Nakkikakku 1-vuotiaalle Horatiolle

Horatio täytti yksi vuotta 9.6.2016.

Hienolle synttärisankaripojalle piti toki tehdä kakku. Ihan perus leivontahommiin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä, kyseessä kun oli synttärikakun teko koiralle. Siispä skippasin ruokakaupassa jauhohyllyt, ja suunnistin oikopäätä nakkien sekä valmisruokien ihmeelliseen maailmaan.

Horation yksi suurista herkuista on maksalaatikko. Pikkuinen jässikkä sekoaa aika totaalisti kun maksalaatikon lätkäisee kuumalle pannulle ja sen huumaava tuoksu tavoittaa Horation kirsun. Kakun pohja oli näin nopeasti päätetty, Atrian valmis maksalaatikko sai ajaa kakkupohjan virkaa.

Seuraavaksi ostoslistalla luki ”kynttilä”. Horation hienoa punaista turkkia olisi ikävä kärventää tulella, joten kynttiläksi piti keksiä jotain muuta kuin palava synttärikynttilä. Siispä tutkimaan nakkeja. Etsin nakkihyllystä pisimmät nakit, ja lopulta ostoskoriin päätyi Atrian Hiillos-sarjan kuorettomat nakit.

Enää puuttui kakun koristeet, niitä varten piti suunnistaa Mustiin ja Mirriin, joka sattui onneksi olemaan kaupan ulkopuolella. Mustissa ja Mirrissa tultiin jälleen kerran palvelemaan melkein heti kun sisään astuin. Tällä kertaa päädyin normaalin ”mä vaan kattelen ja pyydän apua jos tarviin” -kommentin sijaan pyytämään heti apua. Pitäisi löytää luunmallisia koirankeksejä synttärikakkuun – mahdollisimman isoja. Sitten siinä naureskeltiin, että kyllähän koiralle pitää synttärit järjestää, ja saatoin myös vilauttaa maksalaatikkoa ja nakkipakettia myyjälle. Epäilen että näinköhän ne häntä kauheasti kiinnostivat, mutta näytin silti.

No juuri sopivat keksit löytyivätkin, ja sitten karautin Horation kanssa ystäväni luokse leivontahommiin. Paikalla oli myös ystäväni tytär, jonka kanssa yhdessä koristelimme Horation kakun, tungimme nakin kynttiläksi ja lauloimme synttärisankarille onnittelulaulun. Laulun ja nakkikakkua syövän Horation voitte nähdä alla olevalla videolla. Kyllä osaa nätisti pikku prinssi kakkuaan syödä! Ja jätti vielä herkkupalan, ison nakin, viimeiseksi.

Onnea mamman ja papan tuliketulle! ♥

1-vuotias Horatio

Rakkautta ei voi ostaa kuin koiranpennun muodossa.

Niin se taitaa olla, ja varmasti sanonta pätee aika lailla kaikkiin eläinvauvoihin. Vuosi sitten Ouluun syntyi kasa pieniä höpönassuja, oli poikia ja yksi tyttö. Me olimme joutuneet päästämään rakkaan Kodamme aiemmin keväällä koirien taivaaseen, ja hinku uudesta koirasta paloi vahvana sydämessämme. Muutamien sattumusten kautta istuimme heinäkuussa lentokoneessa matkalla katsomaan Leijonaharjan kenneliin syntyneitä pentuja. Meillä ei ollut tietoa löytyykö meille Oulusta sopiva pentu, ja mahassa oli kasa perhosia kun mietimme mitä Niina sekä Jarmo ovat meistä mieltä. Kaikki meni kuitenkin enemmän kuin hyvin, ja illalla kotimatkalla lentokoneessa istui kaksi hymyilevää tyyppiä. Meille oli löytynyt pentu, pentu nimeltään Horatio.

Ja siitä se ensimmäinen vuosi sitten lähti.. Toivottavasti meillä on edessä vielä hurjan monta yhtä upeaa ja riehakasta vuotta kuin tämä ensimmäinen! Nyt kurkistetaan miten meidän pikku prinssi on vuoden aikana kasvanut ja kehittynyt.

1 kk: Leijonaharjan kennel, Oulu

2 kk: Lentoasema ja Haukilahden Paviljonki

3 kk: Chow Chowien erikoisnäyttely, Porvoo

4 kk: Kotipihalla

5 kk: Espoon keskuspuisto

6 kk: Espoon keskuspuisto ja keittiössä

7 kk: Espoon keskuspuisto

8 kk: Espoon keskuspuisto ja kotosalla

9 kk: Pirttimäen ulkoilualue

10 kk: Uutelan koirapuisto ja Lappeenranta

11 kk: Kotipihalla

12 kk: Kotipihalla synttäripäivän aattona

Psssst.. Blogin Youtube-kanavalle on tullut uusia videoita Horatiosta, käykäähän katsomassa! Sinne on tulossa myös synttärikakkuvideo ihan pian..

Ja lopuksi voitte vielä kurkata Leijonaharjan kennelin tekemän 1veevideon hurmaavasta pentueesta, siis siitä josta meidän Horatiokin on peräisin. ♥ Kuinka monesta kohdasta bongaatte Horation?

Chowcowboy Horatio

Muistatteko vielä kun kävimme Kodan kanssa kaksi vuotta sitten katsomassa Sotungissa lampaita? Koda oli nuorena neitinä kovin innokas lampaiden pussailija, mutta pari vuotta sitten vanha koiramummo ei jaksanut enää kiinnostua lampaista juuri ollenkaan.

Horation tulon jälkeen päätimme, että matkaamme jälleen kesällä Sotunkiin tuttujen lampaiden luokse. Horatio on niin järjettömän rohkea poika, että se ei varmasti panisi pahakseen jos pääsisi toljottamaan lampaita silmästä silmään. Vielä ei taida lampaat olla laitumillaan, mutta ajoimme viikko sitten ihan sattumalta suuren lehmälaitumen ohi, ja pakkohan siihen viereen oli auto laittaa parkkiin.

Olimme kotimatkalla Haminan koiranäyttelystä, ja ajoimme hieman harhaan kun en ehtinyt laittaa herra Longfieldille navigointia kännykästä päälle, sillä Instagram ja muut blogin some-kanavat oli IHAN PAKKO katsoa läpi heti kun ehdin taas parin tunnin tauon jälkeen edes vilkaista puhelinta.

Meillä kävi kuitenkin pienestä lisämatkasta huolimatta onni!

Mutkaisen hiekkatien varresta paljastui äkkiä eteemme suuri laidun, jolla möllötti iso kasa lehmiä. Herra Longfield ajoi laitumen viertä, ja kysyi pitäisikö meidän pysähtyä Horation kanssa tien sivuun. Kun sain katseeni irti kännykästä ja näin suuret lehmät laitumella, huusin JOOOOOOO. Auto saatiin tien sivuun, Horatio nostettiin takakontista pois ja sitten lähdimme talsimaan yhdessä tien sivua eteenpäin.

Horatio ei äkännyt lehmiä heti, ne olivat aika kaukana ja märehtivät kuuman auringon alla. Aloin siinä sitten tehdä lehmämäisiä ääniä, ensin vähän hiljempaa ja sitten huutelin jo kurkku suorana ”ammuuuuu, ammuuuu, ammuuuu”. Yhtäkkiä yksi lehmistä alkoi vastata kutsuhuutooni – olen lehmäkuiskaaja! – ja pian koko lauma lähti tulemaan meitä kohti. Tässä kohden Horatiokin heräsi. Se tuhisi ensin, ja sen jälkeen alkoi ihan armoton haukunta! Koira peruutti ja oli todella hämillään siitä, miten lähelle kolistelevat isot lehmät tulivat. Haukunta ja tuhina jatkui vaikka uteliaat lehmät pysähtyivät viimein aivan aidan viereen.

Menin sitten itse moikkaamaan lehmiä aidan viereen ja juttelin samalla Horatiolle tutulla äänellä kaikkea hölmöä. Tämän jälkeen ei mennyt kuin hetki, kun Horatio tuli rohkeasti (mutta edelleen aika epävarmasti) luokseni kohti lehmiä. Tuhina oli kova, ja Horatio otti kaksi askelta eteen ja yhden taakse, kunnes vihdoin saapui aidan viereen mun luokse turvaan.

Pelko oli pian tipotiessään ja utelias 11-kuukautinen koira nuuhkutteli vielä uteliaampien isojen lehmien kuonoja antaen niille pieniä pusuja. Vastineeksi Horatio sai hieman isompia ja märempiä pusuja! Ne jättimäiset lehmät ihan totta liputtelivat Horation naamaa kilpaa! Se oli niin hauskaa! Jos ette usko, niin katsokaas alla oleva video, jonka kuvasin reissun päällä.

Lopulta emme meinanneet millään saada Horatiota poistumaan lehmien luota. Se jäi makoilemaan aivan lehmien eteen aitauksen toiselle puolelle, ja olisi aivan varmasti mennyt lehmien sekaan, ellei herra Longfield olisi ”kaikin voimin” pitänyt pikkuista jässikkäämme remmissä kiinni.

Kuinka hyvä tuuri kävikään, että ajoimme Haminassa hieman harhaan (suurin kiitos kuuluu some-addiktiolleni). Lehmien tapaaminen oli Horatiosta varmasti parempi juttu kuin näyttelykehässä kiertäminen. Ja se oli toden totta hyvä kokemus nuorelle koiralle. Uudet mukavat muistot ovat aina tervetulleita, ne kasvattavat koiran hermoja, ja antavat lujaa itsevarmuutta tuleviin seikkailuihin. Tosin toivottavasti tästä kaverista ei enää hurjan paljon itsevarmempaa tule, hehehhe!

Lystikästä viikkoa teille kaikille!

– terkuin Horatio

Koiran kanssa hotellissa, vinkit onnistuneeseen lomaan

Yhteistyössä Scandic Tampere Station.

Koirien kanssa matkustaminen on yleistynyt ja yleistyy jatkuvasti lisää. Ihmisen paras ystävä halutaan ottaa matkoille mukaan, ja koiraa kuljetetaan nykyään myös yhä useammin mukana työmatkoilla. Haluaisikohan Horatio lähteä herra Longfieldin kanssa vaikkapa seuraavalle työmatkalle Kiinaan – sieltähän nämä sinikielet ovat alun perin kotoisin. Ties vaikka Horatio törmäisi siellä jossain munkkiluostarissa kaukaisiin vartioiviin sukulaisiinsa.

Liikkuva elämäntyyli ei ole este koiran hankinnalle, vaikka toki on mietittävä tarkasti onko koiralle omista ja perheen menoista huolimatta tarpeeksi aikaa, sillä sitä koira tarvitsee. Aikaa, yhdessäoloa ja tekemistä. Meillä ei ole koskaan ollut vaikea yhdistää suhteellisen vilkasta arkea, herra Longfieldin jatkuvia työmatkoja sekä omia harrastuksiamme koiran kanssa hengaamiseen. Haastavaa se toki ajoittain on, lähinnä minun näkökulmastani, kun omia iltapäivämenoja joutuu rukkaamaan ja säätämään herran työmatkojen vuoksi aika useinkin. Mutta onneksi meillä molemmilla on joustavat työajat, mahdollisuus tehdä etätöitä ja valtavan mukavia ystäviä, jotka pitävät koirista.

Sekä pilven päällä lepäävä Koda että nykyisin vihreässä Vihervaarassa sekoileva Horatio liikkuu meidän mukana mahdollisimman paljon. Koira pyritään ottamaan mukaan lähes joka paikkaan. Olemme tulossa ja menossa paljon, haluamme kokea ja nähdä, ja jos tämän yhtälön haluaa pitää kasassa, on koiran pakko liikkua mukana. Pakko on kyllä väärä sana, sillä kuten varmasti lastenkin kanssa (anteeksi koira-lapsi-vertaus!), reissuissa mennään koiran ehdoilla, sitä ei pakoteta mihinkään eikä sille haluta aiheuttaa huonoja muistoja.

Koiran kanssa matkustetaan toki paljon myös näyttelyiden perässä. Nämä näyttelyt ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Niistä on varmaan turha alkaa tässä puhumaan sen enempää, niistä joko tykkää tai ei tykkää. Omasta mielestäni ne ovat mukava paikka tavata tuttuja, sekä karvattomia että karvaisia. Pääasia näyttelyissäkin on minusta se, että pidettäisiin mielessä onko koiralla siellä kivaa vai ei.

Me päätimme Horation saapumisen jälkeen käydä näyttelyissä pentu- ja junnuiässä ihan siitä syystä, että pikkupoika tutustuisi kaikenlaisiin koiriin, näkisi hälinää, kuulisi kovaa meteliä, oppisi olemaan pelkäämättä isoja tiloja ja saisi uusia kokemuksia turvallisesti meidän seurassa. Nämä kaikki ovat toteutuneet, mutta päälle on tullut vielä useisiin mukaviin ihmisiin tutustumista! Näin aikuisiällä uusia kavereita ja ystäviä ei tule vastaan joka päivä, joten otan jokaisen mahtavan ihmisen ilolla vastaan.

Vappuna matkasimme Tampereen kansainväliseen näyttelyyn. Koska näyttelyihinkin mennään koiran ehdoilla, ja pyrimme ottamaan ne minilomana, päädyimme varamaan huoneen Scandic Tampere Stationilta, joka tarjoaa asiakkailleen lemmikkihuoneita. Tämä oli Horation toinen hotellikeikka, joten osasimme herran kanssa varautua reissuun paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Kokosimme teille kaikille koiran kanssa matkustaville, tai sitä harkitseville, muutamia käytännön vinkkejä koiran kanssa hotellissa majoittumiseen. Olkaapa hyvä!

p.s. Listan jälkeen sitten selviää miten meidän kävi Tampereen KV:ssa!

Varauksen tekeminen

Huoneeseen majoittuvasta lemmikistä (oli se sitten koira, lisko taikka vaikka pupu) on toki ilmoitettava heti varauksen teon yhteydessä. Lemmikkiasiakkaita ei voi sijoittaa allergiahuoneisiin ja muutenkin huoneen sijainnilla voi olla iso merkitys onnistuneeseen hotellilomaan. Asiakaspalvelussa osataan ohjata koiranomistajat esim. isompiin huoneisiin (koiran rotu ja koko kannattaa ehdottomasti tuoda esille), huoneisiin josta pääsee nopeammin ulos, joissa on tilavammat pesuhuoneet, joissa on parempi äänieristys, jotka on helpompi siivota yms. Osiin hotelleista voi jo tehdä erikseen lemmikkivarauksen netinkin kautta, joten varauksen teko on vaivatonta ja nopeaa.

Scandic Tampere Stationissa hoidin varauksen sähköpostin kautta ja sain iloisia viestejä ilmoitettuani, että meillä olisi yksi reippaat 30 kiloa painava karvakasa mukana. Ystävällinen asiakaspalvelu takasi sen, että hotelliin oli mukava saapua, eikä ollut sellaista oloa, että emme oikein olisi tervetulleita sotkemaan siistiä hotellia ison koiran kanssa.

Perillä meitä odotti iso huone, jossa odotti suuri vesikippo. Tilaa oli vaikka mulle jakaa. Laskutilaa oli paljon ja Horatio löysi monta mukavaa lekottelupaikaa huoneen lattialta – yhdet tirsat otettiin myös pesuhuoneen lattialla.

Ulkoilumahdollisuudet selville

Monessa Suomen kaupungissa on useampi kuin yksi hotelli. Hotellin sijaintia kannattaa miettiä toki esim. näyttelypaikan mukaan, mutta meistä tärkeämpää on se, että hotellin läheisyydestä löytyy hyvät ulkoilumahdollisuudet. Horatio on tottunut kävelemään paljon metsässä, ja se tykkää seikkailla puskien seassa, nuuhkia jokaista mahdollista oksaa, katsella lintuja jne. Tästä syystä emme mieluusti varaa hotellia aivan ydinkeskustasta.

Scandic Tampere Station sijaitsee juna-aseman välittömässä läheisyydessä, joten jos Tampereelle saapuu koiran kanssa junalla, pääsee kamojen sekä koiran kanssa kätevästi suoraan hotelliin. Hotellin läheisyydessä oli myös muutama puisto ja rauhallisempi asuinalue, joissa saimme kävellä teillä ja poluilla poukkoilevan koiran kanssa kaikessa rauhassa siitäkin huolimatta, että oli vappuaatto.

Hotellihuone kotoisaksi

Jos koira on ujompaa sorttia, on sille hyvä varata hotelliin tuttuja tuoksuja mukaan: oma peti, mahdollisesti myös häkki jos koira tuntee olonsa siellä turvalliseksi, lempileluja, järsittävää jne.

Horatio ei ole ujo. Se ottaa paikan heti haltuun ja alkaa sen jälkeen vartioida omia mestojaan. Ensimmäisellä hotellikeikalla Horatio oli oikein erityisen vartioiva. Luulen, että pikkuista poikaa hieman jännitti uusi paikka, ja sen takia hän vartioi ensimmäiset tunnit hotellihuoneen ovella ilmoittaen meille jokaisesta oven takana kulkevasta otuksesta. Vasta sitten maltettiin tulla järsimään siankorvia ja ottamaan torkkuja meidän sängyn viereen.

Tampereen keikalla Horatio ei jännittänyt yhtään. Se puski omaan tapaansa vimmalla eteenpäin, meni ensimmäisenä hissiin ja sieltä ulos, tutki hotellihuoneen tarkasti ja kävi sitten lepäämään. Hotellin aulassakin Horatio köllötti leppoisasti keräten tietenkin huomiota massiivisella olemuksellaan muilta hotellin asiakkailta. Nyrpeitä katseita emme osaksemme saaneet kertaakaan.

Yksinolo hotellihuoneessa

Koiraa ei ole hyvä jättää hotellihuoneeseen yksin heti saapumisen jälkeen. Paikkoihin ja uuteen ympäristöön kannattaa tutustua yhdessä ja odottaa, että koira rauhoittuu ja alkaa vaikuttaa normaalilta itseltään. Jos koira on kovin herkkä haukkumaan yksinollessaan, kannattaa miettiä, voiko/haluaako koiraa jättää huoneeseen yksin vai voisiko asian hoitaa niin, että koiran kanssa olisi koko ajan joku.

Kun huoneesta sitten lähtee pois, kannattaa oveen ripustaa Koira sisällä –lappu, jos sellainen hotellihuoneesta löytyy. Ja ennen kuin lähtee yhtään mihinkään, pitää varmistaa, ettei koira saa hotellin ovea itse auki. Hotellihuoneiden ovet ovat usein semmoista sorttia, että nokkela koira saa kyllä avattua ne kohtuullisen helposti. Voisi olla kohtuullisen noloa löytää oma koira hotellin respasta tai juoksentelemasta vapaana käytävillä kun palaa takaisin illalliselta tai aamupalalta. Sen jälkeen voisi muutama nyrpeä katse langeta.

Ennen huoneesta lähtöä tulee tarkistaa, että koiralle on riittävästi raikasta vettä saatavilla. Ruokaa ja/tai järsittävää on myös hyvä jättää näkyville, on toisella sitten jotain tekemistä yksin ollessaan.

Scandic Tampere Stationissa Horatio vietti yksin noin neljä tuntia. Kävimme vappuaattona kaupungilla kävelemässä sekä syömässä Hookissa, ja takaisin tullessamme hipsimme aivan hiljaa huoneemme taakse, jotta olisimme kuulleet haukkuuko Horatio huoneessa vai ei. Hiljaista siellä oli. Oven avattuamme meitä oli vastassa unenpöpperöinen jässikkä.

Lista varusteista

Loppuun vielä hieman listaa siitä, mitä nyt ainakin tulisi ottaa mukaan jos hotellilomalle lähtee mukaan myös koira.

• omat ruoka- ja juomakipot koiralle (vaikka usein hotellin toimesta huoneessa odottaa suurehko vesikippo)
• oma pyyhe koiralle (koiralle tarkoitettuja pyyhkeitä voi olla myös tarjolla, tämä kannattaa varmistaa varauksen tai sisäänkirjoittautumisen yhteydessä)
• lempilelu(ja)
• järsittäviä luita
• oma peti (häkki tarvittaessa)
• ruokaa
• kaulapannat/valjaat/kuljetushihnat (flexi voi olla hankala ahtailla hotellin käytävillä tai kaupunkien keskustoissa)
• omistajalle sään mukaiset ulkoiluvaatteet
• iloinen ja reipas asenne auttaa aina

Mitenkäs meillä sitten meni Tampereella? Yllättävän hyvin. Lopullinen koodisarja oli seuraava: JUN ERI JUK 1 SA PUK 3 VARASERT. Eli siis junnusarjassa Horatio sai arvosanaksi erinomainen (JUN ERI). Horatio oli junnusarjan voittaja (JUK 1) ja oli Sertin arvoinen (SA). Kilpailusarjassa (mukana kaikkien luokkien parhaat urokset) Horatio oli kolmas ja sai Varasertin (sitä en osaa selittää suomeksi). Hyvä Horatio! Ja kiitos Scandic Tampere Station!

Ravintola Buttenhoff, Imatra

Imatran olohuoneeksikin kutsuttu ravintola Buttenhoff on nököttänyt Imatran ydinkeskustassa jo vuodesta 1936. Tämän perinteikkään, hyvästä ruoasta sekä ystävällisestä palvelusta tunnetun ravintolan nimi on kiirinyt myös vieraspaikkakuntalaisten tietoisuuteen. Me bongasimme ravintolan Suomen parhaat ravintolat -kirjasta, jossa paikka sai paljon kehuja mm. kattavasta viinivalikoimasta sekä henkilökunnan osaavasta viinituntemuksesta.

Ravintolan entiset omistajat Birgitta ja Lars Buttenhoff saivat vuonna 2011 Vuoden Imatra -mitalin. Mitali luovutetaan vuosittain yleisesti arvostetulle imatralaiselle, joka on tehnyt hyvää Imatran ja imatralaisuuden hyväksi. Buttenhoff on Birgitan ja Larsin elämäntyö, josta he pitkän harkinnan jälkeen luopuivat vuonna 2008. Entiset omistajat vetäytyivät yrityksestä eläkepäiville ja myivät sen eteenpäin ravintolan entisille työntekijöille Kiril Georgieville sekä Julia Serbinokselle, jotka lupasivat jatkaa Larsin ja Birgitan työtä perinteisen ravintolan parissa entiseen tapaan muuttamatta mitään toimivaa suuntaan taikka toiseen.

Buttenhoff on idyllinen ravintola, josta huokuu heti sisään astuessa lämminhenkisyys. Hymyilevät tarjoilijat ottavat vieraat vastaan ja ohjaavat heidät kauniisti sisustettiin ravintolasaliin. Me saimme istua söpöön loossiin, jossa uppouduimme mukavan pehmeälle sohvalle. Tarjoilijat sytyttivät pöytäämme kynttilän ja jäimme odottamaan tilaamiamme kuohuviinejä. Illallinen saattoi alkaa.

Buttenhoffissa jätimme a la carte -listan alkupalat väliin, sillä hintaan kuului salaatti- ja leipäpöytä, josta saattoi horia niin paljon alkupaloja kuin jaksoi. Me olimme Imatralla pääsiäisen aikaan, joten salaattipöydällä oli myös erillinen kulho värjättyjä ja keitettyjä kananmunia, jotka saivat hymyn huulille.

Pääruokasi minä otin paistettua lohta, joka tarjoiltiin selleripyreen ja kauden kasvisten kera. Koko annoksen kruunasi komea Serrano-kinkun viipale sekä maukas piparjuurituorejuustokastike. Tykkäsin tosi paljon.

Herra Longfield pitää kovasti poronlihasta sekä maksasta (itse en ymmärrä kumpaakaan näistä himoista), joten hän päätyi tilamaan rohkeasti poronmaksaa. Tarjoilija varoitteli herraa, että poronmaksa maistuu todella vahvalta maksalta, mutta ei se saanut herraa perääntymään. Ja hyvä niin, herra piti maksan makuisesta poronmaksastaan mummonmuusilla ja puolukoilla oikein paljon. Minäkin sain annosta maistaa, mutta joku siinä maksassa vaan tökkii.

Jälkiruoan tilaamiseen emme tarvinneet edes menua. Terhin keittiössä -blogin Terhi huuteli meille Instagramin puolella, että Buttenhoffissa on PAKKO syödä jälkkäriksi klassikoksi muodostunutta suklaakakkua konjakkikermalla.

Suklaakakku a’ la Buttenhoff oli konjakkikermoineen täydellistä. Mutakakkumainen suklaakakku oli sisältä ihanan sula ja lämmin suklaa yksinkertaisesti suli suussa. Konjakkikermassa oli käytetty juuri oikea määrä alkoholia – yhtään enempi olisi hallinnut makua liikaa, ja taasen yhtään pienempi määrä ei olisi maistunut kermavaahdossa juurikaan.

Ennen Buttenhoffin illallista olimme viettäneet pitkähkön päivän koiranäyttelyssä Imatralla. Hyvä ruoka sekä täydellinen jälkiruoka päättivätkin hieman rankan päivän upeasti. Horatio koisasi illallisen aikaan hotellissa. Pikku prinssi oli näyttelypäivästä tietenkin väsynyt, joten kiertelimme vielä illallisen jälkeen herran kanssa Imatran keskustassa kaikessa rauhassa ennen kuin putkahdimme itsekin koisimaan hotellin valkoisiin lakanoihin. Lomaa voi hyvin viettää myös koiranäyttelyiden lomassa!

Aurinkoinen talvipäivä Pirttimäellä

Kevät kävi viime viikolla näyttäytymässä täällä Pohjolassa ensimmäisen kerran pitkän tauon jälkeen. Aurinko paistoi monta päivää putkeen pilvettömältä taivaalta, ja sen seurauksena työhuoneen sälekaihtimia piti alkaa kääntää keskipäivällä tiukemmalle.

Päivä pitenee silmissä, ja olemme saaneet Horation kanssa nauttia metsässä upeista pinkeistä taivaista auringonlaskujen aikaan. Historiaa ovat ne päivät, kun pimeää oli jo ennen neljää.

Erityisesti viime viikonloppuna lenkkipolut vilisivät talviunilta heränneitä ulkoilijoita, jotka halusivat jokainen saada palansa ihanasta aurinkoenergiasta! Me emme olleet poikkeus, ulos oli päästävä.

Lauantaina päätimme levittää isot kartat olohuoneen lattialle ja alkaa suunnitella päivän retkikohdetta. Päädyimme pienen pohdinnan jälkeen lähteä Pirttimäen ulkoilualueelle, joka on herra Longfieldille sekä minulle kovin tuttu paikka. Siispä grillimakkarat, kuksat, termarit sekä muut kamat reppuun, koko porukka autoon ja nokka kohti Pirttimäkeä. Ja täytyy muistaa myös mainita, että aurinkolasit kaivettiin tuona päivänä ensimmäistä kertaa tänä keväänä (voihan niin jo sanoa?) kaapin perukoilta ja laitettiin lepäämään nenän päälle.

Pirttimäellä meitä odotti aivan odotetusti jokunen muukin reippailija. Autopaikkaa sai etsiä hetken ennen kuin pääsimme nostamaan Horation auton takakontista. Horatio ei ollut Pirttimäellä ennen käynytkään, joten paikka kuhisi uusia mielenkiintoisia tuoksuja, joita piti välittömästi alkaa nuuskia kovasti.

Suurin osa meidän tietämistä reiteistä oli varattu hiihtäjille, ja vaikka latujen välissä saakin Pirttimäellä kävellä, ei sinne ole koiran kanssa asiaa. Löysimme onneksi kivan metsäpolkureitin, jota pitkin pääsimme köpöttelemään aivan rauhassa grillikatokselle. Siellä pidimme ansaitun tauon 1,5 tunnin metsäsamoilun jälkeen.

Grillimakkara maistui jälleen taivaallisen hyvältä kuuman teen kanssa. Voi nam! Horatio herätti tietenkin huomiota, ja sai muilta grillikatoksen ihmisiltä neljä kalkkunanakkia. Aika kivasti tehty!

Tauon jälkeen läksimme tallustamaan samaa reittiä takaisin. Eväspaussi teki tehtävänsä, ja energiaa riitti koko loppumatkalle. Horatiolla ei kunto lopu millään, poika juoksi keppejä kantaen vielä kolmen tunnin samoilunkin jälkeenkin. Pidimme kuitenkin sunnuntaina hieman malttia lenkkien kanssa. Tulee nimittäin muistaa, että Horatio on vielä pentu, vaikka kokoa löytyy jo aikuisen chowin verran. Kasvuvaihe on vielä menossa ja lepoakin tarvitaan.

Ehdimme lenkin päätteeksi vielä juuri ja juuri Pirttimäen kahvilaan. Joimme kahvit ja teet pullien kera ulkona terassilla. Horatio keskittyi kahvipaussin aikana vartioimaan viereisessä pöydässä istuvaa pientä narttukoiraa, jolla oli omistajiensa mukaan juoksut. Horatio ei tyttöjen perään vielä ihan täysin tajua – kaikki karvaiset kaverit ovat onneksi vielä pelkkiä hyviä leikkikavereita sukupuolesta piittaamatta. Pitää toivoa, ettei Horatio liiemmin alkaisi isonakaan poikana räyhäämään muille uroksille.. Mutta se jää nähtäväksi!

Postauksen myötä haluan toivottaa kaikille reipasta viikonvaihdetta! Vaikka säät eivät ihan niin upeita ole kuin viime viikonloppuna, niin sehän ei toki ulkoilua estä millään tavalla.

pssst. Ollaan menossa sunnuntaina Horation kanssa mätsäreihin vähän treenaamaan kevään näyttelyitä varten. Pitäkää peukut pystyssä, että poika antaa tutkia hampaat nätisti! Se on meidän isoin kompastuskivi.. Täytyykin hakea lihapullapaketti kaupasta takataskuun mukaan.. Heh!

Chow chow -treffit Nuuksiossa

Horatiolla oli varsin villi viikonloppu. Lauantaina vietimme koko illan herra Longfieldin sukulaisilla, jossa säheltää hieman Horatiota nuorempi berninpaimenkoira. Kuvan näistä kahdesta söpöläisestä voi kurkata blogin Instagramista.

Sunnuntaina suuntasimme heti aamupäivästä toisille koiratreffeille. Tällä kertaa otimme suunnaksi Nuuksion Haukkalammen, jossa järjestettiin sunnuntaina Etelän Chow Clubin talvitapaaminen. Paikalle saapui lopulta neljä chow chowia, jotka uhmasivat omistajineen rohkeasti sunnuntain lumimyräkkää!

Kävelimme ensin koiraporukalla Haukkalammen grillikatokselle, jossa olemme herra Longfieldin sekä Kodan kanssa useat makkarat paistaneet viime vuosien aikana. Nyt mukana oli ensimmäistä kertaa meidän tulikettu, eli siis Horatio.

Yhdessä hujauksessa grillikatoksessa rätisi notski ja kun sopiva hiillos oli saatu aikaan, revittiin makkarapaketit auki. Koirat peuhasivat omia juttujaan grillikatoksen edessä, ja leikkivät vuorotellen toistensa kanssa sulassa sovussa. Samalla me ihmiset avasimme termarit, kaadoimme kahvia sekä kaakaota kuksiin ja aloimme herkutella tämän vuoden ekoilla grillimakkaroilla. Voi jestas miten hyviltä ne maistuivatkaan!

Koirat saivat toki myös makkaroista maistiaisia.

Ilma oli aamuisesta lumimyräkästä huolimatta todella kaunis ja sopivan lämmin. Nuuksiossa tuli vastaan paljon muitakin reippailijoita, eikä meidän karvainen porukka jäänyt ilman huomioita. Vietimme grillikatoksen alla pari tuntia höpötellän kaikkea mahdollista. Kun hiillos saatiin sammumaan, pakkasimme kimpsut ja kampsut kokoon ja lähdimme kotia kohti.

Horatio oli illalla aivan tööt. Meille tuli vielä ystäviä syömään illallista ja pelailemaan lautapelejä, ja saimme olla aivan rauhassa, sillä tulikettu kuorsasi koko illan pöydän vieressä kaikessa rauhassa.

Kiitos kaikille treffiseuralaisille – karvaisille ja karvattomille! Otetaanhan pian uudestaan!

Ystävänpäivätervehdys Horatiolta

Halusin lähettää Teille jotain
muhkeaa, söpöä, hupaisaa ja yllätyksellistä näin ystävänpäivänä,
mutta postinjakaja käski minut pois laatikosta. ♥

Lumi tuli

Kirjoittelin kaksi vuotta sitten helmikuun ensimmäisenä päivänä postauksen samasta aiheesta, lumen tulosta. Silloin kuvissa poseerasi Koda sekä keskeneräisellä pihalla varustettu vihreä Vihervaara. Kahdessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Ensinnäkin Koda on nukkunut pois, ja nykyisin meidän kuvissa hengailee nuori ja virkeä Horatio. Toiseksi vihreän Vihervaaran pihaa on laitettu kuntoon sen minkä lompakko ja aika on mahdollistanut. Pihahommat jatkuvat heti kevään korvilla uusilla projekteilla, mutta onneksi pihapiiri näyttää nyt jo paljon valmiimmalta kuin mitä se oli pari vuotta sitten.

Alla olevissa kuvissa ensimmäisenä Vihervaaramme 1.2.2014 ja sen jälkeen 9.1.2016. Perään vielä kuva Kodasta 1.2.2014 ja Horatiosta 9.1.2019. Mamman lumiparrat.

Lumen tulosta on nautittu meillä paljon. Pidämme luonnossa liikkumisesta ja olenkin köpötellyt viime viikkoina selkävammaisena Horation kanssa parisen tuntia joka päivä metsässä sekä lenkkipoluilla, kun kaikki muu liikunta on oikeastaan ollut kiellettynä. Usko alkaa selän kanssa jo loppua, mutta onneksi fyssarit ja lääkärit vakuuttavat, että saan selän kuntoon – aikaa se ottaa, pitää kuulemma olla kärsivällinen.. Ei kuulu mun vahvuuksiin.

Ollaan me herra Longfieldin sekä Horation kanssa laskettu myös mäkeä, ja viikonloppuna tarttee varmaan vetää sukset ekaa kertaa tällä kaudella jalkaan. Jesh! Toivotaan vaan, että selkä kestää hiihtämistä. Pitäkäähän peukut pystyssä!

Blogin Instagram-tilille olen postaillut aika ihqja kuvia Horatiosta lumen keskellä. Jos vaikka kurkkaatte tämän kuvan, niin varmaan aika monella alkaa suupielet kääntyä ylöspäin.. Vai..? Heh!

Horatio nauttii lumesta sekä ulkoilusta. Se ei varmaan tule kenellekkään yllätyksenä. Paksu turkki pitää koiran lämpimänä, joten ulkona jaksetaan olla vaikka kuinka pitkään. Lupaattehan tekin nauttia näistä upeista talvikeleistä! Niiden aika on nyt. Horatio näyttää vähän mallia siitä miten kivaa ulkona on.

Horatio ja Fenix

Horatiolla oli varsin jännittävä viikonloppu. Perjantaina veimme pikku prinssin hoitoon vanhemmilleni, sillä me kipitimme herra Longfieldin kanssa puuhääpäivän viettoon Inkooseen. Toki Horatio olisi tullut mukaamme, mutta pikkuiseen inkoolaiseen hotelliin ei saanut eläimiä mukanaan tuoda, joten koira piti viedä hoitoon. Vanhempieni luona Horatio oli päässyt lenkkeilemään oikein tosissaan! Vanhempani lenkittivät pikku prinssiä perjantaina sekä lauantaina useita kertoja, ja päivän pisimmät lenkit olivat reippaasti yli tunnin mittaisia. Kyllä kelpasi Jortsun nuuhkia uusia maastoja.

Sunnuntaiksi olimme sopineet Horation serkun luokse leikkitreffit. Päivin luona Puistolassa asuu kaksi varsin ihanaa chow chow -herraa, Mahti on 9 vuotta ja Fenix (serkkupoika) 2 vuotta. Fenix on siitä hauska kaveri, että hänessä on energiaa enemmän kuin monessa muussa chowissa yhteensä. Energisyytensä vuoksi Fenix on jäänyt itselleni parhaiten mieleen muutamista näyttelyistä, joissa reipas poika ei oikein malta köpötellä rauhassa kehässä. Fenixin valttikortti onkin söpöt sekopääkohtaukset kehässä. On niin hauskaa katsella kehässä innoissaan liikkuvaa koiraa, joka ei meinaa karvoissaan pysyä kun tekisi mieli vain päästää menemään ihan tosissaan. Päivin mukaan tuomaritkin ovat välillä hymyssä suin katselleet Fenixin menoa ja sanoneet Päiville, että onpa mukavaa nähdä niin innoissaan oleva ja iloinen koira kehässä! Kyllä hyvä luonne on paljon tärkeämpää kuin oikean mallinen pää.

Horatio on Fenixin tavoin hieman epätavallinen chowi. Horatio on kovin seurallinen, iloinen, innokas ja sellainen kaikkien kaveri. Erityisesti Horation seurallisuus on yllättänyt meidät täysin. Koda kun oli aivan toista maata. Koda oli hyvin perinteinen chow chow – hän tiesi oman arvonsa, turhia Koda ei hötkyillyt, eikä hän oikein välittänyt muista, oli kyse sitten ihmisistä tai muista koirista. Mutta tämä punainen pikku prinssi: häntä kiinnostaa kaikki! Jokaisen koiran kanssa pitäisi päästä leikkimään, kaikki lenkillä vastaantulevat ihmiset pitäisi käydä nuuhkimassa, sisällä leluilla leikitään jatkuvasti, kovat puruluut hupenevat hetkessä ja muutenkin koko ajan jotain on menossa. Horatio on myös siitä outo poika, että hän änkeää syliin. Siis ihan oikeasti syliin. Koda oli aina meidän mukana, seurasi huoneesta toiseen, mutta ei koskaan tullut iholle. Horatio sen sijaan tulee kirjaimellisesti syliin, kiipeää sohvalle viereen, pusuttelee naamaa, nappaa kädestä kiinni jos rapsutukset loppuvat, ja jos erehdyt menemään lattialle makaamaan, voit olla varma, että Horatio on kavunnut vatsasi yli ja rojahtaa keuhkojen päälle koko painollaan.

No nyt taisin hieman jo poiketa postauksen aiheesta. Palataanpa siis takaisin Fenixin ja Horation treffeihin.

Sunnuntaina puoli kahdelta parkkeerasimme auton Päivin pihalle. Vastassa meitä oli kaksi chowia, ja heti kun Horatio saatiin autosta ulos, alkoi riehuminen. Kävelimme Päivin takapihalle, jossa sitten päästimme iloiset veitikat irti ja annoimme kahden nuoren herran riehua sydämensä kyllyydestä. Vanha herra Mahti katseli touhuja hieman sivusta.

Kuvasin poikien touhuista pienen videopätkän, laitetaan se tähän väliin näkyville. Horatio on se, jolla on valjaat, ja joka ei pompi yhtä komeasti, tai juokse yhtä kovaa kuin Fenix-serkku.

Pojat jaksoivat temmeltää reippaat pari tuntia melkein putkeen. Huhuh! Kävimme välissä juomassa kahvit ja tutustumassa Fenixin ja Mahdin leluihin sisätiloissa. Pienen tauon jälkeen poikien piti päästä jatkamaan temmellystä pihalle, jossa oli paremmin tilaa päästää höyryjä kuin sisällä.

Illan pimetessä lähdimme kotia kohti. Kotona Horatio tyhjensi ruokakipponsa viimeistä papanaa myöten ja kävi sen jälkeen nukkumaan. Me hipsimme herran kanssa vielä illalla leffaan katsomaan Star Warsia. Aiemmat kuusi leffaa saimme sopivasti hieman aiemmin katsottua, ja sunnuntaina kävimme sitten tsekkaamassa saagan uusimmankin osan. Kun tulimme kotiin, tuli ovelle vastaan juuri herännyt uninen pikku prinssi. ♥