Herra Longfield työmatkailee: Pakistan 1/2

Moolem oleikum, herra Longfield täällä.

Tässä meni jokunen aika ilman että oli mitään työmatkoja jänniin paikkoihin, mutta sitten yllättäen posahtikin noin niinku jännitysmielessä aika lottovoitto, kun selvisi että olisi Pakistaniin meno. Tiesin että siellä on meiltä muutamia kavereita aikaisemmin käynyt, ja että muutama on kieltäytynyt lähtemästä, mutta ajattelin että kai se on ihan jännä käydä sitäkin paikkaa katsomassa, ja huomasin sanovani että voinhan minä siellä käydä.

Pakistanista tuli toki itselläni ensimmäisenä mieleen se yksi lakanan päähänsä kietonut partasuu, joka joskus koulutti lentäjiä, jotka sitten ei oikein osanneetkaan lentää vaan ne törmäsi epähuomiossa taloihin. Afganistanissa se kaveri tosin taisi vaikuttaa, mutta sama se. Lisäksi muistin, että jonkinlaista tökkimistä on joskus ollut Intian ja Pakistanin välillä, ja se oli vähän jännä paikka se kun molemmilla on jostain käsittämättömästä syystä ydinaseita hallussaan, jos tarpeeksi olisi tökitty niin sitten ei kellään olisi enää ollut kivaa.

Eli kovin positiiviset eivät olleet alkuasetelmat, eikä ne kyllä kauhean paljon positiivisimmiksi muuttuneet kun alettiin käytännön matkatoimia laatimaan.

Ensinnäkin, maahan päästäkseen pitää hakea viisumia, jonka hommaaminen ei ole ihan maitokaupassa käynnin veroinen kommervenkki. Onneksi työn kautta löytyy viisaita ihmisiä, jotka nämä systeemit hoitivat puolestani, minun tuli vain täyttää 5-sivuinen hakemus jossa haluttiin perustietojen lisäksi tietää vaimon ja vanhempien syntymäpaikat ja uskonnot ja viisi viimeisintä matkakohdetta sekä niihin matkaamisen ajankohdat ja syyt ja kaikenlaista muutakin kohtalaisen tungettelevaa ja yksityiskohtaista. Kun lappu oli täytetty, ja Pakistanista saatu jonkunlainen kutsukirje, lähti lappu yhdessä passin, kutsukirjeen kopion, muutaman passikuvan ja ties minkä muun hakemuksen ja lomakkeen mukana Pakistanin suurlähetystöön Tukholmaan. Siellä niitä sitten hetki pyöriteltiin, kunnes passi lähetettiin takaisin, ja sinne oli nätisti liimattu Pakistanin viisumi leimoineen päivineen.

Rokotukset piti myös käydä päivittämässä, samalla kävi ilmi että mistään ei oikein löytynyt mun rokotustietoja. Entisen ja nykyisen asuinpaikkakunnan tiedoista ei löytynyt yhtään mitään, yhden rokotuskortin löysin omista papereistani ja muistin että joku hepatiitti oli otettu joskus ennen ensimmäisiä ulkomaamatkoja. Terveydenhoitajan kanssa sitten jotenkin muisteltiin ja pääteltiin mm. armeijavuoteni perusteella että tarvitsen nyt kolme uutta rokotusta, yksi ns. perusrokotus uusittiin koska se oli luultavasti mennyt vanhaksi, sitten otettiin sen aikaisemman hepatiitin lisäksi joku toinenkin hepatiitti, ja vielä polio-rokotus siihen jälkiruuaksi, niillä kuulemma pitäisi pärjätä. Ja nyt on kaikki rokotustiedotkin päivitetty työpaikan järjestelmään, onneksi, koska minä en enää edes muista noita hepatiittien perässä olevia kirjaimia.

Sitten kun passissa oli viisumi, ja kädessä kansainvälinen rokotuskortti, johon on kaikki nautitut rokotteet listattu, saa lähteä Pakistaniin. Jee.

Normaalisti katselen itse mimmoset lennot ja hotellit työmatkoille otan, mutta nyt ei ollut normaali matka, vaan kaikki matkajärjestelyt tehtiin matkatoimiston ja osaavien sihteerien kautta. Lentoajat oli väkisinkin aika skeidat, jostain syystä lennot Lahoren kaupunkiin tuli aina joskus aamuyön tunteina, ja ne lähtivät sieltä pois vähän myöhempinä aamuyön tunteina. Sekä meno- että paluumatkalle varattiin hotelli lentokentän läheisyydestä, jossa oli tarkoitus muutama tunti yrittää nukkua menomatkan jälkeen ennen kuin jatkettiin matkaa tehtaalle. Kotimatkalla samalla hotellilla oli myös tarkoitus piipahtaa kunnes paluulento lähti. Majoitus työkohteen lähellä oli helppo valita, koska vaihtoehtoja ei ollut kuin yksi. Kaikki vierailevat tähdet majoitetaan aina työkohteessa olevaan vierasmajataloon, ja sillä sibali.

Ennen matkaa myös kävin juttelemassa parin työkaverin kanssa, jotka paikassa olivat aiemmin käyneet, ja sain heiltä hyödyllisiä vinkkejä. He mm. kehottivat välttämään paniikkiin menemistä siinä vaiheessa kun autokuljetus pysähtyy, ja kyytiin astelee kaveri haulikon kanssa, koska se on meidän jengin puolella. Maassa ei saa liikkua autolla vartioimattomilla alueilla ilman että autossa on kuskin lisäksi pyssymies mukana. Kai se on niin että parempi haulikkomies autossa ku kymmenen ulkopuolella sihtailemassa auton sisälle.

Minulle kerrottiin myös, että vierasmajatalo ei ole mikään hulppea ilmestys, mutta ihan toimiva paikka kuitenkin. Pieni miinus tulee siitä että paikka on ympäröity muureilla, piikkilangalla ja sotilailla, eikä tähän vuodenaikaan voi olla ulkona koska siellä on yli 40 astetta kuuma, mutta muuten on joo tosi tosi kiva paikka ja ruokakin on ilmaista ja voi sitä syödä ja se on kokemus hei.

Kun sitten viimein lähdettiin matkaan ja päästiin paikalle, ei mennyt kauaa kun oltiin saatu jo jonkinlainen kansainvälinen hälytys aikaiseksi. Meille oli moneen kertaan painotettu, että älkää lähtekö lentokentältä minnekään, teitä ollaan siellä vastassa ja seuraatte niitä kavereita sitten majapaikkaan. Jos kentältä ei vastaanottokomiteaa löytyisi, sieltä ei silti saisi lähteä minnekään, vaan pitäisi jäädä odottamaan ja soittamaan että täällä ollaan, tulkaa hakemaan. No, meille kyllä oli vastaanottokomitea valmiina kun aamukolmen aikaan lentokentälle pölähdimme. Heti monivaiheisen passin ym. tarkastushässäkän jälkeen lentokentältä löytyi kaveri, joka roikotti kädessään isoa lappua jossa oli minun ja matkakollegani nimet. Menimme miehen juttusille, ja hän sitten johdatti meidät ulos lentokentältä pikkubussiin. Sinne istahdimme, ja bussi lähti köröttelemään lentokentältä pois.

Kaikki sujui ihan hyvin, lentokentältä lähdettäessä ajettiin rynnäkkökiväärimiesten vartioiman porttialueen läpi, meiltä tsekattiin passit ja katsottiin auto päällisin puolin sen varalta ettei siellä ollut muita matkustajia tai pommeja tai jotain. Sitten matka jatkui kohti hotellia, ja jonkun hetken päästä ajettiin taas yhdelle rynnäkkökiväärimiesten ja panssariesteiden vahvistamille porteille, missä taas katsottiin passit ja auto. Sen jälkeen ajettiin hotellin eteen sisäänkäynnille, missä oli metallinpaljastin, ja jälleen erinäinen määrä rynnäkkökiväärimiehiä katselemassa että ketä sieltä autosta tulee ulos ja tarvitseeko niitä ryhtyä ammuskelemaan. Rynnäkkökiväärimiehet on jänniä.

väärä hotelli

Tässä kohdin tuli ensiksi mieleen että mitäs nyt, paikan nimi ei meinaan ollut se mikä sen piti olla. Ennen kuin paineltiin ystävällisesti hymyilevien, parrakkaiden rynnäkkökiväärimiesten vartioimasta ovesta sisälle ties minne, kysäisin hienovaraisesti kuskilta että meidän kyllä piti vähän erinimisessä paikassa olla, että mitäs nyt, mutta kuski vakuutti että joo hotelli vaihdettiin, menkää nyt sisään siitä älkääkä pienistä valittako. No, ei siinä muutakaan sitten keksitty, joten sinne mentiin, rynkkymiehet ystävällisesti vielä veivät kamamme läpivalaisuun ja sitten päästiin astelemaan aulaan.

Paikka näytti ihan oikealta hotellilta, ja kun tiskille pääsimme, sieltä otettiin heti esiin lappuset jossa oli meidän nimemme, syntymäajat sun muut systeemit valmiiksi täytettynä, ja asiakasfirman tiedotkin lapusta löytyi. Ilmeisesti siis tosiaan oli hotellia vaan vaihdettu, ja meille asti ei tieto ollut tullut. Tsekkauduttiin sisään, varmistin vielä että onhan muuten aamupäiväksi sovittu kyytikin muistettu tänne siirtää, ja kovasti myöntelivät että on on. Sitten mentiin nukkumaan, kello oli tosiaan lähempänä aamuneljää tässä vaiheessa joten semmonen kiva semitokkura olikin päällä ja nukkuminen tuntui ihan hyvältä ajatukselta.

väärä hotelli

Joskus kymmenen aikaan herättiin ja mentiin aamupalalle, päivänvalossa paikka näytti oikein viihtyisältä ja hienommalta kuin yön pimeydessä. Asemiehiä yhä pyöri siellä täällä mutta ne kaikki edelleen hymyilivät ystävällisesti eikä kukaan ampunut kohti, joten mentiin tyytyväisinä syömään aamupalaa ja sen jälkeen jäätiin odottamaan kyytiä. Mutta sitä kyytiä ei sitten tullutkaan. Odoteltiin jonkun aikaa, yritettiin soittaakin että missä kyyti, mutta puhelimet ei sattumoisin toimineet. Sitten kun ne alkoivat toimimaan, meille jo soitettiinkin vaikka mistä, ja hätääntyneinä kyseltiin että ollaanko elossa.

Kukaan ei nimittäin sittenkään tiennyt että meidät oli viety eri hotelliin mihin oli sovittu. Meitä lähdettiin aamulla hakemaan sieltä toisesta hotellista, ja kun sieltä meitä ei löydetty, alettiin soittelemaan hädissään että minne olemme kadonneet, mutta ei meihin saatu minkäänlaista yhteyttä. Sen perusteella tehtiin sitten johtopäätös, että meidät on kentältä kaapattu, ja sitten lähti hälytyssignaali firmaamme ja vissiin matkatoimistoonkin.

Jäi hieman mysteeriksi, mitä koko systeemissä oli lopulta tapahtunut, mutta ilmeisesti meidän tietomme oli jossain välissä rahaa vastaan annettu jonnekin kolmansille osapuolille, ja nämä olivat sitten järkänneet meille kuljetukset ja majoitukset toisesta hotellista, ja kolmas osapuoli sai tästä jonkinlaisen korvauksen sieltä hotellilta minne lopulta majoituimme. Mitään vahinkoa kellekään ei sinänsä tästä tapahtunut, mitä nyt hetken oli kuulemma ollut pienimuotoinen paniikki sekä omassa että asiakasfirmassamme, ja kun vihdoin paikalle pääsimme meidän piti käydä vaikka missä näyttäytymässä että hengissä ollaan ja pääkin on vielä tallella.

Mutta pistihän se vähän ajattelemaan että entäpä jos paikallinen Taleban-jengi päättää että nyt kaapataan pari länsimaista? Samalla keinollahan nekin voisivat tiedot ostaa, ja hymyssä suin astella lentokentälle odottamaan nimilappu kädessä, tervetuloa, astelkaa autoon, joo hotelli on vaihdettu, asutte täällä luolassa, älkää huoliko, tässä perinteinen pakistanilainen huppu päähän, ja jos saan pyytää, kädet selän taakse, ja laitetaan tästä tervetuliais-nippusiteet kiinni, ja sitten jos viitsisitte polvistua niin kuvaamme tässä nopsaan pienen markkinointivideon jossa lausumme moniäänisesti kauniin pakistanilaisen runon ”Allah Akbar” ja samalla leikkaamme teiltä päät irti, toivottavasti ette pahastu.

Kun meidät sitten vihdoin löydettiin, alkoi parituntinen automatka. Se oli sekava parituntinen. Liikenne oli ihan mielenvikaista, kaistoja oli tiessä joku määrä mutta se ei kyllä millään rajoittanut vierekkäin kulkevien ajoneuvojen määrää. Jos oli vaikkapa kolme kaistaa, siitä mahtui rinnakkain ihan näppärästi kaksi autoa, pari riksaa, kolmisen mopoa ja vaikka yhdet aasikärryt vielä pientareelle, kunhan vaan kaikki soitti koko ajan torvea ja se aasi kävelee suoraan eikä ala mutkittelemaan. Pakistanissa myös on kuulemma oikeanpuoleinen liikenne, saattaa ollakin, mutta sitä oli välillä vähän vaikea hahmottaa kun vastaan tuli mopedia niin oikealta kuin vasemmaltakin.

Valtaosa kulkupeleistä oli jonkintyyppisiä moottoripyöriä, ja yhden sellaisen päällä meni keskiarvoisesti n. kolme ihmistä. Ennätys oli viisi ihmistä yhden ja saman motskarin päällä. Se onnistui siten että ajaja (aina miespuolinen) istui jossain bensatankin päällä, ja takana usein istuskeli sitten naispuolinen hahmo sillee sivuttaisistunnassa koska nainen istumassa hajareisin moottoripyörän kyydissä on likaista huoraamista ja varmaan siitä joutuisi kivitetyksi. Sitten siinä miehen ja naisen välissä oli kaksi lasta jotenkin väliin lyttääntyneenä, ja yksi lapsi vielä istuskeli siinä ohjaustangon päällä, isäpapan käsien välissä. Kypäriä ei ole kellään, mutta ei ne varmaan siinä täydellisessä kaaoksessa tapahtuvissa kolareissa mitään auttaisikaan. Paikalliset kertoivat uutisesta, jossa kerrottiin kahden moottoripyörän välisestä kolarista, kuolleita oli ollut kuusi ja loukkaantuneita kolme.

imaami menee just siihen suuntaan kun sitä huvittaa

Moottoripyörällä ajo ei myöskään ollut este kuljettaa samalla isojakin lasteja, vaikka minkälaisia narujen, säkkien ja laatikoiden virityksiä oli kyhätty useiden pyörien tarakoille, tai sitten matkaan oli otettu kaveri joka siinä takana istuessaan samalla kantoi olallaan vaikkapa nippua lautoja.

Meno jatkui yhtä kaaottisena päästyämme Lahoresta jonkinlaiselle valtatielle, tosin sillä erotuksella että nopeus kasvoi paikoin semmoseen sataan kilometriin tunnissa, ja siitä huolimatta vastaan alkoi tulla moottoripyöräperheiden lisäksi enemmän myös eläinvetoisia ajoneuvoja. Jotkut tämmöset aasit tai muulit oli enemmistössä vetojuhtana, lisäksi muutama kamelikin oli moiseen valjastettu. Sitten oli sekalaisessa muodostelmassa eteenpäin löntysteleviä lehmiä, vuohia ja lampaita aina välillä siellä tien reunassa. Menkääpä joku kokeilemaan mitä tapahtuu jos lähdette lammaslauman kanssa vaikka Kehä III:lle käppäilemään, ei varmaan soljuisi liikenne yhtä sujuvasti eteen- ja taaksepäin kuin Pakistanissa. Mutta toisaalta, Kehä III:lla ei kai ihan kaikissa autoissa istukaan kuskin lisäksi haulikkomiestä kyydissä.

Jostain syystä selvittiin lopulta perille, päät tukevasti harteilla ja autokyydistäkin hengissä selvinneenä, ihan hieno saavutus sekin mielestäni. Sen jälkeen ajettiinkin sitten muurien sisäpuolelle, jossa vietettiin koko loppuviikko. Siitä voisin kertoa lisää joskus toiste koska tässä sepostuksessa alkaa nyt jo olla aika monta sanaa.