Gorner Gorge -rotko, Zermatt Sveitsi

Samalla kun Suomessa valmistauduttiin keskikesän juhlaan grillaamalla mökeillä koko suvun voimin, lämmittämällä pihasaunoja ja virittämällä kokkoja tulevaa yötöntä yötä varten, kävelimme me Sveitsin Zermatissa Gorner Gorge -trekin. Trekki vei massiivisen Gorner Gorge -rotkon lävitse, ja tupsahti lopulta upeille kukkiville alppikedoille, joilta keräsimme äitini kanssa seitsemän erilaista (no okei, oli niitä lopulta vähän enemmän) niittykukkaa seuraavaa yötä varten tyynyn alle (no okei, unohdettiin kauniit kimput yöksi maljakkoon ruokapöydälle).

Gorner Gorge -rotko on muovaantunut viimeisimmän jääkauden seurauksena, voimakasvirtaisen Gornervispen vesimassojen ansiosta. Kolmen herran joukkio päätti vuosina 1886-1887 rakentaa rotkoon turisteille sopivan polun, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä ihastelemaan tätä luonnon ihmettä.

Gorner Gorge sijaitsee noin 20 minuutin kävelymatkan päästä Zermatin kylän eteläkärjestä. Opastukset perille olivat suoraan sanottuna aivan törkeän huonot. Harhailimme huonojen ohjeiden ja olemattoman kartan kanssa rotkon ympäristössä jokusen tovin, ennen kuin ymmärsimme minne sinne-tänne sojottavat opaskyltit halusivat meidän tallustavan. Sekoilu kuitenkin kannatti, pienen sisäänpääsymaksun jälkeen astelimme ensimmäiset kapeat portaat alas rotkoon.

Gorner Grogen läpi kulkeva polku on rakennettu isoilta osin kiinni rotkon reunaan, alla vilisevän veden yläpuolelle. Paikka ei sovellu kaikista pienimmille lapsille taikka hurjan iäkkäille ja tosi huonojalkaisille vanhuksille. Puinen polku on osittain kapea, ja portaiden avulla tehtävät nousut sekä laskut ovat lisäksi todella korkeita ja askelmat ovat kapeat. Kävellessä pitää yrittää muistaa kurkkia mihin tassuansa on laittamassa, samalla kun silmät haluavat kuitenkin imeä itseensä sitä kaikkea upeaa luontoa mitä ympärille avautuu.

Gorner Gorgen kävelee läpi noin puolessa tunnissa. Siinä ajassa ehtii hyvin pysähtyä ottamaan kuvia ja katsella komeita vesiputouksia sekä alla olevia vesipyörteitä kaikessa rauhassa. Paikka on rauhallinen, enkä usko siellä olevan kovin suurta yleisöryntäystä oikeastaan koskaan. Kuumilla kesäpäivillä se tarjoaa varjoa ja mukavaa viilennystä.

Gorner Gorgen voi yhdistää kätevästi muutamiinkin pidempiin trekkeihin. Trekkimerkit, vaativuustasot sekä pituudet löytyvät joko suoraan maastosta, tai niihin voi tutustua etukäteen info-pisteiltä löytyvien trekkioppaiden avulla. Me jätimme juhannusaattona pidemmät vaellukset väliin, ja kävelimme rotkon näkemisen jälkeen kukkivien alppiketojen läpi takaisin Zermatin viehättävään kylään. Seuraavana päivänä alkoi nimittäin kotimatka, ja halusimme käydä vielä herra Longfieldin kanssa lepuuttamassa väsyneitä kroppiamme yhdessä Zermatin kylpylässä. Se oli aika jees päivä – kuten kaikki päivät Zermatissa!

Botanischer Lehrpfad -trekki, Zermatt Sveitsi

Heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä Zermatissa suuntasimme harmaasta säästä huolimatta patikoimaan Alpeille. Valitsimme opaskirjasta Botanischer Lehrpfad -nimisen trekin ihan vain siitä syystä, että sille pääsi kätevästi suoraan Zermatin kylästä – hissilippuja ei tarvittu, trekin alkuun pääsi ihan kävelemällä. Ennen patikointia kävimme vuokraamassa äidilleni koko viikoksi vaellussauvat. Minäkin mietin pitkään, olisinko ostanut itselleni yhden hienon kokoontaitettavan sauvan, jonka olisin voinut tuoda kotiin asti, mutta otin lopulta järjen käteen ja jätin sauvan hankkimatta. Normaalisti kotona metsässä kulkee aina mukana Horatio sekä kamera, joten yritä siinä sitten coolisti kävellä sauvan kanssa, kun koira sinkoilee sinne tänne ja kuviakin pitäisi pystyä ottamaan.

Sää oli tosiaan harmaa ja osittain jopa sateinen. Lähdimme kuitenkin reippaasti kapealle niittypolulle, joka johdatti meidät ensi kertaa konkreettisesti kauniisiin alppimaisemiin. Trekin alkuosuus oli helppoa ja kevyttä nousua niityllä. Tätä onnea ei kovin kauaa kestänyt. Polku muuttui pikkuhiljaa aina vain jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi. Jokaista askelta piti miettiä märillä kivillä, ja taukoja pidettiin sitä mukaan kun siltä tuntui.

Vastaan tuli paljon lampaita, jotka söivät onnellisina niityiltä tuoretta heinää kuin viimeistä päivää. Törmäsimme myös suomalaiseen alppioppaaseen, joka oli trekkaamassa vanhan ulkomaalaisen naisen kanssa. Kyllä siinä kunnioitus kasvoi, kun varmasti yli kasikymppinen mummeli pisti reippaasti tassua toisen eteen tuosta noin vaan, samalla kun itse puuskutti  kolmekymppisenä hiki hatussa rinnettä ylöspäin. Alppiopas kertoi meille hyviä vinkkejä lopputrekille – vanhempani passitettaisiin alas toista reittiä hieman ylempää, sillä trekki kävisi pian todella rankaksi ja ylämäkivoittoiseksi. Me päätimme herra Longfieldin kanssa jatkaa kuitenkin vielä kahdestaan matkaa ylös, aina Edelweiss Alterhaupt -hotellille asti, jossa tankkaisimme paluumatkaa varten.

Kyseinen hotelli/ravintola näkyi Zermatin kylään monesta eri paikasta. Se näytti nököttävän aivan korkean ja jyrkän vuoren rinteellä, ja halusimme ehdottomasti käydä siellä herran kanssa.

Trekin upeimman osuuden sanottiin alkavan itse asiassa vasta Edelweiss Alterhaupt -hotellin jälkeen, mutta me olimme päättäneet, että kipuaminen 1961 metriin riittäisi meille ensimmäisenä päivänä. Tai no, jos ilma olisi ollut parempi, niin ehkä me olisimme vielä jatkaneet matkaamme eteenpäin hotellin ravintolassa vietetyn varikkopysähdyksen jälkeen. Vettä tuli kuitenkin hotellilla olomme aikana niin rankasti, että päätimme lähteä takaisin alas taukomme jälkeen. Saimme jopa todistaa ihan kunnon raekuuroakin, onneksi tosin sieltä hotellin sisätiloista käsin.

Ennen kuin passitimme vanhempani paluumatkalle, ihastelimme yhdessä suurta vesiputousta, jonka mukana suuret sulamisvesimassat vuorten huipuilta valuivat alaspäin. Vesiputouksia saimme päivitellä useaan otteeseen reissumme aikana. Elettiin aivan kesäkuun loppua, ja ylärinteillä pystyi vielä laskettelemaan, mutta siitäkin huolimatta lunta oli jo sulanut paljon, ja loputkin jatkoivat sulamistaan hurjaa vauhtia mitä pidemmälle kesää päästiin.

Vesiputoukselta alkoikin sitten trekin kovin osuus. Kiemurteleva polku oli jyrkkä ja sitä noustiin askel askeleelta metsässä. Puurajaa ei oltu vielä ylitetty, joten sadekaan ei nousun aikana suuremmin haitannut, sillä suuret puut toimivat toisinaan hyvinä sateensuojina. Puuskutus kävi kovana, ja olihan se upeaa rankan ja pitkän nousun jälkeen astua sisään lämpimään Edelweiss Alterhaupt -hotellin ravintolaan, jossa saimme otettua pahimmin kastuneet vaatteet pois päältä ja kiedottua ympärillemme viltit.

Ruokalistat tuotiin nälkäisille eräjormille pian. Minä päädyin tilaamaan kuumaa minestronekeittoa, sillä vilu oli päässyt yllättämään. Herra Longfield otti röstin paksulla juustokerroksella. Rösti osoittautui todella herkulliseksi, ja niitä popsittiin pitkin lomaa siellä ja täällä erilaisilla täytteillä (makkaroilla, juustoilla, kananmunilla, kinkuilla yms.). Valmiita röstipaketteja ostettiin iso kasa myös kotiin ja tuliaisiksi. Vielä ei olla ehditty kotosalla röstejä maistella, mutta kun kesäloma pian vihdoin alkaa, niin varmasti järkkäämme rösti-illan jonain sateisena iltana kotona.

Söimme kaikessa rauhassa, ja ihmettelimme ulkona pauhaavia ajoittaisia raekuuroja. Paluumatkan aloitimme vasta sitten, kun suurimmat sateet olivat ohitse. Paluumatkalla palasimme vesiputoukselle samaa reittiä mitä olimme ylös kavunneet, ja siitä eteenpäin lähdimme alppioppaan mainitsemaa toista reittiä alas Zermatin kylään. Sateet olivat siinä vaiheessa ohi, ja viimeiset kilometrit saimme kävellä aivan kahdestaan kukkivilla alppiniityillä vain lampaat seuranamme. Oli aika jees.

Vuohenjuusto-pinjansiemenpasta iisisti Luostolla

Jäljellä olisi vielä kaksi reseptiä Luoston keväiseltä matkaltamme. Tällä kertaa vuorossa on iisi vuohenjuusto-pinjansiemenpasta, joka taltutti meiltä nälän varsin aktiivisena ulkoilupäivänä.

Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme valloittamaan Ukko-Luostoa. Ukko-Luoston näköalapaikalta kuulemma piti avautua lumisen kauniit maisemat Luoston alueelle, ja lisäksi siellä piti olla valkoinen, isohko sääpallo. Maarit, Pää Pilvissä -blogista, on valloittanut miehensä kanssa Ukko-Luoston kesäaikaan, ja voi taivas miten erilaiselta paikka Maaritin blogissa näyttää – käy vaikka kurkkaamassa. Piiitkistä puisista portaista ei meidän alkukeväisellä reissulla ollut tietoakaan, saati että olisimme onnistuneet kammeta itsemme nelinkontin lumituiskussa aina sinne sääpallon luokse asti. Homma tyssähti hieman ennen tunturin lakea yksinkertaisesti siihen, että jalat upposivat jatkuvasti lähes reiteen asti, joka teki konttaamisesta aika raskasta. Raskasta saa toki olla, mutta kun lumen alla oli jemmassa Maaritin kuvissa näkyvät kivilohkareet, päätimme pysähtyä, hörpätä eväskahvit melkein tunturin laella ja lähteä sen jälkeen alaspäin. Nilkka olisi ollut ikävä taittaa keskellä lumipyryistä tunturia.

Koska lumi tosiaan upotti ylempänä niin paljon, keksin fiksumman tavan alastuloon kuin kävelyn. Ensin liu’uimme pyllymäkeä ja sen jälkeen pyörimme peräkkäin tunturia alas niin kovasti, että pää meni sekaisin. Olimme alhaalla tuota pikaa.

Hikisen kiipeilyn ja patikoinnin aikana nälkä oli päässyt yllättämään. Kipitimme kelomökkimme lämpöön, jossa valmistui muutamassa silmänräpäyksessä herkullinen vuohenjuusto-pinjansiemenpasta.

Lounaan jälkeen makoilimme hetken sängyllä, ennen kuin päivän toinen reippailuhetki pääsi alkamaan. Kävimme vuokraamassa meille loppupäiväksi lumikengät! Emme olleet kumpikaan kokeilleet lumikenkiä aiemmin, vaikka olen niiden ostosta jopa haavaillut useamman vuoden. Karautimme autolla semmoisen metsän viereen, jossa emme olleet reissun aikana vielä käyneet. Kiskoimme lumikengät jalkaan ja lähdimme umpimetsään.

Lumikenkäily oli mahtavaa hommaa metsässä, jossa ei ollut meidän lisäksi ketään muita. Olimme melko väsyneitä ja juttujen taso oli normaaliakin huonompaa. Nauroimme ratketaksemme tyhmille jutuillemme tyhjässä metsässä. Lisäksi meidän piti tietenkin kokeilla lumikengillä juoksemista sekä sitä kuinka hyvin kengät kannattelevat koskemattomalla hangella – hyvin ja hyvin huonosti. Itse onnistuin myös kaatumaan lumikengillä aivan suorilta jaloilta kahdesti, ja se sitten olikin hauskaa.

Kun vihdoin pääsimme illansuussa mökin ja saunan lämpöön, oli olo just niin ihanan vetämätön kun vaan voi olla. Uni tuli sekunnissa, ja reisilihakset kertoivat olemassa olostaan seuraavana aamuna.

Mutta nyt sen reseptin pariin. Tässä olisi tosi iisin, nopean ja lihattoman pinjansiemen-vuohenjuustopastan resepti. Nam!

Vuohenjuusto-pinjansiemenpasta

2 reilua annosta

• spaghettia kahdelle
• ¾ dl pinjansiemeniä
• 1 ruukku tuoretta basilikaa
• 1 kpl sitruuna
• 2-3 kpl valkosipulinkynttä
• 2 rkl oliiviöljyä
• 2 dl ruoka- tai kuohukermaa
• rouhittua mustapippuria
• 200 g vuohenjuustoa (paksusta tangosta)

1. Keitä spaghetti paketin ohjeiden mukaisesti. Tee kastike spaghettin kiehuessa.

2. Paahda pinjansiemenet kuumalla pannulla kullanruskeiksi. Siirrä ne lautaselle jäähtymään.

3. Hienonna basilika, raasta sitruunan kuori ja purista mehu lasiin. Kuori ja hienonna valkosipuli.

4. Kuullota valkosipulia pannulla öljyssä keskilämmöllä kypsäksi. Lisää kerma ja anna sen lämmetä. Lisää sen jälkeen mukaan basilika, sitruunan mehu ja kuoriraaste. Mausta mustapippurilla maun mukaan.

5. Valuta pasta ja sekoita se kastikkeeseen. Murustele juusto pastan joukkoon ja ripottele päälle pinjansiemeniä. Tarjoa ja nauti heti.

Gornergrat-Winkelmatten patikoiden, Zermatt Sveitsi

Zermatt tarjoaa kaikentasoisille eräjormille henkeäsalpaavia maisemia, treeniä alavartalon lihaksille sekä unohtumattomia hetkiä luonnon helmassa.

Aloitetaan meidän Zermatin trekkien läpikäynti patikoinnilla Gornergratista Winkelmatteniin. Matkaa kertyi reipas 10 kilometriä, ja se taitettiin 95 % alamäkeen, ajoittain hyvin jyrkkää ja kivikkoista alamäkeä.

Jotta pääsimme laskeutumaan vuorelta alas, piti ensin päästä ylös. Ylös Gornergratin asemalle matkasimme ratasjunalla. Matka kesti reippaat puoli tuntia, ja junamatkan jälkeen olimme päätepysäkillä 3089 metrin korkeudessa pilvien yläpuolella. Junan ikkunoista avautui jo hulppeat maisemat. Jos joskus eksytte Gornergratiin vievään junaan, kannattaa napata paikat menomatkalla junan oikealta puolelta, niin pääsette ihailemaan Matterhornia useaan kertaan matkan aikana.

Ylhäällä Gornergratissa kannattaa ihan ensin ihailla maisemia näköalatasanteella ja napsia hitosti kuvia. Ylhäältä näkee kirkkaalla säällä 29 kappaletta yli 4000-metristä vuorenhuippua. En tiedä mihin asti Gornergratissa on lunta, mutta vielä kesäkuun 22. päivä siellä pääsi viskelemään lumipalloja, maistamaan alppilunta (kyllä, maistoimme sitä koko poppoo) ja kävelemään hangilla. Kesäkuun lopussa sää oli kuitenkin aurinkoinen ja niin lämmin, että t-paita ja shortsit olisivat riittäneet vaatetukseksi.

Maisemien ihailun sekä Euroopan korkeimmalla sijaitsevassa ostoskeskuksessa suoritetun pienen shoppailukierroksen jälkeen oli aika aloittaa patikointi alaspäin. Olimme tosiaan noin 3100 metrissä, ja maali siinsi 1620 metrissä. Taivallettavaa riitti, mutta jestas me nautimme jokaisesta askeleesta, sillä näistä maisemista ei pääse nauttimaan muualla.

Aloitetaanpa matka alaspäin..

Gornergrat – Riffelberg

Gornergratista lähtee useampikin eritasoinen reitti kohti Riffelbergin kaunista vuoristojärveä. Me valitsimme kaikista helppokulkuisimman (taso 1), sillä tälle trekkiosuudelle lähti mukaan myös vanhempani.

Sitten kävi vain niin ikävästi, että trekin ensimmäinen osa oli vielä suljettu. Tämän osuuden polut olivat vielä täysin lumen peitossa, vaikka elettiin kesäkuun loppua. Äääh! No hätä ei ollut kovin iso, saimme ohjeeksi ajaa junalla yhden pysäkin alemmas Rotenbodeniin, josta pääsisimme jatkamaan matkaa jalan. No ei siinä sitten muu auttanut kuin nousta takaisin junaan, ajaa Rotenbodenin pysäkille ja aloittaa patikointi sieltä. Trekin pituus lyheni junaosuuden vuoksi noin 1,5 kilometrillä.

Ensimmäisen osuuden reitiksi valitsimme numeron 21. Tämä reitin nimi on Riffelseeweg. Reitti oli merkitty luontoon yllättävän huonosti. Saimme olla koko porukka tarkkana, että pysyimme valitsemallamme tason 1 reitillä, emmekä harhautuneet tason 3 reitille. Ei sillä olisi ollut niin paljon väliä jos olisimme olleet trekillä kahdestaan, mutta nyt mukana oli tosiaan vanhempani, joiden kanssa emme halunneet turhaan eksyä tasolle kolme.

Maisemat olivat trekkimme ensimmäisellä osuudella unohtumattoman upeat. Henkeäsalpaavat jopa. Polku oli pääosin helppokulkuista, joskin jokunen lumikinos häiritsi menoa ja jouduimmekin kiertämään lumiset kinokset, sillä märkää lunta oli paikoittain jopa polveen asti ja jalassa allekirjoittaneella oli vain kesäisille vaelluksille sopivat kengät.

Reitin kuvatuin paikka on ehdottomasti Riffelsee-järven alue. Tältä kohdin pystyy näkemään myös ne aiemmin mainitsemani 29 yli 4000-metristä vuoren huippua päätään kääntämällä. Aika upeaa. Lisäksi tyynellä säällä järven pintaan piirtyy horisontissa kohoavan Matterhornin peilikuva.

Reitti päättyy kätevästi Riffelbergin juna-asemalle, josta voi jatkaa matkaa alas junalla, mikäli jalat sanovat tässä vaiheessa itsensä irti. Reitti jatkuu tästä alaspäinkin ykköstasoisena, mutta meidän on kyllä sanottava, ettei seuraava etappi ollut ihan iisein.

Riffelberg – Riffelalp

Riffelbergistä (2582 m.) Riffelalpiin (2211 m.) johtaa kaksi eritasoista etappia. Me valitsimme reitin numero 18, joka kulkee nimellä Mark Twain Weg. Vanhempani hyppäsivät tässä kohden junaan, ja jatkoimme herra Longfieldin kanssa matkaa kahden. Mietimme pitkään, valitsemmeko rankemman ja lyhyemmän vai iisimmän ja pidemmän reitin, ja päädyimme lopulta iisimpään ja pidempään. Tämä ihan siitä syystä, että halusimme saada kilometrejä alle ja nauttia reissusta ja maisemista mahdollisimman paljon.

Maisemista saimme totisesti tällä etapilla nauttia. Matterhorn oli mukana koko ajan, mutta sen lisäksi reitin varrelta avautui mahtavat maisemat alas Zermatin kylään. Kesäkuun lopussa lumet sulivat vuorien yläosista kovaa vauhtia ja tämä johti siihen, että saimme ihailla pitkin matkaa useista pienemmistä ja isommista vesiputouksista. Osa putouksista oli niin korkealla, ettei katse edes erottanut putouksen alkua. Veden solina oli isojen putousten lähettyvillä kova, ja pienempien putousten ääni solahteli vain kauniisti taustalla. Kun putouksia ei ollut näköetäisyydellä, ympäröi meidät täysi hiljaisuus. Ketään ei ollut missään – vain me ja Sveitsin alpit. Niin täydellistä.

Mark Twain Weg oli vuoristovaellustasoinen trekki, ja vaikka sen taso oli 1, oli reitti ajoittain vaativa. Vaikka patikoimme reitin ylhäältä alas, oli kivikkoinen, jyrkkä ja kapea polku vaikeakulkuinen. Hiki nousi pintaan, mutta hymy oli herkässä kaikkien niiden ympärillä olevien maisemien takia.

Juuri ennen kuin saavuimme Riffelalpiin, törmäsimme mieheen, joka oli kävellyt trekkiä meidän edellä. Hänkin oli hiestä märkänä ja naureskeli meille, että ei ollut ihan sunnuntaikävely. No ei ollut, mutta ehdottomasti jokaisen hikipisaran arvoinen.

Riffelalp – Winkelmatten

Riffelalpista matkamme jatkui tämän trekin tylsimmän osuuden merkeissä. Saavuimme puurajaan, joka tarkoitti sitä, että loppumatka kierrettiin mutkaista polkua syvällä metsässä. Näkymät rajoittuivat puihin, joita oli sen verran paljon, ettei maisemista päässyt enää nauttimaan. Tai no olihan ne männyt ja lehtikuusetkin komeita, mutta ei ne trekin alkuosan maisemille vertoja vetäneet.

Reitiksi Winkelmatteniin valitsimme Arvenwegin (numero 14), joka tupsahti kätevästi lähes meidän majoituspaikkamme pihaan. Kämpillä meitä odottivat vanhempani, jotka halusivat kovasti kuulla loppumatkastamme. Kerroimme trekin kohokohdat, näytimme valokuvia ja sen jälkeen kipitimme vuoronperään tutisivien jalkojemme kanssa lämpimään suihkuun. Sen jälkeen maistui ruoka, sitten EM-futispeli ja sitten uni, jota ei tarvinnut touhurikkaan päivän jälkeen kovin kauaa odotella.

Synttärimatka Sveitsin Zermattiin

Joka sanoo että nuoruus on kypsää ikää onnellisempi,
väittää että näköala vuoren juurelta on parempi kuin sen huipulta.

Zermatt yllätti meidät kaikki. Toki osasimme odottaa jylhiä maisemia, korkeita vuoria sekä kauniita kukkaniittyjä, mutta että NIIN jylhiä maisemia, NIIN korkeita vuoria ja NIIN kauniita kukkaniittyjä.. Ei, niistä ei olisi voinut edes uneksia.

Ei Zermattia ole turhaan kehuttu niin laskettelijoiden kuin patikoijienkin toimesta. Talviaikaan pienen autottoman kylän valtaavat talviurheilijat, ja kesäkuukausina (lähinnä heinä-syyskuussa) sinne ryntää vaeltajia, joita varten Zermattiin sekä kahteen sen lähikylään on kyhätty yhteensä noin 400 kilometriä merkittyjä, eri tasoisia patikointireittejä. Näiden lisäksi tarjolla on yllytyshulluille vuorikiipeilijöille jokunen yli 4000 metrin huippu valloitettavaksi. Tunnetuin ja yksi vaikeimmista on Matterhorn, ja helpoimpana yli 4000 metrin huippuna pidetään Breithornia (tarkkasilmäiset voivat muuten erottaa Breithorn-kuvasta ison määrän kiipeilijöitä valkealla lumella).

Me ehdimme viikossa nähdä ja kokea yhdessä vanhempieni kanssa paljon. Varmasti hurjasti enemmän kuin vanhempani olivat osanneet odottaa.

Kurkataan ihan ensimmäiseksi miltä meidän reissu näytti Instagramin puolella. Saadaan reissu näin kudottua pakettiin, ja siitä päästään sitten jatkossa pureutumaan tarkemmin reissun kohokohtiin. Herra Longfield on lupautunut kirjoittamaan ainakin Matterhornista ihan oman postauksen, itse odotan sitä jo kuumeisesti. Kuvia postaukseen on ainakin tuhoton määrä. Mutta nyt reissukuviin a la Instagram.

Reissu laitettiin käyntiin yllätyksellä. Herra Longfield oli varannut meille kaikille lentoliput business-luokkaan (jotain hyötyä herran jatkuvista työmatkoista), jonka vuoksi saimme ohittaa kaikki pitkät jonot ruuhkaisena lauantaiaamuna. Tämän lisäksi johdatimme vanhempani Finnairin Loungeen, jossa saimme rauhassa syödä aamupalaa ja fiilistellä tulevaa matkaa.

Noin 11 tuntia kestäneen matkan viimeinen etappi taitettiin Zürichistä käsin junalla. Viimeisen tunnin saimme nauttia aivan huikeista maisemista, siinä oli koko perhe ihan äimän käkenä!

Ensimmäinen aamu valkeni Zermatissa sumuisena. Matterhorn pysyi piilossa usvan takana vielä aamulla, mutta pian sen jylhä huippu alkoi pilkottaa sumun takaa.

Majoituspaikkamme mainoksessa luvattiin näkymä Matterhornille. Olimme tämän lupauksen kanssa hieman skeptisiä, mutta niin vain piti lupaus paikkansa. Huoneistomme terassilta saimme totisesti ihailla tätä jylhää Toblerone-vuorta koko reissun ajan.

Ensimmäinen aamu oli tosiaan sumuinen, mutta päätimme siitä huolimatta lähteä heti loman ensimmäisenä kokonaisena päivänä patikoimaan. Ensimmäinen trekki oli pelkkää nousua, ja tottahan se tuntui jaloissa ja pakaroissa. Vanhempani tekivät hieman lyhyemmän trekin, mutta me kapusimme Herra Longfieldin kanssa 1961 metrin korkeudessa olevaan Edelweiss Alterhaupt -hotellin ravintolaan. Ilma oli pilvinen ja ajoittain satoi myös ihan kunnolla vettä ja rakeitakin. Pilvinen ja kostea ilma sai kuitenkin maisemat näyttämään hurjan tunnelmallisilta. Olin sulaa vahaa Zermatin nummilla.

Loman kuvatuin kohde oli tietenkin Matterhorn. Matterhorn oli läsnä koko ajan, melkein aina kun päätämme käänsimme, näkyi massiivinen vuori jossakin päin ylväänä kuin Zermatin kuningas. 4478 metriin kohoavan pyramidin muotoisen vuoren huippu komistaa myös Toblerone-patukoita. Nämä kuvat on otettu illalla sekä heti aamulla. Iltakuvan nappasin kun kävelimme herra Longfieldin kanssa EM-futispelin jälkeen paikallisesta pubista majapaikkaamme, ja aamukuvan otin unihiekat vielä silmissäni, kun isäni huuteli aamutuimaan, että nyt se vuori näkyy terassilla koko komeudessaan!

Loman toisena päivänä kävimme ostamassa 3/5 peak passit. Näillä lipuilla meillä oli mahdollisuus käyttää rajattomasti alueen hissejä ja junia kolmena päivänä viiden päivän aikana. Ilma vaihtui korkealla vuorilla alituisesti, joten pari joustopäivää lipuissa oli oikein hyvä idea.

Ensimmäinen peak pass -päivä käytettiin loman toisena päivänä. Aivan majapaikkamme vieressä sijaitsi yksi kolmesta Zermatin hissiasemasta, ja sinne me suuntasimme heti liput ostettuamme. Nousimme kolmella eri hissillä aina 3883 metriin Kleine Matterhornin huipulle. Hissimatkalta sekä vuoren huipulta avautui reissun ensimmäiset henkeäsalpaavat maisemat. Jestas!

Ylhäällä olimme yhtä hymyä, ihailimme maisemia pitkän tovin, kävimme ihka oikean jäätikön sisälle kaivetussa tunnelissa sekä joimme kahvikupposet ennen kuin matka alaspäin alkoi. Kleine Matterhornin näköalatasanteella saimme myös ihmetellä miten pienen pieniä ihmisiä köpötteli Breithornin huipulle. Kuten jo aiemmin totesin, tätä huippua pidetään maailman helpoimpana yli 4000 metrin huippuna, pitäisiköhän seuraavaksi lähteä sinne?

Paluumatkalla maan pinnalle jäimme pois Furi-asemalla, joka sijaitsee 1867 metrissä. Kävimme täällä syömässä, ja sen jälkeen teimme yhdessä kevyen, noin kolmen kilometrin trekin Furin ympäristössä. Trekin varrella oleva tuulessa heiluva silta oli vähän pelottava. Hyvin me kaikki sen yli kuitenkin pääsimme, vaikka muutamaa hieman korkeanpaikankammoista ylitys jännittikin. Silta on 124 metriä pitkä ja sen alla on noin 50 metriä tyhjää. Ja toki sillan ritiläpohjasta näki koko ajan läpi mitä siellä alhaalla oikein oli..

Illalla lampsimme herran kanssa kahdestaan ruokakauppaan, ja paluumatkalla jäimme ottamaan kuvaa Toblerone-suklaasta sekä Toblerone-vuoresta. Tuloksen näette yllä.

Mustanaamaisia lampaita oli Zermatissa paljon. Lampaat jyystävät äkkijyrkkiä niittyjä puhtaaksi. Helpompi lampaiden on siellä ruohoa katkoa kuin ihmisen, jonka pitäisi sekoilla jyrkillä rinteillä trimmerin kanssa.

Kolmantena kokonaisena päivänä sää taas salli meitä. Lähdimme heti aamusta kohti Gornergratin juna-asemaa. Hammasratasjuna vei meidät 3089 metriin, josta avautui jälleen kerran huikeat maisemat. Ylitimme junan kyydissä puurajan, ja ihan huipulla meitä odotti valkea lumi. Gornergratin pääteasemalla – joka on Euroopan korkeimmalla sijaitseva maanpäällinen juna-asema – sijaitsee myös hotelli, ostoskeskus ja observatorio.

Trekkasimme herra Longfieldin kanssa Gornergratista alas asti Zermattiin. Vanhempani olivat mukana trekin ensimmäisen  osuuden, jonka jälkeen saatoimme heidät junaan. Maisemat olivat tällä trekillä ehkä koko reissun upeimmat, maisemia hallitsi tietenkin Matterhorn, josta nappasin varmasti satoja kuvia reissumme aikana.

Matkan neljäntenä kokonaisena päivänä lähdimme jälleen ylös. Nyt suunnaksi otettiin Zermatin keskustasta lähtevä funicular-juna, jolla päästiin välissä kaapelihissiin vaihtamalla Blauherdiin, 2571 metriin. Täältä lähdimme yhdessä Murmelipolulle, joka kulki murmelien valtakunnan läpi. Ostin ennen trekille lähtöä Blauherdin asemalta pehmomurmelin, joka kulki repun sivutaskussa koko murmelipolun läpi. Pitihän Heinrichiksi nimetyn pehmolelumurmelin nähdä lajitovereitaan alpeilla.

Vanhempani jatkoivat murmelipolulta matkaa junalla alas Zermattiin, ja me herran kanssa jatkoimme tuttuun tapaan jalan. Valitsimme Gourmetweg-nimisen reitin, joka kulki nimensä mukaisesti useiden alppimökkiravintoloiden ohi. Satuimme jolkottamaan hurjan viehättävän Chez Vrony -ravintolan vierestä. Menimme siitä jo itse asiassa ohi, kunnes aloimme molemmat mumista ääneen, että jestas miten mahtavan näköinen terassi tuossa olikaan. Hetken muminan jälkeen päätimme kääntyä takaisin ja istahtaa terassin aurinkotuoleihin. Kyllä voin sanoa, että en ole ennen Aperol Spritziä niin komeissa maisemissa juonut. Huhuhuh!

Perjantaina koitti juhannusaatto. Toivotin Instagramissa hyvää juhannusta muutamaa päivää aiemmin nappaamallani kuvalla (yllätys yllätys) Matterhornista. Kuva on otettu Riffelsee-järven rannalta. Samasta paikasta on otettu paljon upeita kuvia Matterhornista ja sen heijastuksesta peilikirkkaan järven pinnalta. Meidän trekkimme aikana järven pinta ei ollut täysin peilityyni, ja osa järvestä oli lisäksi vielä jään peitossa, mutta jonkinlaisen heijastuskuvan sain kuitenkin muistoksi.

Juhannusaattona kävelimme Gorner Gorge -trekin. Trekki vei massiivisen rotkon lävitse ja tupsahti lopulta upeille kukkiville alppikedoille. Keräsimme äitini kanssa molemmat seitsemän kedonkukkaa, jotka oli tarkoitus tunkea tyynyn alle illalla. Illalla kukat kyllä unohtuivat keittiön pöydälle maljakkoon.. Minä en muista mitä unta näin, mutta äitini taisi nähdä unohtuneista kukista huolimatta jostain komeasta urhosta unia, heheh!

Juhannusaattoillan vietimme herra Longfieldin kanssa kahdestaan. Vanhempieni jalat sanoivat itsensä melkein irti, mutta meissä riitti vielä sen verran virtaa, että jaksoimme talsia trekin ja pienen shoppailupyrähdyksen jälkeen kylpylään. Lilluimme lämpimissä altaissa monta tuntia, ja ai että se teki hyvää kropan väsyneille lihaksille! Kylpylöinnin jälkeen jatkoimme matkaa vielä syömään, pakkohan se paikallinen juustofondue oli päästä testaamaan.

Seuraavana aamuna pakkasimme kamat kasaan ja lähdimme Zürichiä kohti. Ehdimme tehdä pikaisen kierroksen myös hektisessä Zürichissä, josta matka jatkui sinivalkoisilla siivillä kotiin.

Zermatt teki meihin kaikkiin suuren vaikutuksen. Saimme nähdä ja kokea lumoavaa luontoa, joka vei melkein (kirjaimellisesti) jalat alta. Äitini oli heti reissun jälkeen tutkimassa miten majoituspaikkamme olisi vapaana vuoden päästä juhannuksena. Luulenpa siis, että järkkäämämme synttärimatka Zermattiin oli aika onnistunut!

Sydämelliset onnittelut vielä 70-vuotiaalle äidilleni.
Olet ihana ja niin kovin rakas.

Tahdotko nähdä ja fiilistellä lisää?
Jos vastasit joo, ala ihmeessä seurata meitä myös Instagramin puolella!

Savulohichowder iisisti

Kevätloman vietimme Lapissa, tarkemmin sanottuna Luostolla. Meillä oli käytössä kuuden hengen täysin varusteltu kelomökki ihan vain meille kahdelle. Mökin saimme käyttöömme työpaikan kautta. Tiesimme, että mökistä löytyy keittiö kaikkine vimpaimineen, joten päätimme säästää lomalla hieman rahaa ja tehdä ruokaa mahdollisimman paljon itse. Tai säästää ja säästää. Miltä teistä kuulostaisi reilun 2 tunnin huskyvaljakkoajelu hintaan 184 euroa per naama? Aivan törkeetä! Huskyajelu jäi kokematta, sillä rahat laitettiin mieluummin hurjaan reilun kolmen tunnin moottorikelkkasafariin, joka ei sekään ihan ilmainen kyllä ollut.

Postimies Pate toi juuri ennen reissulle lähtöä postiluukkuun Glorian Ruoka & Viini -lehden 100 parasta reseptiä -kirjan. Selasin kirjaa hurjana, merkkasin parhaat reseptit ylös, näytin ne herra Longfieldille ja sen jälkeen piti enää tehdä piiitkä ostoslista ja käydä menomatkalla Rovaniemellä kaupassa ostamassa viikon ruoat loman ajaksi.

Ihan ensimmäiseksi lounaaksi teimme kelomökin keittiössä todella maittavaa savulohikeittoa, eiku anteeksi savulohichowderia. Ennen myöhäistä lounasta olimme sivakoineet murtsikkaa 27 kilometria aurinkoisessa säässä Luoston alueella. Vastaan tuli hiihtolenkin aikana ehkä 10 hiihtäjää, joista 8 taisi mennä meistä ohi ja 2 tulla vastaan. Heh.

Hiihtolenkin aikana paistettiin notskimakkarat, ja ihan vikojen kilometrien aikana söimme vielä taivaalliset munkit. Mutta kyllä nälkä siitäkin huolimatta kurisi mahassa, kun lenkin jälkeen avasimme ihan naatteina kelomökin oven. Savulohichowder valmistui kuitenkin nopeasti, ja jestas se maistui hyvältä Hardys Stamp Chardonnay Semillon -valkoviinin kera (viini saatu testiin Solera Finlandilta). Viinistä Viiniin 2016 -kirja on muuten tokaissut, että kyseinen viini on edullinen ostos ja enemmän kuin hintansa arvoinen. Vajaalla 10 eurolla lähteekin kotiin valkoviini, joka passaa juhlapöytäänkin erinomaisesti. Luoston kelomökissä ei ollut isot bileet käynnissä, mutta viini maistui silti oikein passelilta pitkän hiihtolenkin päätteeksi.

Savulohichowder

4 annosta

• 350 g lämminsavulohta
• 1 iso purjo
• 2 valkosipulinkynttä
• 1 lehtisellerin varsi
• 1 pieni fenkoli
• 6 kpl perunaa
• 3 rkl oliiviöljyä
• 2 rkl tomaattipyreetä
• 8 dl kasvislientä
• 2 dl ruokakermaa
• ripaus suolaa
• 1/4 tl mustapippuria
• 3–4 tillinoksaa

1. Huuhtele ja viipaloi purjo. Kuori ja viipaloi valkosipulit. Viipaloi selleri ja fenkoli. Kuori ja kuutioi perunat pienehköiksi paloiksi.

2. Kuullota purjoa, fenkoliviipaleita ja valkosipulia kattilassa öljyssä keskilämmöllä noin 3-4 minuuttia. Lisää selleri, perunat ja tomaattipyree. Jatka paistamista hetki. Kaada kasvisliemi joukkoon ja anna keiton porista noin 15 minuuttia tai kunnes perunat ovat kypsiä.

3. Lisää ruokakerma. Anna keiton kiehahtaa. Rouhi mustapippuria joukkoon. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa.

4. Leikkaa savukala 4 annospalaksi ja poista nahka. Annostele lautaselle ensiksi keittoa ja nosta päälle kalapalat. Koristele tuoreella tillillä.

Aurinkoinen talvipäivä Pirttimäellä

Kevät kävi viime viikolla näyttäytymässä täällä Pohjolassa ensimmäisen kerran pitkän tauon jälkeen. Aurinko paistoi monta päivää putkeen pilvettömältä taivaalta, ja sen seurauksena työhuoneen sälekaihtimia piti alkaa kääntää keskipäivällä tiukemmalle.

Päivä pitenee silmissä, ja olemme saaneet Horation kanssa nauttia metsässä upeista pinkeistä taivaista auringonlaskujen aikaan. Historiaa ovat ne päivät, kun pimeää oli jo ennen neljää.

Erityisesti viime viikonloppuna lenkkipolut vilisivät talviunilta heränneitä ulkoilijoita, jotka halusivat jokainen saada palansa ihanasta aurinkoenergiasta! Me emme olleet poikkeus, ulos oli päästävä.

Lauantaina päätimme levittää isot kartat olohuoneen lattialle ja alkaa suunnitella päivän retkikohdetta. Päädyimme pienen pohdinnan jälkeen lähteä Pirttimäen ulkoilualueelle, joka on herra Longfieldille sekä minulle kovin tuttu paikka. Siispä grillimakkarat, kuksat, termarit sekä muut kamat reppuun, koko porukka autoon ja nokka kohti Pirttimäkeä. Ja täytyy muistaa myös mainita, että aurinkolasit kaivettiin tuona päivänä ensimmäistä kertaa tänä keväänä (voihan niin jo sanoa?) kaapin perukoilta ja laitettiin lepäämään nenän päälle.

Pirttimäellä meitä odotti aivan odotetusti jokunen muukin reippailija. Autopaikkaa sai etsiä hetken ennen kuin pääsimme nostamaan Horation auton takakontista. Horatio ei ollut Pirttimäellä ennen käynytkään, joten paikka kuhisi uusia mielenkiintoisia tuoksuja, joita piti välittömästi alkaa nuuskia kovasti.

Suurin osa meidän tietämistä reiteistä oli varattu hiihtäjille, ja vaikka latujen välissä saakin Pirttimäellä kävellä, ei sinne ole koiran kanssa asiaa. Löysimme onneksi kivan metsäpolkureitin, jota pitkin pääsimme köpöttelemään aivan rauhassa grillikatokselle. Siellä pidimme ansaitun tauon 1,5 tunnin metsäsamoilun jälkeen.

Grillimakkara maistui jälleen taivaallisen hyvältä kuuman teen kanssa. Voi nam! Horatio herätti tietenkin huomiota, ja sai muilta grillikatoksen ihmisiltä neljä kalkkunanakkia. Aika kivasti tehty!

Tauon jälkeen läksimme tallustamaan samaa reittiä takaisin. Eväspaussi teki tehtävänsä, ja energiaa riitti koko loppumatkalle. Horatiolla ei kunto lopu millään, poika juoksi keppejä kantaen vielä kolmen tunnin samoilunkin jälkeenkin. Pidimme kuitenkin sunnuntaina hieman malttia lenkkien kanssa. Tulee nimittäin muistaa, että Horatio on vielä pentu, vaikka kokoa löytyy jo aikuisen chowin verran. Kasvuvaihe on vielä menossa ja lepoakin tarvitaan.

Ehdimme lenkin päätteeksi vielä juuri ja juuri Pirttimäen kahvilaan. Joimme kahvit ja teet pullien kera ulkona terassilla. Horatio keskittyi kahvipaussin aikana vartioimaan viereisessä pöydässä istuvaa pientä narttukoiraa, jolla oli omistajiensa mukaan juoksut. Horatio ei tyttöjen perään vielä ihan täysin tajua – kaikki karvaiset kaverit ovat onneksi vielä pelkkiä hyviä leikkikavereita sukupuolesta piittaamatta. Pitää toivoa, ettei Horatio liiemmin alkaisi isonakaan poikana räyhäämään muille uroksille.. Mutta se jää nähtäväksi!

Postauksen myötä haluan toivottaa kaikille reipasta viikonvaihdetta! Vaikka säät eivät ihan niin upeita ole kuin viime viikonloppuna, niin sehän ei toki ulkoilua estä millään tavalla.

pssst. Ollaan menossa sunnuntaina Horation kanssa mätsäreihin vähän treenaamaan kevään näyttelyitä varten. Pitäkää peukut pystyssä, että poika antaa tutkia hampaat nätisti! Se on meidän isoin kompastuskivi.. Täytyykin hakea lihapullapaketti kaupasta takataskuun mukaan.. Heh!

Chow chow -treffit Nuuksiossa

Horatiolla oli varsin villi viikonloppu. Lauantaina vietimme koko illan herra Longfieldin sukulaisilla, jossa säheltää hieman Horatiota nuorempi berninpaimenkoira. Kuvan näistä kahdesta söpöläisestä voi kurkata blogin Instagramista.

Sunnuntaina suuntasimme heti aamupäivästä toisille koiratreffeille. Tällä kertaa otimme suunnaksi Nuuksion Haukkalammen, jossa järjestettiin sunnuntaina Etelän Chow Clubin talvitapaaminen. Paikalle saapui lopulta neljä chow chowia, jotka uhmasivat omistajineen rohkeasti sunnuntain lumimyräkkää!

Kävelimme ensin koiraporukalla Haukkalammen grillikatokselle, jossa olemme herra Longfieldin sekä Kodan kanssa useat makkarat paistaneet viime vuosien aikana. Nyt mukana oli ensimmäistä kertaa meidän tulikettu, eli siis Horatio.

Yhdessä hujauksessa grillikatoksessa rätisi notski ja kun sopiva hiillos oli saatu aikaan, revittiin makkarapaketit auki. Koirat peuhasivat omia juttujaan grillikatoksen edessä, ja leikkivät vuorotellen toistensa kanssa sulassa sovussa. Samalla me ihmiset avasimme termarit, kaadoimme kahvia sekä kaakaota kuksiin ja aloimme herkutella tämän vuoden ekoilla grillimakkaroilla. Voi jestas miten hyviltä ne maistuivatkaan!

Koirat saivat toki myös makkaroista maistiaisia.

Ilma oli aamuisesta lumimyräkästä huolimatta todella kaunis ja sopivan lämmin. Nuuksiossa tuli vastaan paljon muitakin reippailijoita, eikä meidän karvainen porukka jäänyt ilman huomioita. Vietimme grillikatoksen alla pari tuntia höpötellän kaikkea mahdollista. Kun hiillos saatiin sammumaan, pakkasimme kimpsut ja kampsut kokoon ja lähdimme kotia kohti.

Horatio oli illalla aivan tööt. Meille tuli vielä ystäviä syömään illallista ja pelailemaan lautapelejä, ja saimme olla aivan rauhassa, sillä tulikettu kuorsasi koko illan pöydän vieressä kaikessa rauhassa.

Kiitos kaikille treffiseuralaisille – karvaisille ja karvattomille! Otetaanhan pian uudestaan!

Sportie Town tuo treenit työmatkalle mukaan

Mohh, Herra Longfield tässä. Tulinpa nyt julistamaan teille ilosanomaa! Ollaan täällä blogissa jo muutamaankin otteeseen hehkutettu alunperin raivohulluksi perheenäidiksi tituleeraamaani personal trainer/jumppatäti/tiesmitätitteleitä Elina Koposta, joka on mm. opettanut Hulin ja mut juoksemaan viime kevään juoksukoulussa ja saanut varsinkin Hulin ravaamaan viereisellä jumppasalilla viime aikoina siihen malliin, että ollaan vakaasti harkittu josko Hulin postiosoite pitäisi siirtää sinne.

Sportie Town taas on sellainen jännä netistä löytyvä palvelu, jonka kautta voi käydä edulliseen hintaan ostamassa treenivideoita, joita voi sitten ostamisen jälkeen toljottaa niin monta kertaa kuin huvittaa. Olen analysoinut tätä asiaa tarkemmin ja tiedättekö mitä olen huomannut? Jos treenivideon toljottamisen ohella tekee samalla niitä samoja liikkeitä mitä se videolla hyppelehtivä ihminenkin tekee, niin siinä tulee epähuomiossa kuntoiltua! Uskomatonta mutta totta!

Ja syy miksi nyt sitten on syytä julistaa ilosanomaa, on se että Elina ja muu Trainers Unitedin reipas väki on tätä nykyä löydettävissä täältä Sportie Townista! Enää ei pääse raivohullua perheenäitiä karkuun edes työmatkoille, ei, nykyään se tulee tämän homman avulla matkoillakin ruutuun määräämään että nyt punnerra ja nyt potki ilmaa ja nyt saat hengittää 2 sekuntia.

Mulla on varsinkin työmatkoilla vähän hankala toisinaan saada itseäni tekemään mitään kuntoiluun viittaavaa. Viime keväisestä (Elinan vetämästä) juoksukoulusta viisastuneena olen sentään saanut itseni muutamia kertoja juoksentelemaan ympyrää työmatkakohteissani, ja se on kyllä ihan metkaa touhua, kun käy vähän jossain Qatarin Dohassa tai Kentuckyn Louisvillessä tai sitten vaikkapa ihan Lappeenrannassa jolkottelemassa lähimaastossa työpäivän jälkeen. Siinä näkee seutuja vähän eri vinkkelistä, mieli virkistyy ja juoksun jälkeen voi sitten hyvällä omatunnolla mennä tunkemaan naaman täyteen taateleita tai ranskalaisia tai vetyjä tai vaikka kaikkia yhtä aikaa. Kaikki juoksulenkistä saatu hyöty toki häviää jo neljän ekan ranskiksen jälkeen, mutta älkää kertoko sitä minulle.

Työmatkoilla pyrin myös saamaan hotellin edes jonkunnäköisellä kuntosalilla, jotta sinnekin on sitten mahdollisuus mennä tempoilemaan. Mutta oon niin hemmetin laiska ja välillä pitkistä työpäivistä niin piipussa, että toisinaan en saa itseäni hotellihuoneesta sen vertaa liikkeelle, että raahustaisin hotellin kuntosalille, saatikka sitten ulos asti vermeet niskassa juoksemaan. Tai jos sitten väkisin itseni jommankumman aktiviteetin pariin laiskoinakin päivinä pakotan, niin juokseminen on sitten semmosta löntystelyä jonka lopetan 3 kilometrin jälkeen tai kuntosalilla oon mukamas pyöräileväni tai nostelevani jotain 5 kilon painoja, lähinnä keskittyen kuntosalin telkkarista tulevaan Simpsoneihin tai baseball-matsiin.

Sportie Townin Elina-videoissa on se huomattava hyöty, että niiden kanssa mun ei tarvitse edes sieltä hotellihuoneestani vaivautua ulos, joten sekin tekosyy olla tekemättä mitään häviää! Sen kun vaan napsautan videon pyörimään, ja jo voin huoneeni suojissa ryhtyä pomppelehtimaan! Ja koska siinä ruudulla on ihminen määräämässä mitä pitää tehdä, en osaa olla sitten tekemättäkään niitä liikkeitä tai lopettaa koko hommaa kesken, kuten harmittavan usein käy jos lähden itse itseäni määräten kuntoilua suorittamaan.

Testailin näitä videoita tuossa taannoisen Qatar-matkarupeamani aikana, ja olin hyvin tyytyväinen palveluun. Ekana tietty kokeilin semmosta ku FightClub, kun se on se hyvä elokuva, mutta ei siinä videossa sitten ollutkaan Brad Pittia ja Edward Nortonia hörhöilemässä, siinä oli Elina joka sanoi että lyö ja potki. Se oli rankkaa touhua se. Yhtä rankkaa tai oikeastaan vielä rankempaa oli semmonen touhu HIIT Tabata, siinä piti tehdä hemmetin monta kertaa semmosia lyhyitä 20 sekunnin kuolematykityksiä 10 sekunnin tauoilla. Kumma miten ajan rakenne muuttui siinä videon edetessä, jokainen 20 sekuntia tuntui aina pidemmältä ajanjaksolta kuin edellinen, ja vastaavasti 10 sekunnin tauot tuntui aina vaan lyhyemmiltä ja lyhyemmiltä. Yksi päivä kokeilin kanssa semmosta ku syvävenyttely, se oli mun lemppari kun siinä pystyi hengittämään melkein normaalisti koko ajan eikä jatkuvasti tuntunut siltä että sydän pysähtyy kohta.

Nettiyhteyden on toki oltava riittävän hyvä videoiden toistoon ja lataukseen, mulla oli parilla ekalla kerralla jotain häikkää tietokoneeni kanssa kun videoita aloin katselemaan, mutta mun koneellani oli sittemmin häikkää vähän kaiken mahdollisen kanssa. iPadilta kun laitoin videot pyörimään niin ei ollut mitään tökkimistä lainkaan.

Sportie Townin sivuilla on Elinan lisäksi melkoisen kattavasti kaikenlaista muutakin treenivideota, joogailusta ja venyttelystä kahvakuulaan, voimatreeneihin ja cross trainingiin. Videot on kestoltaan semmosta 15-30 minuutin luokkaa, eli ne soveltuu myös kiireisen ihmisen elämään siinä missä laiskan hotellihuoneeseen lukkiutujankin!

Mene sinäkin kokeilemaan Sportie Townia ja eritoten Elina-videoita! No! Miksi et jo ole mennyt?

Yhteistyössä Sportie Town ja Trainers United

Patikointia Cinque Terressä: Riomaggioresta Vernazzaan ja takaisin

Koimme herra Longfieldin kanssa kesän kaksi viikkoa kestäneellä Italian reissulla paljon ikimuistoisia hetkiä. Näimme kauniita pieniä kyliä sekä suuria kaupunkeja, söimme herkullisia pastoja, nautimme auringon lämmöstä, ystävien sekä toistemme seurasta, hengähdimme välissä uimarannoilla, jonka jälkeen oli taas aika lähteä seikkailemaan – välillä jalan ja välillä liitovarjon kyytiin. Nyt olisi aika kurkistaa tarkemmin yhteen lomamme kohokohtaan, patikointiin Cinque Terressä. Liitovarjoiluun palataan hieman myöhemmin.

Useat retkeilyoppaat kehottavat patikoimaan kaikkien viiden Cinque Terren kylien läpi yhtenä päivänä. Oppaissa tosin neuvotaan kulkemaan suhteellisten helppojen reittien kautta, jotka tuppaavat valitettavasti olemaan hyvin usein suljettuna luonnon aihettamien maavyöryjen vuoksi. Tästä syystä helpot ja lyhyet reitit pitää usein kiertää vaikeasti ja pitkästi, jonka seurauksena yhdelle päivällä saattaa tulla liian pitkä trekki. Luin trekkioppaita ennen reissua, ja ostin itselleni lopulta kirjan, jossa esitellään 50 Toscanan alueella olevaa vaellusreittiä (kirjan nimi on 50 Hikes In and Around Tuscany). Kirjassa kehotettiin jättämään viimeinen kylä (Monterosso al Mare) väliin, sillä maisemat eivät enää Vernazzan (toiseksi viimeisen kylän) jälkeen kuulemma hätkähdytä niin paljon, ja sen lisäksi Monterosso al Maren sanottiin kirjassa olevan jo liian turistimainen. Uskoimme kirjaan, ja päätimme tehdä herra Longfieldin kanssa Cinque Terressä neljän kylän välisen vaelluksen.

Patikkaretkeen on syytä varata aikaa koko päivä. Liikkeelle kannattaa lähteä ajoissa heti aamupalan jälkeen, sillä aamupäivällä on vielä mukavan viileää kavuta ensimmäiselle vuorelle. Lisäksi aikaa kuluu idyllisiin kyliin tutustumisiin, vesitankkauksiin sekä ruoka- ja muihin lepotaukoihin. Kilometrejä myös kertyy auttamattomasti enemmän kuin mitä vaellusretken varsinainen pituus on, sillä niissä Cinque Terren kylissä on ihan pakko talsia ristiin rastiin paikkoja katsellen, sen sijaan että kävelisi vain kylän läpi aina seuraavaan.

Let’s start the hike!

Riomaggiore – Manarola

Aika: 55 minuuttia
Pituus: noin 2,7 kilometriä

Via dell’Amore -reitti Riomaggioren ja Manaralon kylien välillä on kaiketi koko Cinque Terren kuuluisin patikointireitti. Reitissä on vain sellainen huono ominaisuus, että se on suljettuna melkein aina. Hotellimme pitäjä jopa sanoi, että hän haluaisi, että kyseinen reitti suljettaisiin lopullisesti, sillä sen jatkuva kunnostaminen vie valtavasti rahaa. Via dell’Amore kulkee aivan vuorenrinteen alaosassa, ja on siitä syystä hyvin haavoittuvainen esim. maavyöryille, jotka katkovat reitille rakennettuja puisia kävelyteitä. Maavyöryistä kärsii myös jatkuvasti reitti Manarolasta Cornigliaan, joka kulkee Via dell’Amoren tapaan aivan vuorenrinteen alaosassa lähellä merenpintaa. Meidän reissumme aikaan nämä molemmat reitit olivat taas (odotetusti) suljettuina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kylien välillä pääsisi patikoimaan. Ehei, se tarkoittaa vaan sitä, että patikointi pitää tehdä hieman ylempänä vuorenrinteellä, joissa maavyöryjä ei tule (ainakaan niin usein kuin aivan alhaalla).

Vaelluksen ensimmäinen osuus oli tiukka. Lähdimme matkaan kello 10 aikaan aamulla majapaikastamme Riomaggioresta, ja vaikka ilma oli vielä aamulla suhteellisen viileä, oli nousu ensimmäiselle vuorenhuipulle raskas. Reitti sisälsi todella jyrkkiä nousuja kivisessä maastossa auringon porottaessa niskaan. Nousut olivat pitkiä, ja niiden välissä oli usein vain pieni pätkä tasamaata, ennen kuin taas lähdettiin kapuamaan ylöspäin. Maisemat saivat kuitenkin mielen pois raskaasta aloituksesta, ja kuvia napsittiin reitin varrella paljon. Vettäkin tuli juotua suhteellisen reilusti, mukana meillä oli 3 litraa vettä, ja ostimme jokaisesta kylästä aina yhden litran lisää. Olimme pakanneet mukaan myös jokusen proteiinipatukan, joita mussutimme vaelluksen myöhemmissä vaiheissa.

Kaunis Riomaggiore jäi koko ajan kauemmaksi, ja kun pääsimme vihdoin vuorenhuipulle, alkoi ihana matka ALASpäin kohti Manarolan värikästä ja söpöä kylää, joka lähestyi jatkuvasti matkan edetessä.

Manarola – Volastra – Corniglia

Aika: 3 h 10 min (sis. jätskitauko)
Pituus: noin 7 kilometriä

Manarola on toiseksi pienin kylä Cinque Terressä. Riomaggioren tapaan kylä päättyy mereen, jonka kivisille rannoille ihmiset pakkaantuvat ottamaan aurinkoa ja vilvoittelemaan kauniin sinisessä meressä. Manarolasta lähtee vuorenrinteen alaosassa kulkeva kävelyreitti kohti Cornigliaa, mutta kuten jo aiemmin totesin, sekin on hyvin usein suljettuna. Meidän reissun aikana tätä aivan rannan tuntumasta lähtevää reittiä pitkin pääsi kävelemään jonkin matkaa, ennen kuin eteen tuli suljettu portti. Jos Manarolaan joskus eksyy, kannattaa tämä lyhytkin pätkä käydä kävelemässä muiden turistien tapaan, sillä reitin varrelta saa kauniita kuvia Manarolan kaupungista mereltä päin.

Manarolasta meidän trekkimme jatkui ensin kohta Volastraa, joka ei varsinaisesti kuulu Cinque Terren kyliin, vaan on pienempi vuoristokylä Manarolan ja Corniglian välissä. Tämä osuus oli koko vaelluksen rankin. Manarolasta noustiin käytännöllisesti katsoen koko matka suoraan ylöspäin ilman ainuttakaan tasaista kohtaa. Hiki valui ihan hulluna, mutta silti fiilis oli tosi siisti – tätähän tänne tultiin hakemaan! Nousua tuli yhteensä noin 300 metriä, joka on kyllä ihan riittävästi. Volastraan päästessämme puuskutimme hurjasti, mutta johan helpotti kun ostimme pikkuisesta kylästä jätskit, jotka söimme kaikessa rauhassa varjoisalla penkillä. Hengähdystauon jälkeen olimme taas täynnä energiaa!

Volastrasta alkoi oikein mukava trekkiosuus. Maasto oli suhteellisen tasaista, maisemat aivan älyttömän upeita ja osa poluista kulki kokonaan varjossa. Teimme trekin tässä osassa teille myös videotervehdyksen, jonka postasimme blogiin jo reissun päältä kesäkuun lopussa.

Matkalla kuljimme ison osan ajasta viiniviljelmien keskellä. Viinipensaita varten vuorenrinteitä on Cinque Terressä pengerretty niin paljon, että jos pengerrykset laittaisi peräkkäin yhteen nättiin jonoon, tulisi jonolle pituutta enemmän kuin Kiinan muurille. Kesäkuun lopussa viinipuskissa oli vasta aivan pieniä viinirypäleitä. Bucinessa huvilamme omistaja (Fabio) kertoi, että kesän alku oli ollut liian sateinen ja viileä. Viinipuskat kuulemma tykkäisivät tosi kuumasta ilmastosta. Kai se sade sitten vaikuttaa myös viinin makuun.. Ehkä, en minä viineistä mitään tiedä, mutta jotain sellaista Fabio meille kertoi kun ihastelimme hänelle miten vehreää Bucinessa oli. Fabio totesi tähän, että liian vihreää, pitäisi olla kuivempaa.

Corniglia on viidestä Cinque Terren kylästä ainoa, johon ei pääse laivalla. On kylässä toki pieni satama, mutta turisteja sieltä ei kyyditetä. Corniglia sijaitsee korkean kallion laella, jonka näkee parhaiten mereltä päin veneen kyydistä. Me söimme Cornigliassa lounasta. Mun pestopasta oli taivaallista ja herran merenherkkuja sisältänyt pasta myös oiken kelvollinen (mun pestopasta kuitenkin voitti). Lounaan jälkeen matkamme jatkui kohti Vernazzaa.

Corniglia – Vernazza

Aika: 1 h 10 min
Pituus: noin 4,5 kilometriä

Trekin viimeiseltä osuudelta avautui ensin kauniit maisemat Cornigliaan. Matkan alkuosassa piti taas kävellä aika paljon rikkinäisiä portaita ylöspäin, mutta aika pian reitti muuttui mukavan tasaiseksi. Aurinko porotti jo tosi kuumasti, mutta hyvin me herran kanssa jaksettiin pitää vauhtia yllä! Askel tuntui kevyeltä ja hymy oli suupielellä, vaikka hiki lensi ja vettä kului (ja yksi ruotsalainen porukka yritti ottaa meitä koko ajan kiinni).

Lähes koko matkan ajan aina Riomaggioresta asti saimme nauttia hurjan upeista rantaviivamaisemista ylhäältä käsin. Meri näytti käsittämättömän kutsuvalta, ja päätimmekin herran kanssa suunnistaa Vernazzassa heti rannalle uimaan. Ennen uimaskeluhetkeä piti kuitenkin köpötellä reipas tunti.

Lopulta upea Vernazza näkyi edessämme! Ei siinä voinut kuin ihailla kaunista maisemaa ja olla itsestään enemmän kuin tyytyväinen. Kun pääsimme alas Vernazzan kapeille kujille, oli yläfemmojen aika. Huikea reissu!

Suunnistimme heti kiviselle rannalle, vaihdoimme uikkarit päälle ja pulahdimme ihanan raikkaaseen veteen. Jalat olivat patikoinnin takia polviin asti aivan hiekassa, ja kaikki tomu sekä lika saatiin huuhdottua meressä pois. Ranta sijaitsi suoraan äkkijyrkän kallion alaosassa, ja meressä polskuttaessa saatoimme vain ihmetellä kuinka ylhäällä olimme juuri äsken olleet.

Polskuttelimme ja makasimme rannalla kaksi tuntia kaikessa rauhassa. Suljimme silmät ja ainakin minä otin auringon alla tunnin torkut. Hieman ennen kuutta pakkasimme kamamme ja suunnistimme Vernazzan venerantaan, josta palasimme Riomaggioreen veneen kyydillä.

Vernazza – Riomaggiore

Riomaggioren kotisatamaan saavuimme laivan kyydillä. Laivamatka maksoi 9 euroa per nassu. Viimeinen laiva lähti kello 18.00. Mutta ei hätää, jos viimeinen laiva lähtee liian aikaisin, kylien välillä pääsee kulkemaan myös junilla, jotka kulkevat suunnilleen keskiyöhän asti. Laivan kannelta näimme hienosti missä kaikkialla olimme päivän aikana kävelleet – voin kertoa, että pienen pienet polut näyttivät laivan kannelta katsottuna olevan todella korkealla!

Laivalta näki myös Cinque Terren kylät mereltä päin. Näkymät olivat odotetusti kauniit, erityisen ihanilta värikkäät kylät näyttivät ilta-auringossa, joka tuo värit ja fiiliksen aivan eri tavalla esiin kuin polttava keskipäivän aurinko.

Upea reissu! En voi kuin suositella samaa trekkiä kaikille luontoa rakastaville. Kuntoa se kyllä vaatii, mutta ei me herran kanssa mitään maratonisteja olla, ihan tavallisia tallaajia.