä ei vain saanut auki. Väsymys tuntui raskauden ensimmäisillä viikoilla erilaiselta kuin normaali väsymys. Se oli todella vahvaa väsymystä, sellaista joka valtasi koko kropan. Onneksi olin kuitenkin pääsääntöisesti pirteä, jaksoin liikkua, urheilla ja touhuta kotona suhteellisen normaaliin tapaan.

Aika pian alkoi myös huimaus. Useamman kerran tuolilta tai maasta noustessa päässä pyörähti jokunen tähti ja tukea piti ottaa lähettyvillä olevista pöydistä sekä seinistä.

Raskausviikolla 5 tuli myös ensimmäinen (ja oikeastaan myös ainoa) ruokaällötys. Olin syömässä tonnikalaa ennen kuin lähdin pyörällä töistä kotiin, mutta en vain pystynyt syömään tonnikalapurkista kuin neljäsosan. Haju ei tehnyt niinkään pahaa, tonnikala vain jostain syystä etoi. Etominen tuntui ihan uudelta, sellaiselta jota en ollut ennen kokenut. Tonnikalapurkki lensi roskiin ja söin sen sijaan kaksi juustonmakuista riisikakkua, nam!

Raskausviikolla 5 osallistuin ystäväni synttäribileisiin. Ne olivatkin hauskat. Suunnittelimme kuumeisesti herran kanssa miten bileissä olisin. Olin tehnyt vain muutama päivä sitten positiivisen raskaustestin, ja homma oli vielä niin kovin alussa, ettei asiasta vain voinut huutaa koko maailmalle. Lisäksi juhlakalu en ollut minä, vaan synttäreitä viettävä ystäväni. Lopulta ratkaisimme homman niin, että haimme mulle pieniä alkoholittomia skumppapulloja Alkosta. Jemmasin pullot kassiini, josta sitten aina sopivin väliajoin kaadoin juomaa lasiini niin, ettei se herättänyt suurempaa huomiota. Onnittelumaljat otimme vastaan, mutta vaihdoimme herran kanssa laseja sitä mukaa, kun herra oli lipittänyt omat onnittelujuomat sisuksiinsa.

Raskausviikko 6 alkoi itkulla Subwayssä. Onhan se aika surullista, kun joutuu jättämään subin välistä juuston pois, kun ei jaksa alkaa tiedustella, onko juusto pastöroitua vai ei. Itku tuli siinä vaiheessa, kun herra sanoi myyjälle, että hänen subinsa väliin tulisi tulista juustoa (jota minäkin olisin halunnut).

Raskausviikolla 6 aloin myös odotella pahoinvointia ja aamuisia oksennustiloja. Eräänä aamuna piti ihan googletella, että koska pahoinvoinnin tulisi alkaa. Muutenkin alkuviikot olivat jotenkin hieman stressaavia. Sen suuremmin minulla ei mitään oireita ollut, ja sen seurauksena aloin jännittää sitä, onko kaikki masussa ok, vai onko siellä tuulimuna. Painelin rintoja pitkin päivää vain todetakseni, että ne olivat varmasti vielä (toooosi) arat. Tässä vaiheessa päädyimme myös varaamaan ajan varhaisultraan. Halusimme varmistaa asian, jotta päässä vellova epävarmuus saataisiin loppumaan.

Varhaisultran ja ensimmäisen neuvolakerran varaaminen oli jännää. Oli ihan hassua sanoa ääneen, että olen raskaana. Kun ei sitä ollut itsekään sisäistänyt vielä yhtään. Puhelimen toisesta päästä onniteltiin iloisesti, enkä osannut yhtään vastata onnitteluihin – totesin vain, että toivotaan nyt, että kaikki menee hyvin lääkäriin ja neuvolaan asti. Mahassa myllersi näiden kahden puhelun jälkeen monta tuntia, ja jotenkin koko homma konkretisoitui ainakin muutaman askeleen verran.

Raskausviikolla 6 kävimme ystävien luona kylässä. Kävi sitten niin, että tarjolla oli suolaisina paloina lohileipiä! Katsoin herraa silmiin ja molempien silmät näyttivät siltä, että mitä hittoa me nyt tehdään. Onneksi pöytään nostettiin myös makeita herkkuja, joten pelkkien lohileipien ääressä ei tarvinnut olla. Valkoviinipullo avattiin myös, mutta sen kanssa ei ollut ongelmia, sillä juon usein alkoholittomia juomia, vaikka tarjolla viiniä olisikin. Mutta ne lohileivät – kylmäsavulohesta tai graavilohesta tehdyt. Päässä pyöri listeriariski ja kaikki paniikki raa’asta kalasta. Sitten otin järjen käteen. Ei saamari tämä homma voi yhteen pieneen lohileipään kaatua. Söin yhden taivaallisen hyvän lohimousseleivän, ja sen jälkeen vaihdoin makeaan.

Raskausviikolla 7 tunsin kunnolla olevani raskaana. Pahoinvointi sekä väsymys puskivat päälle. Nukuin lähes päivittäin kolmen tunnin päiväunet, ja tunsin olevani töissä kuin muumio. Väsymys teki tiukkaa kaltaiselleni touhuttajalle, joka on tottunut saamaan asioita aikaan, ja paljon. Pahoinvointi oli myös ihan uusi (ärsyttävä) juttu. Nälkä tuli kuin puskista kovempana kuin koskaan ja olo oli hyvä. Lounaalle piti melkein juosta. Mutta kun sain ruoan eteeni ja söin pari ensimmäistä haarukallista, alkoi etominen, jota jatkui monta tuntia syömisen jälkeen. Tämä sama toistui tietenkin kaikkien päivän aterioiden kanssa.

Samalla viikolla oli myös anoppini yllärisynttärit. Siinä olikin vähän miettimistä että miten selviän juhlista, joissa tarjolla oli juustopöytä ja ohjelmanumerona mm. viinitasting. Juhlat menivät kuitenkin hyvin. Viinitastingin ajan kasasin juustopöytää, joten sain hyvän syyn olla osallistumatta tastingiin. Lisäksi yksin keittiössä häärätessäni saatoin helposti kaataa alkoholitonta viiniä salapaikastani viinilasiin, ja mennä sen jälkeen muina miehinä viinilasi kädessä kuuntelemaan viinitastingiä terassillemme.

Se juustopöytä oli sitten toinen juttu. Olimme ostaneet neljää juustoa, joista kolme oli pastöroitua. Mutta eihän mulle tullut mieleen, että brie-juusto on pehmeä juusto, vaikka pastöroidusta maidosta onkin valmistettu. Vetelin brietä sekä manchegoa ihan antaumuksella illan ajan jättäen vain SINIhomejuuston sekä parmesaanin väliin. Hyvä minä. Onneksi en ole näissä asioissa hysteerinen, ja kun tajusin asian muutama viikko juhlien jälkeen, kohautin vain olkapäitäni.

Raskausviikolla 8 alkoi kesäloma, vihdoinkin! En tiedä vaikuttiko loma, pitkät yöunet sekä stressitön olotila siihen, että väsymys sekä pahoinvointi vähenivät. Oli kuitenkin ihana saada kroppaan taas energiaa. Loma osui oikeasti tänä vuonna hurjan hyvään koloon, sillä sain vain olla kotona, tehdä juttuja sen verran kuin jaksoin, ja nukkua just niin paljon kuin huvitti. Olympialaisia katseltiin paljon, ja huomasin itkeväni aika usein, kun mestaruus selvisi ja onnelliset mitalistit tuulettivat riemuissaan. Laitan sen hormonien piikkiin.

Raskausviikolla 9 lomailtiin kaikessa rauhassa. Nukuin ja lepäsin paljon, kävin jumpissa, teimme lomajuttuja ilman suunnitelmia taikka kiirettä. Väsymyksen sekä ajoittaisen huonon olon lisäksi voin hyvin, niin hyvin, että mieltä alkoi taas painaa ajatus siitä oliko kaikki sittenkään hyvin.. Googletin kuin hullu tuulimunista ja keskenmenoista. Ajattelin, että miksi meidän kohdalla kaikki mukamas menisi hyvin. Varmaan aika perusmietintöjä jokaisella raskauden alkuvaiheessa. Onneksi raskausviikolla 9 oli varhaisultra. Ennen aamuista ultraa nukuin edellisenä yönä ehkä 4 tuntia, vaikka mua ei mukamas jännittänyt..

Ultraan menin omalle tutulle gynekologille Diacoriin. Nopeasti siinä juteltiin ja sitten vain pöydälle makaamaan. Hetken lääkäri tutki ruutua ja sitten hän sanoi ”täällä näkyy yksi alkio, jonka sydän sykkii hienosti”. Sitten ruutu käännettiin niin, että mekin saimme ihastella 1,6 senttistä ihmettä, jonka rinnassa sykki vimmatusti pienen pieni sydän. Lääkäri esitteli pienen otuksen kädet, jalat, sydämen, pään sekä vartalon. Me emme ihan niin tarkasti osanneet kuvaa tulkita, mutta pääasia oli, että kaikki oli juuri niin kuin pitää ja raskausviikot täsmäsivät omiin laskelmiini.

Saimme kolme kuvaa muistoksi, isot onnittelut ja sepustuksia tulevaan. Tästä oli hyvä jatkaa neuvolaan ja toivoa, että kaikki menee hyvin ensimmäisen kolmanneksen loppuun asti.

Seuraavana yönä näinkin sitten aivan järkyttäviä painajaisia. Heräsin tuskanhiessä omaan huutooni ja olin sängyssä melkein poikittain. Taisi pienen ihmeen näkeminen saada pään hieman sekaisin, vaikka tunnekuohuilta ultran aikana vältyttiinkin.

En tiedä oliko syynä psykologiset jutut, mutta varhaisultran jälkeen olo huononi huomattavasti. Etominen lisääntyi, väsymys kasvoi, olo oli todella turvonnut ja vatsa oli jumissa.. Ehkä asian konkretisoituminen sai aikaan sen, että raskausoireet puskivat vimmatusti päälle. Nyt oli varmaa, että sisälläni kasvoi toinen ihminen, ja se varmasti sai alitajunnassa myrskyn aikaan.

Raskausviikolla 10 väsymys jatkui. Onneksi kesälomakin jatkui. Nukuin, nukuin ja nukuin. Herra Longfield ahersi kotona, teki ruokaa, vei Horatiota, siivosi jne. samalla kun minä vain nukuin. Raahauduimme kuitenkin kuumailmapalloajelulle, jonne olimme yrittäneet varata aikaa koko kesäloman ajan. Sieltäkin tietenkin myöhästyttiin aluks hieman, koska en vain päässyt sängystä ajoissa ylös..

Kuumailmapalloajelu oli toki huikea kokemus, mutta multa se ei mennyt ihan putkeen. Ensimmäisen vartin liitelin kopassa haltioituneena. Sitten tuli vähän kuuma ja vähän huono olo. Sitten tuli vähän enemmän kuuma ja vähän enemmän huono olo. Reilun puolen tunnin jälkeen noususta vääntelin itseäni kopassa ahdistuneesti – mahaan sattui, hikoilin, oksetti, pää oli kipeä. Homma eteni siihen pisteeseen, että herra Longfieldin oli pakko pyytää kuskilta muovipussia (jota hänellä ei ollut), jotta olisin voinut oksentaa. Koska pussia ei ollut, sanoi kuski, että anna mennä laidan yli. Ei hitto, ajattelin! Kyydissä oli meidän lisäksi 14 muuta matkustajaa hyvin tiiviissä muodostelmassa, ja minä alan vääntää laattaa laidan yli samalla kun meinaan pyörtyä.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun sitten yököttelin ja sain jonkun desin oksennuspallon suustani ulos, päästin siinä hässäkässä myös komean paukun. Kuski huusi siihen kannustavasti, että ei mitään hätää, anna mennä vaan.

Ei sitä noloutta siinä tilanteessa kyllä oikeasti edes tajunnut, olo oli niin kamala. Paniikissa aloin huutaa, että ei tässä mitään hätää, olen raskaana! Pahoinvointi on ihan normaalia. MIKSI huusin mitään? No ajattelin, että koko retki lopetetaan mun takia kesken jos kuski luulee, että sain jonkun sairauskohtauksen.. Ja se olisi muuten ollut noloa!

Kävin siinä sitten vielä ihan murto-osa sekunnin päässä pyörtymisestä, jonka onneksi vältin. Maisemat, ja sen värit sekoittuivat jo täysin silmissä ja muiden puhe alkoi kuulostaa oudolta mongerrukselta, mutta jostain kaivoin sen verran voimia, että sain lätkittyä itseäni naamaan ja sain virkeyden takaisin. Sen jälkeen iski sitten sellainen hiki, ettei ole totta. Niskasta ja selästä valui hikeä norona, samoin kävi rinnoille ja vatsalle, ja pian tuntui jopa siltä, että olin kussut housuun. Se olisikin vielä koko hommasta puuttunut..

Jossain välissä kuumailmapallo sitten laskeutui. Nolouden määrä alkoi vasta tässä vaiheessa selkeytyä – kuumailmapallon kuski sanoi, etten saa tehdä enää mitään, ja muut hoitavat ilman minua pallon kasaamisen takaisin kuljetusvaunuun. Lisäksi naiset alkoivat jutella mulle ja kertoa omista RASKAUSKOKEMUKSISTAAN. EIIIIIII!!

Tämän lisäksi tiedossa oli vielä kuumailmapallokaste sekä reippaan puolen tunnin yhteinen piknik, ennen kuin 45 minuutin kotimatka alkoi pienessä minibussissa. Jestas. Olisin halunnut vain kadota paikalta heti laskeutumisen jälkeen.. Mutta eiköhän jäänyt se kuumailmapallomatka muidenkin kuin minun mieleeni ikuisesti! Heh.

En kyllä oikeasti tiedä, oliko oudolla kohtauksellani mitään tekemistä raskauden kanssa, mutta muutakaan syytä en keksi. Mua ei pelota korkeat paikat, eikä siellä kyydissä jännittänyt muutenkaan yhtään. Ahdasta kyllä oli ja pirun kuuma, mutta tiedä sitten olivatko ne oikea syy kohtaukselleni. Oli miten oli, niin nyt meni näin.

Raskausviikolla 11 osallistuin vapaaehtoisesti verikokeisiin, joista selviteltiin onko vauvalla kaikki hyvin. Kävin myös uimassa, poljin fillarilla töihin ja isoveljelleni syntyi pieni poika. ♥ Sinä sunnuntaina olisi tehnyt mieli laittaa viestiä veljelle, että perässä tullaan! Mutta vielä ei ihan ollut sen aika, ultraan oli vielä reilut kaksi viikkoa ja olimme päättäneet pitää suut supussa siihen asti (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta).

Päivittäiset päikkärit jatkuivat edelleen. Odotin joka päivä, ettei päikkäreitä olisi tarvinnut enää ottaa. Mutta jokaisena päivänä töistä tullessa sänkyyn oli aivan pakko päästä. Oikeastaan kaikki muut oireet olivat tipotiessään, vain väsymys ei hellittänyt sitten millään. Mietin kyllä usein sitä, kuinka onnekas olen, pelkkä väsymys raskauden ensimmäisellä kolmanneksella ei ole kovin kummoinen vaiva. Varsinkin kun nukkuminen on niin valtavan mukavaa, paljon mukavampaa kuin oksentelu taikka jatkuva paha olo sekä mielialavaihtelut.

Raskausviikolla 12 suuntasimme Lahteen ystävien häihin. Jaksoin bailata limun voimalla 22.30 asti. Sen jälkeen tuli noutaja. Onneksi olimme ottaneet Lahdesta hotellin, sain nukuttua valtavan pitkät yöunet ja siihen päälle vielä lähes koko tulomatkan kotiin asti.

Raskausviikolla 13 osallistuimme herra Longfieldin siskon lapsen nimijuhlaan sekä kävimme moikkaamassa kahden viikon ikäistä veljenpoikaani. Meidän teki molemmissa paikoissa mieli huutaa ääneen, että teidän vauva saa serkun keväällä! Vatsassa kasvava salaisuus ei näkynyt vielä ulospäin mitenkään, joten mölyt pidettiin kirjaimellisesti tiukasti mahassa. Ja hyvä niin, näissäkään tilaisuuksissa ei ollut meidän aika olla jalustalla.

Samaisella viikolla kävin ensimmäisessä sokerirasitustestissä sukurasitteen vuoksi. Olin vähän jännittänyt testiä ja sitä miltä sokerilitku maistuu. Hyvältä se maistui, ja parituntinen meni laboratoriossa yllättävän nopeasti Better Call Saulia herran kanssa katsellessa. Samana iltana herra lähti työmatkoille.

Seuraavana aamuna ohjelmassa olikin sitten odotettu ensimmäinen virallinen ultraäänitutkimus. Herra ei päässyt ultraan mukaan, joten tallustin rohkeasti paikalle yksin. Käytävillä istui useampi pariskunta, mutta hekään eivät saaneet oloani epämukavaksi. Olin ultrassa yksin ja sillä selvä, turha siitä oli tehdä mitään ongelmaa.

Kätilö oli todella mukava. Alkujutustelun jälkeen oli aika käydä asiaan. Housut alas ja paita ylös. Ultraa alettiin ensin tehdä vatsan päältä mutta ei siitä mitään tullut. Kohtuni oli kätilön mukaan kallellaan taaksepäin, joten sisähommiksi se meni. Ensimmäiset viisi minuuttia kätilö jutteli niitä näitä ja tutki kuvaa tarkasti. Itse sain seurata kuvaa omalta telkkariruudulta, joka roikkui seinällä edessäni. Pieni ihme möllötti kuvassa mahallaan sikiöasennossa ja oli aivan paikallaan. Kuuntelin tarkasti mitä kätilö puhui ja en kuullut sanoja ”kaikki on ok” yms., joten toki siinä alkoi mielikuvitus laukata. Näin ruudulla täysin liikkumattoman sikiön ja odotin vain kuumeisesti, että kätilö olisi sanonut jotain siitä, että kaikki on hyvin. Viiden minuutin kohdalla olin jo ihan varma, että pieni ihme on kuollut kohtuun ja avasin suuni. Kun kysyin onko kuvassa makaava otus hengissä, kätilö alkoi pyydellä kovasti anteeksi ja sanoi, että kaikki on hienosti! Sen jälkeen katseltiin sykkivää sydäntä yhdessä pitkä tovi.

Kätilö yritti saada pienen ihmeen heräämään, mutta ei sitä huvittanut herätä, noin 20 minuutin kohdalla tyyppi alkoi vähän vispata käsiä ja jalkoja, käänsi kylkeä ja jatkoi unia. Kätilö sanoi, että eiköhän tämä ollut tässä, kaveri ei halua että häntä häiritään enempää.

Ultrasta lähdin hymyillen pois. Kaikki oli hyvin. Laukussa poltteli uusia kuvia meidän pienestä ihmeestämme. Istahdin autoon ja soitin herralle jonnekin päin maailmaa. Juttelimme pitkään. Se oli ihana puhelu.

Ultran jälkeen asiasta saattoi vihdoin alkaa puhua! Ensimmäisenä syöksyin kahden esimieheni luokse. Heidän aito ilonsa ja kostuneet silmät kertoivat minulle enemmän kuin tuhat sanaa. Töiden takia minun olisi turha stressata nyt taikka tulevaisuudessa. Tärkeintä on, että minä voin hyvin valtavan kiireisestä loppuvuodesta huolimatta. Pyysin, etteivät esimiehet puhuisi asiasta vielä eteenpäin. Halusin saada uutisen kerrottua ensin perheelle sekä lähimmille ihmisille, ennen kuin alkaisin puhua siitä työpaikan käytävillä. Salassapitosopimus sinetöitiin, ja minä lähdin katsomaan tarkemmin ultrassa otettuja kuvia. Työn teosta ei tuona päivänä tullut juuri mitään.

Näin kului raskauden ensimmäinen kolmannes omalla kohdallani. Kun luin postauksen nyt lokakuussa uudestaan, olin jo unohtanut kaiken muun paitsi armottoman väsymyksen. Pääsin totisesti helpolla ensimmäisestä kolmanneksesta. Tämän ensimmäisen jakson aikana en oikeastaan edes tajunnut koko raskautta. Maha ei juuri kasvanut, en tuntenut vatsassa mitään tuntemuksia ja olo oli väsymyksestä huolimatta yllättävän normaali. Tämä harmitti ajoittain, olisi ollut mukavaa tuntea olevansa raskaana, vaikka varmasti sitä tulen vielä seuraavien kuukausien aikana ihan riittävästi kokemaan.

Kurkataan raskauden toisen kolmanneksen kuulumisiin sitten kun siitä taipaleesta on päästy kunnialla ohi!

Terveisin RV 17+0 (ikä ei ihan täsmää, lasten lukumäärä kylläkin, heh!)

Brunssi: Uusittu Primula (HKI)

Primulan brunssi oli meille vuonna 2010 pettymys. Erityisesti muistan, että leipä oli brunssilla ihan kökköä. Koska Primulassa oltiin, olin odottanut taivaallisen tuoretta ja maukasta leipää, mutta brunssilla meitä odotti kuivahkot ja parhaat päivänsä nähneet leivänkannikat. Primulan brunssille ei pettymyksen jälkeen tullut mentyä uudestaan vuosiin – tarkasti ottaen tasan kuuteen vuoteen.

Kuuden vuoden tauon jälkeen olikin sitten ihan ok käydä vetämässä masuunsa Primulan uusittu brunssi kahtena sunnuntaina peräkkäin!

Itse asiassa brunssi on tainnut uudistua omistajamuutoksen seurauksena jo noin vuosi sitten. Viisikulman paraatipaikalla oleva ravintola ei onneksi ole menettänyt charmiaan. Sisustus on edelleen ihanan rosoinen, seiniä koristaa punaiset tiilet ja ikkunalaudoilla suurien lyhtyjen sisällä palaa kynttilät. Tunnelma on mukavan lämmin ja kodikas.

Mutta mennään sitten itse asiaan, eli siihen ruokaan.

Brunssi koostuu suolaisesta sekä makeasta noutopöydästä, sekä erikseen tilattavasta lämpimästä pääruoasta. Noutopöytien (erityisesti suolaisen) valikoima on laadultaan perussettiä. Tarjolla on muutamia salaatteja, katkarapuja, savulohta, perunasalaattia yms. Ei mitään kovin kummoista tai makuhermoja hivelevää. Tähän voisi omasta mielestäni panostaa hieman enemmän.

Kahtena peräkkäisenä sunnuntaina näin melkein jokaisen erikseen tilattavan pääruoka-annoksen. Itse söin niistä kahta, brunssiseuralaiset söivät molemmat eri vaihtoehdon ja sen lisäksi tiirailin vieraisiin pöytiin ahkerasti.

Viime sunnuntaina pääruokatilauksen kanssa kävi aika hauskasti. Olin viimeisen kahden viikon aikana sopinut useammat treffit ystävien kanssa, jotta sain kerrottua suuren uutisen heille kasvotusten ennen kuin asia pärähti blogiin ja sitä kautta kaikkien tietoisuuteen. Sunnuntaina brunssilla oli mukana pitkäaikainen ystävä yläasteelta asti, ja hänelle halusin kertoa uutisen ehdottomasti kasvotusten.

Kaikkihan sen tietää, että tässä tilassa ei voi suuhunsa aivan kaikkea tunkea. Yksi ruoka, jonka kanssa pitää olla tarkkana, ovat juustot. Halusin ottaa sunnuntaina brunssilla Punavuori-nimisen annoksen, joka piti sisällään Comte-juustoa (joka ei tasan tarkkaan ole pastöroitua). Tilasin annoksen tarjoilijalta ihan normaaliin tapaan ”yksi Punavuori, ilman Comte-juustoa”. Ystäväni ei huomannut mitään. Mutta sitten tarjoilija tulikin parin minuutin päästä takaisin ja kysyi, että ”hei, haluisitko sä sen annoksen oikeasti kokonaan ilman juustoa, vai korvataanko Comte-juusto jollain toisella juustolla”? Siinä sitten mongersin, että kun sen juuston pitäisi olla pastöroitua. Tarjoilija kysyä kovahkoon ääneen ”mitä?!” ja kun toistin asian, alkoi ystäväni päässä raksuttaa. Se oli oikeastaan hauska tilanne, tarjoilija oli aivan ihmeissään, minä pidätin hymyä ja ystäväni näytti siltä, että on juuri laskenut yhteen yksi plus yksi, ja hänen suustaan alkoi tulvia ”mitäh”, ”ei oo totta”, ”siis oikeesti”, ”voi onnea” yms.

Ei mennyt tämä paljastus ihan niin kuin olin suunnitellut, mutta ei sillä niin väliä. Tämä kerta jäi ainakin tosi hauskana sattumana mieleen!

Pääruoat ovat ehdottomasti Primulan brunssin parhaimmistoa. Annokset ovat reiluja, ne ovat näyttäviä ja maistuvat hyviltä. Ensimmäisellä kerralla syömäni perinteinen Eggs Benedict oli uppomunineen ja rapeine pekoneineen oikein herkullista mussutettavaa (miinusta tulee vain omaan makuuni liian höttöisestä vaaleasta leivästä). Toisella kerralla söin tosiaan Punavuori-annoksen, joka piti sisällään ihanan rapeaa maalaisleipää, kinkkua, uppomunia sekä jotain pastöroitua juustoa.

Brunssiseuralaiseni söivät Kungliga Segelklubbenin sekä Kylmä ja savuava olo -annokset. Kungliga Segelklubben oli kuulemma liian suolainen, siinä oli liikaa mätiä ja liian vähän vuolukermaa, joka olisi peittänyt suolaisten mätien makua. Kylmä ja savuava olo näytti ainakin omiin silmiin todella herkulliselta. Ja oli se ystäväni mielestä myös hurjan hyvän makuista. Kylmäsavulohta tulee varmasti seuraavan vajaan kuuden kuukauden aikana vielä tosi kova ikävä, ihan viimeistään jouluna saatan tirauttaa kyyneleitä kun en voikaan hotkia kylmäsavulohta sinappikastikkeen kera masuuni. Nyyh..

Primulan brunssilla voi tilata erikseen lisähintaan (6 euroa) pirtelön. Brunssin hintaan (23 euroa) kuuluu kaikki muut juomat: vedet, mehut, teet sekä kahvit. En tiedä kuinka usein pirtelön maku vaihtuu (jos edes vaihtuu), mutta molempina kertoina kun minä brunssilla istuin, oli tarjolla mansikka-vaniljapirtelö. Molempina sunnuntaina pirtelön myös tilasin. Tämä ihan siitä syystä, että mystiset hormonit ovat saaneet aikaan sen, ettei mulle maistu (lainkaan) makea. Kakut, irtokarkit, keksit, suklaa sekä leivonnaiset eivät saa aikaan pahaa oloa, mutta niitä ei vain yksinkertaisesti tee yhtään mieli. Kotona on monta pussia karkkia ja useampi suklaalevy, joihin en halua koskea pitkällä tikullakaan. Jäätelö on ainoa herkku, jota tekee ajoittain hieman mieli. Pirtelö toimi brunssilla jälkiruokanani, sillä yhtäkään kakkua ei makeasta noutopöydästä tehnyt mieli. Hormonit on niin outoja..

Ystäväni kehui jälkkäripöydän brownieta hurjasti. Itse mussutin samaan aikaan tuoreita hedelmiä sekä imin sitä pirtelöäni, hyvää oli!

Kaiken kaikkiaan Primulan uusittu brunssi toimii paljon paremmin kuin edellinen versio. Ehkä en Viisikulmaan ryntää enää kolmantena sunnuntaina putkeen, mutta voisin hyvin istahtaa kodikkaaseen ravintolaan vielä uudemmankin kerran kivalla porukalla.

Rohkeasti siis vain testaamaan Primulan uusittua brunssia!

Kaksi viivaa

Joista toinen oli haalea.

Elellään heinäkuun loppua. Olen käynyt apteekissa edellisenä päivänä ja hieman sekavasta kierrostani huolimatta menkkojen olisi pitänyt alkaa viimeistään tänä aamuna. Herään kahdelta yöllä, vessaan pitää päästä. Nappaan pahvisen paketin keittiön tasolta ja menen sen kanssa vessaan. Heinäkuinen raskaustesti ei ole ensimmäinen tekemäni, joten en viitsi herättää herra Longfieldiä. Näitä on tehty yksin herran työmatkojenkin aikana viime syksystä asti.

Luen ohjeet kertaalleen tarkasti läpi, vaikka olen lukenut ne melkein joka kuukausi reilun kuuden kuukauden aikana. Silmät eivät ole kunnolla auki, väsyttää ja vessahätä on kova.

Sain testin kuitenkin tehtyä. Suljen korkin ja hoidan vessahommat loppuun pimeässä vessassa, jonne oli kyllä tosi fiksua hommata himmentimet, sillä silmät eivät revähdä silmäpusseista ulos kun yöllä käy vessassa. Voi tavallaan jatkaa unia koko vessareissun ajan.

Katson testin tulosta käsien pesun jälkeen. Siinä näkyy vain yksi vahva viiva. Selvä – ajattelin sen enempää asiaa murehtimatta.

Jostain syystä nappaan testin kuitenkin mukaani sänkyyn, tyynyn viereen. Selaan hieman nettiä sillä uni ei tule ihan heti takaisin. Muutaman minuutin päästä nostan testiä, ja valaisen sitä puhelimen näytöllä. Nyt silmät meinaavat tosissaan revähtää silmäpusseista ulos. Siis näinkö tosiaan yksinäisen vahvan viivan vieressä toisen, hyvin vaalean viivan, vai harittaako silmäni!?

Kääntelen testiä pimeässä huoneessa ja sohin sitä kännykällä. Ei hemmetti, on siinä toinen viiva, joskin hyvin vaalea. Alan hymyillä. Olen sanaton, käännyn nukkuvan herran viereen miettien tohdinko herättää häntä vain yhden vaalean viivan takia. Ennen kuin teen mitään, herra jostain syystä herää yhtäkkiä, avaa silmänsä, ja kysyy yllättävän virkeänä MITÄ? En saa pariin sekuntiin mitään sanottua, hymyilen vain pilkkopimeässä huoneessa, jota valaisee pinkin kännykän haalea valo.

Sitten kerron mistä on kyse. Ihmettelemme haaleaa viivaa, ja päätämme tehdä toisen testin heti seuraavana aamuna, tai ehkä kuitenkin vasta sitä seuraavana. Emme osaa päättää.

Nukahdamme uudestaan, ja aamulla katsomme jälleen testiä. Viiva on yön aikana tummentunut, tai sitten emme vain nähneet sitä unihiekkaisten silmien läpi keskellä yötä. Tai ehkä neljä tuntia on saanut viivan tummenemaan.

Aamutoimet sujuvat normaaliin tapaan. Toki siinä sivussa mietimme, että tuleekohan Horatiosta nyt isoveli ja sitä, että olipas onni ettemme varanneet matkaa helmikuulle alkuviikosta. Samalla emme ole testin tuloksesta yhtään varmoja. Herra sanoo käyvänsä apteekissa illalla.

Aamupalaa syön yksin, samalla kun herra ulkoiluttaa Horatiota. Yritän kaksi kertaa alkaa itkeä, mutta en saa kyyneleen kyyneltä ulos. Ajattelen, että olenpas kylmä äiti.

Töihin lähden yksin autolla. Popitan täysillä Jason Derulon ja Jennifer Lopezin Try me -biisiä ja jossain Turun motarilla itku tulee. Kylläpäs oli oikein romanttinen biisi joka sai tunteet pintaan. Hah! Kyyneleet valuvat aurinkolasien alta, ja toivon niin kovasti, että toinen testi näyttäisi jo vahvemman viivan, sen haalean sijaan.

Arvaatteko miten sen toisen testin kanssa kävi..?

Parhaat pastat

Pasta. Tuo tuhottomasti muunneltavissa oleva ruoka, joka maistuu kaikille vauvasta vaariin. Pastan vääntää töiden jälkeen vartissa, mutta keittiössä saa halutessaan häärätä viikonloppuisin myös pidempään – pasta kun sopii ainakin meidän mielestä niin arkeen kuin juhlaan.

Aloin kaivaa blogin pastareseptejä, ja niitä tuli vastaan todella paljon. Ensin ajattelin nostavani ne kaikki tähän koostepostaukseen, mutta ei siitä olisi tullut mitään. Olisin kirjoittanut postausta vielä jouluna. Ja nyt olisi aikaa tunnista pariin ennen kuin nukkumatti tulee käymään.

Otetaan siis listaus mun mielestä parhaista pastoista, joita olemme kokkaileet herra Longfieldin kanssa tässä vuosien saatossa.

Punakastike

Punakastike on nakkimössön, jauhelihapasteijoiden, paksupohjaisen jauhelihapitsan sekä lettujen lisäksi the lapsuusruoka.

Punakastike oli yksi muutamista resepteistä, jotka kirjoitin muistiin, äitini ohjeiden mukaisesti, kotoa muuttoa edeltävinä viikkoina ostamaani Resepti-kirjaseen. Kirjoittamani resepti on edelleen minulla tallessa, paperin yläkulmassa lukee liilalla glitter-kynällä Punakastike ja perässä on hymiö. Otsikko on vielä havainnollisesti ympyröitä viivoittimen avulla punaisella tussilla.

Punakastike on yksinkertaisesti sanottuna mausteinen tomaattijauhelihakastike. On se myös aivan törkeän hyvää.

Nakkimössö

No sitten nakkimössön pariin, joka kuuluu myös lapsuuden herkkusapuskoihin.

Nakkimössö on legendaarinen ruoka. Se oli lapsuudessani sekä mun että isäni lempiruokaa. Sitä syötiin usein ja hartaasti samalla kun nakkimössön seassa olevista nakkipaloista taisteltiin viimeiseen palaseen asti. Nakkimössö tehtiin lapsuuden kodissani aina isoon vaaleanvihreään emalikattilaan, ja seuraavina päivinä sitä paistettiin voissa paistinpannulla. Maku vain parani parin päivän jääkaapissa makoilun aikana. Tartutin nakkimössöhimon aikojen alussa myös herra Longfieldiin.

Soijapyörykkäpasta pestolla ja rucolalla

Tämä soijapyörykkäpasta oli ensimmäinen ruoka, jossa käytin soijaa. Lopputulos oli tosi herkullinen, onnistuin saamaan mauttomiin soijapyöryköihin kunnolla makua marinoinnin avulla. Tätä pastaa on kokkailtu viimeksi yli kolme vuotta sitten, ja olin ihan unohtanut sen! Heti kun sen blogin kätköistä löysin, kirjoitin muistivihkoon, että tätä pitää tehdä pian uudestaan. Tehkää tekin!

Sinihomejuusto-punasipulipasta

Perusmauista haettua maustamista: happoja balsamietikasta,  makeutta sokerista, suolaa purkista ja umamia sinihomejuustosta. Lisäksi väriä punasipulista, potkua tulisista valkosipulilastuista ja pureskeltavaa auringonkukansiemenistä. Näistä simppeleistä aineksista syntyy älyttömän hyvä pasta todella nopeasti.

Sinhomejuusto-punasipulipastan teko kestää suunnilleen spagetin keittämisen ajan, eli noin kymmenisen minuuttia. Tätä reseptiä voi siis oivallisesti käyttää myös arki-iltaisin, jolloin valmista ruokaa halutaan yleensä saada pöytään mahdollisimman helposti ja nopeasti.

Kampasimpukkapasta

Nam nam ja vielä kerran nam! Limen, chilin ja kookosmaidon liitto toimi paremmin kuin hyvin ja tämä kampasimpukkapasta vei kieleni mennessään. Resepti on taattua Sara La Fountain -laatua, joten tätä uskaltaa suositella isoon ääneen.

Iisi lämminsavulohipasta

Nappasin lämminsavulohipastareseptin talteen eräästä Maku-lehdestä. Resepti kuulosti todella simppeliltä, nopealta ja ennen kaikkea herkulliselta. Resepti ei pidä sisällään kovin montaa ainesosaa, joka sekin pisti silmääni kun reseptiin lehdessä törmäsin. Pastaa kokkailimme kevään korvilla ystäväni uudessa kodissa. Ja itse asiassa ystäväni pyysi pastan reseptiä minulta viime viikolla, hänen oli alkanut tehdä mieli sitä uudestaan. En yhtään ihmettele. Arkisapuskaa parhaimmillaan.

Pinaatti-pekonipasta uppomunalla

Tämän pinaatti-pekonipastan kokkailun yhteydessä tein ensimmäistä kertaa uppomunia. Se oli tietenkin vähän jännittävää, mutta loppupeleissä ihan iisi juttu.

Itse pasta maistui munineen päivineen oikein herkulliselta. Tätäkin pitäisi tehdä uudestaan, oikein vesi herahti kielelle kun vanhoja kuvia tästä pastasta katselin.

Siskonmakkarapasta

Siskonmakkarapasta kuuluu mun pitkäaikaisiin suosikkeihin. Tätä on kokkailtu moneen otteeseen. Siskonmakkarakeitto on myös ihan tosi herkkua, joten osasin jo etukäteen arvata, että tästä pastasta tulen pitämään.

Uskallatko sinä kokeilla?

Lovepasta

Lopetetaan tämä pastakatsaus listan söpöimpään annokseen, eli lovepastaan.

Jättimäiset lihapullat tarjoillaan pastoineen ja juustoineen yhdeltä isolta lautaselta kynttilänvalossa. Se on yhtä söpöä kuin Kaunotar ja Kulkuri -elokuvassa. ♥

Gorner Gorge -rotko, Zermatt Sveitsi

Samalla kun Suomessa valmistauduttiin keskikesän juhlaan grillaamalla mökeillä koko suvun voimin, lämmittämällä pihasaunoja ja virittämällä kokkoja tulevaa yötöntä yötä varten, kävelimme me Sveitsin Zermatissa Gorner Gorge -trekin. Trekki vei massiivisen Gorner Gorge -rotkon lävitse, ja tupsahti lopulta upeille kukkiville alppikedoille, joilta keräsimme äitini kanssa seitsemän erilaista (no okei, oli niitä lopulta vähän enemmän) niittykukkaa seuraavaa yötä varten tyynyn alle (no okei, unohdettiin kauniit kimput yöksi maljakkoon ruokapöydälle).

Gorner Gorge -rotko on muovaantunut viimeisimmän jääkauden seurauksena, voimakasvirtaisen Gornervispen vesimassojen ansiosta. Kolmen herran joukkio päätti vuosina 1886-1887 rakentaa rotkoon turisteille sopivan polun, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä ihastelemaan tätä luonnon ihmettä.

Gorner Gorge sijaitsee noin 20 minuutin kävelymatkan päästä Zermatin kylän eteläkärjestä. Opastukset perille olivat suoraan sanottuna aivan törkeän huonot. Harhailimme huonojen ohjeiden ja olemattoman kartan kanssa rotkon ympäristössä jokusen tovin, ennen kuin ymmärsimme minne sinne-tänne sojottavat opaskyltit halusivat meidän tallustavan. Sekoilu kuitenkin kannatti, pienen sisäänpääsymaksun jälkeen astelimme ensimmäiset kapeat portaat alas rotkoon.

Gorner Grogen läpi kulkeva polku on rakennettu isoilta osin kiinni rotkon reunaan, alla vilisevän veden yläpuolelle. Paikka ei sovellu kaikista pienimmille lapsille taikka hurjan iäkkäille ja tosi huonojalkaisille vanhuksille. Puinen polku on osittain kapea, ja portaiden avulla tehtävät nousut sekä laskut ovat lisäksi todella korkeita ja askelmat ovat kapeat. Kävellessä pitää yrittää muistaa kurkkia mihin tassuansa on laittamassa, samalla kun silmät haluavat kuitenkin imeä itseensä sitä kaikkea upeaa luontoa mitä ympärille avautuu.

Gorner Gorgen kävelee läpi noin puolessa tunnissa. Siinä ajassa ehtii hyvin pysähtyä ottamaan kuvia ja katsella komeita vesiputouksia sekä alla olevia vesipyörteitä kaikessa rauhassa. Paikka on rauhallinen, enkä usko siellä olevan kovin suurta yleisöryntäystä oikeastaan koskaan. Kuumilla kesäpäivillä se tarjoaa varjoa ja mukavaa viilennystä.

Gorner Gorgen voi yhdistää kätevästi muutamiinkin pidempiin trekkeihin. Trekkimerkit, vaativuustasot sekä pituudet löytyvät joko suoraan maastosta, tai niihin voi tutustua etukäteen info-pisteiltä löytyvien trekkioppaiden avulla. Me jätimme juhannusaattona pidemmät vaellukset väliin, ja kävelimme rotkon näkemisen jälkeen kukkivien alppiketojen läpi takaisin Zermatin viehättävään kylään. Seuraavana päivänä alkoi nimittäin kotimatka, ja halusimme käydä vielä herra Longfieldin kanssa lepuuttamassa väsyneitä kroppiamme yhdessä Zermatin kylpylässä. Se oli aika jees päivä – kuten kaikki päivät Zermatissa!

Runsas juustopöytä 20 hengelle

Elokuun alussa järjestimme anopille synttäriyllätyksen. Ystävät sekä perhe oli kutsuttu vihreään Vihervaaraan salaa. Itse juhlakalu saapui paikalle luullen tulleensa meille vain kahville ennen siirtymistä lauantai-illan lavatansseihin. No, tanssit jäivät siltä illalta tanssimatta (muutamaa pyörähdystä olohuoneemme lattialla lukuunottamatta), sillä juhlia juhlittiin pitkälle iltaan asti yhdessä läheisten kanssa.

Illan teemaksi valikoitui lavatanssit, tanssi kun sattuu olemaan anopille hurjan tärkeä juttu. Teemaa oli hieman hankala toteuttaa kotioloissa, sillä jos ihan totta puhutaan, niin meidän juhlien järjestysorganisaatiosta kellään ei tainnut olla sen suurempia tietoja lavatanssien salatusta maailmasta.

Tanssiopettajaa emme paikalle päätyneet tilaamaan, mutta ajattelimme pyrkiä luomaan lavatanssimaisen ilmapiirin hyvän musiikin (iskelmien), värikkäiden pöytäliinojen, itse poimittujen niittykukkien sekä hyvän ruoan ja juoman avulla. Emme tosin yhtään tienneet mitä ruokaa taikka juomaa lavatansseissa tarjotaan – ehkä grillimakkaraa ja siideriä?

Grillimakkaroiden ja siiderien sijaan haluttiin keksiä jotain hieman juhlavampaa. Järjestysorganisaatiomme löi viisaat päät yhteen, ja pian olimme päättäneet järjestää vieraille viinitastingin sekä tarjoilla tastingin jälkeen koko porukalle näyttävän juustolautasen.

Viinitastingin piti ihastuttava ja pirteä Solera Finlandin Tiia Seppälä, joka kertoili sekä maistatti meille vihreän Vihervaaran terassilla liudan Hardysin viinejä. Herra Longfield kertoili teille tarkemmin viinitastingistä jo elokuussa, mutta juustolautasesta ei ole blogin puolella sanottu vielä halaistua sanaa.

Hieman piti etukäteen miettiä, että mistä ihmeestä koostamme näyttävän juustolautasen 20 hengelle. Päädyimme lopulta neljään juustoon (Aura, Parmigiano Reggiano, Brie, Manchego) ja isoon määrään lisukkeita, joista jokainen löytäisi varmasti mieleisensä vaikka ei niin juustojen ystävä olisikaan.

Tässä olisi kootusti vinkkejä juustopöydän kokoamiseen hieman isommalle porukalle. Herahtiko vesi jo kielelle?

Vinkit juustopöytään

• Useimmat juustot tulee ottaa jääkaapista tuntia ennen tarjoilua, näin niiden kaikki aromit pääsevät esille. Jotta juustojen pinta ei ala kuivua, älä revi pakkauksia juustojen päältä pois kuin vasta juuri ennen tarjoilua.
• Pehmeät tuorejuustot nostetaan pöytään suoraan jääkaapista.
• Kovat juustot voi olla hyvä leikata valmiiksi viipaleiksi, kuutioiksi tai tangoiksi. Näin niiden nauttiminen käy helpommin, eikä juustolautasella tarvita niin montaa juustoveistä/-höylää. Lisäksi juustotarjottimesta saa monipuolisemman, kun osa juustoista tarjoillaan valmiiksi paloiteltuna.
• Varaa jokaiselle veistä/höylää tarvitsevalle juustolle oma otin, jotta maut eivät pääsisi sekoittumaan.
• Mikäli juustoja tarjotaan pääruokana, juustoa tulisi varata noin 250 g ruokailijaa kohden. Jälkiruokana yms. tarjoiltuna riittää noin 100 grammaa juustoa henkilöä kohden.
• Sopiva määrä erilaisia juustoja on kolmesta viiteen juustoa, jotta kaikkia ehtii maistelemaan lisukkeiden kanssa rauhassa. Älä liioittele.
• Lisukkeet asetellaan juustojen viereen, ei niiden päälle. Muuten juustot imevät itseensä makua lisukkeista (tästä poikkeuksena kuvissa näkyvä brie, joka on käytetty uunissa lisukkeiden kera).
• Patonki on oivallinen lisuke juustolautaselle, sillä se neutralisoi ja tasoittaa vahvojen juustojen makua sekä rasvaisuutta.
• Juustojen suolaisuus sekä hillon makeus ovat herkullinen vastapari. Hillo tuo makeudellaan juustojen parhaat puolet esiin. Kokeile ihmeessä kirsikkahilloketta ja/tai hunajaa parmesaanin kanssa, nam!
• Tumma suklaa tuo omien happojensa ja makeuden avulla juustoista uusia aromeja esiin. Kokeile rohkeasti.
• Suolaamattomat ja maustamattomat pähkinät ovat perinteinen lisuke juustoille. Ne korostavat hienosti juuston omaa makua.
• Erityisesti tummien viinirypäleiden makeus tasapainoittaa juustojen suolaisuutta.

Kurkkaa samaan hengenvetoon vielä vinkkejä juustojen kanssa sopivista viineistä Viinitasting-postauksesta.

Kotimainen broilerituotanto

Olen mukana Atria Perhetila –kampanjassa, ja tämä postaus on tehty yhteistyössä Atria Perhetilojen kanssa.

En voi sanoa, että tätä postausta olisi ollut helppo kirjoittaa. En voi myöskään sanoa, ettenkö olisi miettinyt tähän kampanjaan mukaan lähtemistä enemmän kuin kymmenen kertaa. Vielä lähtöaamunakin mietin miksi ihmeessä lähdin mukaan, koska eihän mulla voi olla mitään hyvää sanottavaa broileritilasta. Mun teki kyllä kovasti mieli päästä käymään Atria Perhetilalla, jossa broiskut kasvavat, sekä Nurmon tehtaalla, jossa tapahtuu se kaikkein hurjin – teurastus, lihan käsittely sekä pakkaus. Mutta tuntui hankalalta kertoa näistä asioista postauksessa, erityisesti kampanjapostauksessa. Onneksi mukaan lähti kuitenkin tosi kiva porukka, joilla ajattelin olevan samoja fiiliksiä kuin mulla, joten päätin rohkeasti ottaa härkää sarvista ja astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Keskiviikkoaamun ensimmäisenä kohteena oli Jalasjärvellä sijaitseva Latva-Kiviniemen tila, jossa on tilat 80 000 broilerille. Kyllä luitte oikein, 80 000 broilerille (yhdellä neliömetrillä on 17 broileria). Jalasjärven tila on yksi reilusta 80:stä Atria Perhetilasta, joissa kasvatetaan broilereita. Broilerit elävät Jalasjärvellä kolmessa kasvatushallissa, jotka ovat hyvin pitkälti tietokoneistettuja – halleissa kyllä käydään tilan omistajien toimesta päivittäin, mutta valvontaa hoidetaan pitkälti erilaisten kameroiden sekä lämpö- ja ilmanlaatuanturoiden avulla.

Broilerit elävät Jalasjärvellä kasvatushalleissa keskimäärin 35 vuorokautta, jonka jälkeen ne lastataan laatikoihin, rekkoihin ja sitä kautta Nurmon tehtaalle noin 50 kilometrin päähän. Keskimääräinen matka kasvatustilalta teurastamolle on Atrialla 38 kilometriä. Tämä on hyvä asia: linnut eivät joudu kulkemaan pitkiä matkoja laatikoissa rekan kyydissä. Matkan aikana niiden stressitaso nousee, ja se aiheuttaa erilaisia ongelmia, esimerkiksi sydänkohtauksista johtuvia kuolemia.

Tähän väliin on varmaan syytä sanoa, että meidän taloudessa broilerin syönti väheni huomattavasti Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut –kirjan lukemisen jälkeen. Samaisen kirjan jälkeen alkoi myös possulakko, joka kuihtui kyllä nopeasti kasaan meidän selkärangattomuutemme takia. Pekoni sekä makkara maistuvat meille liian hyvin.. Broilerin käyttökään ei loppunut kirjan lukemisen jälkeen, mutta sentään vähentyi.

Suurimpana syynä broilerin käytön vähentämiselle oli se, että tajusin kuinka jalostettu ja tuotannollinen eläin broileri on. Siipikarjan olot ovat kyllä kirjankin mukaan Suomessa yleisesti ottaen hyvät verrattuna useisiin muihin maihin. Lisäksi Suomessa kasvatetun broilerin liha on eittämättä maailman puhtainta – salmonellasta ei ole tietoakaan, eikä broilereilla ole tavattu Suomessa moniin vuosiin sellaisia tauteja, joihin olisi tarvittu antibiootteja. Joissakin maissa antibiootteja juotetaan broilereille juomaveden mukana, sillä hygienia ei ole sillä tasolla, että tilalliset voisivat luottaa siihen, että linnut pysyvät muutoin terveinä ja hengissä. (Muistattehan siis varmistaa ravintoloissa, että heidän käyttämänsä broilerin liha on kotimaista.)

Syötäväksi kasvatetut -kirjan kuvat eivät järkyttäneet minua, vaikka yleensä olenkin aikamoinen nössö kaiken ikävän ja epämiellyttävän sisällön suhteen. Enemmän minua järkytti se, että broilerin elinikä on niin tavattoman lyhyt, ja että eläin on jalostettu kasvamaan nopeasti, vain jotta se saataisiin mahdollisimman nopeasti meidän ihmisten ruokapöytiin.

Totuus on kuitenkin se, että broileri kelpaa vuosi vuodelta kuluttajille paremmin. Pehmeä, proteiinipitoinen ja vähärasvainen liha, joka on helppo ja nopea valmistaa, ja on kaiken päälle vielä suhteellisen edullista, kiinnostaa kuluttajia. Ja kuluttajien tarpeeseen on vastattava. Henkilökohtaisesti olen ehdottomasti sitä mieltä, että kuluttajat tulisi saada valitsemaan entistä herkemmin kotimainen tuote. Meillä on Suomessa tiukka lainsäädäntö, joka asettaa tilallisille normit, ja siinä sivussa myös valvoo tilojen toimintaa ja lihan laatua. Haluan uskoa, että valvonta toimii, epäkohtiin tartutaan ja ne saadaan hoidettua kuntoon yhdessä tilallisten kanssa.

Atria Perhetiloilla työskentelee ihmisiä – perheitä, joiden elanto on kiinni broilerien tuotannosta. En halua uskoa, etteikö jokainen tilallinen tahtoisi pitää broilereistaan hyvää huolta, sillä muutenhan se olisi sama kuin ampuisi itseään nilkkaan. Ongelmia voi tulla vastaan kaikilla. Silloin pitää pyytää apua. Apua ja tukea on Atrian kaltaisissa isoissa organisaatioissa saatavilla monelta eri osa-alueelta.

Yksi kysymys, jonka olin ennen retkeämme kirjannut ylös muistivihkooni, kuului seuraavasti: Kuinka monta lintua tilalla kuolee keskimäärin päivässä? Olin laatinut muitakin tiukkoja kysymyksiä, ja luettuani herra Longfieldille koko kysymyspatteristoni, tokaisi hän, että sut varmaan heivataan sieltä vierailulta noiden jälkeen pellolle. Eipä heitetty. Sain vastaukset kaikkiin kysymyksiini.

Monia muitakin varmasti kiinnostaa kuolleisuusmäärät. Alustetaan sen verran, että lajista riippumatta eläinten pentuaika on yleisesti otollisinta aikaa erilaisille sairauksille, ongelmille sekä sitä kautta kuolleisuudelle. Broilerit elävät keskimäärin vain 35 vuorokautta, ne eivät ehdi tulla sukukypsiksi, joten ne ovat melkein koko elinkaarensa ajan pentuiässä. Tilan omistaja kertoi silmiään räpäyttämättä, että heillä kuolleisuus on 3,5-4 %. Tämä prosenttimäärä on noin 3 200 lintua per 80 000 broilerin erä. Ja kun broiskut elävät sen 35 vuorokautta, saadaan päiväkohtaiseksi kuolleiden määräksi noin 91 lintua. Kuolleet ja sairaat yksilöt poistetaan kasvatushalleista päivittäin käsin. Sairailta yksilöiltä taitetaan niskat nurin heti maasta nostamisen jälkeen.

Toinen asia joka minua kiinnosti suuresti, oli kasvatushallien päivien ja öiden pituudet. Kasvatushalleissa ei ole ikkunoita, joten vuorokausirytmiä säädellään valoin. Broilerit syövät pitkälti koko ajan hereillä ollessaan (valoisaan aikaan), ja pidentämällä valoisaa aikaa broiskut luonnollisesti kasvavat nopeammin, sillä ne syövät enemmän. Latva-Kiviniemen tilalla pimeää aikaa on vuorokaudessa yhteensä 6 tuntia. Neljä tuntia yöllä ja kaksi tuntia keskellä päivää.

Jalasjärvellä vierailun päätteeksi putkahdimme broilerien kasvatushallista ulos, riisuimme saappaat sekä siniset ufopukumme, ja kiitimme suuresti tilanpitäjiä siitä, että pääsimme kuulemaan tilan toiminnasta sekä kurkistamaan broilerien elämään näinkin läheltä. Matkamme jatkui Perhetilalta Seinäjoelle lounaalle, ja sieltä päivän ehkä jännittävimpään paikkaan – Nurmon tehtaan broilerilinjalle.

Nurmon tehtaalle broilerit saapuvat viimeiseltä matkaltaan. Ne saapuvat tänne suoraan kasvatushalleista, ja lähtevät täältä Atrian rekoilla muovirasioissa ympäri Suomen ruokakauppoja. Ihan pientä määrää broiskuja Nurmon tehtaalla ei päivittäin käsitellä. Päivittäin tehtaan uumenissa teurastetaan noin 110 000 broileria, jotka ovat kaikki peräisin Atria Perhetiloilta.

Käsitellään se teurastus ensin. Linnut saapuvat tehtaalle päällekkäin olevissa laatikoissa. Ne kuskataan trukeilla hämyiseen halliin, jossa on sinertävä valo. Hallissa oli tavattoman rauhallista, linnut olivat hiljaa, ja pääosin vain pötköttivät toistensa vieressä. Mitään huumausaineita linnuille ei annettu, pelkkä hämyisen sininen valo sai ne rauhoittumaan. Laatikoista linnut kipattiin tainnutusputkeen, jossa ne saivat ensin happiannoksen, joka sai ne rauhoittumaan entistä enemmän. Sen jälkeen putkeen laitetaan hiilidioksidia, joka tainnuttaa linnut. Olihan se hurjaa katsoa, miten valkoiset linnut availivat suutaan ja silmiään viimeisiä kertoja ennen kuin taju lähti. Kysyin, onko koskaan käynyt niin, että joku broileri ei olisi kaasuputkessa tajuaan menettänyt, ja ei kuulemma ole.

Kun linnut ovat tajuttomia, nostetaan ne jaloistaan pitkin hallia liikkuville kiskoille. Kiskot vievät linnut leikkurin läpi, joka leikkaa tajuttomilta linnuilta kurkun auki. Sen jälkeen alkaa veri valua. Haju oli verilammikoiden keskellä seistessä ikimuistoinen. Tästä eteenpäin vuorossa on mm. kyniminen ja suolistus, ja pikkuhiljaa kiskot vievät broilerit kylmähuoneiden kautta aina vain eteenpäin. Osa tippuu kiskoilta kokonaisina painon mukaisiin laatikoihin – ne päätyvät esim. S-marketin grillibroilereiksi tai kokonaisina pakkaseen. Osa jatkaa matkaa erilaisten leikkurien luokse. Kaikki broilerin osat leikataan pääsääntöisesti koneellisesti. On leikkuri joka leikkaa siivet, toinen leikkaa reisipalat ja kolmas irrottaa tuosta noin vaan rintafileet. Kiskojen ja leikkurien seuraaminen oli ajoittain jopa hypnoottista. Broilereita viiletti sivuilla sekä yläpuolella sellaista vauhtia, että silmissä vilisi.

Valmiit palat viedään maustamishalliin, jossa niitä suolataan ja marinoidaan tarkkojen reseptien mukaisesti. Tämän jälkeen maustetut fileet, koivet, siivet sekä suikaleet pakataan ja päälle läiskästään Perhetilan nimi, josta selviää lihan alkuperä aina tilalle asti. Tämän jälkeen tuote on valmis kaupan hyllylle. Järisyttävän tehokasta ja organisoitua toimintaa.

Useille, ehkä jopa lähes kaikille kuluttajille broilerien elämä on kovin etäistä. Broilereita ei näe koskaan missään. Moni varmasti myös sekoittaa kanan ja broilerin keskenään. Kasvatushallit sekä teurastamot ovat suljettuja jo ihan hygienian vuoksi, eikä niiden sisään pääse kurkistamaan lähes koskaan. Tästä näkövinkkelistä Atria teki minusta todella rohkeasti kutsuessaan meidän viiden hengen bloggaajaporukan tutustumaan tähän mielipiteitä kovasti jakavaan siipikarjalajiin. Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat näissä asioissa pelkkää plussaa, ja sitä pitäisi ehdottomasti lisätä. Faktojen (ei vain mielikuvien) perusteella jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä ja toimia niiden mukaan.

Yhteistyössä Atria Perhetila

Hangon Makaronitehdas saapui Espooseen

Olen lukenut jo vuosia sitten Hangossa sijaitsevasta Makaronitehtaasta. Olen leikannut pari juttua ruokalehdistä jopa talteen, etten varmasti unohda ravintolaa, jonka pastoja on kehuttu vaikka kuinka.

Unohdin silti. Mutta sitten Isoa Omenaa laajennettiin valtavasti sinne (pian) puksuttavan metron takia. Selasin uuden Ison Omenan esitelehteä kesälomalla, ja bongasin sieltä varsin iloisen uutisen: Makaronitehdas avaa siellä ovensa! Aiemmin todella heikon ravintolatarjonnan omaava Omena sai laajennuksen jälkeen monta mielenkiintoista ravintolaa lisää.

Pääsimme vihdoin tällä viikolla testaamaan Makaronitehtaan tuoreet ja herkulliset luomupastat. Istahdimme tunnelmalliseen ravintolaan sisään ennen leffailtaa. Herra Longfield on kova Apulanta-fani, ja bändistä kertova uusi Teit meistä kauniin -leffa piti päästä katsomaan heti ensi-iltana.

Pähkäilimme herkullisten kuuloisten pastojen äärellä pitkän tovin ennen kuin saimme tilauksen tehtyä. Minä päädyin lopulta kana-kookospastaan, jossa oli mukana korianteria (nammm!) ja herra otti lammaspastan. Sitten jäimme vain nälkäisinä odottamaan pastojamme, jotka valmistettiin aivan selkämme takana avonaisessa keittiössä. Voitte varmaan kuvitella kuinka mahtavat tuoksut keittiöstä kantautui neniimme..

Alkupalaleivät kiskottiin tyhjiin vatsoihin nopeasti, ihan sama vaikka hiilareita oli tiedossa pian aimo annos lisää. Nälkä oli hirmuinen.

Hyvin maltillisen odottamisen jälkeen tarjoilija kantoi pöytäämme isot pasta-annokset! Olin odottanut pienempiä annoksia, mutta kyllä hymy oli aika mairea kun tajusin, että koko tuo annos oli minua varten.

Pastat maistuivat odotetusti todella herkullisilta. Pastat eivät uineet kastikkeessa, suolaa ei ollut liikaa, pastan kypsyys oli täydellinen, lihapaloja oli riittävästi, eivätkä ne loppuneet kesken. Niin ja jestas, että omassa annoksessani maistui ihanasti korianteri!

Saimme lautaset kuin ihmeen kaupalla tyhjiksi. Ennen leffaa ehdimme vielä köpötellä pitkin uudistunutta Isoa Omenaa ja sulatella muhkeaa annosta ennen kuin istahdimme leffateatterin pehmeille penkeille katsomaan Teit meistä kauniin -leffaa.

Juustofondue, Whymper Stube, Zermatt Sveitsi

Muistatteko vielä kun herra Longfield kertoi teille Matterhornin ensimmäisestä valloituksesta? Mukana tällä kohtalokkaalla retkellä oli myös herra nimeltään Edward Whymper, joka raskaan kiipeilyn päätteeksi irrotti itsensä muusta joukosta ja juoksi viimeiset metrit, jotta hän sai olla ensimmäinen ihminen Toblerone-vuoren huipulla.

Whymper kävi useana kesänä Zermatissa harjoittelemassa vaarallista vuorikiipeily-yritystään. Näillä matkoillaan hän yöpyi aina Monte Rosa -hotellissa, joka sijaitsi nykyisellä Zermatin pääkadulla, aivan pienen alppikylän keskustassa.

Monte Rosa -hotelli nököttää ylväästi edelleen paikallaan. Hotellirakennuksen kulmassa on ravintola, joka kantaa osuvasti nimeä Whymper Stube. Ravintolasta saa kuuluisia sveitsiläisiä herkkuja – juustofondueta sekä raclettea. Me kävimme ravintolassa maistamassa kesäkuussa juustofondueta, jota en ollut koskaan ennen syönyt.

Paikalliset saattoivat meille (ja muille turisteille) kuitenkin nauraa, Sveitsissä juustofondueta pidetään nimittäin sydäntalven ruokana, eikä sitä keskikesällä syödä.

Sveitsiläisten mukaan sulatettu juusto oli alun perin köyhien talonpoikien ruokaa. Kaapin perukoille säästetyt juustonkannikat sulatettiin padassa valkoviinin kanssa, ja lopuksi koko komeus suurustettiin kananmunalla. Fonduen kupliessa kutsuvasti, ruokakomerosta kaivettiin esiin vielä kuivuneet leivät, ja sitten alettiin herkutella.

Whymper Stubessa fondueta saattoi tilata vaikka minkälaisilla lisukkeilla. Perusversioon kuului fonduen lisäksi vaaleita leipäkuutioita sekä keitettyjä perunoita. Me otimme lisäksi vielä setin erilaisia lisukkeita, jotta saimme varmasti sulasta juustosta kaiken irti.

Lisukekipoissa meillä oli ilmakuivattua lihaa, kirsikkatomaatteja, päärynöitä, sieniä, maissia, pikkelöityä sipulia sekä suolakurkkua.

Kokonaisuus toimi hurjan hyvin. Aika kauan fondueta jaksoi syödä, ennen kuin vahva kuuma juusto alkoi tökkiä. Sen kanssa kävi vähän niin kuin sushin – jossain välissä siitä vain saa tarpeekseen ja sen jälkeen suuhun ei voi laittaa yhtään palaa lisää.

Vaikka sydäntalvesta ei ollut kesäkuussa Zermatissa tietoakaan, oli juustofondueta mukava syödä terassilla shortseissa ja t-paidassa. Takana oli pitkä trekki vuorilla, joten juuston kalorit tulivat tarpeeseen, heh!