Synttärimatkan päivä 9, Amed: Kalastajien kotiinpaluu, Pura Lempuyang ja Tirtta Gangga

Matkapäiväkirja 13.10.2014

Aamulla heräsimme jo ennen seitsemää herätyskellon soittoon, sillä halusimme käydä katselemassa kotirantaan palaavia kalastajia. Amed on ihka oikea kalastajakylä, se oli vielä vuosia sitten Balin köyhintä aluetta, mutta sitten sukeltajat löysivät paikan ja Amedinkin seudulle alettiin saada rahaa sukeltajaturistien myötä. Mikään massakohde Amed ei tosin ole vieläkään, siitä ei ole pelkoa.

Rannalle päästessämme aurinko oli vasta nousemassa, ja pieniä puisia kalastusveneitä ajelehti satoja pitkin merta, sieltä ne lipuivat yksitellen takaisin rantaan. Emme nähneet mitään isoja kalansaaliita kenelläkään kalastajalla, pikkukaloja lähinnä. Tosin yksi kauempana rannalla ollut kalastaja lesotti jollain vähän isommalla tonnikalan näköisellä mötköllä muille kalastajille, mutta sekin oli paljon pienempi kuin se eilinen barracuda, jonka meidän snorklausretken venekuski sai.

Amedissa paikalliset kalastajat vievät myös turisteja snorklaamaan. Kalastajat puhuvat todella huonosti englantia (meidän kuski osasi sanoa vain ”fish”). Hotellien tyypeillä on omat tutut kalastajakaverit, joiden kautta snorklausretken järkkääminen onnistunee kaikista helpoiten. Näin ainakin meidän tapauksessa.

Kun olimme katsoneet tarpeeksi rantautuvien kalastajien touhuja, menimme syömään aamupalaa, ja sitten lähdimme urheiluvaatteiden vaihdon jälkeen autolla kohti päivän retkiä. Pääkohteet olivat 1700-portainen Pura Lempuyang -temppeli ja Tirtta Gangga -vesipalatsi. Sovittiin tosin autokuskimme kanssa, että jos emme jaksa kivuta helteessä kaikkia Pura Lempuyangin portaita, menemme näiden lisäksi pariin muuhunkin kohteeseen, mutta jos taas saataisiin kivuttua kaikki portaat, ei ehdittäisi (eikä varmaan jaksettaisikaan) muita paikkoja enää katsella. Herra Longfield on muuten luvannut kirjoittaa ainakin Pura Lempuyangista oman kattavan tietoiskupostauksen, sitä kannattaa odottaa. Heh!

Automatka Pura Lempuyangille nousi jyrkkää serpentiinitietä pitkin, kunnes saavuimme itse temppelille. Ostimme liput, ja vuokrasimme jälleen pakolliset sarongit, niitä kun täytyi tässäkin temppelissä taas pitää. Annettiin lisäksi 30 tonnin lahjoitus temppelille, rikkaita kun ollaan. Euroissa se on noin 1,5 euroa.

Mietittiin tovi, otetaanko lisäksi maksullinen opas matkaan. Oltiin luettu jostain, että temppelin ylätasanteella elää apinoita, jotka ovat viime aikoina muuttuneet hyvin aggressiivisiksi, ja purreet ja raapineet ihmisiä. Opas auttaisi apinoiden kanssa, ja lisäksi toki kertoisi temppelistä, hinduista sun muista. Päätettiin lopulta ottaa opas sillä ehdolla, että hinta määräytyisi sen mukaan miten korkealle jaksettaisiin kiivetä: jos mennään ihan ylös asti, olisi hinta 400 000, ja jos käännyttäisiin alemmilla tasoilla pois, olisi hinta vähemmän.

Sitten alettiin kipuamaan. Oppaamme oli 22-vuotias, tosi mukava ja hyvää englantia puhuva Gede (itse hän pyyteli jatkuvasti huonoa englantiaan anteeksi). Hän kertoili kaikkia juttuja temppeleistä matkan varrella, kertoi mistä saataisiin ostaa juomia, ja hänen kanssaan oli hauska jutella kaikenlaista Balista, hinduista, Suomesta, Geden tulevaisuuden suunnitelmista ja vähän kaikesta.

Kävi aika nopeasti ilmi, että kipuaminen oli helvetin rankkaa siinä helteessä, mutta samalla jotenkin tuli olo että ei me kyllä lopetettaisi nousua keskenkään vaikka mikä olisi. Näkymät jo ekalta temppeliltä Balin korkeimmalle vuorelle (Mt. Agung) olivat niin hienoja, että pakko oli nähdä lisää. Onneksi kipuamisreitin varrella oli kojuja, joista saatiin ostettua vettä ja Pocarin hiki -nimistä juomaa. Kojujen myyjänaikkoset kiusasi Gedeä, koska tämä ei vielä ollut naimisissa. Saatiin kanssa hyviä pähkinöitä yhdeltä kojulta Geden tarjoamana.

Portaat veivät temppeliltä toiselle, ja juomaa kului, mutta samalla huippu läheni. Viimeisiä etappeja vartioi muutama asemies niiden hullujen apinoiden varalta. Me nähtiin muutama apina, mutta ne oli ihan vaarattomia ja pysyivät omissa oloissaan. Parin tunnin kapuamisen jälkeen päästiin vihdoin perille huipun temppeliin. Kateltiin maisemia ja kuunneltiin Geden selityksiä hinduista ja heidän palvelumenoistaan, ja katsottiin kuinka yksi pappi piti paikallisjoukolle jotain seremoniaa, missä paikallisten huipulle kuljettama vesi siunattiin pyhäksi.

Paluumatka alas oli paljon helpompi, jalat vaan alkoi tärisemään aina kun pysähdyttiin. Kun päästiin alas, juteltiin vielä hetki Geden, saronkimyyjän ja jo huipulla tapaamamme Geden pappi-isän kanssa. Gede oli kertonut matkalla, että joko hänen tai hänen 1-vuotiaan pikkuveljensä tulisi seurata isän jalanjäljillä papiksi. Gedeä ei kuulemma paljoa pappeilu napannut, ja hän toivoikin että saisi sälytettyä pappikohtalon pikkuveljelleen. Menin myös sanomaan että tehdään varmasti tästä paikasta juttu blogiin, ja Gede oli aivan innoissaan ja hämillään että hänestä kerrottaisiin oikein nimen kanssa internetissä. Mutta niin vaan nyt kerrottiin! Reissu oli tosi kiva, ja onneksi otettiin opas mukaan – sai Gedekin samalla vähän rahaa naimisiinmenoa varten, ei ehkä pähkinänmyyjänaiset enää kohta kiusaisi.

Kiipeilyn jälkeen matka jatkui autolla kohti Tirtta Ganggan vesipalatsia, jonne oli suhteellisen lyhyt matka vuorikiipeilypaikalta. Ennen kuin astuimme vesipalatsin porteista sisään, söimme lounaan autokuskin suosittelemassa Good Karma -nimisessä paikassa. Herra Longfield oli myös lukenut samaisesta paikasta netistä jotain hyvää, joten syömään siis. Huli otti vihreän tonnikalacurryn, ja Herra Longfield otti jotain muuta, ei enää muisteta mitä se oli. Ainakin Hulin curry oli tosi hyvä, ja annos mukavan kokoinen lounaaksi.

Syömisen jälkeen menimme sisään Tirtta Ganggaan. Vesipalatsi oli tosi hieno ja ihanan virkistävä kokemus kuuman ja hikisen vuorikiipeilyn jälkeen. Köpöttelimme altaiden keskellä isojen kivipaalujen päällä ja napsimme kaikesta kuvia. Lopulta menimme vielä uimaskelemaan Balin entisaikojen kuninkaallisten isoon uima-altaaseen. Aasialaisnaisten lauma oli vallannut altaan portaat kuvanottohetkeään varten, mutta änkesimme heidän lävitseen ja pian vilvoittelimme jo viileässä vedessä. Uimaskelun jälkeen automme otti suunnaksi hotellin. Matka kustansi kaikkineen 400 000, sisäänpääsy allasalueelle oli 10 000 ja sisäänpääsy itse vesipalatsiin saman verran.

Hotellilla söimme nopsasti muutamia huoneen hintaan kuuluneen iltapäiväteen herkkuja, erityisen hyvää oli kookospallot tuoreella limetin mehulla. Loppuaika ennen auringonlaskua menikin sitten uima-altaalla sekoillessa. Illalla setvimme vielä seuraavan päivän lauttakyytejä Sanurista Nusa Lembonganiin, ja tilasimme viimeisen kerran herkullista ruokaa parveke-loungeemme. Herra Longfield tosin tilasi PIZZAA (täh?), joka oli vielä niin tulista, että suuhan sillä paloi. Jälkkäriksi mulla oli taas aivan taivaallista caramel toffee banaania jätksin kera. Niin hyvää! Illan päätteeksi oli vielä hieman pakkailua ja sitten tutimaan. Kyyti tulisi seuraavana aamuna 9:00, eiku 10:00 se olikin. Kauniita unia!