Pimeät illat Sinnessä

On tiistai. Olen saapunut edellisenä yönä unohtumattomalta tyttöjen Prahan reissulta ja vietän rentouttavaa lomapäivää vielä ennen keskiviikkoista töihin paluuta.

On märkää ja pimeää. Pakkaset ovat väistyneet ja Helsingin kadut ovat yltä päältä loskassa.

On viimeinen ilta ennen kuin herra Longfield suuntaa taas työmatkoille.

Saavumme herran kanssa Helsingin Sinnen oville ja huomaamme, että ravintola on aivan pimeänä. Ulko-oven edessä roihuaa kuitenkin isot kynttilät. Kokeilemme avata ovea, se aukeaa. Astumme sisään hämyiseen ravintolaan, ja se ottaa meidät vastaan tunnelmallisena sekä lämpimänä. Tuikku siellä ja toinen täällä, onpas kaunista. Tarjoilijan ohjatessa meitä pöytäämme pimeän ravintolan läpi, kantautuu nenääni uskomattoman herkulliset tuoksut. Mietin voiko hajuaisti vahvistua kun yksi aisteista on suljettu lähes kokonaan pois.

Istahdan lopulta alas tarjoilijan osoittaman pöydän ääreen ja mietin, että tulin laittaneeksi tummanpunaista huulipunaa aivan turhaan. Ei täällä näe mitään.

Miksi Sinnessä sitten oli niin pimeää? No koska siellä vietetään tammi- ja helmikuussa Pimeitä iltoja. Pimeät illat lähtivät liikkelle Porvoon Sinnestä ja ovat tänä vuonna rantautuneet myös Helsinkiin. Pimeiden iltojen idea ei suinkaan jää siihen, että illallista nautitaan tuikkujen loisteessa. Pimeintä koko hommassa on se, että asiakas saa itse päättää mitä syömästänsä ruoasta illan päätteeksi maksaa. Kyllä, kuulitte aivan oikein.

Tarjolla on Pimeinä iltoina yksi 3 ruokalajin yllätysmenu, joka nautitaan pimennetyssä ravintolassa. Silmilleen saa halutessaan myös silmälapun, jonka avulla ei totisesti näe mitään. Me olemme herran kanssa yhdellä täysin sokolla illallisella olleet, ja se ei ehkä ollut ihan mun juttu, joten jätimme laput pois silmiltä. Taidan olla sen verran esteetikko, että minulle yksi osa onnistunutta illallista on myös tunnelmallinen ja kaunis ympäristö.

Pimeissä illoissa tilataan juomat erikseen. Niiden hintoja ei asiakas saa itse päättää, mutta ruoan suhteen asiakkaalla on täysin vapaat kädet. Illallisen jälkeen tarjoilija tuo pöytään tiedot illan aikana syödyistä ruoista, tätä ennen voi vain arvailla mitä lautaseltaan suuhunsa laittaa. Tarjoilijan tuomaan lappuun tulee itse kirjoittaa kuinka paljon haluaa illallisesta maksaa. Homma hoidettiin Sinnessä hienosti, missään vaiheessa ei tullut ns. painostavaa ilmapiiriä ja paniikkia siitä, että nyt pitää maksaa enemmän. Päätöksen sai tehdä rauhassa ihan keskenään ja sitten lasku maksettiin normaaliin tapaan.

Mitäs me sitten herran kanssa luulimme illan aikana suuhumme laittavamme ja mitä me oikeasti söimme?

Ennen alkupalaa pöytään tuotiin paperinen pussi, joka piti sisällään lämpimiä pieniä leipiä. Ne maistuivat voin kanssa tavattoman hyviltä. Varsinaisessa alkupalassa maistoimme heti lohta sekä avokadoa. Olin myös aivan varma, että annoksessa oli mukana majoneesia, jossa oli mausteena hieman sitruunaa. Annos oli hyvä. Nuolin salaa veistä, sillä eihän pimeässä tilassa sitä kukaan huomannut.

Oikea annos kuulosti tältä:

Lohiconfit, avokadoa, savustettuja katkarapuja, sitruuna gelé, korianteria ja viinisuolaheinää

Pääruoka tuotiin pian alkupalojen jälkeen. Ensimmäisen haukun jälkeen oli selvää, että lautasella on jotain punaista lihaa. Lisäksi löysimme lautaselta jonkin sortin pyreetä, sieniä, rapeaa sipulia, hurjan hyvää kastiketta (omasta mielestäni punaviinikastiketta) sekä maksaa. Yök. Se pala meni herran lautaselle. Herra Longfield oli sitä mieltä, että joku maistui hieman lihamurekkeelle. Kesken pääruoan syömisen viereiseen pöytään tuotiin lasku ja pöytäseurue alkoi tavata menua läpi. Laitoimme herran kanssa hetkeksi sormet korville ja jatkoimme syömistä kun viereinen pöytäseurue oli saanut menun luettua läpi.

Pääruoka piti oikeasti sisällään seuraavia juttuja:

Ahvenanmaan luomu karitsan ulkofileetä ja kateenkorvaa, sipulipyreetä, pikkelöityjä sinapinsiemeniä ja hopeasipulia, paistettuja herkkusieniä ja punaviinikastiketta

Jälkiruokaa jouduimme odottamaan jonkin tovin. Lopulta pöytämme viereen saapui eleetön mies kahden astian kanssa. Mies kaivoi taskustaan sytkärin ja sytytti toisen astian sisällä olevan mönjän palamaan. Ymmärsimme heti, että astiassa palaa alkoholi. Pöytäämme oli samalla tuotu kaksi jalallista lasiastiaa. Eleetön mies kaatoi palavaa alkoholia (tarkemmin sanottuna ranskalaista sitruslikööriä) astiasta toiseen ja se näytti kieltämättä todella upealta pimeässä ravintolasalissa! Wau!

Kun seos oli valmis, kaadettiin se jälkiruokakippoihin, jotka olivat siinä edessämme. Maistoin jälkiruokaa enkä tiennyt yhtään mitä odottaa. Ensin suussa maistui todella vahva ja kuuma alkoholi. Sen jälkeen suun täytti makeus, joka tuli selkeästi pehmeästä toffeepalasta. Jälkiruoassa oli niin paljon alkoholia, että se jäi minulta syömättä. Herra söi hyvällä ruokahalulla omansa ja jatkoi sitten minun annoksesta. Mutta ei herrakaan sitä mun annosta voinut loppuun syödä, siihen lorahti tosissaan aivan liikaa poltettua likööriä.

Jälkiruoka oli ehkä erikoisin koskaan maistamani. Jälkiruoka piti sisällään paljon muutakin kuin likööriä ja toffeeta:

Appelsiinilla maustettua porkkanakakkua, veriappelsiinikreemiä, terva karamelleja, tyrnimarjoja, appelsiinia, fudgea ja Trois Citrus likööriä

Että sellainen setti! Oli kyllä hurjan tunnelmallinen, rento ja lämmin ilta. Voimme vain suositella! Pimeät illat jatkuvat tammikuussa kello 17.00 eteenpäin aina tiistai-iltaisin ja helmikuussa herkutellaan pimeässä aina keskiviikkoisin. Varauksen voi tehdä kätevästi netin kautta.

Pssst.. Ja koska kaikkia kuitenkin kiinnostaa tietää, mitä me illallisesta maksoimme, niin kerrotaan nyt sekin. Ruoan osuudesta maksoimme 30 euroa per henkilö.

Spis

Mopsi, Herra Longfield tässä.

Saimme tuossa jokunen aika sitten valmistumisjuhlissamme lahjaksi ihan mahtavia lahjakortteja! Ne kävivät kuulemma ihan minne tahansa! Näitä maagisia kapistuksia kutsuttiin nimellä ”20 euron seteli”, oletteko ennen moisista kuulleet? Supermahtavien lahjakorttien lisäksi saimme myös kehotuksen käyttää ne kahden hengen illalliseen helsinkiläisessä Spis-ravintolassa, ja tokihan me kehotusta kuuntelimme. Niinpä sitten eräs ilta paukkasimme hienojen lahjakorttiemme kanssa Spissiin sisään. Olimme tehneet paikkaan pöytävarauksen, ja se onkin ihan suositeltavaa, koska ravintola on kooltaan melkoisen kompakti: sisään mahtuu vain 18 ruokailijaa kerrallaan.

Spississä on semmonen systeemi, että sieltä saa tilata vain menu-kokonaisuuksia, valittavana on pitkää ja lyhyttä versiota. Lyhyessä versiossa on neljä ruokalajia, ja pitkässä kuusi. Me valittiin lyhyt versio, ja on heti alkuun pakko paljastaa, että lupaus 4 ruokalajista oli karmaiseva huijaus. Ruokalajeja ei todellakaan ollut neljää, vaan lopullinen annosten määrä taisi laskujemme mukaan olla yhdeksän. Aivan järkyttävää asiakkaiden huijausta!

Yritimme myös tiedustella, että mitä menut pitävät sisällään, mutta ei sitä kerrottu. Sen verran meiltä kysyttiin että haluaako jompikumpi kasvisvaihtoehdon, ja allergioista myös tahtoivat tietää, mutta muuten eivät suostuneet ruoista mitään kertoimaan. Hauskaa. Heti alkuun pöytään raijattiin annos joka piti sisällään mannapuurokeksin ja lipstikkamajoneesia. Siitä pystyi hyvin päättelemään, että loputkaan annokset ei varmaan tule olemaan tyyliin lehtipihvi ja ranskalaiset. Eikä ne olleetkaan. Mannakeksin jälkeen pöytäämme tuotiin astia jolla lepäsi pieniä jutskia, jotka olivat kuulemma porkkanaa, parsakaalia, retiisiä ja sipulimajoneesia. Kokeneena ravintolakävijänä huomasin, että nyt teki tarjoilija virheen: pöytäämme ei nimittäin tuotu lainkaan ruokailuvälineitä. Päätin tehdä Huliin vaikutuksen, nostin etusormeni pystyyn, ja huomautin asiasta niin kovaan ääneen, että koko ruokasali varmasti kuuli. Tarjoilija käveli viereeni, ja omahyväinen virne kasvoillani kuuntelin, kuinka hän selosti että nämä ovat itse asiassa sormisyötäviä, mutta tässä teille haarukka ja veitsi. Siinä minä sitten tökin pikkuisia palasia haarukalla, kun en iljennyt olla välineitä käyttämättäkään kun sellaisia olin vaatinut. Huli ei vaikuttunut.

Kauaa emme haarukalla hankalasti syötävien sormisyötävien jälkeen ehtineet juomiksi tilaamiamme kaura-IPA kaljoja lipitellä, kun pöytään tuotiin keittiön tervehdys. Se ei nimestään huolimatta ollut paperilappu jossa lukee ”Moi! t. Keittiö”, vaan se oli ruoka-annos jossa oli kanttarellia. Se oli todella hyvää, mutta kyllä mä vähän ihmettelen että kuka tervehtii ihmisiä kanttarelliannoksia jakamalla.

Kanttarelli-morotuksen jälkeen saimme vihdoin ja viimein eteemme ensimmäisen varsinaisen ruoka-annoksen, joka piti sisällään perunaa ja purjoa, sekä todella hyvää leipää. Sen jälkeen minulle tuotiin annos joka piti sisällään ainakin kampasimpukkaa, balsamicoa ja laventeliä, ja alussa kasvisvaihtoehdon valinneelle Hulille tuotiin lautanen, jolla lepäsi juurisellerin palanen sekä tilliä ja kaikenlaista muutakin tilpehööriä. Ruoat oli oikein hyviä, minun normaalien ihmisten vaihtoehto oli tietenkin Hulin ruohonsyöjien valintaa parempi, mutta ei Hulinkaan annos huono ollut.

Näiden annoksien jälkeen meille tuotiin eteemme jätskipalloilta näyttäneet jutut. Ne olivat kuulemma kuusenkerkkäsorbettia, ja sen kaveriksi lautaselle oli ripoteltu jotain nimeltä pihasauniopulveri, ja niiden oli tarkoitus raikastaa suu seuraavaa ruoka-annosta varten. No, vähän saippualta annos kieltämättä maistuikin, ei ehkä ollut maultaan ihan sellainen että tilaisin ensi kesänä jätksikiskalta aina kuusenkerkkäsorbettia pihasauniopulverilla, kyllä mä salmiakkijätskiä vaikkapa mieluummin ottaisin. Mutta raikastuihan se suu siitä, minulta varsinkin koska horin myös valtaosan Hulin kuusenkerkkäsorbetista, ja imuroin niin paljon sitä pihasauniopulveriakin kun vain pystyin. Lautaset pitää syödä tyhjiksi, koska Afrikassa nähdään nälkää.

Kuusensauniopulivarin ja pihakerkkäsorbuksen jälkeen minulle kiikutettiin annos jossa oli broileria, fenkolia ja jotain sipuleita. Se oli todella hyvää! Hulin lehtienpureskelijoiden vaihtoehto piti sisällään lanttua ja omenaa, koska ei tietenkään oltu sanottu mitään Hulin omena-allergiasta vaikka niistä allergioista ihan erikseen kysyttiin. Huli kuitenkin popsi annoksen, ja kehui sitä vielä erikseen tarjoilijalle. Allergioista viis.

Sitten jäimmekin odottamaan jälkiruokaa, ja sitä odotellessamme meille tuotiin esijälkiruoka. Siinä oli vadelmaa ja auringonkukansiemeniä. Esijälkiruokaa syödessä aika kuluikin kuin siivillä, ja pian pöytään kiikutettiin varsinainen jälkiruokakin. Se piti sisällään suklaata, mallasta ja herukkaa, maut oli aika jänniä, mallas toi hässäkkään semmosta kotikalja-fiilistä, mutta oikein hyvin toimi kun kaikkia juttuja tunki yhtä aikaa suuhunsa.

Lopulta sitten ravintolalle taisi käydä pieni kämmi, heiltä nimittäin ilmeisesti loppui lautaset kesken (niitä olikin ollut jos jonkinlaista ruokien alustana, Huli taisi niistä jokaista ihastella). Viimeinen annos nimittäin tarjottiin meille ylisuuren lego-palikan päältä, jollaisia varmaan oli sattumalta lojunut keittiön nurkassa jostain syystä, ja neuvokkaat kanttarelli-morjenstaja-kokit olivat sitten keksineet laittaa jälki-jälkiruokaan kuuluneet porkkanatyrnin, perunaleivoksen ja pikkuiset lakupötköt legon päälle. Tämä jälki-jälkiruoka oli meistä jälkiruoista paras, ehkä se johtui osaksi siitä hauskasta lego-palikastakin. Harvoin sitä tommosilta tulee syötyä.

Kaikkineen Spis oli oikein kiva paikka, ruoat oli jännittäviä ja oikein maistuvia! Tai no, ehkä se kuusenkenkäservietti ja pihasaunapultsari ei maultaan hurmannut, mutta jännyyttä se kyllä toi menuun sitäkin enemmän. Käykää Spississä jos ette ole jo käyneet, ja jos olette, niin käykää uudestaan! Ja muistakaa pyytää ruokailuvälineet sormisyötäviin!

Pssst.. Myös Herneetkin rokkaa -blogi on käynyt Spisissä.